Suuren idän essee on ilmestynyt

Tuore nonfiktioteokseni Suuren idän essee on ilmestynyt.




Lainaus kustantajan sivuilta:

"Ville Ropposen Suuren idän essee on villisti kieppuva nojatuolimatka ajassa ja tilassa halki entisen Neuvostoliiton. Liikkeessä Tallinnasta Almatyyn ja Siperiasta Kaukasiaan Ropponen ruotii kirjallisuutta ja aatehistoriaa, elokuvaa ja nykyhetken ideologioita. Kirjassa selviävät suomalaisten suhde itänaapuriin, Aral-järven kohtalo, se kuka on Kazakstanin isoin ihminen ja tuhannet muut asiat. Teosta lukemalla selviävät myös nyky-Venäjän aatekiemurat.

Nonfiktio-teoksen kokeellinen rakenne heijastelee suuren ja mahtavan monihaaraisuutta. Ropponen sekoittaa teoksessa faktaa ja fiktiota, tunnustuksellisuutta ja houreita, kirjallisuusanalyysia, matkakertomusta ja haastattelua. Reportaasi yhtyy runouteen ja dialogi faktapohjaiseen epiikkaan. Ropposen nonfiktioteoksen jälkeen suomalainen esseistiikka ei enää ole ennallaan".

Teosta voi tilata tämän linkin takaa: http://www.savukeidas.com/tuote/ville-ropponen-suuren-idan-essee/

Isältä pojalle

Mikä päivä! Kansliapäällikkö Oiva Korpela seisoo keskellä afgaanimattoa ja mittailee rivitaloasunnon seiniä tyytyväisyydestä hyrräten. Hän on löysännyt puvunhousujen vyötä, lueskellut Dostojevskia selällään sohvalla ja noussut sitten vilkaisemaan avonaisesta ikkunasta heinähelteistä pihamaata, puuaitaa ja vaahteraa. Haiseekin miellyttävälle, mullalle, kasveille, ja korvapuusteille, joita rivitalonaapurissa paistetaan. Ja kas – ajatukset karkaavat omille teilleen. Vaimo on nyt toista viikkoa poissa kaupungista, yksikseen mökkilomaa viettämässä. Loistavaa, ettei ämmä ole häiritsemässä. Oiva ei ole voinut sietää häntä pitkään aikaan. Hän viettää nyt lomaa kahdestaan nuorimman poikansa Sampsan kanssa. Mikään ei voisi olla paremmin. Varsinkin kun Oiva on muuttanut suhtautumistaan poikaan.

Asunnon koko on optimaalinen: alakerrassa on keittiö, eteinen, pätkä käytävää, WC ja olohuone. Yläkerrassa on kylpyhuone, sauna, kaksi makuuhuonetta ja parveke. Seudun leppoisat pientalo- ja rivitaloalueet, parkkipaikat, puistokujanteet, sameavetinen oja, ostoskeskus ja suunnattomat automarketit – joista ihminen saa kaiken mitä voi ikinä toivoa – saavat Oivan hykertelemään. Rivitalossa he ovat asuneet melkein päivälleen viisi vuotta. Keskimmäisen pojan maailmalle pyrähdyksen jälkeen oli syytä vaihtaa pienempään ja laadukkaampaan asuntoon.

Tavallisesti iltapäivisin, Valtionvarainministeriöstä saapuessaan, Oiva on tarkistanut etupihan kunnon. Kaipaako jokin pensas tai puu muodon tarkennusta, onko pihakäytävän hiekka kohdallaan ja kivet sen reunoilla ojennuksessa. Alueen lapsilla on ollut ikävä tapa tunkeutua pihalle varastelemaan. Huomauttaminen ei toistaiseksi ole muuttanut asiain tilaa. Nulikoiden kasvattaminen on tässä suhteessa laiminlyöty. Lomalla Oiva ei kuitenkaan ole ollut niin tarkka. Antaa ruohon toistaiseksi rehottaa, hän on tuuminut.

Ajatukset karkaavat Sampsaan. Kaksi vanhempaa poikaa, 26- ja 28-vuotiaat, ovat jo aikaa sitten kyenneet lähtemään kotoa, opiskelleet järkevästi ja ajallaan menneet naimisiin. He ovat nyt perheellisiä miehiä. Oiva on ollut aina sitä mieltä, ettei odottaminen ole suotavaa. Asiat on rationalisoitava ajoissa. Vakiintumisessa on turha viivytellä. Puberteetin hupaisa kuohuntavaihe sammuu kyllä niin pian kuin biologinen kello lyö ensimmäisen järjellisen lyönnin. Vanhin poika on juristi ja keskimmäinen korvalääkäri.

Vain Sampsa on tuonut ongelmia. 22 -vuotiaana hän edelleen nyhjää kotona. Pääaineekseen yliopistossa hän on valinnut niinkin naurettavan alan kuin Afrikan tutkimuksen, välittämättä Oivan suosittelemista valtiotieteestä tai teknillisestä korkeakoulusta. Sampsan opinnot eivät näytä edistyvän. Hän kuluttaa aikaansa lähinnä epämääräisissä järjestöissä ja kapakoissa. Vanhempien poikien kohdalla tepsinyt hiljainen painostaminen ja tolkun puhuminen eivät Sampaan ole tehonneet.

Oiva on nyt vaihtanut taktiikkaa. Hän on ryhtynyt pojan kaveriksi ja pyrkii tekemään tämän mieliksi. Edelleen hän kuitenkin ylläpitää vanhaa piikittelytyyliään, johon perhe on vuosien varrella saanut tottua. Oiva tuikkaa aina suoraan ihmisten henkilökohtaisimmille alueille ja nolaa heidät huumorin keinoin. Sampsaan tämäkin näyttää hiljalleen vetoavan. Poika jäljittelee häntä ja on jo alkanut pitää Afrikan tutkimusta hieman naurettavana. Ei poika tyhmä ole, vaikka onkin pienikasvuinen, hintelä ja saamaton. Naisiakaan hänellä ei pitkään aikaan ollut. Oivan pistely kuitenkin viimein auttoi, siltä tuntuu, vaikka varmuutta asiasta ei ole.

Oiva poimii jääkaapista nelosoluen. Eteisen matto tökkää silmään, se on täynnä hiekkaa. Poika! Olut saa nyt odottaa. Asiat on priorisoitava. Hän nappaa komerosta rikkaimurin ja surauttaa hiekat hermostuneesti pois. Perkele kun poika ei millään opi.

Muutaman minuutin Oiva treenailee soutulaitteessa. Kuntoa on pidettävä yllä – hän onkin ikäisekseen lihaksikas ja komea – kun tulee silloin tällöin törpöteltyä työkavereiden kanssa. Siitä vaimo on tietenkin aina nalkuttamassa.

Hän lysähtää sohvalle ja ryystää oluen loppuun. Käteen ilmestyy jälleen Dostojevskin lyhyiden kertomusten suomennosvalikoima. Oiva on juuri aloittamassa lukemaan ”Ilkeää tapausta”, kun ovikello soi. Aina joku on häiritsemässä.

– Onko Sampsa kotona? kysyy sifonkipaitaan ja minihameeseen itsensä ahtanut laiha tyttö. Mustatukan raju meikki nostaa hymyn Oivan kasvoille.

– Kenet saan ilmoittaa, ellei ole? hän kokeilee.

– Minä olen Sampsan naisystävä, Karoliina, tyttö sanoo ja ojentaa kätensä. – Te, sinä olet varmaan sen isä?

Että oikein naisystävä, Oivaa hekotuttaa. Hän puristaa kättä.

– Sampsa on elokuva-arkistossa. Hän tulee kotiin puolen tunnin sisällä. Sinähän voisit tulla siksi aikaa odottamaan.

Oiva avaa oven selälleen, ja hetken epäröityään Karoliina lipuu sisään.

– Käy tänne olohuoneen puolelle, Oiva ojentelee. – Minä tässä olin juuri Dostojevskia lukemassa, kun on loma ja aikaa keskittyä ajattelemaan.

– Dostojevski, hän jatkaa, on Gontšarovin jälkeen yksi maailmankirjallisuuden huipuista.

Karoliina hämmästyy:

– Minä luulin, että sinä olet insinööri.

– Koulutukseltani kyllä. Nykyisin huolehdin julkisten rakennushankkeiden budjetista.

Karoliina laittaa istuutuessaan jalan toisen päälle ja oikoo hamettaan.

– Saako olla kahvia tai teetä? Oiva tiedustelee.

– Minulla on tänään syntymäpäivä. Me ollaan Sampsan kanssa lähdössä juhlimaan sitä, Karoliina sanoo.

– Syntymäpäivä! Onneksi olkoon. Saanko siinä tapauksessa tarjota lasillisen samppanjaa? Oiva riemastuu.

Sampsa on varmasti mielissään, kun Oiva tarjoaa hänen tyttöystävälleen. Poika on saattanut vaikka unohtaa merkkipäivän, olisi ainakin hänen tapaistaan.

– Hmm, mikäs siinä, Karoliina myöntyy.

He ovat juuri lopettelemassa ensimmäistä lasillista, kun ovi käy.

– Moi, mä tulin, Sampsa huikkaa.

– Miks sulla meni näin pitkään? Karoliina kysyy.

Sampsa hämmentyy. Hän raaputtaa korvallistaan niin kuin jokin sarjakuvahahmo.

– No, mä, elokuva-arkistossa meni toi Chaplinin Ritari siniparta viimestä kertaa ja…

– Eiks me sovittu tasan viideltä...

Oiva päättää pelastaa tumpelon poikansa.

– Tsot, tsot, kyllä se juhliminen tästä vielä lähtee, hän sanoo. – Ottakaas molemmat lasilliset samppanjaa. Me täällä jo Karoliinan kanssa aloittelimme, kun sinua ei kuulunut.

– Bussi oli myöhässä, Sampsa mutisee ja haroo rastatukkaansa, jota Oiva vihaa.

– No opitko mitään? isä tapittaa poikaansa.

– Miten niin?

– Minä puhun Chaplinin elokuvasta.

– Taiteellisesti se oli kyllä upee leffa.

– Taiteellisesti, Oiva puuskahtaa. – Mitä se tarkoittaa se sellainen taiteellinen taso? Täysin subjektiivinen määre. Taide on arvokasta silloin kuin se opettaa elämään. Esimerkiksi Dostojevski kuvaa loistavasti olosuhteita, henkilöitä ja psyykkisiä tiloja, joita normaalin ihmisen on vältettävä.

– Onks se nyt ihan noinkaan, Sampsa yrittää.

– Dostojevski tuo esiin myös sen, että jokaisessa ihmisessä on luonteenpiirteitä ja mielihaluja, joista henkilö ei ole edes tietoinen, ja jotka voivat nousta esiin aivan yllättäen, Oiva jatkaa. – Ihmisellä ei nimittäin ole mitään luonnollista moraalia. Moraali on yhteisön tuote. Siksi ihmisen on hyvä suojautua elämän ennakoimattomuudelta niin hyvin kuin mahdollista. Vakiintunut asema, toimeentulo ja hyvä maine takaavat suojan myös oman itsen taholta uhkaavia yllätyksiä vastaan.

Sampsa hämmentyy ja pyörittelee pikaisesti tyhjentämäänsä samppanjalasia. Karoliina kuuntelee kiinnostuneen näköisenä.

– Minusta on hyvä olla taloudellisesti itsenäinen, hän sanoo. – Käyn opiskelun lisäksi työssä supermarketin kassalla.

Oiva myhäilee:

  – Mitäs sinä opiskelitkaan?

 

– Olen yleisen kielitieteen ensimmäisen vuoden opiskelija, Karoliina tykittää.

– Jaaha, jaaha, vai niin, erinomainen valinta.

Oiva nousee ja kaataa lasit taas täyteen laadukasta saksalaista kuohuviiniä. Pullo tyhjenee.

– Chaplin oli muuten kunnon lapsenraiskaaja, Oiva hihkaisee ja täräyttää perään kuuluisan röhönaurunsa. Hetken epäröityään Karoliina käkättää. Sampsa hymähtää.

– Sain juuri loppuun Chaplinin elämänkerran., Oiva jatkaa. – Charlien neljäs vaimo Oona oli neljätoistavuotias heidän tavatessaan. Charlie odotti sentään siihen asti, että Oona täytti 18, ennen kuin nai tytön.

– Joo, täysin törkeä tyyppi se oli, vaikka hyvä elokuvaohjaaja, Sampsa sanoo.

– Se on usein älykkyyden ja luovuuden hinta, Oiva painottaa.

– Se on totta, Karoliina myöntelee, mä tunsin kanssa kerran yhden taiteilijan, se oli muusikko ja ihan perverssi…

Karoliina vaikenee äkkiä, katsahtaa nolona Sampsaan ja alkaa hihittää.

– Emmeköhän me näiden jälkeen suunnista terassille, Oiva sanoo. – Neidin syntymäpäivän kunniaksi! On muutenkin mukava olla nuorison seurassa. En minä niin seniili vielä ole, Oiva iskee silmää.

Sampsa näyttää entistä vaivautuneemmalta. Mikä pojassa on vialla, kun hänellä ei ole alkeellisimpiakaan sosiaalisia taitoja? Oiva miettii.

– Nii, en tiiä, Sampsa änkyttää, me oltiin kyl suunniteltu…

– Älä nyt, Karoliina keskeyttää, kyllähän me ehditään isäs seurassa pikku hetki istumaan. Ja varsinaiset juhlat on vasta ens viikonloppuna.

 

Oiva nostaa nyrkkinsä ja viittaa lähiravintolan tarjoilijan jälleen paikalle. Meneillään on kolmas kierros.

– Mitä pariskunnalle saisi nyt olla, Oiva tiedustelee.

Karoliina tyylittelee tequila sunrisen, mutta poika ei osaa päättää.

Tyttö on voimakastahtoinen, Oiva ajattelee. Sampsa ei taida alkuunkaan pärjätä hänelle

– Mihin me jäimmekään?

– Sampsa oli selittämässä miksi se on ruvennut kasvissyöjäksi, Karoliina muistaa.

– Minä en kyllä vieläkään ymmärrä, Oiva sanoo. Ihminen on sekasyöjä. Ei lihansyönti ketään haittaa. Pitäisikö alkaa uskomaan, että esimerkiksi emakolla on paljonkin ajatuksia ja tunteita?

– Khr, khr, Oiva röhkii. – Suuri filosofi lähestyy.

Karoliina räkättää ja hetkuu tuolissaan. Sampsa peittää silmät käsillään, mutta tekee sen teeskennellyn tuntuisesti. Oiva on varma, että poika vain näyttelee. Tuskin kasvissyöntikään on mikään päätös – ehkä hetkellinen – mutta tehty varmasti lähinnä hänen provosoimisekseen tai kaverien painostuksesta.

– Piip, piip – viherpiipertäjä, Oiva ääntelee ja heiluttelee sormiaan niin kuin lentäisi.

Karoliina hirnuu ja puuskahtaa naurun lomasta:

– Isäs on ihan hassu. Täysin erilainen kuin mitä olet kertonut.

– Musta on aika radikaali teko kieltäytyä lihansyönnistä, Sampsa sanoo. – Se on tölväsy tälle valtakulttuurille, joka on keskiluokkasta ja perustuu luonnon häikäilemättömään hyväksikäyttöön ja kohtelemiseen vain raaka-aineena. Ei siinä oo pelkästään kysymys eläinten tunteista ja kivun välttämisestä. Tehokasvatus on moraalitonta siinäkin mielessä, että…

– Radikalismia, Oiva keskeyttää. – Mitä radikalismia tuo muka on? 60-luvulla oli oikeaa radikalismia, mutta tämä nykyinen, tämä on ihan näpertelyä. Yritetään puuttua ihmisten yksityiselämään. Pitäisi vaatia jotain yhteisöä koskevaa, olla joukkoliikettä, mutta tällainen, mitä se on?

– Kyllä tää koskettaa useempaakin ihmistä, Sampsa sanoo.

– Olitko sinä mukana 60-luvulla? Karoliina tiedustelee.

– Olin tietenkin, Oiva puuskahtaa. – Taistolais-hörhöilyyn en mennyt mukaan, mutta muuten olin radikaali. Poliittisissa järjestöissä oli hyödyllistä olla mukana, ihan noin tulevaisuuttakin ajatellen.

Sampsa tuhahtaa ja kääntää katseensa seinälle.

– Minun äitini oli vähän kommunisti 70-luvulla, Karoliina myöntää nolon tuntuisesti. – Isä taas on yrittäjä. Ne riiteli usein politiikasta, kun olin lapsi. Sitten ne erosivat.

Tyttö avautuu varsin helposti, Oiva pohtii. Sampsa näyttää hämmästyneeltä. Hän ei raukka ilmeisesti tiedä minkälaiseen vesiliukumäkeen on istahtanut. Oiva vinkkaa tarjoilijan paikalle.

Vallitsee hiljaisuus. Jokainen ryystää drinkkiään ja miettii omiaan. Sampsa alkaa vaikuttaa juopuneelta, silmät harittavat, ja hän hörähtelee itsekseen. Karoliina puhkeaa puhumaan tuijottaen silmät pyöränvanteina viereisen kadun autoliikennettä:

– Mä olen just muuttanut uuteen asuntoon. En olisi jaksanutkaan enää kauan sitä, kun isä käytti minun vanhaa asuntoani paikkana, jossa kohtasi naisiaan. Maksullisia naisia ne olivat.

Alkaa käydä mielenkiintoiseksi, Oiva miettii. Tyttö ei todellakaan vaikuta sopivalta seuralta Sampsalle. Miten naiivi, heikkotahtoinen poika pystyisi käsittelemään kokenutta naarasta, joka on nähnyt elämää kaksi kertaa enemmän kuin Sampsa edes pystyy kuvittelemaan?

– Isä on tällä hetkellä pidätettynä, Karoliina sanoo poissaolevasti. – Syytetään veropetoksista. Isällä on maahantuontifirma. Se joutuu kai vankilaan. Äiti ei välitä. Juo vain kaksinverroin. Äidin miesystävä istuu vankilassa – kärähti hasiksen salakuljetuksesta. Pena on karski mies. Kun äiti hakattiin viime keväänä, Pena kävi puukottamassa kostoksi hakkaajaa, eikä jäänyt edes kiinni.

Karoliinan silmät kimmeltävät. Tyttö siirtää katseensa seinälle. Sampsa on vieteriukko. Hämmästys, empatia, epäusko ja vaivaantuminen vuorottelevat kasvoilla. Poika on täysi hölmö, Oiva ajattelee. Siinä hän istuu suolapatsaana, ei liikauta edes kieltä. Oiva pusertaa Karoliinaa olkapäästä ja ojentaa puhdasta nenäliinaa.

– No, no – älä nyt. Eivät ne asiat niin pahasti ole. Kyllä kaikki varmasti jotenkin selviää.

Oiva johdattelee keskustelun tahallaan kepeisiin, humoristisiin aiheisiin, jotka saavat hymyn nousemaan Karoliinan leukapieliin.

 

Sampsa mutisee käsittämättömiä. Ehkä se on jotain afrikkalaista kieltä, Oiva ajattelee. Hän steppaa ja luotsaa pariskunnnan iltaa eteenpäin. Taksiin astuessaan poika horjahtaa ja kolhii päätään auton katonkarmiin. Hänellä on vielä paljon opittavaa, Oiva pohtii. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo sietää viinaa.

Da, da – Oiva vänkyröi yökerhon tanssilattialla. Hän on kiskaissut Karoliinan ja Sampsankin mukaansa popin tahtiin. Sampsa liikkuu kömpelösti, niin kuin kotitalousrobotti. Karoliina tanssii taitavasti ja selvästi nauttii vartalonsa liikkeestä. Oiva kiepsauttaa muutaman kierroksen tytön ympärillä ja virnistää kokeeksi.

Pöydässä Sampsa keikkuu tuolilla ja sönköttää jotain kehitysaputyöstä.

– Poika taitaa olla napannut viinaa väkevämpiä, Oiva murjaisee.

– Ei Sampsaa sellaiset kiinnosta, Karoliina sönkkää vakavana. – Vaikka ei hasiksessa ja ekstaasissa mitään riskiä ole. Ne ovat ihan miellyttäviä aineita. Mä olen vetänyt ekstaasia silloin tällöin.

Oiva hermostuu. Tyttö on pitelemätön tapaus. Sampsa alkaa vielä tytön vaikutuksesta käyttää huumeita. Eikö poika tajua omaa parastaan?

– Nappailetko sinä useinkin? Oiva peittää hämmennyksensä kysymykseen.

– Pitkään aikaan en ole ekstaasia ottanut. Se on sen verran kallista.

Oivalla selkenee. Tyttö pyrkii naimisiin Sampsan kanssa, koska on kuullut, että vanhemmat ovat rikkaita. Näin hän aikoo rahoittaa huumeiden käyttönsä. Oiva kumartuu Karoliinan puoleen ja kuiskaa:

  – On hyvä, että sinä tuet Sampsaa. Vielä muutama kuukausi sitten hänellä ei ollut mitään kokemusta naisesta. Naureskelin että kun Sampsa kuolee niin ruumista ei tarvitse tuhkata. Munat ovat jo niin täynnä tuhkaa. Oiva vinkkaa silmää.

– Tue pojan pyrintöjä vain, hän supattaa.

Karoliina puhkeaa käkättämään:

– Sinä se et puhu mitään vakavalla naamalla.

Oiva synkistyy. Hän puistelee päätään. Tuntuu hieman huteralta. Ei kai hän vain ole humaltumassa?

– Onko Sampsa muuten vielä kastellut yöllä vuodettaan? Kotona se on ollut vuosikausien ongelma.

Karoliina nauraa veitikkamaisesti.

– Kyllä Sampsa välillä kastelee lakanan, mutta hieman toisella tavalla.

Karoliina on humalassa. Hän nikottelee ja hihittelee ja tönii Sampsaa, jonka pää on tuntenut olonsa painavaksi hartioiden välissä ja laskeutunut pöydälle.

– Isäs on ihan hullu ja hassu. Vitsaileeko hän aina noin?

Sampsa mutisee, että väsyttää.

Taksin saapuessa rivitaloalueelle Sampsa selviää horjuskelemaan pihamaalle. Hän jää kuselle vaahteran katveeseen. Karoliina räkättää ilkeästi.

Sisällä Oiva laittaa stereoihin soimaan Beethovenin kolmannen sinfonian. Juotuaan lassillisen valkoviiniä Sampsa on valmis. Hän mutisee hyvät yöt ja kompuroi yläkertaan. Oiva menee perästä ja katsoo, ettei Sampsa oksentele. Sampsa rojahtaa vaatteet päällä oman huoneensa sängylle ja rupeaa kuorsaamaan. Oiva sulkee oven.

– Mitäs me nyt tehdään? Sampsa ryhtyi käyttäytymään herrasmiesmäisesti.

  Karoliina loikoo sohvalla ja katsoo Oivan mielestä keimailevasti.

– En tiedä, tyttö haukottelee.

He juovat viiniä ja puhuvat yleisluontoisia. Oivan päässä tuntuu sumealta. Kaikenlaisia ajatuksia punnertaa esiin. Mietteet hölkkäävät kehää ja takertuvat karvaiseksi rullaksi, missä ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Karoliina kikattelee, hän valuu sohvalta matolle ja jää siihen heiluttelemaan jalkojaan. Jotain kiehtovaa tässä on, Oiva ei tiedä mihin suunnata katseensa. Hän venyttelee teennäisesti.

– Pitäisikö mennä nukkumaan? Sinä voit nukkua Sampsan huoneessa.

Karoliina nousee, ja he kompuroivat peräkanaa yläkertaan. Ylätasanteella Oiva alkaa puhua Dostojevskista. Mistä se tulikin hänen mieleensä? Hän haluaa ehdottomasti vielä näyttää Karoliinalle Dostojevskin teosten kokoelmansa. Hän puolittain työntää Karoliinaa edellään.

Karoliina istuutuu parisängylle ja heiluttelee jalkojaan. Oiva kiskoo hyllystä esiin teoksen toisensa jälkeen ja selostaa niiden teemoja.  Eräs esine kirjahyllyssä osuu silmiin. Oivan käsi siirtää esineen yöpöydän laatikkoon.

– Mielenkiintoista, Karoliina sammaltaa silmät puoliummessa.

Silloin Oiva istuutuu Karoliinan viereen ja vetää tytön pitkäkseen. Hän puristaa tyttöä itseään vasten ja hokee miten kaunis tämä on. Karoliina valahtaa vakavaksi ja tuijottaa silmät porakaivoina. Oiva koettaa suudella, ja Karoliina alkaa rimpuilla ja puhista. Silloin Oivan käsi vetää yöpöydän laatikon auki ja sieppaa tuon tietyn esineen. 

Hiukkasen voimaa käyttäen hän painaa Karoliinan vatsalleen sängylle ja pujottaa käsiraudat ranteisiin. Oiva on valmiina tukkimaan tytön suun, mutta tämä makaa hiljaa. Oiva pujottaa käsiraudat sängyn päätyihin kiinni ja napsauttaa ne lukkoon. Karoliina on nyt kätevästi kontillaan. Tyttö pysyy toistaiseksi aivan liikkumatta, ja Oiva nostaa hänen hamettaan takaapäin. Karoliina päästää karjunnan. Oiva tukkii nopeasti hänen suunsa ja vetää kirjahyllystä esiin suukapulan, jonka kietaisee tytön huulille. Hän kiinnittää suukapulan lenkeillä Karoliinan niskaan. Tyttö vinkuu ja nyyhkii. Oiva harkitsee nilkkojen kahlitsemista sängynpäätyihin, mutta luopuu siitä koska tyttö ei näytä rimpuilevan.

Hän vetää Karoliinan alushousut alas. Mitä kimmoisin tiukka peppu. Hän puristelee Karoliinan pieniä rintoja paidan läpi, ja avaa sitten housunsa. Erektio ponnahtaa esiin. Se on aivan eri tavalla valmiina kuin vaimon kanssa, täysin valppaana, ei ollenkaan tylsistynyt. Oiva sormeilee Karoliinan jalkoväliä. Vielä ei ole aika, hän ajattelee. Pillu on ensin saatava kostumaan. Se on ajettu posliiniksi, Oivaa huomaa myhäillen. Hän kaivelee sormella häpyhuulia ja hyräilee samalla marssintapaista. Tyttö ynisee ja päästää tukahtuneita nyyhkytyksiä, mutta pikkuhiljaa jalkoväli alkaa kastua.

Oiva vetää kondomin erektionsa päälle ja työntää sen hitaasti Karoliinan sisään. Hän pitää kiinni tytön vyötäröstä ja liikkuu nopeasti edestakaisin. Karoliina korisee.

Oivalla tulee varpaista asti. Hän laittaa kyrvän takaisin housuihinsa ja heittää kondomin roskikseen. Huomenna roskis olisi muistettava tyhjentää. Sitten hän sujauttaa pikkuhousut takaisin Karoliinan päälle, avaa käsiraudat ja poistaa suukapulan.

Oiva vetäytyy nojatuoliin istumaan. Karoliina vilkaisee hätäisesti noustessaan sängyltä. Tyttö kompuroi huoneesta. Karoliina yrittää itkuisella äänellä herättää Sampsaa. Poikaa ei kyllä nyt saisi tajuihinsa tykinlaukauskaan, Oiva naureskelee. Hän ilmestyy ylätasanteelle.

 

– Eiköhän ole parasta, että sinä lähdet, hän sanoo pehmeällä äänellä.

Karoliina kiepsahtaa tuijottamaan kauhun ilmein ja heittäytyy sitten portaita alas. Tyttö vinkuu, aivan kuin ei saisi henkeä. Toivottavasti hän ei ala oksentelemaan, eteisen matto on aivan uusi, Oiva pohtii. Ovi rämähtää, ja hiekkaan rahisevat loittonevat juoksuaskeleet. Oiva katsoo keittiön ikkunasta, miten tyttö pitää käsiä päänsä ympärillä ja heittelehtii eteenpäin tasapainottoman näköisesti. Mokomakin kaniini.

Aurinko on jo korkealla Oivan herätessä. Hän venyttelee ja menee keittiöön. Vessasta kuuluu kakomista. Sampsa on pahoinvoivan näköinen.

– Taisit ottaa vähän liikaa, Oiva sanoo. – Mutta eikö ollutkin hauska ilta?

Sampsa juo jogurttia suoraan purkista, vaikka Oiva on sanonut tuhat kertaa, että lautasta on käytettävä. Sampsa käy suihkussa ja kolistelee yläkerrassa. Sitten ulko-ovi pamahtaa. Sampsa askeltaa ripeästi tiellä ja katoaa kuusten taakse.

Poika on aivan mahdoton. Yritä nyt tulla toimeen tuollaisen kanssa. Oivaa tylsistyttää. Dostojevskin lukeminen ei maistu. Hän istuutuu tv-tuoliin ja katsoo muutaman amerikkalaisen klassikkoelokuvan juoden samalla neljä A-olutta. Hän rutistaa tölkit ja käy sitten piilottamassa käsiraudat ja suukapulan komeron perälle. Hän tyhjentää makuuhuoneen roskiksen.

Sampsa palaa kuuden aikaan illalla. Oiva on juuri napsauttanut Spartacus-elokuvan videoihin ja avannut viidennen oluttölkin. Spartacuksen alkutekstit hyrräävät ja musiikki kajahtaa soimaan.

Poika on kummallisen näköinen tupsahtaessaan nojatuoliin. Oiva sietää neuvotonta ilmettä kymmenisen sekuntia ja tokaisee sitten karskisti:

– No – mikä on? Anna tulla nyt vaan.

– En tajua, Sampsa takeltelee.

 

– Sano, sano, Oiva ojentaa Sampsalle oluen, krapulaan, ja poika avaa sen automaattisesti.

 

– Karoliina, Sampsa änkyttää ryystäessään vaahtoa. – Se alko tänään väittämään, että sä…

 

– Mitä minä? Kauanko täytyy vielä odottaa? Ei se noin vaikeaa voi olla.

 

– Se väitti, että sä olit sitonut ja raiskannut sen viime yönä, kun mä nukuin, Sampsa tyhjenee. 

 

Pojan katse harhailee seinillä, se ei pysähdy kertaakaan Oivaan, joka säilyttää malttinsa täydellisesti.

 

– Tämä on vakavampaa kuin luulinkaan, hän sanoo.

 

– Mitä, mikä on? Sampsa herää.

 

– Tyttö sanoi käyttävänsä ekstaasia. Amfetamiinijohdannaiset aiheuttavat vainoharhaisuutta. Mutta en olisi uskonut, että noin pahoja harhoja. 

 

– Mutta, mutta, Sampsa änkyttää, se näytti mulle ranteistaan jälkiä, jotka oli kuulemma tullut käsiraudoista. Ja ne käsiraudat olit laittanut sinä.

Sampsa tuijottaa Oivaa, järkytyksen ja nolostumisen ilmeiden vaihdellessa kasvoilla. Oiva tuhahtaa.

 

– Paranoidit tekevät itselleen ja muille kaikenlaista todistaakseen väitteensä. Uskotko sinä todella, että minä, minä tekisin tyttöystävällesi jotain sellaista? Kumpaa uskot, isääsi, vai typykkää, jonka olet tuntenut vähän yli kuukauden?

 

Oiva katsoo poikaa suoraan ja rehellisesti. Sampsa romahtaa.

 

– En tietenkään, en ikinä, et sä vois, mut se sano, vittu, mä en tiedä enää mitään, Sampsa nieleskelee kyyneleitä.

 

Oiva nousee ylös ja kietoo kätensä pojan hartioiden ympärille.

 

– Voi, voi. Maailmassa sitä törmää kaikenlaisiin tyyppeihin. Ja naiset, naiset… En minäkään olisi kyllä uskonut, että Karoliina on sairas. Olen pahoillani Sampsa. Pidätkö sinä Karoliinasta paljon?

 

Sampsa ei puhu, mutta nyökkää. Sitten he ymmärtävät toisiaan pitkään. Oiva selvittää pojalle ihmisten hyvistä ja huonoista ominaisuuksista, siitä miten ihmiset saattavat olla muuta kuin mitä antavat ymmärtää. Poika nyökkäilee, nyyhkii välillä ja ryystää olutta. Videofilmi on pausella.

Vähän ennen kymmenen uutisia ovikello soi. Sampsa menee avaamaan.

 

– Saatanan saatana, tänne se sika, niin kuin olis jo, Karoliinan ääni kirskahtaa asuntoon.

Tyttö tuiskahtaa olohuoneeseen kengät jalassa, horjuen ja hönkien viinaa.

 

– Vittu, perverssi! Miten sä voit tehdä mulle sillä tavalla!

 

– Mistä on kysymys? Oiva kalpenee.

 

– Saatana sä kuolet äijä, Karoliina napsauttaa stiletin terän esiin ja lähtee tulemaan kohti.

 

Oivalle tulee kiire. Hän kiepsahtaa hämmästyttävän nopeasti nojatuolin taakse niin että leikkaava piikki uppoaa tuolin nojaan.

 

– Sampsa, hullu kiinni! Oiva huutaa ja tönäisee pyörillä kulkevan tarjoilupöydän Karoliinan jalkoihin. Tyttö horjahtaa, mutta lähestyy ja huitaisee veitsellään. Sampsa riiputtaa taustalla kieltään ja tekee omituisia askelkuvioita, eteen –  taakse, eteen –  taakse. Oiva nappaa kaapista pölynimurin putken ja lyö veitsen Karoliinan kädestä, sitten hän kampittaa tytön.

 

– Sampsa! Oiva karjuu, mutta poika vain tanssii.

Oiva ähkii ja hikoaa. Hän vääntää raivoavan tytön käden selän taakse ja pakottaa tämän lattiaan. Sitten hän käärii Karoliinan mahdollisimman nopeasti mattoon. Hän istuu maton päälle, niin ettei tyttö pääse kiemurtelemaan. Karoliina tyrskii.

 

– Sampsa, puhelin!Oiva puuskuttaa, ja viimein poika tajuaa, ojentaa kännykkää, kasvot ahdistuksesta pingottuneina.

Pihaan ajaa poliisiauto, ja sen perään ambulanssi. Mitä naapurit ajattelevat? Mutta ei auta. Asia on hoidettava nopeasti pois silmistä.  Poliisit ja ambulanssimiehet saapastelevat sisään ja vilkaisevat välinpitämättömästi Oivaa ja mattokääröä, ei kun tyttökääröä. Karoliina vapautetaan matosta. Tyttö nousee pökertyneesti jaloilleen ja vilkuilee ympärilleen katseen paikantumatta. 

 

Harteikas nuori poliisi, jolla on kuution muotoinen pää, kirjaa ylös Oivan versiota tapahtuneesta. Viereisessä huoneessa Karoliina huutaa. Oiva painottaa, että tämä on ikävää mutta että näitä juttuja sattuu aina silloin tällöin, ihmisen mielenterveys on hauras.

 

– Ilkeä tapaus, parrakas poliisi sanoo ja katsoo Oivaa pitkään. – Ehkä on parasta, että lähdette nyt kaikki kamarille ja katsotaan…

 

– Kuka meidät kutsui ja miksi? ambulanssimies tiukkaa.

 

Oiva vetää parrakkaan poliisin keittiöön puhumaan miesten kesken.

   

– Selvä. Kyllä tässä on paras toimia näin, poliisi nyökyttelee. – Neiti lähtee nyt sairaalaan, ihan tarkastuskäynnille vain, hän sanoo Karoliinalle, joka kirkaisee ja syöksyy vikasuuntaan.

 

– Nyt, nyt mennään, poliisit retuuttavat Karoliinan ulos. – Jollei mennä vapaaehtoisesti, niin mennään väkisin.

 

Karoliina painetaan makuulle, ambulanssimiehet kiinnittävät lepositeet ja painavat rauhoittavan piikin käsivarteen. Vaihdetaan vielä asiallista informaatiota. Ambulanssi ja poliisiauto kaartavat pihasta tielle.

 

Oiva tuntee itsensä väsyneeksi. Käsivartta kivistää. Parempi kun nyt ei mieti liikaa. Missä Sampsa on? Vessasta kuuluu rykimistä. Poikahan oksentaa. Taas.

 

– Sinulla taitaa yleiskunnon kanssa olla niin ja näin kun viinasta tulee näitä reaktioita, Oiva analysoi.

  

Poika vetää harvinaisen epäarrogantisti kengät jalkoihinsa ja kolauttaa ovea.

 

Oiva lysähtää nojatuoliin. Miten tämä vaikuttaa hänen kasvatukselliseen operaatioonsa? Kai poika häntä kuitenkin epäilee. Tai ehkei sittenkään. Voi olla, että paremminkin ymmärtää, mutta on vain järkyttynyt havaitessaan millaisen tytön kanssa oli alkanut seurustella. Sampsa pääsee siitä vielä yli. Tai jollei pääse –  onhan hän sellainen herkistelijä –  niin aina on terapia. Ja nykyisin on niin hyviä masennuslääkkeitäkin. Ehkä hän varaisi pojalle ajan psykologille heti huomenna. Voisi Sampsa sitten samalla keskustella opinto-ongelmistaan. Eiköhän poika suostu, pienen ylipuhumisen jälkeen.  Jonkinlaista ajankuluahan se terapiakin on. Ei se ainakaan rahasta ole kiinni, Oiva imaisee oluttölkin tyhjäksi.

 

Kello tikittää seinällä. Se mittaa ajan kulumista, vaikka Oivalle sopisi nyt pysähtynyt hetki. Kaikki on rauhallista ja suojattua. Suippo hymy nousee Oivan suupieliin ja hän sukaisee otsalle valahtaneita hiuksiaan. Hän nousee puuskaisten ja käy kaatamassa keittiössä itselleen

 viskigrogin. Sitten hän asettuu mukavaan asentoon nojatuolissa ja painaa Spartacuksen käyntiin.  

Kliseissä versoo tuoreus

Alexandra Salmela:
27 eli kuolema tekee taiteilijan.
Romaani, 311 s.
Teos 2010.

Ei ole harvinaista, että esikoisromaani on kehitystarina taiteilijan nuoruuden vuosilta. Tällä saralla puksuttaa myös slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Kaluttuja aiheita Salmela pui tuoreesti, kieli poskessa, ja tuoreus versoo yllättäen kliseistä.

Rollarien biisistä lempinimensä saanut Angie, oikeasti Marta, haluaa monen muun slovakialaisnuoren tapaan tehdä jotain suurta. Olisi luotava ikuinen teos ja kuoltava ennen 28. ikävuotta, kuten rockikonit Janis Joplin, Jim Morrison ja Kurt Cobain. Angie haluaa kirjailijaksi.

Opinnot Prahassa tökkivät, suku painostaa, eivätkä suhdeviritelmät innosta, joten Angie painuu rinkka selässä Suomeen kirjallisuudenopettajan mökille. Angien naapureiksi osuvat ekologista utopiaansa elävät Piia ja Marko, ja sattumia seuraa. Käy ilmi, että Suomi on muutakin kuin erämaata, susia ja yksinkertaista mutta rehellistä maarahvasta.

Salmelan novelli ”Se aito, oikea maahanmuuttajablues” tuli toiseksi novellikilpailussa ja ilmestyi antologiassa Mikä ihmeen maahanmuuttaja (2009). Samoin kuin novellissa, Salmela kuvaa romaanissaan eri ilmiöitä taiteilijarenttuilusta ekologiseen elämäntapaan, suomalaiseen maaseutuun ja porvarillisuuteen koomisuuteen asti liioitellen. Sen jälkeen hän hekottaa esiin piirretyille kliseisille freskoille.

Kunnianhimoinen teksti yhdistelee farssia, satiiria ja keskieurooppalaista hölmöläisjuttua. Salmela näyttää kyntensä lapsikuvauksessa setviessään Piian ja Markon kolmen lapsen kommelluksia. Romaanin kertojina hilluvat päähenkilön lisäksi pehmoeläin, kotikissa ja käytetty Opel Astra.

Salmela liittyy Suomessa suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien siirtolaiskirjailijoiden Zinaida Lindénin, Umaia Abu-Hannan, Roman Schatzin ja TaoLinin joukkoon. Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.

Salmela pelaa eri tyyleillä. Romaani sisältää Angien koomisia tekstikokeiluja, joita hän lähettää ystävilleen. Tyylikokeilut tuovat mukaan myös fiktion ja faktan suhteen pohdiskelua. Salmela uskaltaa imitoida huonoa kirjoittamista ja kuvata asioita kepeästi, se on esikoiskirjailijalta paljon. Salmelan dramaturgitausta näkyy, ja eräät kohtaukset kuten juhannusjuhlat, veneretki tai Angien isäntäperheen groteski avioseksi, läjähtävät lihaisuudessaan nauruhermoon.

Välillä tuntuu, että vitsiä murjotaan hieman liikaa Angiesta, perinteisestä wannabe-artistireuhkasta, jota kutsutaan ”pseudotaiteilijaksi” tai ”paskakirjailijaksi”. Ekologisia arvoja elättelevän Piian kautta Salmela pohtii vakavampiakin aiheita. Piian unelmien ja arkitodellisuuden ristiriita särähtää. Marko jää valjummaksi hahmoksi, ja pariskunnan avio-ongelmien kuvaus epämääräiseksi. Tämä on pientä urputusta. Salmela on ansainnut palkintonsa vuoden parhaasta esikoisesta, odotan jatkoa korvat kuumottaen.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.

Kiltisti

1.

Mies nimeltä Raivonen liikehti kadulla. Hänen ystävänsä Hyvönen singahti vastaan.

– Tulet minun mukaani, Hyvönen sanoi.

Raivonen suostui, sillä hän kunnioitti kovin ystäväänsä. Hyvönen oli itsetietoisempi kuin Raivonen, ja siksi Raivonen ajatteli, että Hyvönen on jotenkin merkittävä. He kävelivät rinnakkain.

– Sinä tulet minun palvelukseeni”, Hyvönen sanoi.

Raivonen oli kohtelias ja ajatteli: mikäpäs siinä, voisi hän Hyvöstä autellakin. He ohittivat autoja ja virastotaloja ja liikennemerkkejä. Kadulla kulki ihmisiä, mutta Hyvönen ei kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota. Hän piti kättään Raivosen olkapäällä.

– Nyt kun olet minun palveluksessani, täytyy sinun jättää työsi rakennusliikkeen kirjanpitäjänä”, Hyvönen sanoi.

Raivonen ei tahtonut sanoa ystävälleen pahaa sanaa. Kyllä Hyvönen varmasti tiesi mikä hänelle on parasta. Raivonen ei sanonut mitään.

He kulkivat kauppakeskuksen läpi ja kääntyivät Hyvösen talolle päin. Hyvönen otti esiin metallipannan ja kiinnitti sen Raivosen kaulan ympärille. Pantaan hän kiinnitti kettingin ja veti Raivosta perässään. Kyllä Hyvönen varmasti tietää mitä tekee, Raivonen tuumi ja kulki kiltisti jäljessä.

– Sinusta tulee minun orjani, Hyvönen sanoi ja hakkasi Raivosta veljellisesti olkapäille.

Raivonen ymmärsi: siten hän itsekin oli pitkään ajatellut. Kuvio oli selvä. Kyllä Hyvönen oli ovela. HeHeHeheheHe lähestyivät Hyvösen taloa. Heidät nähdessään ohikulkijat sanoivat: – aivan oikein, – niin sitä pitää, tai – jos on noin selkärangaton, ansaitsee asemansa. Ja ohikulkijat nostivat peukaloitaan ja iskivät silmää Hyvöselle.

Oli ilta. Hyvönen vei Raivosen autotalliinsa ja käski riisumaan vaatteet. Hän maalasi Raivosen päästä varpaisiin keltaisella maalilla ja kiinnitti hänet kettingillä seinän pieleen, työkalujen, autonosien, trasselitukkojen ja öljynhajun viereen.

– Nyt olet virtsan värinen. Istu siinä yö, että opit, Hyvönen sanoi ja sulki Raivosen pimeyteen.

  Aamulla Hyvönen avasi tallin oven ja heitti Raivoselle sinisen haalarin.

– Työvaatteesi. Pue se yllesi!

Hyvösellä oli suuri, valkoisista tiilistä kokoonpantu talo. Mustaksi maalatulla peltikatolla sojotti hopeanhohtoinen lautasantenni. Hyvösen lisäksi talossa ei asunut muita. Talon ympärillä oli laaja nurmikenttä, joitakin vaahteroita ja lehmuksia ja lopuksi betoninen, teräspiikkinen aita.

– Leikkaa nurmikko, Hyvönen sanoi. Kun Raivonen levitteli tumppujaan, Hyvönen karjaisi: – Suulla tietenkin. Käyt kontillesi, haukkaat palan ruohoa ja nielet sen. Jatkat niin kauan kunnes kaikki on parturoitu. Raivonen teki työtä käskettyä, ja Hyvönen nauroi: – Kyllä sinä olet tyhmä. On minulla leikkurikin, mutta et sinä ymmärtänyt kysyä. Ei tosiaan tullut mieleen, Raivonen pohdiskeli. Hän taisi olla hieman älytön.

Raivonen työnteli ruohonleikkuria, ja Hyvönen paukutti vieressä piiskaa huutaen:

– Nopeammin, Raivonen!

Raivonen jännitti voimansa ja ruohonkorret singahtelivat yhä sukkelammin.

– Nopeammin, huusi Hyvönen ja nauroi.

Raivonen alkoi hiota. Hikinorot valuivat pitkin päätä ja haalari liimautui ihoon.

– Sinä haiset pahalta, Hyvönen sanoi. Niin tosiaan taidan haista, Raivonen mietti ja häpesi, kun ei voinut asialle mitään.

– No, ei se haittaa, Hyvönen sanoi ja laittoi pyykkipojan nenäänsä. – Tässä on vielä paljon työtä tehtävänä, et sinä ehdi käydä pesulla. Hyvönen tietää yhtä ja toista työnteosta Raivonen räknäili. Itse hän olisi tietenkin mennyt suihkuun ja hukannut siten kallista aikaa.

Aidan takaa, kadun toisella puolella olevalta leikkikentältä, kuului keinujen kitinää. Lapset lauloivat:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan,

ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, menninkäiset ja metsän eläimet...

Hyvönen käski Raivosen mennä sisälle.

– Tuo luritus ottaa päähän.

– Riisu tuo haalari, Hyvönen sanoi. – Saat tehdä työtä niin kauan, että hikesi huuhtelee keltaisen maalin pois. Hyvönen käski Raivosen nuolemaan lattiaa. Sitten hän palasi vesisangon, lattianpuhdistusaineen ja luutun kanssa.

– Idiootti!

Raivonen pesi lattian, kävi nuohoamassa savupiipun, vaihtoi autoon renkaat, lakaisi pihakäytävän, haravoi nurmikon, valmisti ruoan ja hakkasi halkoja, jotta takkaan saatiin tuli. Hyvönen seurasi Raivosta ja antoi verbaalisen piiskansa heilua aina silloin, kun Raivonen osoitti typeryyttä tai saamattomuutta – ja tätä sattui melko usein. Välillä Raivonen oli suorastaan ilkeämielisen laiska, näytti siltä kuin hän olisi tahallaan ollut ymmärtämättä Hyvösen ohjeita. Tämän hän teki tietenkin vain pimittääkseen itselleen lepotauon.

Päivän mittaan hiki kasteli Raivosen varpaankynsistä otsan ryppyihin ja keltaväri alkoi kuin alkoikin liueta. Lopulta maali lähti kokonaan ja Raivonen oli puhdas.

– Nyt häivy silmistäni, Hyvönen sanoi ja kaatoi itselleen konjakkia loikoillen takan liekkien räiskeessä.

– En ole syönyt tänään mitään, Raivonen itki. Hyvönen hermostui. Hän kohosi Raivosen ylle kylpytakin liepeet uhkaavasti lepattaen, vaikka oli tavallisesti Raivosta lyhyempi. Joku karjui. Ilmeisesti ääni tuli Hyvösen suusta. Nyt loukkasin häntä, Raivonen ajatteli ja oli pahoilla mielin.

– Kuinka voit ajatella tällaisella hetkellä vain itseäsi? Hyvönen potki tiiliseinää. – Olen koko päivän valvonut sinua, estänyt tekemästä tyhmyyksiä ja juuri kun luulen saaneeni yhden rauhallisen ja rentoutuneen hetken niin mitä sinä? Sinäpäs tuletkin vaatimuksinesi! Hyvönen alkoi tyrskähdellä ja takoi nyrkeillään nojatuoleja, tauluja, maljakoita, stereolaitteistoa, kaikkea mikä tuli hänen kouriensa ulottuville. Raivonen ei päästänyt ääntäkään. Hän nieleskeli. En enää halua suututtaa Hyvöstä, hän ajatteli. En voi ottaa tunnolleni sitä, että Hyvösellä tulee paha olo.

– Oikeastaan minun pitäisi tappaa sinut, Hyvönen sanoi. – Mutta, hän tarkasteli Raivosen harmaantuvia kasvoja kuivaillen silmiään, samalla kun pieni hymynkare kiipesi suupieliin, – tällä kertaa annan oikeuden käydä armosta. Minä tuomitsen sinut, Raivonen – epärehellisyydestä toisten ihmisten ponnisteluja kohtaan. Nyt Hyvönen virnisteli jo leveästi. – Määrään sinut siivoamaan tämän sotkun, joka aiheutui, kun käyttäytymisesi sai minut suunniltaan. Hän osoitti maljakon palasia, multaa ja vettä lattialla, stereoiden pirstaleita ja kehyksistään repsottavia tauluja.

Raivonen huokaisi. Hän oli hetken ajan pelännyt pahinta. Mutta kävikin näin. Lämmin tunne tunkeutui Raivosen mieleen. Hän tunsi kiitollisuutta Hyvöstä kohtaan. Jotain lämmintä valui myös pitkin Raivosen reisien sisäpintaa. Hän koetti sitä sormellaan.

– Kuvottavaa! Hyvönen huusi, – sinä et Raivonen hallitse suolistoasi! – Olet täysi eläin! Hyvönen nauroi kovaa, kun Raivonen kiirehti hakemaan siivousvälineitä.

Illalla Hyvönen maalasi Raivosen jälleen keltaiseksi ja kahlitsi hänet autotalliin.

2.

Seuraavina päivinä Hyvösellä oli monenlaisia töitä Raivoselle. Yhtenä päivänä Raivosen oli kaivettava kuoppa talon takapihalle ja kuopan valmistuttua hänen oli täytettävä se. Toisena päivänä Hyvönen halusi uusia portilta talon ovelle johtavan käytävän ja määräsi Raivosen murskaamaan kiviä. Sepelin valmistuttua hän päätti, ettei käytävä tarvinnut uudistamista, hän olikin päättänyt ostaa koiran ja käski Raivosen rakentaa kopin. Raivonen sahasi lautoja minkä ehti. Kun koppi oli valmis, Hyvönen poltti sen ja paistoi roihussa makkaroita. Hän mussutti makkaraa kuolaavan Raivosen edessä ja sanoi, ettei ollut tyytyväinen koppiin. Hän tilasi kopin valmiina kaupasta ja määräsi Raivosen menemään sen sisälle. Kun Raivonen niskoitteli, Hyvönen huusi ja antoi ruoskansa viuhua. Raivonen pelästyi, että Hyvönen loukkaantuu toden teolla, ja alkoi haukahdella ja murahdella vimmatusti rapsuttaen samalla niskaansa jalalla. Hyvönen kieriskeli maassa ja hohotti.

Sellaisina päivinä jolloin Raivonen hikosi niin paljon, että maali lähti hänestä ennen auringonlaskua, hän sai syödäkseen Hyvösen tähteitä. Vettä hän sai juodakseen yllin kyllin, sillä Hyvönen ruiskutti häntä usein painepesurilla, jotta hän oppisi vikkelämmille tavoille. Raivonen oppi sieppaamaan suuhunsa vettä.

Hyvönen hankki koiran, valtavan paimenkoiran. Hän usutti sen sadatellen Raivosen kimppuun, ja Raivonen sai juosta ympäri pihamaata, samalla kun Hyvönen otti kellosta aikaa.

–  Ei sinusta ole pikajuoksijaksi, Hyvönen sanoi. - Ei pidä paikkaansa, että älyllisesti ala-arvoiset ihmiset olisivat fyysisesti kykeneväisempiä. Hyvönen kulki kuistille vihellellen ja tupakoiden. Selvästi hän oli tyytyväinen saavuttamaansa lähes tieteellisluonteiseen tutkimustulokseen.

–  Koira ei muuten ole koskaan purrut ketään, se on vain hyvin koulutettu. Sitä sinä typerys et tietenkään osannut aavistaa, Hyvönen sanoi sisään mennessään.

Raivonen jäi pihalle ja kutsui koiraa. Eläin tuli välittömästi hänen luokseen. Raivonen rapsutti koiraa ja puhui sille jotain. Hän siveli koiran turkkia ja hymyili, kun koira siristi silmiään ja kurahteli. Näytti siltä kuin Raivonen ja koira olisivat keskustelleet.

Kului useita kuukausia. Kevät kääntyi kesäksi ja alkusyksyksi. Tuli sadonkorjuun aika. Höyryävä multa kukki ja lauloi, tarjosi tähkää.

Raivosesta oli alkanut tuntua, että jokin on vialla. Hän ei tiennyt mistä tunne johtui, se oli ainoastaan epämääräinen aavistus kallonpohjalla. Jotenkin tunne liittyi Hyvösen taloon ja Hyvösen ääneen. Olenko minä tulossa sairaaksi? Raivonen mietti. Mitä Hyvönen sitten sanoo, kun en pysty hoitamaan tehtäviäni? Raivonen puheli koiralle, huonekasveille ja ikävissään jopa autotallin esineille. Kasvit kasvoivat, koira vilkastui ja esineet näyttivät värähtelevän.

3.

Oli ilta. He istuivat keittiössä, Hyvönen samettisessa tupakkatakissa baarijakkaralla sikari hampaissaan, Raivonen nurkassa, järsien kanansiipeä. Hyvöselle oli tulossa vieraita. Se oli poikkeuksellista. Hyvönen ei yleensä poistunut talosta, he eivät käyneet missään, eikä kukaan tullut taloon. Ympäröivässä maailmassa sai tapahtua mitä hyvänsä, se ei vaikuttanut talon syvään niitattuun ja tasapainoiseen pysähtyneisyyteen. Heihin ei puututtu ja se riitti.

– Tämä on täydellisen luonnollinen järjestys, Hyvönen sanoi tuprauttaen savua sikaristaan. – Tämä talo on maailma pienoiskoossa, jokainen ihminen oikealla paikallaan, sillä paikalla, minkä luonnollinen järjestys ja logiikka hänelle määräävät. Hyvönen pölläytti savua Raivosen kasvoille.

– Mutta ethän sinä ymmärrä. Tämä on vähän liian teoreettista sinulle. Eipä sinun kyllä tarvitsekaan tajuta, minä ajattelen puolestasi. Saisit olla kiitollinen.

Raivonen oli hiljaa. Hän nieleskeli pilaantuneelta maistuvaa kananlihaa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Lihaksia särki ankarasti.

Hyvönen avasi ikkunan viileään iltaan. Keinut kitisivät, lapset lauloivat:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan. Ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, tuhoaa ja eloa nostattaa, menninkäiset ja metsän eläimet…

Kun Raivonen ajatteli lapsia, hän alkoi väpättää ja vapista. Teki mieli nousta ylös ja liikehtiä laulun tahdissa. Hän kuvitteli lapset mielessään, antoi jokaiselle nimen ja puhutteli heitä. Raivosen kieli vipaji ja suusta purkautui tavuja.

– Epänormaali, mitä helvettiä sinä vänkyröit? Hyvönen huusi ja tavoitteli piiskaansa, mutta silloin ovikello soi. – Menet komeroon ja pidät turpasi kiinni, Hyvönen ärjyi. Raivonen huohotti komeron pimeydessä ja kuunteli kovaäänistä sisääntunkeutumista.

Eteisessä neljä miestä riisui kenkiään. Miehet olivat kaikki pukeutuneet hopeanharmaisiin pukuihin, ja heidän viiksensä muistuttivat ylähuulen päälle vedettyä sirppiä tai tähdenpuolikasta. Ensimmäinen mies oli pitkä ja kapea kuin ohjus, hänen luisevat jalkansa hölskyivät housuissa. Toinen mies oli ensimmäistä hieman lihavampi ja lyhyempi ja niin edelleen siten että neljäs mies oli lyhyt kuin mutteri ja vellovan ihraisa, hän muistutti merimiinaa. Toinen ja kolmas mies olivat kasvonpiirteiltään käytännössä identtiset.

– Hyvönen, Hyvönen, Hyvönen, miehet hokivat ja hakkasivat talon valtiasta isällisesti olkapäille. Hyvösen käytökseen tuli hienovaraista ja huoliteltua nöyristelyä. Hän kouri ilmamolekyylejä kuin aikoisi vääntää niistä rusetin.

Miehet rojahtivat takkatuoleihin. Samassa identtiset miehet nousivat yhtä jalkaa, pieraisivat raikuvasti ja avasivat yhtä kättä Hyvösen baarikaapin.

– Etpä ole paljon viinojasi juonut, kaappi on samassa kunnossa kuin viimeksi, miehet sanoivat kuin yhdestä suusta. He puhuivat samanlaisilla äänenpainoilla, pitivät yhtä pitkät tauot sanojen välillä ja aloittivat ja lopettivat puhumisen samassa henkäyksessä. Syntyi vaikutelma, että ainoastaan yksi ihminen oli puhunut. Ihminen joka jostain kohtalon tai tiedemiehen oikusta oli jakautunut kahteen eri ruumiiseen.

Hyvönen otti kasvoilleen syvämietteisen ilmeen ja julisti:

– Minä haluan muistaa kaiken, pitää asiat järjestyksessä ja keskittyä tutkimustyöhöni. Siinä ei paljon viinaan parane koskea.

– Mutta nyt sinä juot, sanoi ohjusta muistuttava mies terävästi. – Juot itsesi tajuttomaksi, jotta voimme katsella sinua tietämättäsi, hengähti merimiina vinkuvalla ja kähisevällä äänellä.

Hyvönen haki kuuliaisesti viisi viskilasia ja kaatoi lasit täyteen. Hän kumosi kolme lasillista sillä aikaa, kun hänen ystävänsä vain kostuttivat huuliaan.

 – Minulla on järjestys, Hyvönen sanoi.

 – Tulet huomaamaan, että meilläkin on omamme, hihitti ohjus.

Hyvönen hymyili pientä hymyä ja kiskaisi komeron auki. Hän vetäisi Raivosen esiin.

 – Kommentteja pyydän, Hyvönen sanoi, kun miehet vaikenivat.

– Kummallinen, identtiset äyskäisivät.

–Mikä sen käyttötarkoitus on? ohjus tiedusteli.

Hyvösen selitettyä asian, miehet puhkesivat röhönauruun. He nojautuivat tuoleissaan taaksepäin ja sohivat tupakoillaan Raivosta, joka seisoi kuolaten ja yrittäen hangata maalin rippeitä nahastaan.

– Saako sillä ratsastaa? kiekaisi merimiina ja kiipesi kontilleen painetun Raivosen selkään. Mies käski Raivosen hirnua. Vetäessään Raivosta tukasta hän huusi:

– Olen cowboy, villi ja vapaa!

 Raivonen teutaroi ylös, mutta Hyvösen piiska sai hänet pian aloilleen.

 – Varovasti, Hyvönen sanoi, hänet on kuin luotu palvelemaan, mutta emme halua silti kuohuttaa lasi yli laitojensa. Isäntien on tunnettava vastuunsa. Häntä ei saa vahingoittaa.

– Ei tässä kukaan ole häntä vahingoittanut. Ja alatko sinä Hyvönen neuvomaan meitä! Varo vain, ettet tule liian hellämieliseksi. Palvelijat nousevat helposti isäntiään vastaan, jos nuoraa löysää liikaa, merimiina sanoi.

–Raivonen on eri maata, sanoi Hyvönen.

Ilta vääntyi yöksi. Kuunpuolikas ryömi helottaen mustalla sametilla kuin kosmisen kyrvän keltainen nuppi. Oli juuri sellainen kuutamo, jolloin neidot luisuvat parvekkeiden kaarikaiteiden ääreen huokaillen ja nojaillen, ja kopeasilmäiset nuorukaiset näppäilevät heille kadun kuilusta kitaraa. Hyvöstä juotettiin humalaan. Kahdeksannen viskilasillisen jälkeen Hyvönen alkoi solkata monologia:

– Minun ei enää tarvitse pinnistellä toimeentuloni eteen. Ei haluta, ei tarvitse. Ei kiinnostaa enää sietää kaikenlaista siivotonta epävarmuutta. Keskityn rakentamaan maailmaa pienoiskoossa. Unelmani on ottaa tänne taloon asumaan toinen toistaan pienempiä olioita, ihmisiä ja eläimiä. Haluaisin tarkastella niiden suhdetta toisiinsa, sitä miten niiden hierarkia on muodostunut. Muurahaisilla se on kiinnostava, äärimmäinen, miltei täydellinen.

Hyvönen oksensi lattialla. Raivonen pantiin siivomaan. Saatuaan lasillisen lisää Hyvönen jatkoi.

– Luonto on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Nykyihminen on ajautunut liian kauas luonnollisesta alkusuonistostaan. Haluan palauttaa biologiseen mallistoon pohjaavan järjestyksen.

Ohjus:

– Sinä olet lukenut liikaa Darwinia.

Merimiina:

– Darwin oli idiootti, imbesilli.

identtiset:

– Debiili.

Merimiina:

– Sinä olet kyyninen kaupunkilainen, Hyvönen.

Ohjus:

–Olet vieraantunut luonnosta ja siksi abstrahoit sitä.

identtiset:

– Olet negatiivisten ajatusten paisuttama, luontosuhteesi on vääristynyt.

Merimiina:

– Älä unohda, että me rahoitamme sinua.

Miehet jatkoivat puhetta osoittaen sanansa Raivoselle, joka notkui polvillaan nurkassa.

– Tämä maailma on kaunis, kun sen ymmärtää.

– Maailma ei ole hyvä, ei paha, ei traaginen, ei koominen. Käsitämme kaiken niin kuin käsitämme.

 – Maailma on järjestys.

 – Kukaan ei tiedä mikä tuo järjestys on.

 – Järjestys on epäjärjestys.

– Itsekkyys ja epäitsekkyys kulkevat kädet toistensa sukuelimillä niin kuin rakastavaiset.

– Identtiset miehet tallasivat Raivosen sormille ja huusivat:

– Meidän Jumalallamme ei ole etiikkaa. Hän ymmärtää vain estetiikan. Me olemme autuaallisen välinpitämättömiä. Me olemme pyhimyksiä. Olemme tehneet pahan ja hyvän, eikä mikään ole muuttunut, yhä olemme viattomia ja uusia kasvoja todellisuudessa, kuin sammakon kutua.

Nuo sanat kuultuaan Raivonen alkoi nyyhkyttää ja takoa nyrkeillään parkettilattiaa. Hyvönen havahtui. Vanhat ajat muistuivat mieleen.

– Nyt tekee mieli naista.

Hän kaatoi pari lasillista viskiä lisää ja kumosi ne kurkkuunsa aataminomena nuljuen.

Mutta mistä nainen myöhään yöllä?

Hyvönen yritti soittaa puhelinpalveluihin, jotka välittävät naisia 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta – kaikki linjat olivat jatkuvasti varattuja.

 – Onhan meillä Raivonen!

– Palvelijaani ei kosketa, Hyvönen painotti ja näytti sen verran päättäväiseltä, että nelikko tupsahti hämmästyksestä sohvalle.

 – Elättelet merkillisiä asenteita, ensimmäinen identtinen sanoi.

– Suorastaan vaarallisia. Antaa nyt olla, mutta muista, että tarkkailemme sinua, toinen identtinen lisäsi.

Neljä miestä laski housunsa alas. He alkoivat masturboida päättäväisesti ja eipä aikaakaan kun hekuman huippu oli saavutettu ja ohitettu.

Alkoholin haju sakeni huoneessa. Hyvönen sammui. Miehet riisuivat hänet alasti ja maalasivat valkoiseksi.

– Nyt on järjestys. Nyt kaikki on taas tasapainossa, ohjus sanoi raastaessaan kenkiä jalkoihinsa.    

Miehet poistuivat ja huone jäi yksin kannattelemaan tajutonta isäntää ja tuskallisen tajuavaa orjaa.

4.

Raivonen heräsi kimeiden lapsiäänten meluisaan lauluun. Oli varhainen aamu. Aurinko oli vasta noussut, ja maan pinnassa oli selväpiirteistä usvaa. Hyvönen makasi kippurassa lattialla ja mumisi unissaan. Hän löyhkäsi kuin teurastamon roskalaatikko. Laulu lähestyi:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan. Ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, tuhoaa ja eloa nostattaa…

Seinistä ja lattiasta kuului yltyvää rapinaa ja kolahtelua. Aivan kuin sadat jalat olisivat hiipineet lähistöllä.

Raivonen nousi ylös, hänen jäseniään särki. Katsottuaan ulos ikkunasta hän näki lapset. He marssivat vellovana rykelmänä pihanurmikon yli.

Ovi repäistiin auki. Raivosen korvia vihlaisi, kun laulu jysähti sisään. Seurasi sekunnin hiljaisuus. Sitten tiheä parvi räpiköiviä harakoita peitti ikkunat. Lasit nokittiin hajalle. Ikkunoista kiipesi sisään karvattomia koiranmöhkäleitä ja kissoja. Naukuna ja haukahtelu täyttivät huoneen. Rapina seinissä yltyi, aivan kuin niitä nakertaisi jokin.

– Luovuttakaa hänet meille, sanoi lapsista kookkain, pisamainen tyttö, jonka punainen tukka oli kahdella palmikolla.

– Miten minä sen voisin tehdä, ei minulla ole valtaa, Raivonen vastasi.

Tyttö osoitti Hyvöstä, tämä nukkui yhä. Neljä lasta tarttui Hyvöstä käsistä ja jaloista. Hyvönen heräsi ja alkoi rimpuilla ja mölistä. Silloin valtava koira loikkasi hänen vatsansa päälle ja sivalsi häntä tassulla kasvoihin. Hyvösen pää retkahti. Koira nuolaisi hänen suutaan – kuin kiitollisena, että Hyvönen oli luovuttanut niin helposti.

Lapset ja eläimet kerääntyivät pihanurmelle.

Talo rapisi ja huojahteli. Seinät naksahtelivat. Sitten rakennus alkoi nopeasti vajota maan sisään. Raivonen tuijotti kuinka lautasantenni välkähti hujahtaessaan nurmen alle. Ruoho sulkeutui, eikä enää muusta kuin ympäröivästä betoniaidasta olisi voinut päätellä, että paikalla oli sijainnut talo.

Hyvönen sidottiin kiinni vaahteran runkoon. Lapset kasasivat kuivaheinätuppoja puun ympärille. Hyvösen pää roikkui rinnuksilla. Hänen silmänsä eivät katsoneet taivaan kirkkauteen, vaan sumenevan logiikan syvyyksiin. Sieraimet eivät haistelleet paratiisin korjuuherkkuja, vaan housunpunttiin lötkähtäneen ulosteen lemua. Hyvönen nosti harmaantuneet silmänsä ja tuijotti Raivosta ilmeettömästi. Hänen kasvoilleen kohosi katkera hymy.

 – Armoa Raivonen, Hyvönen sanoi vaisusti.

Punatukkainen tyttö käveli Raivosen ja Hyvösen väliin.

–Sinun ajatuksesi kutsuivat meidät paikalle, hän sanoi ja hymyili Raivoselle.

Tyttö antoi merkin ja lapset tuikkasivat heinät tuleen. Koirat alkoivat urista ja kissat naukua. Liekit lipoivat Hyvöstä. Pian koko vaahtera räiskähteli soihtuna. Hyvönen mylvi ja vaikersi. Raivonen ei ollut ikinä kuullut kenenkään huutavan sillä tavoin.

Jostain syystä tapahtuma ei herättänyt suurempaa huomiota. Kadulla kulkevat ihmiset vilkaisivat ehkä nopeasti aidan ylitse, puistelivat ehkä päitään, mutta jatkoivat sitten askellustaan, kuka vihellellen, kuka puhelimeen pälättäen, kuka tupakoiden, kuka jäätelötötteröä tai perunalastuja järsien.

Vaahtera ja Hyvönen paloivat hiileksi. Tuli alkoi sammua. Tuhka pöllähteli mustuneiden kappaleiden ympärillä.

– Nyt hänet on uhrattu, olet vapaa lähtemään, sanoi punatukkainen tyttö ja kääntyi Raivosen puoleen.

Raivonen seisoi tuhkakasaa tuijottaen. Hänen päässään ei ollut yhtäkään ajatusta. Silmästä vierehti esiin pieni, mutta auringossa selvästi kimaltava kyynel.

– Mene, tyttö sanoi kovemmalla äänellä.

 – Jos sinä niin sanot, Raivonen otti muutaman askeleen. Hän lähti hitaasti raahustamaan eteenpäin, kääntyi portista kadulle ja liittyi ihmisvilinään. Pian hän kadotti suuntavaistonsa, eikä enää muistanut minkä tähden oli lähtenyt liikkeelle.

5.

Tuomarin nuija jymähti pöytään. Syvään uurrettujen kasvojen yläpuolella oli hopeinen, takaa palmikoitu peruukki. Oikeussali pullisteli ihmisiä. Raivonen istui etupenkissä kahden komean vartijan välissä.

– Kansalainen Raivonen, nouskaa seisomaan, tuomari sanoi ja yskäisi. – Teitä syytetään herra Hyvösen raakalaismaisesta murhasta. Hyvönen oli ystävänne. Onko teillä mitään sanottavaa ennen kuin luen tuomion?

Raivonen mutristi kulmiaan. Kai asia oli sillä tavoin kuin syyttäjä oli sanonut. Täytyihän sen olla. Hänen mielessään liikkui kuvia siitä miten hän kuristaa Hyvöstä ja hakkaa häntä veitsellä.

Kyllä asia on siten kuin syyttäjä sanoi, kun hän kerran sanoi niin, Raivonen kuiskasi.

Tuomari venytti kaulaansa, kumartui ja likisti kasvonsa aivan Raivosen kasvoihin kiinni:

– Miettikää tarkoin. Te tiedätte, ja me kaikki tiedämme, miten asia oikeasti on. Mutta tapahtuma vaatii selityksen. Ja te olette se selitys. Nyt teillä on mahdollisuus nousta tätä järjestelmää vastaan. Te voitte kiistää sen, että me tiedämme miten asia on, että me osaamme selittää ja hallita sen. En minä sano, että voisitte voittaa. Ei, se on mahdotonta. Mutta ainakin voitte kuolla tyytyväisenä, tietoisena siitä, että olette taistellut, olette tehnyt kaikkenne, yrittänyt julkituoda asian oikean laidan, oman totuutenne. Samalla me saisimme kunnollisen syyn niitata teidät. Te uhkaisitte kaikkea mihin me uskomme ja me musertaisimme teidät. Mikä olisi yksinkertaisempaa, varmempaa, selkeämpää ja kauniimpaa?

Raivonen nieleskeli. Hän ajatteli elämäänsä ja kaikkia ihmisiä, joiden jälkiä hän oli seurannut varmana siitä, että toisten askeleet ovat hänenkin askeleitaan. Hän henkäisi:

 – Ei, kyllä asia on juuri niin kuin syyttäjä sanoi. Minä olen syyllinen.

 – Hyvä on, tuomari tiukkeni, nyt me tuomitsemme teidät.

Yleisö kohahti. Tuomari jatkoi:

– Meille annettujen valtuuksien nojalla voisimme tuomita teidät kuolemaan. Teidät voitaisiin sulkea lukkojen taakse loppuelämäksenne. Voisimme halvaannuttaa teidät, teitä voitaisiin pitää lääketieteellisin keinoin hengissä loputtomiin ja saisitte kokea hiuksianostattavia tuskia. Voisimme kiduttaa teitä, murskata luunne, polttomerkitä nahkanne ja likistellä sukuelimiänne. Voisimme repiä teidät hevosten välissä. Voisimme teilata teidät, nylkeä tai paistaa hiljaisella tulella. No, keinoja riittää. Mutta kaikki tämä olisi teidän tapauksessanne aivan liian armeliasta. Teidät tuomitaan…

Tuomari piti lyhyen tauon. Yleisö odotti henkeään pidätellen. Raivonen tunsi alaleukansa puutuvan.

– Vapautettavaksi. Saatte loppuelämänne kantaa syyllisyyttä. Tai jollette syyllisyyttä tuntisikaan niin ainakin saatte olla tietoinen käsittämättömästä mitättömyydestänne. Se on pahin rangaistus, joka kaltaisellenne ihmiselle voidaan langettaa. Te olette ainoastaan yksi alisteinen sivulause elämän äärettömässä libretossa.

Yleisö puhkesi raivoisiin suosionosoituksiin. Tuomari kohotti kätensä ja hänen kasvoilleen kiipesi itsetietoinen virne. Tuomari takoi nuijalla pöytää. Istunto on päättynyt, viekää tuomittu ulos, hän jyrisi.

6.

Autiolla kalliorannalla käveli mies. Hän oli tottumuksesta maalannut itsensä keltaiseksi ohimonahkasta varpaan likaan. Tai ehkä hän halusi muistella menneitä. Haisi mereltä, männyiltä ja läheiseltä kalasatamalta. Hiekka säröili varpaissa. Taivaalle kerääntyi sadepilviä kuin laavamuodostelmia. Tuuli viuhui ja rätisytti harvoja puita, joiden lehdet se oli jo ehtinyt riipiä mukaansa.

Karvaton kissa käveli kallion ylitse ja naukaisi kovaa hiljaisessa maailmassa. Kaukana rähisi koira.

Mies katsoi merta.

Punatukkainen tyttö oli käärinyt lahkeensa ja kahlannut laiturinmitan veteen. Hän pesi hiuksiaan, hankasi päänahkaa kovakouraisesti. Tytön kasvoissa oli pisamia. Mies käveli hitaasti vesirajaan. Hän kahlasi tytön luo ja tarttui tätä olkapäistä. Mies puhui tytölle kauan ja viittoili merelle, horisonttiin. Tytön ilme muuttui.

Mies kuiskasi tytölle jotain. Tyttö nyökytti päätään ja nauroi hieman ilkikurisesti. Sitten hän riisui vaatteensa.

Vesi pärskähti, kun he sukelsivat. Tytön vierellä uiden mies soljui kohti merenpohjaa. Se oli kenties ainoa itsenäinen teko hänen elämässään.

---

Novelli on ilmestynyt myös Kulttuurivihkoissa 6/ 2003.

Tarkoite

Viljo istui olohuoneen sohvalla tötteröhattu päässään lusikoiden kermanjäänteitä lautaselta. Huoneissa oli selittämättömän hiljaista. 

Parvi mustia kärpäsiä oli pärissyt auki unohtuneesta ikkunasta sisään ja kokoontunut pureskelemaan puoliksi syötyä täytekakkua. Äiti halusi, että Viljon syntymäpäiviä juhlitaan perhepiirissä kerrankin kunnolla, kun poika täytti tärkeitä vuosia. Viljo istui olohuoneen sohvalla tötteröhattu päässään lusikoiden kermanjäänteitä lautaselta. Huoneissa oli selittämättömän hiljaista.

Tämän tästä makuuhuoneen verhot kahahtivat äidin raottaessa niitä ja silmäillessä pihamaalle. Isä hurautteli rikkaimurilla nurkkia, jos vaikka pölyhiukkanen olisi unohtunut kirjahyllyn taakse tai television alle. Samuli ravasi ympäri asuntoa ja tupakoi ketjussa. Hän oli Viljon isoisä, pahalta haiseva partasuti, joka Viljon mummon kuoleman jälkeen oli ottanut tavaksi käydä heillä vähintään kerran viikossa – joka kerran kännissä kuin vaaleanpunainen elefantti. Äiti ei sanonut sille mitään, vaikka yleensä se ei tykännyt, että heillä tupakoitiin sisällä.

”Nyt ne ajo pihaan!” isä huusi ja riensi oksentamaan vessan lavuaariin.

Ovikello soi. Virkapukuinen kaljupää ojensi äidille mustan, suurikokoisen kirjekuoren.

”Juhlava tilanne”, isä höpötti. ”Tuodaan kirje ja kaikkea, ei mitään sähköposteja…”

”Susta tulee nyt sitten mies”, Samuli köhi tupakansavua Viljon kasvoille, ”tuokaas se kirje tänne!”

Olohuoneen lasipöydän ääressä isä repi vapisevin käsin kirjettä auki. Äiti otti jääkaapista kuohuviinipullon ja valmistautui avaamaan sen. Saat sinäkin, Viljo, tällä kertaa, hänen katseensa tuntui sanovan.

”Ethän sä osaa saatana edes kirjekuorta avata”, Samuli tiuskaisi ja nappasi kirjeen isältä.

Lomake luiskahti esiin. Äiti purskahti itkuun ja isä alkoi vapista yhä pahemmin. Samuli kiskoi eteisessä takkia niskaan.

”Ajan vaikka koko yön, perkele, tää asia on selvitettävä!”

Äiti yritti selittää, ettei virasto varmaankaan ollut enää auki ja pääkaupunkiin oli pitkä matka ja entä Samulin sydän, oliko tämä nyt ihan varmaa ja kyllä tämä tästä selviää. Samuli kuitenkin vaappui jo pihan poikki, hyppäsi paskanruskeaan Datsuniinsa ja kaasutti nurmikon yli tielle.

” Tuokaa sitä bensaa, että saadaan kunnon kokko”, huusi Lasse. Viisi poikaa häilähteli tulen kajossa metsänrajassa. Nuotio leimusi betonirenkaan sisällä. Saattoi kuulla miten aallot kauempana ryskyivät kallioita vasten. Tuuli oli yltymässä.

Viljo ilmestyi nuotion valopiiriin äkkiarvaamatta.

”Missä vitussa sä olet ollut”, Pete sanoi, ”mä soitin jo kommunikaattoriinkin monta kertaa, mut sä olit kai sulkenu sen.”

Viljo pysähtyi potkimaan ruohikkoa. Hän ei katsonut kehenkään.

”No, pääasia, et oot nyt täällä”, Pete sanoi sovittelevasti. He istuivat kiville, jotka oli varta vasten raahattu betonirenkaan ympärille. Viljo otti tarjotun jointtisätkän vastaan ja puhui miten typerät juhlat äiti oli järjestänyt. Pojat onnittelivat häntä ja pitivät hiukkasen leijuvina pieniä puheita. Liekit hulmahtelivat.
”Millanen päätös se oli?” Anssi kysyi.

Viljo ei vastannut. Hän imaisi syvät keuhkolliset sätkästä, pidätteli henkeä ja tuijotti nuotiota.
”Eksä uskalla sanoa?”

”Siitä on kuitenki tehty joku kalkkunafarmari!” Hörähtelyä.

”Vittu, sano ny. Ei sillä ole oikeasti väliä, mikä se päätös oli. Mä olen itekkin päättänyt, että kun päätös tulee, en noudata sitä.”

”Joo, joo, älä jaksa uhota. Ne tulee sit hakee sua.”

Viljo heitti sätkän tuleen.

”Paperi oli tyhjä.”

”Mitä sä sanoit, sä valehtelet!” Anssi kiljahti.

”Se oli tyhjä, ei mitään, tyhjä, kai sä puhetta ymmärrät! Multa saa repiä isyydet irti, jos mä valehtelen.”

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Anssi nousi seisomaan ja lähestyi Viljoa. Muutkin pojat kipusivat jaloilleen.

”Mitä vittua sä tulet tänne tollasta väittämään!” Anssi huusi itkuisesti ja tönäisi Viljon kiveltä rähmälleen.

Viljo sai jalat alleen. Pojat syöksyivät perään. Joku heitti murikalla kipeästi selkään. Viljo juoksi ryteikön läpi, oksat raapivat kasvoja, ei nähnyt kunnolla eteensä, takaapäin kuului lehtien kahahtelua. Hän kaarsi meren rantaan ja laskeutui jyrkkää kivistä rinnettä veden rajaan. Minuutit kuluivat eikä ketään tullut. Pojat olivat eksyneet jäljiltä tai luovuttaneet. Pete kuului huutavan kaukana, sanoja ei erottanut. Viljo kääntyi katsomaan pimeälle merelle. Sumusti.

Viljo istui kivellä. Aallot kastelivat housujen lahkeet. Valkeni. Hän istui unenomaisessa tilassa, jolloin selvästi on mukana tapahtumissa ja samanaikaisesti yhtä selvästi niiden ulkopuolella. Hänestä tuntui, että maisema oli ympärillä vailla mitään merkityksiä tai vastakkaisasetelmia. Maisema oli siinä fyysisesti sellaisenaan. Eikä siellä vittu näkynytkään muuta kuin merta ja jokunen kivi ja pala kalliota ja liikkuvat aallot. Viljo ajatteli, että mitä sitten jos hän jonain päivänä löytäisi oikein reitin, pommin sängystä, kiviseinään puhkeavan silmän, päämäärän, eikä se riittäisikään hänelle. Jos hän vain vittu halusi istua kivellä ja olla yhtä kuin kivi ja aallot ja sumu ja liike.

Merestä nousi esiin purje. Se lähestyi rantaa. Vene teutaroi aallokossa. Nyt näkyi ihmishahmo veneessä. Viljo vilkaisi vasemmalle kaartuvaa rannikkoa. Omakotitalojen valot päilyivät nousevassa aamussa.

Hän riisui paitansa ja kenkänsä kivelle. Muutti sitten mieltään ja heitti ne veteen. Housut menivät perässä. Viljo kahlasi aaltoihin. Välimatkaa veneeseen oli vain viitisenkymmentä metriä. Hän lähti uimaan kroolia, jota Samuli oli hänelle opettanut. Oli siitä kusipäästä jotain hyötyäkin ollut. Aallot olivat korkeita.

”Mitä ihmettä, kuka sinä olet?” punapartainen mies tuijotti Viljoa joka ponnisti itsensä veneen laidalle. Hetken näytti siltä kuin mies tulisi päälle, heittäisi Viljon veneestä. Sitten mies puuskahti, kiskaisi Viljon veneeseen, penkoi jotain laatikkoa ja ojensi pyyhkeen.

”Emmä voi ottaa sua mukaan, hei ihan oikeasti”, mies jupisi. ”Mä olen hiukka vaarallisilla vesillä. Oli tarkoitus ehtiä jo eilen aluevesirajan yli, mut myrsky heitti rannikolle.”

Viljo hymyili ja mies näytti rauhoittuvan.

”Mä olen Eki”, mies haparoi hänelle kätensä.

Viljo sai kuivia vaatteita ylleen.

Vene loittoni nyt hyvää vauhtia rannasta. Taloja tai valoja ei enää näkynyt. Eki ojensi Viljolle termoksesta teetä.

”Juo toi. Sä voit nukkua vähän jos haluat, mä valvon. Viimeistään illalla ollaan Venäjän rannikolla.”

Viljo makasi veneen pohjalla. Pian hän nukahti veneen keinuntaan, luottavaisesti kuin pieni lapsi.


KOK 777. direktiivi, 13. artikla

LIITTOVALTION KANSALAISEN fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien kehittymistä tulee tarkoin seurata. Nuoren yksilön biologiset vanhemmat tai vaihtoehtoisesti kasvatusvanhemmat ovat velvollisia huolehtimaan ominaisuuksien kartoituksesta. Vuosittain tulee tehdä vähintään kolme seurantakäyntiä asuinpaikkakunnan terveyskeskuksessa tms. Seurantakäyntien laiminlyöminen on rangaistava teko, josta määrätty vähimmäisrangaistus on erikseen määrätty rikoslain säädöksessä 665, artiklassa 36. Tarkoitukseen nimitetty työryhmä huolehtii seurantakäyntien tulosten analysoinnista osavaltiotasolla.

Työryhmä tekee päätöksen kansalaisen elämäntehtävän luonteesta ja toimittaa päätöksen kirjallisena lapsen vanhemmille tämän 15. syntymäpäivään mennessä. Päätöksessä yksilöidään mahdollisimman tarkasti ammatti, johon kansalaisen katsotaan parhaiten soveltuvan. Vanhempien velvollisuus on informoida yksilöä päätöksestä, jotta yksilö voi alkaa noudattaa päätöstä elämässään. Kansalaisen, joka ei ymmärrä noudattaa hänelle määrättyä tehtävää, katsotaan olevan velvollinen hakeutumaan lääketieteellisen hoidon piiriin. Ellei kansalainen tee tätä vapaaehtoisesti, häneen voidaan soveltaa pakkokeinoja. Pakkokeinojen laatu on erikseen mainittu Opetustoimea koskevan 34. lain 56. artiklassa.

-

Novelli on julkaistu myös Voima-lehden numerossa 6/2005 ja Fifissä.

Latinoromanssi

Vuonna 1938 kadetti Hirvilauma oli Suomen Joutsenella koulutusmatkalla. Laivan reitti kulki Englannin ja Biskajanlahden kautta Argentiinaan, Bernapuchoon, ja siitä eteenpäin kohti Karibianmerta. Joulukuussa laiva pysähtyi Puerto Ricossa.

Laivassa on juhlat. Patriisit – kärpäset – tanssivat polskaa. Soittokunta vaskipuhaltelee marssia tai fanfaaria vieraiden purjehtiessa parijonossa kannelle. Pankkiireita, kaupunginjohtaja, armeijan upseereita, ministeri, konsuleita, paksumahaisia kauppiaita – kaikki siinä perheineen pullistelemassa, avokaulaisine tyttärineen, voideltuine poikineen, vaimoineen, jotka ovat mustia kuin tulisalamanterit ja sähisevät anacondina.

Astiat kilisevät, lasit läikkyvät, hopeiset haarukat, veitset sotkeentuvat kastikkeeseen. Taustalla humisee San Juan. Satama huutaa rommin karhentamalla äänellä. Orkesteri soittaa suomalaista kansanmusiikkia, Puerto Ricon lauluja, kaikenlaista meteliä. Kannella tanssitaan. Kadetit kopeilevat, ihorasva haisee.

Kadetti Hirvilauma nojaa kaiteeseen ja heittää sätkän yli laidan. Matruusi Meriaura kertoo huonoja vitsejä. Vaskipuhaltimet ja samppanja tulvehtivat kannella, viulut sivelevät hikeä iholle. Hiukset viuhtovat Hirvilauman ohi, kaikenkokoisia rintoja ja pakaroita liikehtii tanssilattialla. Ja hameiden alla sukkanauhoja, kosteaa meriruohoa. Tällaista Hirvilauma pyörittelee mielessään, imee tupakkaa ja kerskailee välinpitämättömästi.

– Lyödäänkö vetoa? sanoo Meriaura.
– Saatana, varmasti lyödään, piestään oikein kunnolla, sanoo Hirvilauma.
– Sulta menee varmana paskat housuun.

Siinä he ovat lyövinään vetoa, jäävät tuijottamaan Argentiinan konsulin tytärtä, jolla on ainakin puoli metriä korkea hiuslaite.

Mies on sama Hirvilauma, joka sittemmin sotkeentui asekätkentään ja pakeni valvontakomissiota Espanjaan. Istuutui jonnekin vuoristoon ja muuttui kiveksi, sanalla sanoen katosi historian selän taakse.

Tanssiessaan he puhuvat koko ajan. Mies osaa hyvin espanjaa, ja nainen on puhelias tapaus. Kolme tanssia, neljä. Nyt puhe on kevyttä kuin pimeät alusvaatteet. Nainen heittää päänsä taaksepäin, nauraa. Silloin Hirvilauma lakkaa näyttelemästä, hän ei voi sille mitään, niin vain tapahtuu. Äkkiä nainen on hänen käsiensä välissä, hengittää, vartalo täynnä sisäelimiä ja verta, vaatteiden alla satojen päivien jättämät jäljet. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Hirvilauman hengitys muuttuu tukkoiseksi, hän sopertelee, ja jollei olisi pimeä, niin voisi sanoa, että veri purskahtaa hänen päähänsä.

Kannelle on nostettu pieniä pöytiä. Niiden väleissä torkkuu vanhoja tärkeitä herroja, piereskellen huomaamattomasti. Nuori matruusi on juonut liikaa ja oksentaa keittiön takana käymälän pyttyyn. Reiässä on paskan tahrimia pakkauspapereita. Keskustelu hohkaa ja sihisee. Voisi ajatella näiden ihmisten olevan todella kiinnostuneita mitä toiset ja ajattelevat ja mitä he ovat. Kaikki on kuitenkin suurta fraasia, isoa näytelmää, jota kadetit ja kaupungin härski kerma pyörittävät, jokainen päästäkseen johonkin tavoitteeseen, hyötyäkseen.

Tästä keskeltä Hirvilauma ja konsulintytär tanssivat läpi. Pöytiä kaatuu ja lasit lentävät. Hirvilauma nauraa ja tyttö viheltää marseljeesia. Orkesteri lopettaa soittamisen, ja ihmisten kasvot pysähtyvät ärtyneisiin ilmeisiin. Kaikki jotka ovat saaneet viiniä päälleen vääntelevät turpiaan ja pärskivät, nuoret naiset nyrpistelevät niin että nenäkarvat pörhistyvät. Tämän pysähtyneen tilanteen aikana, kun havainnot ovat sameita, kukaan ei huomaa vedestä nousevaa miekkavalasta, joka keskellä hyppynsä vesipisaroita muuttuu valtavaksi naurulinnuksi. Lintu laskeutuu kannelle, ja Hirvilauma ja konsulintytär kiipeävät sen selkään. Lintu lentää kaupunkiin.

Toivottavasti Hirvilauma ei saa ejaculatio praecoxia. Hän kävelee naisen rinnalla pitkin mustia katuja. Miten erilaiselta tuntuu nyt kun he ovat puhumatta. Konsulintyttären nimi on Violeta. Violeta ei ole mikään kaunotar. Hänen vartalonsa ei ole erityisen muodokas. Hirvilauma ei voi rakastaa hänessä fantasiaa. Miesten vartalot tuijottavat naisten vartaloita ja lääppivät tungoksessa ja ehdottelevat kaikenlaista. Mutta Hirvilauma on kyllästynyt tällaiseen. Kyse ei ole vartaloista.

Hirvilaumassa on ilmeisesti jotain vikaa. Hän on töpöhäntä ja aisankannattaja ja tuhkamuna ja veltto vätys – se lienee selvää. Siinä hän istuu avatuilla lakanoilla saamattomana, vain puhuu Violetan kanssa ja kaihtaa toimintaa kuin prosaisti pirstottuja lauseita.

He puhuvat koko yön. Alasti vai pukeissa? Sitä ei kukaan tiedä.

Plakinkirkas aamu liukuu makuuhuoneen verhojen välistä. Heidän silmissään on rähmää ja sydämessään matoja. Hirvilaumaa tuntee taas jonkun muun, kapteenin, otteen niskassaan. Hän on ollut luvatta yön poissa laivalta. Kun Hirvilauma riuhtoo vaatteita niskaan, heidän välilleen syntyy dialogi.

– Tulen käymään illalla.
– En ole enää täällä.
– Tulen ensimmäisen vartiovuoron jälkeen.
– Se ei käy päinsä.
– Minulla on rahaa, lähdemme.
– En halua nähdä sinua.

Tai:

– Olen varma, että vahinko kävi.
– En usko, ei ole mahdollista.
– Jäisit.
– Laiva lähtee huomenna, päästä irti.
– Minusta tuntuu…
– Pitääkö sinua läimäyttää?
– Tuletko illalla?

Tai:

– Tulen kymmeneltä, odota ja laita kaikki valmiiksi.
– Minä, en tiedä mitä sanoa.
– Ei tarvitse sanoa mitään.
– Rakastan sinua.

Seuraavana iltana satamassa haisee jätteiltä. Valo on erilaista, tai ehkä se johtuu krapulasta. Vartiovuorot vaihtuvat. Kokki mättää läskiä ja perunoita lautaselle. Matruusit kunnostavat purjeita. Juomavesitynnyreitä kieritetään lastaussillalla.

– Missähän helevetissä Hirvilauma on? Ei oo näkyny poikaa tänään.
– Se istuu hytissä arestissa.
– Ihanko saatana.
– Kapteeni anto sen valita. Joko se eroaa ja lähtee laivalta, tai sitten poistumiskielto loppuajaksi mitä ollaan tässä kaupungissa.
– On pojalla vitjat nilkoissa.

Täytyy sanoa, että Hirvilauma on pelkuri ja lattea tyyppi, Werther olisi valinnut toisin. Hän vain istuu hytissään alistuneena ja kirjoittaa kirjettä isäukolle, joka on jokin isokiho, salaneuvos tai kauppaneuvos. Kirjeessä hän vakuuttaa, että kaikki sujuu hyvin ja lupaan jatkaa sotilaskoulutusta korkeimpaan koppalakkiin asti. Isä oletettavasti myhäilee tyytyväisenä ja saa varmuuden poikansa hyvistä ja kunnollisista aikomuksista. Tuo varmuus säilyy arvattavasti silloinkin kun salaneuvos nai minkinnahkaista vaimoaan kulli käärittynä tuhannen markan seteleihin.

Saappaat kolisevat kannella. Vartiomies nojaa kivääriin ja polttaa makeanhajuista piippua. Paperossin hehkuva pää paljastaa Hirvilauman.

– Voitko päästää mut poistumaan hetkeksi?
– Mitä, noin vaan muka?
– Mä voin tuurata sua pari vuoroa, jos siitä on kiinni.
– Mihin siulla on noin hinku?
– No, päästäksä vai et? Mulla vois olla rommiakin sulle.
– Tässähän ihan eppäilykset herrää.
– Päästä ny.
– Ei nii ei.
– Muistatko sen eilisen punatukkasen tytön, järjestän sulle.
– Älä jätkä yritä. Kun mie sanon jottain nii…

Jotain on sanottava myös Hirvilauman puolustukseksi. Tai sitten hän on vain olevinaan, yrittää ylläpitää mainettaan. Vartiomiehet seisovat laiturilla. Hytin ikkuna aukeaa. Hirvilauma ujuttautuu siitä ulos ja ryhtyy hilautumaan laivan laituriin kiinnittävää köyttä pitkin. Hän on pukenut ylleen valkoisen puvun ja valkoiset hansikkaat. Puolessa välissä Hirvilauma putoaa. Vesi on likaista, kuin jonkun onteloista valunutta räkää. Kun hänet on ongittu kuiville hän rojahtaa pitkäkseen maahan ja kieltäytyy liikkumasta. Vartiopäällikkö käskee kantamaan hänet laivaan.

– Olen sitä mieltä, että upseerinkunniani vaatii paarit, Hirvilauma sanoo.
– Siin on sulle paarit, kantakaa roikale jaloista karsseriin.

Kun laiva lähtee satamasta linnut seuraavat sitä parvena, joka muistuttaa alushousuja. On täysin samantekevää mihin laiva on matkalla, mihin satamiin se saapuu. Talot ovat kivikasoja, ihmiset liikkuvia klönttejä lihaa ja vaikkua, puhe merkityksetöntä. Hirvilaumasta tuntuu, että jokaisessa satamassa odottaa tyttö ja on raskaana tai ei ole, mutta tuijottaa laivaa ja etsii jotakuta. Eikä löydä.

Hirvilauma katsoo lentokaloja, eikä tiedä missä on ja milloin. Aivan yhtä hyvin hän voisi istua Sommen juoksuhaudoissa, tai vetää käteensä Vesuviuksen rinteellä, kun se purkautuu Pompeijin ja Heraculeumin kattojen päälle. Hän näkee kaiken olevan yhteydessä. Hän näkee kaksiulotteisen maiseman, jonka ylitse kalat lentävät.

Merellä vietetään hautajaisia. Suomen lipulla peitetty arkku putoaa löpsähtäen veteen. Toissapäivänä Hirvilauma hyppäsi maston huipusta ja murskaantui kanteen.

Mutta ei se ollut se sama Hirvilauma, joka sittemmin sotkeutui asekätkentään ja meni Espanjaan istumaan vuoren juurelle. Se Hirvilauma jatkaa elämäänsä. Se Hirvilauma on tunteeton ja tylsän rationaalinen ihminen.

Eikä muistoja näy, ei edes kaukaisia saaria. Perämies panee matruuseja perseeseen, kaikkien menneisyys on kadonnut, ja on vain tumma meri ja purjepurtilo ja miehistö, joka ei ole peseytynyt kunnolla viikkoihin ja haisee kuin valaanraato. Mutta konsulintyttärellä on jo uusi kavaljeeri, jonka kanssa hän tulee menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia.

Novelli on julkaistu myös Rihmastossa.