Pietarin lokakuusta Barcelonan toukokuuhun

Ville Ropponen osallistui CNT:n vappumarssille Barcelonassa. CNT, yli vuosisata sitten perustettu anarkosyndikalistinen ammattiliitto, eli toistaiseksi viimeistä huippukauttaan Espanjan sisällissodan aikaan.

Teksti: Ville Ropponen

Toukokuun alkua Barcelonasssa ei voi ajatella ilman muistoja sisällissodasta ja erityisesti traagisesta toukokuusta 1937.

Kiinnostavin kuvaus ”Barcelonan toukokuun päivistä” tulee George Orwellin kynästä. Espanjan sisällissodan vapaaehtoinen Orwell kirjoitti kokemuksistaan sähäkän dokumenttiromaanin Katalonia, Katalonia (1938). Aikanaan teos sivuutettiin vähin äänin, mutta sen merkitys on kasvanut vuosi vuodelta. Barcelonan tapahtumat loivat pohjaa myös Orwellin myöhemmille suurille romaaneille. Anarkisti Emma Goldmanin ohella Orwell oli yksi ensimmäisiä eurooppalaisia vasemmistoälykköjä, jotka tajusivat kommunismin tuhoisuuden vasemmistolaisuudelle. Barcelonassa Orwell todisti myös sellaista, mitä hän piti ”todellisen sosialismin esimakuna”, ja tämä sai hänet loppuelämänsä uskomaan demokraattiseen sosialismiin, kun hän ennen Barcelonaa ei ollut siihen täysin uskonut.

Le Tres Xemeneies-aukiolta lähtevä vappumarssi kulkee lähinnä boheemin ja siirtolaisten suosiman työläiskaupunginosa Ravalin katuja. Muutama sata marssijaa vastustaa kapitalismia ja ylikansallisia turistifirmoja, kuten Airbnb:ta ja kannattaa Rojavan autonomiaa. Ainakin CNT:n Barcelonan osasto näyttää nykyään saavan kannatusta erityisesti taksirenkien ja muiden ammattiautoilijoiden keskuudessa. Vastaantulevat autot ja liikennemerkit liimataan täyteen radikaaleja tarroja. Minun ja ystäväni lisäksi marssilla on jokunen muukin ulkomaalainen. Pari punkkaria roudaa mustaa pääkallolippua, jossa lukee venäjäksi ”vapaus tai kuolema”.

*

Mutta miksi marssi osoitti mieltään tovin myös ammattiliitto UGT:n toimistoa vastaan niin että centavistat olivat joutua käsirysyyn UGT:n toimistoväen kanssa?

CNT:llä, joka yhä kritisoi reformismia ja ajaa yhteiskunnallista vallankumousta yleislakon ja työläisten tuotantovälineiden haltuunoton kautta, on toki päivänpolttavia ristiriitoja UGT:n kanssa. Espanjan sosialistipuoluetta lähellä oleva UGT on nyt taas yksi maan isoista ammattiliitoista, joita radikaalit kritisoivat. Suomen tapaan Espanjan perinteiset ammattiliitot näyttävät jämähtäneen uudistuskyvyttömyyteen. Huvittavaltakin näyttänyt käsirysy tuntui viittaavaan myös historiaan Espanjassa, jossa sisällissodan traumojen käsittely on käynnistynyt kunnolla vasta 2000-luvulla.

Toukokuussa 1937 CNT ja UGT joutuivat eri puolille Barcelonassa. Ja kuitenkin nämä ammattiliitot olivat alkuun ainoina kyenneet järjestämään vastarintaa Francon johtamalle sotilaskapinalle syyskesällä 1936.

Anarkisteille fasistien kapina merkitsi mahdollisuutta aloittaa yhteiskunnallinen vallankumous. Syksystä 1936 kevääseen 1937 anarkistiset työläiset ottivat Kataloniassa ja Aragoniassa hallintaansa tehtaat ja maatilat. Kollektivointi tapahtui vapaaehtoisesti ja ruohonjuuritasolta päinvastoin kuin Neuvostoliitossa. Useiden lähteiden mukaan anarkistiset kollektiivit myös toimivat hyvin. Työläisten itsehallinto johti työilmapiirin paranemiseen, toiveikkuuteen ja usein tuotannon tehostumiseenkin. Erityisesti maaseudulla siirryttiin ”comunismo libertarioon”. Maanviljelysmaa ja työt kollektivoitiin. Resurssit jaettiin kylissä lisäksi usein perheiden tarpeen perusteella, eikä niiden tekemän työmäärän.

Tällaista ilmapiiriä henkii myös Orwellin kuvaus saapumisesta Barcelonaan kevättalvella 1937. Kirjailija oli häikäistynyt kaupungista, joka oli työväen hallussa: punamustat liput liehuivat kaikkialla, kirkot, kahvilat ja kaupat oli kollektivisoitu. Tarjoilijat katsoivat suoraan silmiin ja kohtelivat vertaisenaan. Jopa arkikielen muodollisuudet olivat kadonneet.

*

Vain pari kuukautta myöhemmin trotskilaisen POUM-puolueen miliisissä taistellut Orwell joutui keskelle tasavaltalaisten sisäistä ottelua: sosialistipuolueen johtama tasavallan hallitus, jota Espanjan kommunistipuolue pitkälti kontrolloi, aloitti kilpailijoidensa siivoamisen. Barcelossa puhkesi toukokuussa 1937 katutaisteluja. Sittemmin trotskilaiset ja anarkistit puhdistettiin, tuhansia pidätettiin, teloitettiin tai heitettiin Neuvostoliiton tyylisille leireille. Orwell pelastui vain täpärästi ja pakeni haavoittuneena Ranskaan.

Espanjan tasavallassa kommunistit nousivat Neuvostoliiton tuen ja aseavun ansiosta valtaan. Käytännössä tasavallasta tuli diktatuuri. Anarkistiteoreetikko De Santillán totesikin: ”Meille tulos on sama, voittipa Negrin kommunistikohortteineen tai Franco italialaisineen ja saksalaisineen”.

Stalinistit sävelsivät Barcelonan tapahtumista salaliittoteorian väittäen siellä murskatun ”trotskilais-fasistien salaliiton” – näitä sepitteitä Orwell teoksessaan kitkerästi kritisoi. Barcelonan puhdistukset tekivätkin Orwellista antikommunistin. Toisaalta hän ei lakannut uskomasta demokraattisen sosialismin toteutumisen mahdollisuuteen. Tästä hän oli mielestään nähnyt aidoimpia väläyksiä anarkistisessa Kataloniassa.

*

Barcelonan tapahtumat ovat selvästi myös Orwellin suurten romaanien Eläinten vallankumous (1945) ja Vuonna 1984 (1948) taustalla. Ensin mainitussa satiirisessa allegoriassa eläintilan vallankumous päättyy Napoleonin johtamien sikojen diktatuuriin, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Kuuluisa dystopia Vuonna 1984 on ylipäänsä harvainvallan ja hierarkian kritiikki, joka ammentaa toisen maailmansodan ja natsismin kokemuksista, mutta sen kärki on suunnattu stalinismiin. Romaanissa ilmenevät ”kaksoisajattelu”, ”ison veljen” palvonta, puoluekontrolli ja puhdistukset ammentavat lähes suoraan kirjailijan Espanjan kokemuksista.

Jos tulkintaikkunaa leventää, niin voidaanko Barcelonan 1937 tapahtumia verrata myös syystalveen 1917 Pietarisssa, jolloin bolševikit tukahduttivat ja puhdistivat demokraattisen helmikuun vallankumouksen, joka oli kehittynyt eri puolueita edustavan väliaikaisen hallituksen ja työläisneuvostojen hedelmällisenä kaksoisvaltana?

Espanjan tapahtumien voi sanoa toistaneen myös Kronstadtin kapinaa bolševikkien diktatuuria vastaan 1921. Silloin kuten myöhemmin Espanjassa anarkistit oli nitistettävä. Bolševikkien vallankaappaus antoi heille ainutkertaisen aseman hallita maailman ”ainoaa vallankumouksen toivon majakkaa”, jonka kaikki vastustus leimattiin petokseksi proletariaatin asialle. Kun neuvosto-Venäjällä käynyt Emma Goldman tuomitsi kommunistihallinnon kiivaasti hänen kunniakseen järjestetyillä päivällisillä Lontoossa 1924, kuulijat istuivat vaiti, järkyttyneinä ja noloina. Goldmania kuten myöhemmin Orwellia yksinkertaisesti kieltäydyttiin uskomasta.

Historia on mennyt niin kuin on mennyt. Toukokuun Barcelonassa mieleen nousee silti suuri spekulatiivinen kysymys: entä jos 1900-luvun vasemmistolaisuudessa olisivat autoritaaristen kommunistien sijaan saaneet johtoaseman demokraattiset anarkistit ja sosialistit?

Kirjoitus on ilmestynyt Libero-lehdessä 3/2018.Se löytyy myös Liberon näköislehdestä sivuilta 14-16 täältä.

Kansa nousee?

Venäjä nähdään monoliittina, valtakuntana, jossa yksinvaltias ohjastaa teatteria ja tanssittaa kansaa kuin nukkea narussa. Pinnan alla on kuitenkin kuohunut jo pitkään. Vuosien jälkeen kuohunta nousee taas pintaan.

Ville Ropponen

Poromies Aleksander Aipin oli syksyllä 2015 huolissaan elinkeinostaan ja elinympäristöstään Nižnevartovskin öljykaupungin lähellä Hanti-Mansiassa. Aiempina vuosina seudun aktivisteilla oli ollut tapana sulkea teitä protestiksi, mutta sellaiseen ei enää uskallettu turvautua.

”Venäjällä voidaan nyt säätää kovia rangaistuksia mielenosoittamisesta. Koetamme jatkaa kamppailua lainsäädännöllisin keinoin”, Aipin kertoi tuolloin.

Hän oli esimerkiksi kutsunut biologeja porojensa laidunmaille. Jos alueelta löytyisi harvinaisia kasveja, alue voitaisiin yrittää saada suojeltua paikallisessa duumassa.

Tällaisiin keinoihin kansalaisvaikuttajat joutuivat turvautumaan vuosien ajan Venäjällä. Vuonna 2012 Vladimir Putinin presidenttivalintaa vastustaneiden Bolotnaja-aukion mielenosoitusten nujertamisen jälkeen oppositio oli painostettu maan rakoon.

Pinnan alla aktivistit ja tavalliset venäläisetkin jatkoivat yhteiskunnallista työtä ja kyseenalaistivat valtapolitiikkaa. Osin jatkuneen kansalaisaktiivisuuden ja protestiliikehdinnän pohjalta nousivat tämän kevään mielenosoitukset.

Vihreän Langan haastattelemat asiantuntijat arvioivat, että mielenosoitukset jatkuvat Venäjällä. Lisäksi niiden takana oleva oppositioliike on nyt aatteellisesti vahvempi kuin 2012 protestien takana ollut.

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin Edistyspuolueen maaliskuussa koolle kutsumat mielenosoitukset yllättivät Venäjän vallanpitäjät laajuudellaan. Protesteja oli lähes sadassa kaupungissa ja niihin osallistui kymmeniätuhansia venäläisiä, arvioi Vladimir Gelman, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva professori.

”Nousussa on uusi protestiaalto, mukana on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät olleet mukana aiemmin, kuten opiskelijoita”, Gelman jatkaa.

Oppositio korostaa nyt korruption vastustamista. Tämä on Gelmanin mukaan teema, joka pysyy ajankohtaisena.

Maaliskuisia protesteja ei juuri Venäjän valtamediassa uutisoitu. Koulutetut venäläiset pystyvät silti löytämään vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ja kyseenalaistamaan valtio-omisteisen median tiedotuksen.

Mielenosoitusten taustalla on vuosien 2015-2016 sosiaalinen protestiliike.

”Ensinnäkin on vastustettu koulutuksen ja sosiaalihuollon valtavia leikkauksia. Toiseksi rekkakuskit ovat osoittaneet mieltä valtion teiden käytöstä määräämää veroa vastaan. Kolmanneksi pienviljelijät protestoivat Krasnodarin alueella”, selittää Moskovan valtionyliopiston sosiologi Aleksander Bikbov.

Bikbovin mukaan protesteille on yhteistä uusliberaalin talouspolitiikan kritiikki.

Mielenosoittajat ovat myös alkaneet kyseenalaistaa valtajärjestelmää, vaikka olisivat ennen olleetkin sille uskollisia. Valtamedia on vaiennut protesteista, mutta ne ovat herättäneet laajaa keskustelua internetissä ja oppositiohenkisessä mediassa, kuten Novaja Gazetassa.

Sosiaalisiin liikkeisiin osallistuneet ovat myös oppineet näkemään virallisen totuuden läpi, Bikbov uskoo.

”Krimin valtauksen jälkeen ukrainalaisia vastaan on kohdistettu äärinationalistista propagandaa. Protestoijia vastaan suunnataan samantyyppistä loanheittoa. Heidän väitetään olevan 'pedofiileja, homoja ja lännen agentteja'”.

Väitettä, ettei Putinille ole vaihtoehtoja, toitotetaan Bikbovin mukaan jatkuvasti. Vuonna 2012 propaganda ei kuitenkaan tehonnut – valtava määrä ihmisiä kokoontui osoittamaan mieltään vaalivilppiä vastaan.

Moskovassa on lisäksi jo vuosia vaikuttanut asukasliikkeitä, jotka protestoivat suuryhtiöitä tai ortodoksista kirkkoa vastaan paikallisten asuntojen ja puistojen suojelemiseksi, kun yhtiöt tai kirkko haluavat talot ja viheralueet kaupalliseen käyttöönsä.

”Anarkistit ovat toimineet näissä liikkeissä. He ovat usein ainoita, jotka tukevat asukkaita”, selittää vasemmisto-oppositioaktivisti Aleksei Gaskarov.

Hän on yksi vuoden 2012 Bolotnaja-aukion mielenosoitusten takia tuomituista. Gaskarovia syytettiin mellakan järjestämisestä. Hän itse sanoo poliisin hakanneen hänet. Bolotnajan mellakoista tuomituista 38 ihmisestä puolella on siteitä vasemmisto-oppositioon. Gaskarov istui yli kolme vuotta vankilassa. Hän vapautui syystalvella 2016. Venäjä oli muuttunut.

”Viisi vuotta sitten mielenosoittaminen oli paljon helpompaa kuin nyt. Venäjästä on tullut poliisivaltio”, sanoo Gaskarov.

”Paikallisten liikkeiden ongelma on erillisyys. Laajalla Venäjällä on vaikea rakentaa yhtenäistä oppositioliikettä. Korruption vastaisuus ja yhteinen vihollinen voivat kuitenkin yhdistää eripuraiset protestiliikkeet, hieman samoin kuin Ukrainan Maidanin kumouksessa 2014”, pohtii professori Gelman.

Bikbov arvelee että nykyisellä protestiliikkeellä on paremmat mahdollisuudet haastaa vallanpitäjiä kuin vuosina 2011-2012.

”Aiempi oppositio oli kouluttuneiston ja sivistyneistön liike harvainvaltaa vastaan. Liikkeellä ei ollut sosiaalista ohjelmaa, eikä kantaa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Protesti ei voinut innostaa tarpeeksi laajoja massoja ja kuihtui moraaliseksi”.

Myös vasemmisto-oppositio toimii Gaskarovin mukaan nyt oikeistolaisen Navalnyin tukena – mutta vain siihen asti kunnes kansalaisoikeudet ja demokratia on palautettu Venäjälle.

Gaskarov kertoo hämmentyneensä siitä, että Putinilla on kannatusta myös Euroopassa, äärioikeistossa, mutta yllättäen myös vasemmistossa.

”Osa eurooppalaista vasemmistoa pitää Putinia imperialismin vastustajana. Pitäisi käsittää, että Putin on oikeistolainen imperialisti”.

Mielenosoitukset Venäjällä eivät ole laantumassa, päinvastoin, uskoo Gelman. Oppositio pyrkii värväämään mukaan lisää kannattajia. Vallanpitäjät koettavat luultavasti vastata protesteihin samoin kuin aiemmin.

Tiedossa on siis uhkailuja, mustamaalausta, väkivaltaa, tehtailtuja oikeusjuttuja ja vankeustuomioita. Lainsäädännössä on avattu uusia ovia protestin kitkemiseen.

Venäjän rikoslakiin 2014 lisätyn artiklan 212.2. perusteella voidaan tuomita jopa viideksi vuodeksi vankeuteen toistuvasta mielenosoittamisesta, jos henkilö on saanut aiemmin hallinnollisena rangaistuksena sakkoja tai 15 päivää vankeutta.

Muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta mieltä osoittaneesta Ildar Dadinista tuli ensimmäinen uuden lainkohdan mukaan tuomittu. Hän istui parisen vuotta vankileirillä ennen kuin vapautui helmikuussa 2017. Vankilassa hän sanoo joutuneensa kidutetuksi.

”Dadinista haluttiin luoda varoittava esimerkki. Tavoite ei ollut vain rangaista aktiivisuudesta vaan myös levittää pelkoa ihmisten keskuudessa, jotta he eivät osallistuisi protesteihin. Tämä on ennalta ehkäisevän 'vastavallankumouksen politiikkaa'”, muotoilee Gelman.

Gaskarov arvioi Venäjällä olevan ainakin 200 poliittista vankia, ehkä paljon enemmänkin. Viime aikoina on pidätetty paljon ihmisiä, joitakin jopa blogikirjoitusten tai Facebook-päivitysten takia.

Gelmanin mukaan vallanpitäjillä on oppositiota vastaan muitakin painostuskeinoja kuin vankeustuomiot. Voidaan vaikka uhata ottaa lapset pois. Äskettäin kun pietarilainen rekkakuskien liikkeen johtaja Andrei Bautin oli pidätettynä, lastensuojelu yritti ottaa hänen lapsensa huostaan, kirjoitti Fontanka.ru -uutissivusto.

Presidentinvaalien 2018 lähestyessä protestin mahdollisuudet kasvavat.

”Kremlissä ajatellaan, että on järkevää saada vaalit näyttämään todellisilta. Tämä luo tilaa jonkinlaiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle”, uskoo Gaskarov.

Hallinto on yhä paremmin valmistautunut protesteihin. Turvallisuuselimet ovat saaneet lisää voimavaroja, ja huhtikuussa 2016 perustettiin 400 000 miehen kansalliskaarti presidentin alaisuuteen.

”Jos Putinin valta ei joudu vakavasti uhatuksi, se ei kuitenkaan käytä erityisen kovia keinoja. Vaalit ovat tulossa – tämä on kaksiteräinen miekka. Laajan väkivallan käyttäminen protestin tukahduttamiseksi voisi raivostuttaa suurta yleisöä ja tämä haittaisi vallanpitäjiä”, uskoo Gelman.

Huhtikuinen terrori-isku Pietarin metroon on nostanut Venäjän valtamediassa syytöksiä opposition osallisuudesta iskuun. Oppositio taas on syyttänyt turvallisuupoliisin olevan kaiken takana.

Iskusta epäilty mies oli Kirgisian kansalainen, mutta kuului maan uzbekkivähemmistöön. Ruotsin radion haastatteleman venäläisen terrorismiasiantuntija Andrei Tšupriginin mukaan radikaali islam on lisääntynyt Keski-Aasiassa. Tšuprigin uskoo että osa sieltä Venäjälle ja muihin maihin tulleista islaminuskoisista rakennustyöläisistä on radikalisoitunut. Taustalla voivat olla huonontuneet työmarkkinat ja Venäjällä voimakas ulkomaalaisvastaisuus.

”Terrori-iskua voidaan nyt yrittää käyttää niin, että saadaan kansa yhdistymään valtion ympärille. Tämä on kansainvälisesti yleistä terrori-iskujen jälkeen”, Vladimir Gelman uumoilee.

Gaskarovin mukaan ennen viime vuosina noussutta isänmaallista hurmosta ja länsivastaisuutta saattoi luottaa, että monet tavallisetkin ihmiset kannattavat oppositiota.

”Nyt olisi tärkeää rikkoa vastakkainasettelu poliittisesti kriittisen vähemmistön ja patrioottisen, vallanpitäjiä kannattavan enemmistön välillä”, hän pohtii.

Artikkeli on julkaistu Vihreässä Langassa 3/2017.

Öljyistä vääntöä Siperiassa

Kirjoitin artikkelin Länsi-Siperian öljynporauksesta, alkuperäiskansoista ja ympäristöstä Stop Fennovoima-blogiin.

Artikkelin kirjoittaja Ville Ropponen on esseisti, tietokirjailija ja toimittaja, joka on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, alkuperäiskansoihin ja ympäristökysymyksiin. Alunperin Ropponen aikoi osallistua Reclaim the Cape -toimintaviikkoon yhtenä tapahtuman puhujista. Aikataulumuutoksen tehtyä tämän mahdottomaksi hän osallistuu vieraskynä -tyyppisenä kirjoittajavieraana.

https://fennovoima.no.com/fi/2016/04/vieraskyna-oljyista-vaantoa-siperiassa/

Anarkisti marxilaisten petojen keskellä

Emma Goldman: Anarkismi ja muita esseitä (Anarchism and Other Essays). Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas. 290 s. 14 e.

Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä (My Two Years in Russia). Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas. 345 s. 14 e.

Ehkä ensimmäisenä Emma Goldman näki bolševikkien propagandan läpi.

Meillä vähemmän tunnettu anarkisti ja kirjailija Emma Goldman on yksi vasemmistolaisuuden kiehtovimpia hahmoja. Oltuaan unohduksissa hän sai 1970-luvulla feminismin nousun myötä uutta arvostusta.

On liki rikollista, että Vuoteni Venäjällä suomennetaan vasta nyt, mutta merkkiteko että suomennetaan. Goldmanin analyysi bolševikeista on ainutlaatuisen tarkkanäköinen. Alkuteos ilmestyi Yhdysvalloissa englanniksi vuosina 1923–24.

Toinen suomennos Anarkismi ja muita esseitä täydentää kuvaa ”punaisesta Emmasta” ja hänen ajattelustaan. Goldman on iskevä ja hätkähdyttävän moderni kirjoittaja, jonka ilmaisut Ville-Juhani Sutinen on suomentanut sujuvasti.

Esipuheet ja loppuviitteet on sen sijaan tehty hutaisten.

Goldman lähti kahdesti meren yli etsimään unelmiensa yhteiskuntaa – ja pettyi kahdesti.

Amerikassa, jonne hän emigroitui 16-vuotiaana, suurpääoma jyräsi työläiset, lakot ja ammattiliitot tukahdutettiin. Emmasta tuli anarkisti ja poliittinen puhuja.

Joulukuussa 1919 Yhdysvallat karkotti hänet Neuvosto-Venäjälle. Vallankumouksen maahan Goldman saapui innosta punehtuen. Kuinkas sitten kävikään?

Anarkismi-teoksen esseissä Goldman ei ole puiseva teoreetikko vaan hehkurinta, jonka teksti vilisee viitteitä Thoreausta Bakuniniin. Muilta vasemmistoajattelijoilta tutusti hän suomii kapitalismia ja työläisten sortoa, vastustaa patriotismia ja uskontoa sekä kritisoi vankilajärjestelmää. Hän ymmärtää pommi-iskuja tehneitä anarkisteja.

Naiskauppa, naisemansipaation pinnallisuus ja avioliitto saavat tuomion. Goldman suitsuttaa vapaata rakkautta ja on ensimmäisiä homoseksuaalisuuden puolustajia.

Aikalaisestaan marxilaisesta Rosa Luxenbourgista antimarxilainen Goldman eroaa kriittisyydessään. Anarko-kommunisti Goldman ei luota massoihin, vaan tiedostavaan yhteisöllisyyteen. Parlamentarismin sijasta hän suosittaa suoraa demokratiaa ja arkipäivän aktivismia.

Venäjällä kumouksen todellisuus löi Goldmania nenään. Kasvavista epäilyksistä huolimatta hän viipyi maassa kaksi vuotta kiertäen riippumattoman vallankumousmuseon mukana.

Vuoteni Venäjällä muovautuu dokumentiksi Goldmanin illuusioiden murenemisesta. Hän vierailee kouluissa, maatiloilla, tehtailla ja vankileireillä. Hän tapaa niin johtavia bolševikkeja kuin sosialistivallankumouksellisen Maria Spiridonovan ja anarkisti Pjotr Kropotkinin. Hän kohtaa intellektuelleja ja työläisiä.

Ehkä ensimmäisenä kirjoittajana Goldman näkee propagandan läpi ja tekee eron vallankumouksen ja kumouksella ratsastavan bolševikkidiktatuurin välille.

Vallankumous pyrki vapautukseen. Bolševikit johtivat sen taantumukseen. Näille ”kommunistisen kirkon jesuiitoille” päämäärä oikeutti kaikki keinot. Tšeka pidätti ja teloitti erimielisiä.

Ranskan vallankumouksen jakobiineja ihailevat bolševikit kuristivat sananvapautta ja kulttuuria. He ryöstivät porvariston työväestön nimissä. Kronstadtin kapinan murskaaminen oli Goldmanille viime pisara, ja hän lähti Venäjältä.

Goldmanin tulkinta vallankumouksesta on kiinnostava. Kumouksen perusvirheenä hän pitää bolševikkien marxilaisuutta, johon kuuluu keskitetyn valtion idea. Venäjällä vahvalla valtiollisuudella oli muutenkin pitkät perinteet.

Venäjän kokemusten jälkeen Goldman muutti suhtautumistaan väkivaltaan. Vallankumouksen kaikkien keinojen oli vastattava lopullista ihannetta. Goldmanista jokaisen anarkistin oli vapauduttava oman ajattelun voimalla ja kehitettävä yhteiskuntaa yhteistyössä muiden ihmisten kanssa.

Jos Goldmanin kokemuksia bolševikeista olisi uskottu, historia olisi ehkä mennyt toisin, mutta Leninin termein ”hyödylliset idiootit” jatkoivat kommunismin kulissien pönkittämistä. Kirjailija V.G. Korolenko totesi Goldmanille:

”Viheliäinen Venäjä – se saa maksaa kalliisti tästä kokeilusta ja voi jopa pitkittää muiden maiden perustavia muutoksia hamaan tulevaisuuteen. Porvaristo saa näet oikeuden puolustaa taantumuksellisia menetelmiään osoittamalla mitä Venäjällä on tapahtunut”.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjallisuuskriitikko.

Vapaa ja vaarallinen nainen

Emma Goldman (1869–1940), liettuanjuutalaissyntyinen anarkisti ja feministi.

Johti 1900-luvun alussa USA:n anarkistiliikettä yhdessä Aleksander Berkmanin kanssa. FBI:n pitkäaikaisen johtajan J..Edgar Hooverin mukaan ”yksi Amerikan vaarallisimmista naisista”.

Anarkismin poliittisen filosofian tärkeitä kehittäjiä 1900-luvun alussa.

Anarkismin historian merkittävimpiä hahmoja.

Osallistui Espanjan sisällissotaan 1936 tasavaltalaisten puolella.

Kritiikki on ilmestynyt myös Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla 10.5.2011.