Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat. Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.

Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on on ihan helvetin siistiä.

Putinin pyhä kauhu ja muita ajatuksia

Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyhä kauhu assosioituu mielessäni erääseen suomalaiseen proosakirjailijaan. Vuosituhannen alussa hän elätti suurta pesuetta ja säilytti jääkaapissaan loiskuvaa määrää virolaista olutta ja vodkaa. Prosaisti työskenteli ankarasti, ainakin täyteen kirjoitettuja paperiliuskoja syntyi solkenaan. Hän kertoi kirjoittavansa suurta romaania Euroopan ja maailman suurvaltajohtajista, mukaan lukien Yhdysvaltain ja Venäjän johtajat. Humalasta selvittyään kirjailija lähetteli solvaavia viestejä maailman johtajien virallisiin sähköpostiosoitteisiin. Myöhemmin hän kertoi joutuneensa vetämään romaanikäsikirjoituksensa pois keskisuurelta kustantajalta pelossa, että presidentti Putin lähettää tappajat hänen jäljilleen.

- Minun täytyy ajatella perhettäni, sanoi prosaisti.
- Ymmärrän, vastasin, vaikka ajattelin hänen lähinnä suurentelevan egoaan.
- Olen saanut uhkaavia viestejä, sanoi prosaisti.
- Aivan varmasti, vastasin.

Tähän päättyi dialogimme prosaistin sammuessa.

Nyt mietin prosaistin luultavasti olleen Nostradamuksen oppilaita tai vähintään muuten profeetan opissa koulittu. Nyt Putin uhkaa internet-armeijansa avustuksella jokaista meistä. Vaarassa ei ole ainoastaan perheemme, vaan elämänmuotomme ja taloustieteellinen koulutuksemme. Olemme kuilun partaalla: länsimainen kuluttajakeskeinen elintapamme on uhattuna. Diktatuuria vastaan taisteleminen ei näyttele mitään osaa hyvässä elämässä, käsitteessä jota arvostamme yli kaiken. Korkeintaan haluamme keskustella sivistyneesti eri mieltä olevien ihmisten kanssa, loppujen lopuksi saatamme päästä yhteisymmärrykseen. Maailman- ja elämänpiiri sulkeutuu järkevästi tarkoituksenmukaisia toimia tuottavien yksilöiden innovatiiviseen ympäristöön. 

- Olen saanut uhkaavia viestejä, sanoi prosaisti ja löi vastaantulijaa keskivartaloon.

Karjalaiset sodan ja intohimon pyörteissä

Arvi Perttu yhdistää neljännessä romaanissaan melodraamaa ja naturalismia

Arvi Perttu: Kipu, romaani, 389 s. Myllylahti 2014.

Petroskoilaissyntyisen Arvi Pertun (s.1961) neljäs romaani Kipu sijoittuu Itä-Karjalaan niin sanottujen heimosotien vuosiin 1918-1922. Se on kirja nuorista ihmisistä sodassa, intohimosta ja kohtalon roiskeista.

Kipu haastaa suomalaisen historiankirjoituksen kuvan heimosotaretkistä. Tuolloin karelianistit ja heimointoilijat haaveilivat alueliitoksista ja Suur-Suomesta. Mutta itsenäisyystahtoiset Vienan metsäsissit julistavatkin: ”Karjala karjalaisille, lahtarit Suomeen, ryssät Venäjälle, eläköön Uhtuan tasavalta”. 

Romaanissa vilahtaa historiallisia hahmoja, suomalaisia ja karjalaisia sotapäälliköitä – nimet on vaihdettu – mutta pääosaan nousee särkevä rakkaustarina.

Suomenruotsalainen taiteilijanalku Fredrika eli Riikka värväytyy pojaksi pukeutuneena Vienan retkelle 1918. Riikka koettaa poistaa kipuaan, raiskauksen ja läheisen murhan muistoa, sotimalla. Hän tapaa juurevan karjalaispojan Santerin, ja he löytävät toisensa sadomasokistisessa rakkaudessa. Sadomasokismia löytyy myös Pertun romaanista Papaninin retkikunta (2006). Suomen ja Venäjän rajat ylittävästä rakkaudesta Perttu on kirjoittanut romaanissaan Skumbria (2011). 

Papaninin tyylillisille tasoille Kipu ei aivan yllä. Silti myös se on kiinnostava väläys nykysuomalaisten lukuromaanien joukossa. Perttu yhdistää naturalismiin sumeilematta groteskia, epiikkaa, paatosta ja melodraamaa. Aiempien teosten kiero huumori on nyt lähes poissa. Seksuaalista vimmakkuutta ja dramaturgisia ylikierroksia sen sijaan piisaa ja ne kaappaavat mukaansa – vaikka varmasti myös jakavat lukijoita. Sanankäytössä on vanhahtavaa sävyä, vienan- ja aunuksenkarjalan kieltä ja jopa vanhakantaista tunteiden kuvailua – mikä sinänsä sopii kuvattuun aikakauteen.

Perttu näyttää osuvasti sodan raakuuden ja sattumanvaraisuuden. Kaikki osapuolet teloittavat antautuneet, siviiliväestöä terrorisoidaan ja sivulliset jäävät jalkoihin. Korkeaan moraaliin ei kellään ole varaa. Romaani välttää asetelmallisuuden: henkilöt ovat antisankareita. Santeri ajautuu asejoukosta toiseen: selvitäkseen Karjalan kohtalonvuosista on oltava valmis vaihtamaan ketterästi puolta.

Viena elää romaanissa korpimaana, luonnon henkinä, tietäjinä, loitsuina ja enteinä. Teoksen romanttinen pohjavire kertoo vaistoista ja voimista - väkivallasta, nautinnosta, kärsimyksestä, jännityksestä ja kuolemasta - joiden armoilla yksilö elämänkeinussaan heijaa.

Romaanin ongelma on viimeistelyn puute: toistoa, henkilöiden ajatusten selittelyä ja pääparin seksikohtauksia olisi pitänyt karsia ja tiivistää. Lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Tyylillisesti rosoinen konkreettisuus ja melodraama eivät aivan asetu tasapainoon. Perttu kirjoittaa eeppisen laveasti, mutta silti leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi saanut tehdä enemmän. Jopa kokonaisia jaksoja, kuten Aunuksen sotaretken kuvauksen, olisi hyvin voinut jättää pois.

Kesällä 1921 kuohkean käppyräinen Karjalan kansa nousee; se on saanut bolševikkikomennosta tarpeekseen. Viimeisen taiston savuissa erottuvat Santeri ja Riikka. Lopussa syleilevät seksi ja kuolema.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on esseisti ja kirjallisuuskritiikko.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomien Kulttuurissa 20.12. 2014.

Sirkus Collanin matka

Kertomus

Ville Ropponen

”Pataljoona on harvennut ja huvennut, mutta se on tehnyt miehen työtä, suomalaista työtä saksalaisen aseveljensä rinnalla. Nämä pojat ovat merkinneet maineikkaan luvun omaan historiaansa, eikä sitä Suomen kansankaan historiassa milloinkaan unohdeta. Kun minä olen täällä liikkunut tällä kertaa, olen tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden Porilaisten marssin säkeisiin voitaisiin Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan nimien rinnalle asettaa Kaukasus. Saksalaiset johtajat, joiden komennossa tässä divisioonassa on Euroopan parasta väkeä, ovat suomalaisiamme kaikki kiittäneet. Sen mukaan mitä olen täällä nähnyt ja kuullut, on kiitokseen epäilemättä vahvasti aihetta”.

Ote Mannerheimin Saksan päämajassa olevan edustajan, kenraali Paavo Talvelan puheesta suomalaisen SS-pataljoonan miehille kenraalin vieraillessa Kaukasuksen rintamalla 21.10.1942.

*

Otteita Sturmmann Valtteri Ropposen (s. 1919) päiväkirjasta.

14.8.1942

Vyöryttiin kuormavaunuissa Maikopin öljyalueen läpi niin että lotina kävi. Hellettä oli +50 astetta auringossa. Ympärillä leijui pölypilvi, jota kolonnat nostattivat. Trossissa ei lusmuiltu, vaan kärjessä mentiin, kun oli kamppiretki. Hiki valui kypärän alta kasvoille, sitä sai alituiseen pyyhkiä. Yöt olivat lyhyitä ja viileitä. Hitaasti Kaukasus-vuoret nousivat. Lumihuippuja näkyi samalla tavalla kuin kuulemma Alpeilla. Aro vaihtui kukkuloiksi ja laaksoiksi: maissintähkiä, sonnanlemua, savikattoisia kyliä, naisia hunnuissa. Ruohikko paloi okraa ja keltaista. Lehdot tuikkivat vihreinä. Taivas oli tapaus sininen. Nälkä kurni pikkuisen vatsanpohjalla, koska pataljoonan muona oli sitä samaa: leivänpala ja maissi- tai hirssivelliä.

Tyhjänpanttina siellä ei keikuttu, vaan mentiin pojat telavaunussa niin että nivusissa hytkyi, mentiin suureen seikkailuun. Vähän väliä silmät osuivat toisen sällin silmiin ja puhjettiin nauruun. Tupakansavut meni väärään kurkkuun. Nauru, se paisui ja paisui kunnes hohotus valtasi koko kuormavaunun. Runsaudensarvi meitä odotti, sen tiesi jokainen. Hykerryttävää tunnetta eivät häirinneet edes ryssän Tšaikojen hyökkäykset. Kaksitasoiset hävittäjät olivat paarmoja, eivät osanneet oikein pistää, mutta ympärillä piti häristä. Ärsytti, mutta virne palasi suupieliin, kun teiden pientareilla alkoi näkyä vihollisen sotarojua ja haisevia ruumiita lojumassa.

Jo Helsingistä ja insinööritoimisto Rataksen värväyksestä asti oli ollut selvää, että nyt lähdetään juurimaan aitoaasialainen svaboda lopullisesti maan pinnalta. Mennään katsomaan, ettei sen kuppainen miljoonasade enää ikinä purkaudu Karjalan kannaksen läpi kohti Suomineidon uumanpohjia. Ainakin minulle tämä oli selvää. Se oli yleiseurooppalaista taistelua. Kuljimme jääkärien jäljillä totuuden teitä.

Uskon, että moni poika katseli ryssän lakeuksia myös sillä silmällä, että mihin pystyttää maatilansa, kun lääniä ryhdytään voiton jälkeen jakamaan. Tietenkin ensin 20–30 miljoonaa slaavia on poistettava häiritsemästä. Se oli messevä ajatelma. Kuvittele, hoitelet kartanoasi kuistin riippumatosta käsin: lauhkeiksi koulitut ryssät kylvävät ja korjaavat viljaa puolestasi. Talon pielessä on viinitarha, jonka tuotoksia maistelet hiljakseen kirjavan valon illassa. Ja oluttakin pannaan, kullankeltaista, kuplivaa lageria. Sitten on aika mennä tupaan työntämään tuulensuojaan oman tilan läskipossua. Se on loimutettu tulisijan yllä kokonaisena ja kidassa sillä on oman tilan kaneliomena.

Lomilla voi hypätä automobiilin rattiin ja päristellä joutuisasti saksalaisten rakentamia pikateitä pitkin katselemaan Keski-Eurooppaa ja sivistyneiden maiden nähtävyyksiä. Kaupoissa kaikki maailman tavarat ovat saatavilla, niitä tuotetaan halvalla neekerien ja kiinalaisten maissa. Ja saksalaiset välittävät tavaraa Eurooppaan niin kuin vain etevä kauppiaskansa osaa.

Siinä rytyytettiin, Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS ”Nordost”, kuuluisa ”sirkus Collani” matkalla Samarkandiin. Köröteltiin pitkin vuorten loivakukkulaista etumaastoa. Se pursusi pörheätä pusikkoa, pojat. Sellaista vehmautta ihasteltiin, naureskeltiin, vaikka olihan meillä Helsingissäkin puistoissa jalopuuta: tammia, pyökkejä, jalavia. Useimmat sälleistä olivat muualta Suomesta, eivätkä olleet sellaisia nähneet. Mutta laaksojen pohjalla rusottivat pyöreät persikat. Voi sitä mehun tirskahtelua ja äiteliä lemuja!

Vasemmalla puolellani istui Jorma Hauska, kaksimetrinen ja turpealihaksinen pohjalainen maatilan poika. Hänen kasvonsa ja tukkansa levisivät maantienvärisinä. Naamalla vaihtelivat vihan ja nautinnon ilmeet, kun hän ähisi, rusautteli sorminiveliään ja supatti vähän väliä, että milloin niitä pääsee tappamaan, milloin niitä pääsee panemaan.

Vastapäätä istuva Nyyrikki Himanen oli tynkäkasvuinen ja kuivanlaiha. Hänellä oli maine erikoismiehenä, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain hyvä leuhkimaan. Miehellä oli upseerinviikset, lainetukka, valkeat käsineet maastopuvun kanssa ja itsetietoisen halveksuva ilme. Siinä oli oikea Edelweiss. Väitettiin, että Himanen käytti partavettä sotaretkelläkin ja välillä myös joi sitä.

Oikealla puolellani istui Uolevi Lehtonen. Hän ei ollut mikään ihminen, vaan upottava suo. Heti kun joutui hänen läheisyyteensä, alkoi hän imeä kaveria syvyyksiin, mutta sillä tavalla miellyttävästi niin kuin – tiedätte mikä. Mies oli lehtopiru, poltti ketjussa, suonekas ja puukasvoinen ja vaskisen pissapotan tapaan patinoitunut. Hän vaihtoi jalkarättinsä useammin kuin kukaan toinen.

Sivummalla nojaili Urpo Hautala. Teologiaa opiskellut Suomen armeijan reservin vänrikki sai tyytyä saksalaisten joukoissa Unterscharführerin eli Uschan arvoon. Hautala puhisi jatkuvasti, ettei hänestä oikein ollut sotilaaksi, ettei ammatti ottanut avautuakseen, ei vaikka kokemusta oli jo talvisodasta. Kerrottiin, että Hautala lausui rukouksen jokaiselle tappamalleen ryssälle. Totta tai ei, niin raamattua hän ainakin selaili ahkerasti.

Ja sitten minä itse: helsinkiläinen ylioppilas ja saksan kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Sotakokemusta ei ollut, mutta kunnostauduin koulutuksessa ja sain ylennyksen. Täkäläinen sotilasarvoni Sturmmann vastasi meikäläistä korpraalia.

Kuuluimme kaikki samaan ryhmään eli Gruppeen. Olimme sotilaita ja meidät tunnisti jo kaukaa. Sotilaan ruumis oli voiman ja urheuden vaakunakilpi, ja vaikka meidän oli opeteltava ammattimme vähitellen, lähinnä taisteluissa, niin silti harjoitukset, kuten marssi ja ryhdikkäät asennot, kuuluivat suurelta osalta kunnian ruumiilliseen retoriikkaan. Tunnusmerkit, joista saattoi todeta ammattiin parhaiten soveltuvat yksilöt, olivat eloisuus ja valppaus, suora ryhti, korkea rinta, leveät hartiat, pitkät käsivarret, paksut sormet, pieni vatsa, tukevat reidet, ohuet sääret, kuivat jalat sekä pitkä ja paksu mulkku, sillä tämän kaltainen mies on varmasti notkea ja voimakas, hyvä nussimaan. Sotilaan täytyi marssia tahdissa ollakseen tyylikäs ja vakaa, sillä kivääri on kunnioitettava ase, ja sitä oli syytä kantaa vakaasti ja rohkeasti. Määrätietoisen valmennuksen tuloksena komppaniamme muodottomasta aineksesta ja kömpelöstä ruumiista oli Gross-Bornin koulutuskeskuksessa tehty tarkoitukseensa sopiva kone.

Ilta saapui. Takana hämärtyvässä ilmassa leimahtelivat Maikopin öljykenttien palavat poraustornit, pumppulaitokset ja puhdistamot, jotka veli itäläinen oli lähtiessään sytyttänyt. Ensimmäiset tähdet iskivät silmää taivaalla. Puhkesimme kaikki taas yhteiseen lempeään nauruun. Se kumisi kuin urut katedraalissa.

16.8.1942

Lineinajan kylä lepäsi laakean tasangon länsilaidalla. Sen takana nousi loivista metsäisistä kukkuloista muodostunut kehä, jonne ryssä oli kaivautunut asemiin. Kello oli seitsemän aamulla, ja kaste leijui vielä laaksossa. Saavuimme kuormavaunuilla tielle, ja marssimme kylää kohti. 

Asetuimme valmiusasemiin. Se ei ollut mikään shähtruppi. Jokainen tarkisti varusteensa, ettei mikään streikkaa. Kypärät pantiin päähän, käsikranaatit vyöhön, lapioiden soljet kiinnitettiin huolellisesti.

Höökivaunut saapuivat. Loputtomana jonona ne ajoivat ohitsemme niin että kuiva pöly aivan kiehui niiden telaketjuissa. Vaunut pysähtyivät salon reunaan. Ilmoitettiin, että komppaniamme nousisi vaunujen päälle, kun ne lähtevät höökimään, ja teimme työtä käskettyä.

Tankkien moottori jyrisi mahtavana pauhuna. Pakokaasu haisi. Pitkä vastamaa muuttui myötärinteeksi. Metsä harveni, ja näin jo kylän ensimmäisen talon oikealla rinteessä. Edessä kumahteli ja jyrisi. Kukkuloiden yllä oli käynnissä pieni näytelmä. Muutaman hävittäjän savuviivat kiemurtelivat ja sotkeutuivat toisiinsa. Ehdimme ajaa parisataa metriä laaksoon ennen kuin aloimme saada ryssältä tulta. Ensin paukahti kylästä muutama kiväärin laukaus, johon pk:t yhtyivät. Sitten alkoivat säksättää kukkuloilla asemissa olleet kk:t ja raskaammat aseet paukahdella.

Hyppää alas hyökkäysvaunun päältä. Ota konepistooli selästä, paina varmistin pois, pane ase kainaloon, tulta eteen lyhyitä sarjoja. Etene ketjussa muiden mukana, tunkeudu pinjametsän halki.

– Tarkkana pojat, ryssä on tönöjen takana! Uscha Hautala karjui.

Karsikon loputtua mökkien takaa leimahteli. Mäntyjen kylkiin napsahteli. Oma tykistöisku peitti kylän savuun. Tuprun hälvettyä näkyi miten meikäläinen höökivaunu ajoi nurin ryssien pakin.

Nouse ylös, syöksy kyyryssä eteenpäin, ammu, heittäydy kranaattikuoppaan. Feuer Frei!

Korohorot iskivät kylän kauimmaiseen laitaan ja kukkulan rinteeseen. Aamuilmaan sinkoili maankappaleita ja kiviä, musta savu pöhähteli. Useampi hirsitaloista paloi.

– Viel’ on Suomi voimissaan. Voi vihollisen hurmehella peittää maan, lauloi Lehtonen kumeasti.

– Tulta munil! karjui Hauska ja rokotti yhtä talorykelmää, josta yhä harvemmin ammuttiin vastaan. 

Raskas vartalo tömähti viereen. Se oli Uscha Hautala.

– No, pojat, mennäänpäs tuon aukean yli, että heilahtaa, Uscha ärjäisi ja nousi seisomaan.

Ponnisteltiin ylös. Ryntäsin ja ammuin lonkalta – taloja, puita, välähdyksiä silmänurkassa. Pysähdyttiin mökin seinustalle huohottamaan, Himanen, Hauska ja minä. Himanen heitti käsikranun tönön räppänästä sisään. Potkaisin oven auki ja ruikkasin kp:lla tupaan. Se oli turhaa. Riekaleet olivat seinillä, verta hujan hajan. Taisi olla vanha pariskunta, ruumiista oli vielä sen verran jäljellä, että sen saattoi päätellä. Sitten mentiin kyyryssä puolijuoksua puhdistamaan seuraavaa taloa.

Olin entuudestaan kuullut paljon siitä miltä taistelu tuntuu, mutta ei sitä ollut osannut kuvitella. Vihollisia näkyi ja niitä ammuttiin, jännitys otti henkeen, käskyjä kajahteli ja niitä miettimättä totteli. Multaa lensi ympäriinsä, kun räjähteli, oli savua ja pölyä. Tuttuja kaatui, mutta itse vain juoksi eteenpäin ehjänä ja koetti selvitä.

Ensimmäinen taistelu näyttää onko miehessä ainesta. Jos tulee itku tai vetelät housuun niin ei tule suvea, saattaa selvitä hengissä, mutta ammattilaiseksi ei ole asiaa. Minä innostuin kahakan aikana koko ajan lisää. Teki välillä niin eetwarttia, että samanmoista tunnetta olin maistanut aiemmin vain Kallion bordelleissa. Sitä rähäkkää henkeä oli muissakin sälleissä. Sen näki seisovista silmistä ja punoittavista kasvoista.

Taistelun jälkeen maa oli täynnä ruumiita. Ne olivat kuin syksyn satoa, rouskuja ja vahveroita metsässä. Harmi vain että joukossa oli myös meikäläisiä. Hieman harmistuneita pojat olivat siitä, ettei Lineinajasta löydetty yhtään nuorta naista, vain vanhoja ämmiä, eikä niitä laskettu.

Taistelun jälkeen pantiin täytäntöön komissaarikäsky, Komissarbefehl, eli antautuneet politrukit ja kommunistit ammuttiin paikalla. Joukossa meni muitakin, kiväärimiehiä tai siviilejä, joilla oli ruma pärstä.

Ryssän antautuneet sotilaat marssitettiin pitkänä jonona taaksepäin. Resupekkoja. Saksalaiset eivät antaneet ryssän vangeille ruokaa, sen tiesi. Ja sen ymmärsi, oli omissa suissakin tekemistä. Kertoivat, että piikkilanka-aitauksissa vangit syödä rouskuttivat toisiaan, ei niillä ollut sivistystä edes sen vertaa, että olisivat itsensä hillinneet. Niitä listittiin usein pienimmistäkin syistä, mikä oli lopulta tarkoituksenmukaista.

18.8.1942

Komppanialla oli majapaikka kylässä Lineinajan poskessa. Puutarhojen kukkeat tuotteet antoivat mahdollisuuden hedelmillä herkutteluun. Saksalaiset näyttivät huvittelun mallia: viereisestä kylästä kuului taukoamaton kk:n säksätys.

Huvittelussa piti olla tarkkana. Meillä oli ehdoton käsky, että kaukasuslaisia ei saanut kiusata. Hitlerin opin mukaan musulmaanit olivat juutalaisen vihollisia siinä missä arjalaiset. Ja kai näistä vuoristokansoista jotain liittolaista ja hiwiä kaavailtiin slaavilaisuuden juurimisessa. Mutta ei paikallisia venäläisiä aina erottanut vuoristolaisista. Siivilöi siinä esiin oikeat naiset.

Ajan kanssa se onnistui. Kun ei sodan orkesteri pauhannut, niin aijai sitä rauhaa ja kiimaa, viinirypäleen kölninvettä, tammi- ja päärynäpuumetsiä kylän ympärillä, missä kisailtiin. Anna sinä ruokaa, minä annan lämpöä, maukuivat ryssän naiset, ja pojat tekivät työtä käskettyä. Ruokaa ei tosin aina muistettu antaa. Kylistä toki tyhjennettiin muonavarat vaihteluksi pataljoonan rautaisannokseen. Kellareista kaivettiin esiin mustilla kikkareilla päällystettyä vehnästä ja lampaanviulua ja hunajaa puulusikalla suoraan purkista.

Eritoten upseerit parittelivat naisten, ja miestenkin kanssa, vaikka kansallissosialismi kielsi pederastian – ja niin kielsi muuten myös Suomen laki. Himanen, joka ei ollut pasifisti eikä kasvissyöjä, vaan otti aina voiton kotiin ja lihaa leivän päälle, vaikka olisi mentävä läpi luutarhojen, kertoi tarinan. Se kuului näin: Lineinajassa saksalaiset leikkasivat ryssän vangilta mulkun pois ja paistoivat sen kepin nokassa. Sitten ne panivat ryssän eukolle putkikäsikranaatin pilluun; ei jäänyt kuin huulet jäljelle, sillä tavalla posahti. Sen jälkeen ryssän mulkku sai karvakauluksen.

Joskus hieman häiritsi, kun sakemannin sotilaat katsoivat suomalaisia vinoon. Emme muka ole kunnon arjalaisia, vaan alkukantaisia, kuulemma parittelemmekin vain koira-asennossa. Minä pyrin tätä käsitystä aina korjaamaan ja siteerasin ulkomuistista runoja ja puheita saksalaisille. Lineinajassa laskettelin Heinrich Heinea eräälle SS-Oberscharführerille, mutta tämä ei halunnut kuulla, vaan väitti, että Heine oli rasvainen juutalainen. Sittemmin en ole Heinea siteerannut. Mutta saksalainen oppii vielä ja näkee meikäläisen sivistyneisyyden, kun Suomi nousee.

Ryssän korohorot iskivät välillä, ja sumunheittäjät pauhasivat takaisin. Ryssä sanoo niitä kuulemma Hitler-uruiksi. Vihollisen lentokone kierteli taivaalla pilven pörhelöiden välissä ja paskoi pommeja. Silloin oli pakko painua kuoppaan.

Yöt olivat nihkeitä. Laaksoihin laskeutui kylmä sumu, ja partisaaninpirut iskivät kranaatteja nukkumatupien seinään tai tähtäilivät tarpeilleen meneviä miehiä kiikarikiväärien takaa.

Päivällä pimeän ärjyt olivat taas kuin pois pyyhittyjä. Silmissä kimmelsivät ikuisen lumen peittämät Kaukasuksen vuorenhuiput. Imelänä töyräkkeenä paistoi Elbrus-vuoren sokeritoppa. Ei ollut vaikea kuvitella, että pian eteneminen jatkuisi näiden harjanteiden yli Aasiaan.

20.8.1942

– Hermostuttavan kiehtovia tammoja täällä. Ovat tosin turhan suurikokoisia, täytyy nousta tuolille ulottuakseen, Obersturmführer Hans Collani sanoi saksaksi.

Aurinko vääntelehti taivaanrajassa. Ilma hiveli poskipäitä. Lirautin vedet talon portaiden pieleen. Huokaisin ja töyssähdin maahan. Löysin katkenneen korren ja pistin sen suuhuni.

Collania talutettiin hyyssiköiden suuntaan kahden miehen voimin. Kuului kakomista. Oli ollut juhlistamista. Nordland-pataljoonan komentaja oli eksynyt paikalle, kun kohoteltiin snapseja kylänvanhimman talossa. Komentajaa harvoin näkyi, ja niin kohoteltiin lisää maljoja. Paikalle tuli paljon upseerismiehiä. Joukkueemme oli muka vartiossa, mutta menossa silti mukana. Jos väsytti, niin tarjoiltiin kahvia. Laulettiin Jääkärimarssia, Ateenalaisten laulua ja saksalaisia lauluja. Välillä syötiin lounaita, silliä ja munaa. Collanin paikalle järjestämät sirpakat ryssän neidit tarjoilivat. Ja kun oli saatu murua rinnan alle ja kirkasta napaan, niin ei muuta kuin naiset sohville ja reidet auki. Niin sitä pitää, sanoi Himanen ja lausui syvällisen ajatelman lemmestä. Siinä oli nätti likka alla, hame korvissa. Välillä pelattiin shakkia tai lyötiin korttia. Pesäpalloon kaikki olivat liian kännissä.

– SS Marschiert im Feindesland...

Teufelslied herätti minut. Olin sammunut heinikkoon. Huussin kulmalla makasi Collani omassa oksennuksessaan ja korisi. Horjuin sisään savitaloon.

– Wo wir sind da geht’s immer vorvärts: Und der Teufel der lacht nur dazu! Ha, ha, ha, ha, lauloivat Hauska, Himanen ja Lehtonen, ryyppylasit kohotettuina. Hautala nyrpisteli sivummalla pureskellen makkarankuoria. Lattialla oli iso läikkä tummunutta verta, jotain sotkua ja karvoja, ehkä hiuksia.

– No terve veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit, lasi pojalle, hihkaisi Hautala.

– Topra huja, urahdin ja romahdin penkille.

– Kuka täällä ryssää puhuu, lopetti Himanen laulunsa.

– Mies Suomesta, nussii Aasiaa ja vetristää rotua. Adin, tvaa trii pjet... Adin dva tri pjet.

Ja sitten minä lauloin. Tahti kiihtyi kiihtymistään, hammas narskui hammasta vasten. Silmästä silmään malka kihisi. Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

– Sitokaa tuo mies, sitokaa! huusi Collani saksaksi oviaukosta. Jotenkin hän oli herännyt, selvinnyt ja saanut takaisin komennusäänensä. Saksan kieli kuljetti minut köysiin. Niin päättyi se ilta, kuin sunnuntaiehtoo tyyni, ja päädyin lepäämään.

21.8.1942

Kurinpitotoimia siitä meuhkaamisesta seurasi, koko joukkueelle. Jouduimme päiväksi töihin partisaaneja pyydystävään järjestyspartioon. Haimme kuorma-autoilla viereisestä venäläiskylästä kaksi tusinaa asukkaita. Vanhoja miehiä enimmäkseen, joukossa pari naista ja yksi lapsi. Asettelimme terroristeiksi ja sabötööreiksi epäillyt ryssän kyläläiset ladon seinää vasten riviin. Meidän lisäksemme teloituskomppania koostui ukrainalaisista hiweistä. Uscha Hautala oli saanut kunnian komentaa.

– Joukkue, asento! Ladatkaa! Tähdätkää... Tulta!

Liikesarja toistettiin kolme kertaa, hoideltiin aina kahdeksan kerralla. Viimeisessä erässä oli ehkä 7-vuotias tyttö mukana. Yhteyslaukauksen kajahdettua tyttö jäi seisomaan punavalkoisessa kukkamekossaan nukke kainalossa. Itkua tuhristi.

– Ropponen! Kajahti Uscha Hautalan komentoääni, mutta sortui. Otin pari askelta eteen, ojensin kiväärin ja ammuin tyttöä otsaan. Hän lennähti taakse. Palasin riviin.

– Osasto! Karjui Hautala.

Silloin se tapahtui. Vatsalaukkuni kääntyi ympäri. Oksensin loputtomalta tuntuvan ajan nurmikolle, todellisuudessa ei kai kulunut kovin kauaa. Pyyhin suuta hihaan. Kokosin itseni, nousin. Välikohtaus oli ohi.

– Tämä hygieniatason alhaisuus näillä leveysasteilla, se aktualisoituu suoliston epäbalanssina, totesi Hautala.

Maisterismiehenä hän käytteli sujuvasti sivistyssanoja. Ymmärsin, mutta Himanen, Hauska ja Lehtonen seisoivat vähän aikaa suuvärkit auki.

– Kohmelo sillä on, eikä muuta, Hauska sanoi lopulta.

Ja niin pakka taas purkautui rentoon hihitykseen, hirnuntaan, reisien takomiseen ja kieriskelyyn tomussa.

Illalla komppaniassa kulki sana: vuoristodivisioonien alppijääkärit olivat pystyttäneet Elbruksen, Euroopan korkeimman vuoren, kahdesta huipusta jylhimmälle Saksan hakaristilipun. Ja silloin, ilman eri käskyä, kohosi karvaisista rinnoista nelinkertainen eläköön-huuto Elbrukselle, isänmaalle, Adolf Hitlerille ja lopulliselle voitolle.

9.9.1942

Pataljoona irrotettiin rintamalta. Siirto Itä-Kaukasukselle. Syksy: sateita ja viluisia ilmoja. Tien varrella pieniä puisia ristejä, lätäköitä, mutaa. Vuorten alarinteillä tammi- ja jalavametsiköt punastelivat ja kellersivät. Syyskuu oli julmaa aikaa, kaikki lakastui.

23.9.1942

Ajoimme kuorma-vaunussa Maikopin öljyalueen, Labinskin ja Armavirin tiesolmun kautta Terek-joelle. Nordland-pataljoona oli katkaissut Gruusian sotilastien Groznyin pohjoispuolella. Terekin sillanpäässä etulinjaan. Asemasotaa kukkuloilla. Maasto nousi kuin terassit kohti Malgopekin kaupunkia, kukkulaa ja kumparetta, polvenkorkuista heinikkoa. Viikon päivät vaivannut punatauti helpotti viimein.

6.10.1942

Tänään vallattiin Malgopekin pieni ja likainen öljykaupunki. Rähmäinen kissansilmä tassilla.

16.10.1942

Pataljoonamme otti tänään haltuunsa kukkulan 701; kymmenet pojat jäivät rinteeseen. Vain pieni joukko meikäläisiä pääsi kukkulan huipulle. Huvittava tapaus: Hauska sai kajauksen kranaatista ja putosi venäläiseen poteroon. Panssari perääntyi takaperin ja ajoi kuopan yli, mutta mieheen ei tullut naarmuakaan.

Malgopekin kukkuloilla levittyi taisteluhautojen fysiologia: ryssän ajoneuvoja liikkui kaukana maissihalmeen laidalla; vainiolla retkotti omia ja vihollisen raatoja. Höökivaunu savusi rinteessä, ja pensaisto otti tulta. Taistelun jälkeen poltettiin toisetkin tupakat.

6.12.1942

Joulukuu Kaukasiassa, eikä lunta ole tullut. Olemme asemissa Tšikolassa. Aamuvarhaisella pilkisti aurinko pilvien rakosesta ja heitti keväisen ounahduksen orastaville maissipelloille ja kumpusille, joilla on yhä säilynyt vihreää ruohoa.

Aamupäivällä ryssä antoi tulta kaikista putkista. Pian kohti kylää alkoi tulvia miehiä ruskeissa mantteleissa. Joukkueemme vältti laajan saarrostuksen tekemällä heti vastahyökkäyksen vihollisen puolelle. Mies vierestäni ryntäsi pystyssä eteenpäin. Suhahdus repi juoksijan pään irti. Piiskatykki oli jossain piilossa. Ruumis jatkoi liikettä, se hölkkäsi eteenpäin tovin ennen kuin sortui maahan.

Alarinteessä jäimme mottiin kk-aseman monttuun. Himanen kaatui aamukymmeneltä. Hän sai pk:n osuman lantioonsa, kitui ja huusi kauan, mutta emme savulta nähneet ampua häntä. Kranaatteja putoili niskaan kuin rakeita rospuuttoaikaan. Hauska ja Lehtonen jäivät täysosuman tielle haudanmutkassa, ja pian me olimme Uscha Hautalan kanssa ainoat sällit käyttämässä konekivääriä. Ammuimme ja latasimme. Onneksi kasti oli vielä puolillaan patruunoita.

Suuntasimme tulen jokiuomaan, josta ryssän ruskeat laineet yrittivät läpi. Miestä kaatui kuin ruista, ne juoksivat vain päin. Aurinko oli jo korkealla, alkoi tulla lämmin ja yhä me vain pidättelimme. Huusimme ja pyyhimme rapaa naamalta. Ja ammuimme.

Korvissani soi ihmeellinen laulu. Niin kuin kymmenten kannelten helähtely sekoittuisi kuovin huutoon, airojen solinaan, vasaran paukkeeseen ja hiilten napsahteluun takassa. Tunsin halua heittää aseeni pois. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet. Kaipasin kotiin, kaipasin äitini luo, hänen lämpöiseen syliinsä. Samalla tunsin vastustamatonta halua nousta ylös, juosta mudassa päin vihollista, heittäytyä luotien tielle, raastaa übermanttelin yltäni, syleillä näiden uljaiden puna-armeijan sotilaiden jalkoja ja nuolla heidän varpaidensa välit.

Silmissä vilisi kuvia, joissa puna-armeijan naissotilaat olivat ahtautuneet ruskeaan nahkaan. Heidän muotonsa venyttivät nahkavaatteita äärimmilleen. He juoksivat luokseni, kun konekivääristä loppuivat kudit ja sen piippu valahti maan pintaan. Heidän hurmeella ja hiilellä rajatut kulmansa ja huulensa värähtelivät julmasti, kun minut pakotettiin selälleni routaiseen maahan niin että pakaroihini sattui, ja erektioni pakottavuutta pilkaten minua ruoskittiin nagankoilla niin että kasvoni, rintani ja vatsani menivät jurmuille, huuleni halkesi, ja nenästä huljahti paksu veri. Sitten naissotilaat ratsastivat minulla jokainen vuorollaan. He läimivät hansikoiduilla nyrkeillään niin että hampaani raksuivat suusta ulos, katkeillen... tämä kaikki oli äärettömän kivuliasta.

– Laukkaa ratsu reima, huusivat naissotilaat selvällä suomen kielellä.

He olivat suomalaisia punaryssiä Karjalasta. Herra isä, nyt oltiinkin kotimaisten kesken saunassa. Esiin saapasteli viiksekäs komissaari. Hän oli punakomentaja Toivo Antikainen, jotenkin vain tiesin sen. Antikainen oli huhujen mukaan taistellut suomalaisia vastaan Kannaksella talvisodassa. 

Antikainen veti nagaikan vyöltään ja alkoi ruoskia punatukkaisen naissotilaan pyöreitä, valkeita pakaroita virnistellen. Herramme Jeesus Kristus, ne pakarat olivat kuin omenan kuulaat kyljet, valkeankuulaan kaaret valkeiden öiden keskellä Kokemäenjoella. Samalla Antikainen runkkasi turpoavaa elintään. Nainen istuutui Antikaisen aisalle, ja he kirmasivat niin sanotusti aron poikki.

Antikainen nousi ja työnsi seipäänsä vaihteeksi naamalleni. Hämmästyin, mutta sitten otin elimen suuhuni, eikä se tehnyt pahaa. Imin polvillani proletariaatin diktatuuria. Ja eipä aikaakaan, kun Antikainen laukesi nielurisoihini terveisensä toveri Stalinilta. Sitten hän napitti henkselinsä ja saapasteli tiehensä.

Hautala oli kiinnostunut tapahtumista ja avannut housunsa. Hänellä oli varmasti pataljoonan isoin kyrpä, sellaista wurstia näki harvoin edes hevosilla. Punaiset naissotilaat ihastelivat, levittelivät reisiään ja meille avautui näkymä paljaaksi ajeltuihin jalkoväleihin ja rusottaviin häpyhuuliin. Ja siinä se oli – kommunistinaisten vitut olivat vallankumouksenpunaisia. Kukkokiekuu, Hautala parkaisi aamuterveisensä, vaikka ei aamu ollutkaan. Äkkiä siinä keskellä oli vain yksi vittu, Suonenjoen mansikka. Kastoimme molemmat puukkomme vuorotellen mansikkaan ja täytimme sen valkoisella terrorilla kuin kermavaahdolla. Vittu imi kaiken, se nuoli huuliaan, nauroi äänekkäästi. Se täyttyi verellä ja paisui paisumistaan, kuin naarashyttynen, kuin lihansyöjäkasvi se nousi yllemme ja peitti pian pilvet, taivaan ja auringon. Vittu peitti taistelun äänet ja näyt, se hautasi taakseen rynnäköivät joukot ja sarjatuotannon ylivoimasta kertovan konekiväärin nakutuksen. Vitun pinnassa sykkivät verisuonet, ja niiden sisässä hurme loiskui kuin meri, alkulima, josta lähdimme ryömimään kohti kuolleiden rapujen peittämää somerikkoa. Vittu veti meidät sisäänsä pimeyteen, se oli lämmintä ja turvallista, se oli koti, se oli paluu, se oli tutut kasvot ja ääni. Sinne me Hautalan kanssa upposimme kuunnellen sydämemme rytmiä, suontemme murinaa, maksan kitinää, verisuonten virtausta ja keuhkojen läähätystä.

– Osuiko sinuun, osuiko sinuun! Uscha Hautala karjui minulle naama valkoisena. Äänet jysähtivät taas tajuntaan: korviahuumaava meteli. Pudistin päätäni. Nousin kyynärpäiden varaan. Olinko menettänyt tajuntani? Tunnustelin itseäni joka puolelta ja ymmärsin: olin ehjä. Mutta jano oli polttava.

– Ei tässä mitään. Anna vettä...

Ryystin kenttäpullosta. Palasin pikku hiljaa pilvistä. Ja samalla hetkellä omat vahvistukset saapuivat paikalle. Alkoi vastahyökkäys. Meikäläiset syöksyivät ylös syvännettä. Vihollinen ammuskeli rotkosta. Pikakiväärisarjat pyyhkivät läheltä. Ryssän korohoro pudotteli etumaastoon. Jo ärjäisivät meikäläistenkin aseet. Höökivaunut ampuivat, ja tykistö ampui. Ryssän puolella mourusi ja haukahteli. Lähelle meitäkin putoili, piti painaa pää. Räjähdysten paineaallot saivat minut välillä menettämään tasapainoni.

Sitten nousivat meikäläiset. Tuossa ryntäsi eteenpäin muuan konekivääriampuja rautaristi rinnassaan ja ampui MG34:llään lonkalta. Tuossa tikitti komean täysipartaisen suomalaisen SS-Rottenführerin Suomi-konepistooli. Eräältä aidalta saksalainen ryhmänjohtaja rynkytti hyvin tähdättyjä sarjoja vihollisen linjaan. Pikakiväärin panssariluoti teki taiteellista jälkeä. Ryssältä lensi puolet päästä pois. Vihollinen alkoi paeta suin päin. Heitä ajettiin takaa ja ammuttiin kuin fasaaneja.

Lähelle meidän poteroa retkahti ryssän sotilas ulisemaan. Jalat oli ammuttu poikki. Lopetimme sen tuskat tarkalla laukauksella. Uscha Hautala ryömi katsomaan, jos kaatuneen repusta löytyisi murkinaa. Hän raahasi koko repun mukanaan poteroon ja ryhdyimme suolet kurnien availemaan selvästi painosta notkuvaa kapistusta.

Esiin kuoriutui lampaan pää. Se oli silkka pää, jota ei ollut keitetty, ei paistettu, ei edes nyljetty. Keskellä taistelua ja kranaattien mitä hirvittävintä ulinaa me emme voineet mitään: hohotus kasvoi sisällämme ja äkisti nauru höyrähti ilmoille. Se oli pelkkää mylvinää, se oli maahan iskenyt pyörremyrsky, tuhat salamaa tai koko laakson täyttävä suunnaton ryöppy Jumalan toilettivettä. Se oli ihme.

6.12.1942

Taistelu Tšikolasta oli päättynyt. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Maastossa ryssän raadot olivat lukuisat kuin narttukoiran satiaiset. Antautuneita marssitettiin riviin. Siinä laitettiin samaan riviin Tšikolan asujaimia, jotka epäilemättä olivat kutsuneet neuvostojoukot paikalle. Siinä oli niitä ryssän tuttuja ilmeitä, velttoja kuin vanha vittu, siinä oli riippuvaa huulta ja tutisevia pujopartoja. Siinä oli ähinää ja aasian kieltä. Siinä oli saappaiden rahinaa ja kajahtelevia käskyjä. Uscha Hautalan taisteluväsymys purkautui verbaaliseen ponnistukseen:

– Karjalan karhu! Nyt riitti. Tuokaa nainen.

Pian Hautalan luo talutettiin mustatukkainen tyttö, jolla ei ollut yllään kuin repaleinen paita. Nainen värisi kylmästä polvistuessaan. Uscha laski housunsa. Tytön huulet imivät veltosti Hautalan turpoavaa, linjakasta aisaa.

– Äh! Hautalan nautti ja laukesi sitten rajusti naisen vasempaan silmään.

Uscha veti pistoolinsa, viritti sen ja ampui naista päähän. Teologian maisteri alkoi oppia nykyisen ammattinsa perusteita. Hautala nosti housunsa ja kiinnitti henkselit.

Asetuin kk:n taakse. Uscha syötti panosvyötä. Hän nyökkäsi, ja painoin liipasimen pohjaan asti. Vetelin pari lyhyttä varvia ensimmäiseen riviin ja kun kaikki eivät vielä siitä kaatuneet, niin rupesin jyystämään sarjatulta sillä tavalla, että päästiin hekumalliseen rytmiin. Rynkytin sen päivän kunniaksi, ja rynkytin ilosta. Huulet siinä meillä nousivat ikenien päältä ja hampaat loistivat auringossa. Uscha katsoi minua herkeämättä silmiin, ja yhtäkkiä, yhtä äkkiä kuin taistelun lopussa, me räjähdimme nauruun.

Nauru levisi joukoissamme, paisui paisumistaan mehukkaana taikinana, jonka hiivana konekiväärien sarjat harottivat leppeässä talvi-ilmassa. Se oli sitä aikaa, kun tuhat miestä nauroi yhteen ääneen ja kun tuhat miestä laukesi housuihinsa yhtä aikaa katsoessaan sitä ihanaa näkyä, kun sanoinkuvaamaton voima pyyhki punaryssän miehet, naiset ja lapset lakoon, upotti multaan ja paiskasi tuleen. Se oli nuoruuden kukoistuksen aikaa. Se oli niitä päiviä kun uskoin horjumatta Suur-Suomeen, Adolf Hitleriin ja Suur-Saksan lopulliseen voittoon. Mutta parasta oli, että jokaikinen Kaukasiassa tapahtunut asia jäi sinne, yksikään sivullinen ei saanut tietää mitään.

Sanasto

Sumunheitin eli Hitler-urut = kuorma-auton lavalle asennettu raketinheitin, samantyyppinen kuin neuvostoliittolaisten ns. Stalinin urut, ts. Katjuša-raketinheitin.

kp = konepistooli

mg = saksalainen konekivääri

shähtruppi = partioretki

trossi = kuormasto, ts. huoltosaattue

höökivaunu = hyökkäysvaunu, so. panssarivaunu

höökiä = hyökätä

korohoro = krh eli kranaatinheitin

pakki = Panzerabwerkanone, panssarintorjuntatykki

kasti = Patronenkast, kk:n ammuslaatikko

Hiwi, ”Hilfswilligen” = vapaaehtoiset apulaiset, saksalaisten joukkojen operaatio Barbarossan aikana venäläisten, ukrainalaisten ja muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien joukosta tai sotavangeista värvättyjä vapaaehtoisia sotilaita. Hiwit kantoivat saksalaista univormua, mutta heitä kohdeltiin huonommin kuin saksalaisia joukkoja tai näiden arjalaisiksi luokiteltavia SS-vapaaehtoisia.

Kertomus on julkaistu myös Nuori Voima-lehden Brutaali-numerossa 3-4/ 2014.

Essee on perhonen, kevyt ja kuolettava

Yksi Virginia Woolfin (1882-1941) parhaista esseistä, ”Harjanteilla kuultua: myytin synty” kuvastaa eräällä tavalla hänen esseistiikkansa ominaislaatua. Siinä nykyinen vaeltelu Englannin rannikolla yhdistyy menneisyyden kaikuihin. Samoilla harjanteilla tuntuu yhä Napoleonin hyökkäyksen pelko, kun nykyhetkessä lännestää kantautuu tykistön jyly Flanderista; ensimmäinen maailmansota runnoo. Tekstin ironisessa kiteytyksessä selviää miten paikalliset myytit syntyvät suurten mullistusten keskellä samantapaisesti, mutta eri muodoin. Essee tyylittelee novellimaisesti, tietopohja yhtyy havaintoihin, lyyrinen tiiviys ja teeman avaruus rakentavat tekstin, joka kohoaa ilmaan.

Näemmekö Woolfin nyt kokonaisena – kun hänen non-fiktiivisen tuotantonsa ydinmehu on viimein suodatettu suomeksi? Tuskin, mutta Woolfin kirjailijakuvasta suomennosvalikoima Kiitäjän kuolema ja muita esseitä nostaa esiin vähemmälle jääneitä puolia.

Woolf ei ollut vain monikerroksisia, runollisia romaaneja kirjoittava kokeellinen prosaisti, vaan myös tuottelias journalisti ja esseisti. Hänen non-fiktiivisista teksteistään on ennen suomennettu vain taidokas Oma huone (1929), yksi Woolfin feminismin merkkipaaluista.

Jaana Kapari-Jatta on suomentanut Kiitäjän kuolemaan 66 tekstiä Woolfin kaikkiaan satojen esseiden, kritiikkien ja artikkelien tuotannosta. Ei hassumpaa! Woolf on George Orwellin ja T.S. Eliotin ohella epäilemättä yksi tärkeimpiä 1900-luvun englantilaisia esseistejä.

Woolf suhtautui esseistiikkaan vakavasti. Ja päinvastoin kuin prosaistit yleensä, hän osasi kirjoittaa esseistiikkaa. Hänen tekstinsä ovat kevyitä ja tyylikkäitä, asiallisia ja ironisia. Kuten tosi taitajat Woolf kirjoittaa mistä tahansa. Nimiessee ”Kiitäjän kuolema” kuvaa hyönteisen kuolontanssia ikkunalla. Konkreettisten havaintojen avulla piirretään ikään kuin kuva ikiaikaisesta mysteeristä. Mutta kyseessä ei ole triviaali vertaus ihmiselämästä kuten äkkiseltään voisi luulla, vaan kiitäjä on esseen metafora.

Alussa ilmaan nostettu ”Harjanteilla kuultua” -essee on itseasiassa Woolfille epätyypillinen. Suomennosvalikoiman teksteistä 2/3 on kirjallisuusesseitä. Esseet osoittavat, että uudistaja Woolf tunsi brittiläisen kirjallisuuden perinteen tarkasti kuin sateenvarjonsa kahvan kaiverrukset. Tunnustelu ja dialogi oli päättymätöntä.

Kirjailijoista erityishuomiota saavat Brontën sisarukset, Charlotte ja Emily, ja varsinkin Jane Austen. Usein hieman puisevien kirjallisuustekstien joukossa essee Austinista on eloisimpia. Kirjailijakuvista se on kestänyt parhaiten aikaa. Woolf pitää Austenia varhaisena modernistina, Marcel Proustin ja Henry Jamesin edelläkävijänä.

Monessa esseessä Woolf jatkaa Oman huoneen tyyppisiä pohdintoja naiskirjailijoiden työskentelyn ehdoista. Miksi naiskirjailijat ovat suosineet tiettyjä aiheita ja kirjallisuudenlajeja? Woolf peräänkuuluttaa kielen uudistamista, sillä ”lauseen rakenne ei sovi naisille, koska miehet ovat luoneet lauseet”.

Woolf käsittelee lisäksi kirjallisuuden yleisiä kysymyksiä. Hän ruotii romaanikirjallisuuden vaiheita, lukemistapoja, kritiikkiä ja kriitikon roolia. Hän analysoi modernin romaanin mahdollisuuksia. Woolf uskoo, että proosa sopii parhaiten nykyelämän monimutkaisuuden kuvaamiseen. Esseissä hän jaksaa yhä uudestaan julistaa kielen ja kirjoittamisen absoluuttista vapautta ja demokraattisuutta. Romaanikirjailijan ei tule välittää säännöistä, vaan löytää keinot sanoa juuri se mitä on sanottava.

Woolf tuntuu olevan ihailemansa Montaignen linjoilla. Esseen kantaisän mukaan nimetyssä tekstissä Woolf suosittaa: ”valitkaa tavallisia sanoja, välttäkää ylistyslauluja ja kaunopuheisuutta”. Usein Woolfin kynä karkaa ajatusvirtaan – ehkä kaikuja Montaignelta tämäkin? Eikö Montaignea voi syystä pitää modernin tajunnanvirran edelläkävijänä? Woolf harrasti myös spekulointeja ja lyyrisiä kiteytyksiä. Tekstissä ”Moderni essee” hän toteaa, että nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys, sillä essee on elävä.

”Esseessä oppineisuuteen on yhdistyttävä kirjoittamisen taika siten, ettei yksikään tiedonmurunen törrötä”, kirjoittaa Woolf. Muihin esseisteihin verrattuna hän käyttää vain vähän sitaatteja luottaen sanontansa voimaan. Yksityiskohtaisia faktoja hän tarjoilee hyvin maltillisesti. Toisin kuin Woolfin romaaneissa esseissä ei ole mitään monitulkintaista, mutta tarkkojen päätelmien katkeamaton virta hämmästyttää ja päihdyttää kevyesti. Esseissä Woolf kokeilee melko maltillisesti. Muutama essee rakentuu dialogille ja samoin pari tekstiä ammentaa dokumenttiproosan keinovalikoimasta.

Esseessä ”Elämänkertataide” Woolf pohtii oivaltavasti elämäkerran ja elämäkertataiteen eroa. Teksti on kiinnostava siinäkin mielessä, että Woolfin romaani Orlando (1928) on fiktiivinen, parodinen elämäkerta; Kirjailijan koira (1933) taas on viktoriaanisen runoilijan Elisabeth Browningin kokeellinen elämäkerta kerrottuna Browningin koiran näkökulmasta. Näin Woolfin oma kirjailijatyö tavallaan kumoaa esseen loppupäätelmän, että faktuaalista elämäkertaa ja taidetta ei voisi hedelmällisesti yhdistää.

Valikoiman tekstit imevät aiheita maan ja taivaan väliltä. Kaunokirjallisuus ei ole koskaan kaukana, mutta monet tekstit ovat enemmän impressionistista havainnon esseistiikkaa. Elokuva, ooppera, katumusiikki, kuvaukset matkoista Brittein saarilla ja Espanjassa antavat aiheita. Löytyy tukku tunnelmapaloja imperiumin ja maailmankaupan keskuksen Lontoon kaduilta, satamista ja esikaupungeista sekä lentomatkalta kaupungin yllä. Ironisia vaikutelmia kerrotaan hammaslääkärikäynnistä, pohditaan ilokaasun jatkuvan käytön vaikutuksia sekä analysoidaan sairastamista ja sairauden kuvausta kirjallisuudessa.

Vaikea sanoa kuka pelkäsi Virginia Woolfia, mutta satiirin hammasta hän väläyttää esimerkiksi esseessä ”Keskilentoiset” ja ”Kuninkaalliset”, joista ensimmäinen pilkkaa keskiluokan tasapaksua maailmankuvaa ja jälkimmäinen monarkiaa. Woolfin satiiri on hienovaraista, toisin kuin kärjistyksiin ja vulgaariin kohuiluun tottunut nykyaika ymmärtää, ja sitä on osattava lukea.

Alkusanoissa suomentaja kertoo päätyneensä kustantajan kanssa siihen, että kokoelma toimii selityksittä. Olen hieman eri mieltä: teos olisi kaivannut Woolfin esseistiikan taustoja ja teemoja selittävän ja avaavan esipuheen.

Esseet ovat Suomessa viimeisen 30 vuoden aikana nousseet laajempaan tietoisuuteen usein juuri esseesuomennosten ansiosta. Toivotaan, että niin käy myös tämän suomennoksen myötä, ja yhä uudet lukijat tuntevat mielihyväkseen tarttuneensa esseistiikan makeaan verkkoon.

Ville Ropponen

Artikkeli on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2014.

Kärsimysten kuksa jo kukkuroillaan on

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Romaani, 268 s.
Johnny Kniga 2012.

Mikko-Pekka Heikkisen (s. 1974) veijariromaanissa Terveiset Kutturasta kahtiajakautunut Suomi putoaa tappeluksen kierteeseen. Kuntauudistus, vallan ja palveluiden keskitys sekä kolonialistinen asenne vielä jotenkin siedettiin Pohjois-Suomessa, mutta maalaisten muuttokielto Helsinkiin on viime niitti. Pohjois-Suomi eroaa Etelästä omaksi valtiokseen. Sisällissotahan siitä seuraa.

Kajaanilaissyntyisen Heikkisen esikoisteoksen, novellikokoelman Nuorgamin alkon tuho ja muita eräkertomuksia (2010) tyyliin tiedossa on fantasialla höystettyä pakinan pauketta. Välillä romaani notkahtaa farssiin. Sisällissota ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta teoksen sattumina pistää esiin teräviä teemoja. 

Piiskaa potuille ja citykaneille

Yllättäen alivoimaiset pohjoisen joukot jyräävät etelään, keihäänkärkenä Saamen vapautusrintama ČSV. Sen johdossa häärii inarinsaamelainen Oula, šamaanien sukua, vääräleuka jo syntyessään. Saamelaisrintamalla on tietenkin perinteiset tavat, mutta käytössä huipputeknologia. Etelän tosi-tv:llä ja hampurilaisilla ruokitut ”citykanit” eivät pärjää pohjoisen ”potuille”. Kurittomat etelän vetelät ryöstävät ostoskeskuksia ja kun laukaus kajahtaa he laskevat housuun.

Komiikan tyyliin Heikkilä hyödyntää kliseitä ja stereotypioita. Hän naureskelee sekä äärivieraantuneelle helsinkiläiselle urbaanijengille, että syrjäseutujen junttimeiningille. Stereotypioita myös rikotaan. Mutta rikotaanko tarpeeksi?

Oulan lisäksi romaanissa on kolme muuta näkökulmahenkilöä. Etelän alikersantti Purola elää sotaelokuvien maailmassa ja haluaa olla nykyajan Koskela Tuntemattomasta sotilaasta tai Taistelutoverit-sarjan hahmo. Keskisuomalaisen freelancetoimittaja Aino Riski päätyy raportoimaan Saamen vapautusrintaman leiriin ja samalla Oulan sänkyyn. Tämän Helina Rautavaarasta muistuttavan naisen ansiosta pohjoinen voittaa mediasodan, ja Oulasta kasvaa etelän silmissä myyttinen sissi.

Purolan sotakaverin, Abdil Bahdoonin kautta Heikkinen viittailee Somalian sisällissotaan. Abdil on somalisyntyinen maahanmuuttaja. Ja ehkä tässä vertaillaan myös Suomen vanhoja ja uusia vähemmistöjä? Tarinan kannalta irrallisin, mutta samalla hilpein hahmo on Toni Morottaja, Oulan apulaiskomentaja ja epäsaamelainen räppäri, joka esiintyi jo Heikkisen esikoisnovelleissa.

Komiikan sääntöjen mukaan kyse on karikatyyreista. Jonkun henkilöistä odottaisi silti nousevan päähenkilöksi, mutta ei nouse. 

Operaatio Paasilinna

Sotakuvauksista on tullut nuoren prosaistipolven suosikkiaihe. Ehkä siksi, ettei sotaan ole nykyään mitään suhdetta? Esimerkiksi Katja Ketun uusin romaani Kätilö (2011) sijoittuu Lapin sodan keskelle; Jenni Linturin esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) kertoo suomalaisista Waffen-SS-miehistä; Teemu Kaskisen esikoisromaanissa Sinulle, yö (2009) nykysukupolvi näyttää niljaisuutensa, kun Suomi sotii Norjaa vastaan.

Heikkisen romaani on satiiri. Sen vertailukohdaksi nousee mieluummin vaikka Arto Paasilinnan Suomen ja Ruotsin sodasta tarinoiva esikoisromaani Operaatio Finlandia (1972). Heikkisen tyyli tuo muutenkin muistumia Paasilinnasta.

Kuten Paasilinnalla parhaimmillaan Heikkisen romaanissa on kriittistä sanomaa ja tärkeitä teemoja. Terveiset Kutturasta sorauttaa raikuvat ärräpäät syrjäseutujen kurjistamiselle palvelujen kadotessa kasvukeskuksiin, etelän yhtiöiden Lapin metsähakkuille ja sikamaisille kaivosprojekteille, saamelaisten sorrolle ja pohjoisen taloudelliselle kyykyttämiselle. Pohjoisessa paikallisille työläisille annetaan kengänkuva persuksiin ja tilalle halpatyövoimaa kehitysmaista.

Aivan tasapainossa romaanin ainekset eivät kuitenkaan ole. Faktapohjainen kriittinen aines ja koominen fantasia eivät saumaudu säröilyttä. Ehkä satiiria olisi pitänyt revitellä reippaammin? Esimerkiksi Purolan rykmentin prototyyppisiä helsinkiläispellejä, jotka eivät ole käyneet Jyväskylää pohjoisempana ja kuvittelevat elävänsä Keski-Euroopassa, olisi voinut mätkiä enemmän. Samoin maalaisten nurkkapatriotismia.

Irtovitsejä ja -sketsejä ja kaikenlaisen nykymenon kommentointia tv-ohjelmista alkaen on liikaa. Liian moneen suuntaan harominen uhkaa jäädä ilmaan huitomiseksi. Nokkeloivat sanankäänteet, tyyliin ”sushiraja” susirajan sijasta, eivät aina toimi, vaikka ”sushiraja” on hauskemmasta päästä.Tiivistämistäkin romaani olisi kaivannut. Mutta oikeasti iso ongelma on lähinnä se, että romaanista puuttuvat draamalliset käänteet ja jännitteet. Tarina koppaa kovin hitaasti kainaloonsa, eikä vie riittävästi mukanaan. 

Osuvia pohdintoja

Ainesta Heikkisestä silti löytyy. Esimerkiksi saamelaisten hahmojen elämästä ja menneisyydestä kerrotaan kiinnostavasti. Suomalaistamispolitiikka saamelaisia kohtaan sodan jälkeisinä vuosikymmeninä on meillä yhä liian vähän käsitelty aihe. Romaanissa viitataan myös Norjan saamelaisten protesteihin Altassa 1980-luvun alussa.

Tulee mieleen kannattaisiko Heikkisen kokeilla vakavan proosan kirjoittamista. Romaanin komiikka on välistä pinnistellyn oloista, mutta vakavat teemat sen sijaan kantavat. Oulan suulla suomitaan osuvasti multimedia- ja kulutusyhteiskunnan onttoutta. Oulan mukaan myös mielipiteet ovat Etelässä kulutustavaraa. Tärkeintä on hylätä omat juuret, kääntyillä kulloisenkin trendin mukaan ja pysytellä luonnosta kaukana. Entä miksei saamelaisuus kiinnosta suomalaisia, mutta mikä tahansa lämpimän vyöhykkeen eksoottinen kansa löytää joukoittain puolustajia?

Romaanissa Suomen sisällissota ei herätä muun maailman mielenkiintoa, mutta tavallaan Heikkinen ottaa kantaa myös globalisaatioon. Romaani komppaa paikallisuutta. Tämä paikallisuus ei ole mikään verenperintö, joten siihen voi myös muualla syntynyt liittyä. Kyse ei myöskään ole epämääräisestä ylikansallisesta sekakulttuurista, vaan paikallisia perinteitä arvostetaan.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 17.11. 2012.

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 7.

Berjozovo, Jugran piirikunta, 2. elokuuta

Kulkiessaan aamulla lähikioskille ostamaan teetä, joka oli päässyt loppumaan, edellisen illan tapahtumat palautuivat Hartšenkon mieleen. Sananvaihto Volkovin kanssa niin että koko miliisiasema raikui. Volkovin vaatimukset, että Virvavesi oli heti lähetettävä Surgutin keskussairaalaan, pois silmistä. Hartšenko piti päänsä, Virvavesi jäi Berezovoon. Hän kutsui lääkärin tarkastamaan naisen. Virvaveden vammat eivät olleet vaarallisia, nirhamia ja mustelmia siellä täällä, huulet halki, aivotärähdys, pieniä palovammoja, ei juuri muuta. Virvavesi pidettiin säilössä miliisiasemalla, ja Hartšenko laittoi luotetun miehen vahtimaan naista.

Hartšenko merkitsi Virvaveden pidätetyksi. Hän oli mahdollisen veriteon todistaja tai jopa tekijä. Ja pidätetyksi kirjoittaminen estäisi kenties FSB:stä saamasta naista haltuunsa. Veri Virvaveden maastopuvulla osoittautui pääosin poron vereksi, joskin joukossa oli tahroja, jotka saattoivat olla ihmisen verta. Täytyi odottaa laboratoriokokeiden tuloksia ennen lopullista varmuutta. Virvavettä ei lähetettäisi Surgutiin, jossa FSB:llä olisi paremmat mahdollisuudet päästä häneen käsiksi kuin Berezovossa, joka oli tiukasti Jugran miliisin valvonnassa.

Volkov taipui lopulta oudon helposti. Jotain oli tekeillä.  Hartšenko päätti ottaa yhteyttä Viktor Pugatšoviin lähipäivinä, sillä hän ei enää luottanut Volkoviin.

Kioskilla huomio kiinnittyi Salehardskye Novasti-lehteen, joka kirkui etusivullaan: ULKOMAINEN TUTKIMUSRYHMÄ MURHATTU KAZYMIN TAIGASSA. TERRORISMIA? ONKO MANDALA ISKUN TAKANA?

Hartšenko osti lehden ja selasi sitä ähkyen kotimatkallaan. Miten asia oli vuotanut lehteen?! Ja lisäksi: Mandalaa ei virallisesti ollut edes olemassa, mutta nyt se vedettiin maton alta. Se tiesi vain yhtä asiaa: haettiin syntipukkia.

Hän luki artikkelin aamiaista hotkiessaan. Suomalaisen arkeologi Jouni Inttisen ja metsästäjäksi mainitun Juvan Sopotšinin ruumiit oli löydetty silvottuna taigasta Num-To-järven läheltä, artikkelissa toitotettiin. Painotettiin, että kyseinen seutu oli hantien perinteisesti pyhän järven uhripaikan lähellä. Väitettiin ruumiiden läheltä löydetyn rituaalisesti teurastettuja poroja. Uhrien sanottiin tutkimuksien mukaan ensin kuristetun ja sitten silvotun. Murhista maalattiin pöyristyttävän groteski kuva. Sopotšinin hanti-taustaa ei mainittu, vaikka se ehkä olikin useimmille selvää, sukunimi kun oli yleisesti tunnettu. Lopuksi mainittiin paikalta löydetyn myös kolmannen ruumiin, joka oli tunnistettu Jugran miliisin rikostutkija Tarakan Tšapajeviksi. FSB tutki Jugran miliisin osuutta tapahtumiin. Artikkelin mukaan oli mahdollista, että paikalla oli käynyt myös muita henkilöitä Jugran miliisistä, tästä kielivät rikospaikalta löydetyt vesdehodin telaketjun jäljet.

Jutussa siteerattiin FSB:n erikoisagentti Vladimir Klopovia, jonka mukaan oli selvää, että murhien takana piili hantien ja nenetsien nationalistinen ja separatistinen järjestö Mandala. Klopov mainitsi tutkimusten alkaneen myös koskien Mandalan ja Jugran miliisin yhteyksiä. Klopov epäili Jugran miliisin olevan "korruptoinut". FSB:llä oli Klopovin mukaan syytä epäillä myös öljyparoni Viktor Pugatšovin osuutta asiaan. Mitään todisteita väitteilleen Klopovov ei maininnut, eikä niitä jutussa kaivattukaan.  Artikkeli oli FSB:n kontrolloiman lehden tuotoksia.

Hyökkäyksen ääriviivat näyttivät varsin selviltä.

Lehdestä pisti silmiin myös pikku-uutinen, joka saattoi liittyä asiaan. Armeijan tiedustelulähteiden mukaan Priozernin kaupungin lähellä oli sattunut mittava räjähdys. Jutussa väitettiin, että räjähdys sattui FSB:n laboratorioissa. FSB:stä ei vahvistettu, eikä kumottu tietoa. Priozernin kylä sijaitsi noin 80 kilometria Num-To-järvestä pohjoiseen Jamalo-Nenetsian piirikunnan puolella.

Hartšenko kaahasi Ladalla työpaikalleen. Heti ovilla tuli vastaan eilinen talitiainen, uusi mies talossa, joka piipitti, että suomalaisen tutkijan ja Berezovon museonjohtajan ruumiit on kärrätty Kazymin aluekeskukseen. Raportti olisi luettavissa siellä ja siellä. Hartšenko työnsi tyypin syrjään ja melkein lätkäisi tätä turpaan. Hän linnoitautui toimistoonsa, joka haisi edelleen pahalta.

Rämällä tietokoneellaan ja faksin avulla Hartšenko koetti seurata mitä media kirjoitti tapauksesta. Välillä hän käväisi kahvihuoneessa ja tiedotusosastolla selaamassa sanomalehtiä. Keskipäivään mennessä Salehardskye Novastin revittämä uutinen oli levinnyt lähes kaikkiin Jamalo-Nenetsian ja Jugran sanomalehtiin. Sähköinen media pärisytti sanomaa. Tuotiin esille myös ”uusia faktoja”: ruumiiden vierestä oli muka löytynyt hantien rituaaliesineitä. Viktor Pugatšov muka tuki hantien ”ekstremististä, kansallisuuksien ja uskontojen väliseen vihaan yllyttävää” liikettä rahallisesti. Mandala oli muka suunnitellut terrori-iskuja Jamalo-Nenetsian kaasuteollisuutta vastaan.

Iltapäivällä saapuivat ensimmäiset tiedot FSB:n suorittamista pidätyksistä. Tiedot saapuivat epävirallisia kanavia pitkin. Mediassa niistä ei ollut mitään. Jugran kaupungeissa, kylissä ja taigassa oli pidätetty ainakin 32 henkilöä, kaikki kansallisuudeltaan hanteja. Pidätettyjä epäiltiin terrorismi-yhteyksistä, toisin sanoen kuulumisesta Mandala-järjestöön.

Volkovia ei näkynyt. Piileskelikö hän? Oliko FSB ostanut Volkovin ja käskenyt lähettää

Hartšenkon syötiksi taigaan? Mistä sen saattoi tietää?

Hän kaivoi esiin listan FSB:n sulkemista kaupungeista ja kylistä vuoden 2000 jälkeen. Joukossa oli suuria keskuksia, kuten Norilsk, mutta myös paljon kyläpahasia ja taajamia, joiden nimet eivät aktiivisesti jääneet mieleen. Priozernyj löytyi listalta. FSB oli sulkenut sen 15.5.2004. Ilmoituksensa mukaan FSB:llä oli alueella sekä laboratorio, että koulutuskeskus. Eilen silmiin sattunutta pikku-uutista ei löytynyt tänään yhdestäkään lehdestä. Jäi epäselväksi oliko kyse vain GRU:n tahallaan levittämästä uutisankasta FSB:tä nokitellakseen, vai todellisesta tiedosta.

Hän kävi katsomassa Virvavettä. Nainen nukkui levollisesti huovan alla. Levollisesti siihen verrattuna, että hänen elimistöstään oli kokeissa löytynyt psilosybiiniä ja vaatteistaan suippumadonlakki-sienen jäämiä. Virvavesi kääntyili ja huohotti joka viides minutti. Hänet oli niin sanotusti pumpattu täyteen.

Työpäivän jälkeen Hartšenko otti yhteyden Viktor Pugatšovin sihteeriin ja selitti tilanteen. Puhelimeen tuli itse Pugatšov. Oligarkki oli tilanteen tasalla.

- Lähetämme sinne miehen miliisin päämajasta Hanti-Mansijskista, odottakaa rauhassa. Jos Volkov on petturi, hän katuu vielä syntymäänsäkin, Pugatšov sanoi rauhallisesti.

Kesädekkarin aiempi 6. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 5. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 6.

Moskova, Jugran juna. 23. heinäkuuta.

Virvaveden silmät tursusivat rähmää. Yöllä juna oli tärissyt ja pitänyt häntä horteessa. Korvissa tuhisi vielä vieraiden ihmisten uninen likeisyys. He jättivät Inttisen kanssa tutkimusvälineistön ja matkatavarat säilytykseen Kazanin asemalle. Se oli vastapäätä Leningradin asemaa. Sitten he hypääsivät metroon Komsomolskajan pysäkillä. He jäivät pois Kitai gorodissa, joka oli kävelymatkan päässä punaisesta torista.  

Ilma oli kirkas, pilvenriekaleita taivaalla ja auringonpaistetta. Kello oli puoli yhdeksän aamulla paikallista aikaa, ja kulkijoita vielä vähän. Matkalla torille he pistäytyivät konditoriassa nauttimassa kupilliset kahvia ja uppopaistetut kaalipiiraat.

Punainen tori vaikutti yhtä pieneltä kuin ennenkin, vaikka isohan se oli. Virvavesi ihmetteli  aina miten Mathias Rust onnistui tähtäämään ja laskeutumaan tälle pläntille. Leninin mausoleumin edessä ei näin varhain tietenkään ollut jonoa.

– Käydäänkö kusemassa vanhan haudalle, Suomen arkeologian toivo hörähteli.

– Näethän, että se on kiinni, Virvavesi tyrskähti.

– Niin, mutta ulkopuolelle, merkitään reviiriä.

He kuljeskelivat. Karttaan he eivät juuri jaksaneet vilkuilla. He seisahtuivat Moskova-joen sillalle. Autot möyrivät. Joen mutkan takana kohosi tornitaloja, yhä uusia kaupunginosia.

He tappoivat aikaa elokuvateatterissa Mjasnitškaja-kadulla. Sen kummemmin miettimättä he ostivat liput seuraavan elokuvan näytökseen. Elokuva paljastui uudeksi venäläiseksi scifi-pätkäksi, jossa  suurvallat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat ja Euroopan Unioni kamppailivat lähiavaruudesta löytyneen uuden planeetan kolonisoimisesta. Kyseessä oli tietenkin elinkelpoinen planeetta, jota asutti alkukantainen, mutta ikivanhaa viisautta täynnä oleva luonnonkansa. Aboriginaalien psyykkinen rakenne esti heitä käyttämästä väkivaltaa, mutta maapallon supervaltojen aloitettua planeetan kaivannaisten rouhimisen ja pumppaamisen sekä metsän parturoinnin, alkoi alkuasukkaiden psyyken rakenne selittämättömästi muuttua. Maapallolta, Arkangelista – mistäpä muualta – lähetettiin kaksi agenttia, nainen ja mies, selvittämään asiaa. Heidän tehtävänsä oli soluttautua alkuasukkaiden keskuuteen, jotta saataisiin selville käyttäytymismuutoksen lähde ja voitaisiin eliminoida se, kuten asian elokuvassa ilmaisi Leonid Brežneviä muistuttava ikäloppu kenraali. 

Tapahtui kaikenlaisia ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja lopuksi nainen ja mies tietenkin päätyivät johtamaan alkuasukkaiden kansannousua, jolla oli tehtävänään alkeellisin asein raivata tiensä maapallon tukikohtien muurien läpi ja vallata lisäksi ainakin yksi tähtienvälinen alus. Tapahtumien kuluessa päähenkilöparivaljakko päätyi kutemaan metsäaukiolle ja sammalvuoteelle.

                     

Aivan elokuvan loppua he eivät nähneet, sillä elokuvateatterissa tuli teknisiä vaikeuksia, ja kiihtyvän venäjänkielisen kiroilun kajahdellessa ilmassa he huuhtoutuivat vapaaehtoisesti muutamien muiden mukana kadulle, jossa oli tullut päivä, ja kello lähestyi yhtä.

He poikkesivat ensimmäiseen mukavannäköiseen pieneen ravintolaan, tilasivat kalaseljankaa ja pelmeneitä, sekä huurteiset tuopilliset Klinskoje-olutta. Se helpotti oloa mukavasti, mutta ei liikaa. Myöhemmin he tilasivat vielä oluet toisessa paikassa Kazanin aseman lähellä, mutta yhteisestä sopimuksesta he välttivät vodkaa.

Tuuli tuntui mukavasti kasvoilla. He kävelivät laukkuja kantaen hyvissä ajoin Jugran junan laiturille. Junan määränpää oli Surgut. He tosin jäisivät pois aiemmin, Pyt-Jahin kaupungissa. Juna oli rullannut paikalleen kiskoille.

Junan etupäästä kuului pamaus ja heti perään toinen. Esiin tuprahti harmaata savua. ihmiset  eivät suinkaan paenneet, vaan alkoivat pakkautua tuprahtelevia pilviä kohti, kurkotellen kaulojaan nähdäkseen. Junamiliisit hätistelevät väkeä kiroillen. Ei  pystynyt erottamaan mistä oli kysymys. Sitten väkijoukko halkesi kahtia ja näkyi palava roskalaatikko, joka oli osittain haljennut. Aivan kuin laatikko olisi oksentanut, sen sisuksista valui kaikkea mahdollista roskaa asfaltille. Lähiseutujen poikien pilaa arvatenkin, kiinalainen-pommi tai useampi sellainen, tuskin kummempaa., he arvelivat. Väkijoukko alkoi jo hajaantua, mutta miliisejä saapui koko ajan enemmän.

Miliisimiehiä käveli pareittain edestakaisin kioskien välissä. Tummat miehet näyttivät olevan heidän erityismielenkiintonsa kohteena. He löysivät vaununsa ja jäivät jonottamaan passit ja matkaliput esillä. Erästä tummaa miestä kuljetettiin kahden miliisin välissä kohti asemarakennusta. Miehellä oli likaiset siniset housut, paita, punainen päähuivi ja parta. Hän nilkutti toista jalkaansa.

– Pyt-Jahiin vai? Eh-heh, vaunuemäntä narahti ja samalla hänen kupellaan riippuvasti radiopuhelimesta purkautui mökää. – Davai, davai, nainen ojensi liput ja sysi heidät vaunun ovesta.

 Jo nuorena opiskelijana kenttätyömatkoilla Virvavesi oli oppinut, että tärkeintä Venäjän matkoilla oli syöminen ja seuranpito. He olivat Inttisen kanssa tankanneet hyvin supermarketissa. Heillä oli savujuustoa, bašturmaa, valkosipulimakkaraa, suolakurkkuja, mustaa leipää, nuudeleita, säilöttyjä metsäsieniä, kuivattua mustekalaa, kylmäsavustettua lohta, olutta ja pullollinen Moskovan balsamia. Lähes kahden vuorokauden matka Jugraan tulisi sujumaan rattoisasti maistellessa ja jutellessa. Toistaiseksi he olivat hyttiosastossa kahden.

Unesta Virvaveden sisäinen kellokoneisto tulisi pitämään huolen, sen hän tiesi. Hän nukkui aina hyvin Venäjän loputtomilla junamatkoilla, kun ikkunassa virtasi koivujen, kuusten ja mäntyjen vihreä virta, jota katkoivat vain hassut puutalokylät tai neuvostotyyliset harmaat teollisuuskaupungit, rautaromua pursuavine laitamineen, ja leveät joet, jotka kimmelsivät auringossa, ja rannattomat arot ja tundrat, joiden harmonisessa näkymässä unohti olevansa sidottu typerään neliraajaiseen vartaloon, joka hikosi ja nälkiintyi ja janoittui ja panetti ja ulosti ja väsyi. Kun junan käytävän ikkunan avasi ja työnsi päänsä vauhdissa ulos ja katsoi eteen tai taakse ja näki pitkän junan kaartuvan kaukaisuuteen, tunsi helposti eräänlaista mahtipontista ja romanttista vierautta, ja tuli ajatelleeksi ihmisen pienuutta, Venäjän mittasuhteita ja kaikkia niitä mahdollisuuksia miten olisi voinut elää elämänsä toisin.

Bašturma oli taivaallista - kylmäsavustettu lampaanliha oli maustettu chilillä ja yrteillä ja leikattu ohuiksi siivuiksi. He ahmivat leipää ja juustoa, jonka savunmaku tuntui nenässä. He siemailivat  olutta ripeään tahtiin. Onneksi sitä oli tullut ostettua kuusi puolen litran pulloa ja pari isompaa putelia. Vaaleaa, hunajaista lageria ja puolitummaa, vahvempaa bitter-tyyppistä.

Parin tunnin keskusteluissa he ehtivät käydä läpi niin sunnitelmansa tutkimusten aloittamisesta perillä Kazymissa, poikkeaman Berezovon kotiseutumuseoon, josta he eivät odottaneet liikoja, kuin myös arkeologian ja folkloristiikan uusimmat virtaukset, puolesta ja vastaan. Suomalainen akateeminen maailma sai kuulla kunniansa, ja miksi ei olisi saanut, niin kilpailusairasta ja maanista joukkoa kuin yliopistojen tutkijat sai etsiä. Rahanahneuttakin riitti. Mutta minkäs sille teki. Järjestelmä oli kehittynyt sellaiseksi.

Äkkiä puhe taukosi. Molemmat unohtuvat omiin ajatuksiinsa. Sitten Inttinen ehdotti maljaa. He kaivoivat balsamin esiin ja kilauttivat parit maljat ihan siitä ilosta, että pääsivät maistamaan kymmenillä yrteillä maustettua akvavitia. Eikä seuraavana päivänä tarvitsisi olla tarkkana kuten Moskovassa. He saisivat viettää junassa kaksi yötä. Vasta kolmantena aamuna he alkaisivat olla perillä.

Kolmannen maljan jälkeen näytti siltä kuin hitsauspillin liekki olisi syttynyt Inttisen sisällä. Hän maiskutteli huuliaan, tuhisi ja silmät kiiluivat. Mies tuijotteli hämärtyvään ikkunaan, jossa loitto korvenraja vieri veturin tahtiin, ja vihki Virvaveden muistoihin opiskeluajoiltaan, jolloin hän teki ensimmäisen matkansa Jugraan. ja sitten hän puhui vaikka mitä, ei Virvavesi kaikkea edes kuunnellut.

Inttinen alkoi olla humalassa. Mies puhisi. Ymmärsikö Virvavesi? Tietenkin Virvavesi ymmärsi. Kukapa ei olisi ymmärtänyt? Ja Virvavesi ymmärsi sitä paremmin, mitä useamman lasillisen he maistelivat, koska hän oli yksinäinen ja kaipasi miestä, ja Inttinen oli nuori ja tavallaan komea.

Virvavesi nyökäytteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, hän ei tiennyt miksi, välistä hän melkein tyrskähti nauruun Inttistä kuunnellessaan, tämä rypisti otsaansa, mutta jatkoi silti, ja toisaalta Inttisen jutut liikuttivat Virvavettä oikeasti, ja panetti, panetti aivan helvetisti.

Shh, Virvavesi laittoi sormen Inttisen huulille. Nainen oli siirtynyt istumaan miehen viereen. Virvavesi laittoi käden inttisen kaulan ympäri ja painoi huulensa miehen huulille. Mies oli lämmin, tukka oli vähän takussa ja otsa kostea. Tässä oli pyrkyriksi haukuttu Inttinen, Suomen arkeologian toivo. Virvavesi työnsi kielensä miehen hampaiden välistä, ja mies vastasi suudelmaan. He kaatuivat  sängylle. Inttinen kierähti puolittain hänen pälleen ja alkoi hätäisesti napittaa naisen puseroa auki pusertaen samalla toista rintaa. Inttinen läähätti ja silmät pälyilivät. Hän sysäsi silmälasit nenältään hyttipöydälle.

Rauhoitu, ei ole kiire, Virvavesi puraisi miehen korvaa. Hän kampesi itsensä miehen päälle, riisui tämän samettihousut. paidan ja alushousut. Hän kiskaisi puseronsa ja puuvillahousut yltään, heitti rintaliivit ja pikkuhousut kaaressa ikkunalle. Hän tarttui kiinni Inttiseen, joka oli valmis, kova ja suonekas. Virvavesi asettui kahareisin ja työnsi Inttisen kyrvän sisäänsä. Hän painoi hitaasti alas. Inttinen veti ilmaa sisälleen kuutiosentti kerrallaan, kuin ei saisi sitä tarpeekseen, kuin ahven rantahietikolla.

Myöhemmin kun Inttinen oli nukahtanut, Virvavesi pukeutui ja meni käytävään. Hän painoi päänsä viileää ikkunaruutua vasten ja veti ikkunan auki. Tuuli tulvahti kasvoille. Mustat kuusten siluetit vilisivät silmissä. Hän nojautui ulos ikkunasta ja hymyili. Hän hymyili pimeälle korvelle. Venäläinen olut toden totta sai mielikuvituksen hyrräämään kuin muurahaiset polulla, soljuen vain yli männynkäpyjen. Da-da, Virvavesi oli iloinen kuin keppihevonen. Pim-pom. Kultainen nainen, keltainen eukko, äiti kimaltava, Baba Zolotoja...

Legenda Kultanaisesta oli pyörinyt tiedepiireissä vuosikymmeniä, ja vuosisatoja oli tiedonmurusia naarattu sieltä ja täältä. Mutta oliko murusia osattu yhdistää oikein? Ei, tarvittiin oikeaa tajuntaa paikalle.

Ensimmäisen kerran Kultanainen mainittiin Tapani Pyhän kronikassa vuodelta 1396. Käännytettyään syrjäänejä eli komeja Tapanin mainittiin eläneen pakanoiden joukossa, jotka eivät  tunteneet Jumalaa, eivätkä lakia, vaan rukoilivat "epäjumalia, tulta ja vettä, ja kiveä, Kultaista eukkoa, noitia ja puita".

Seuraavaksi Kultanainen esiintyi 1500-luvun alussa Moskovan suuriruhtinaan kirjoituksessa, jossa selostettiin kauppa- ja sotilasreittejä laajenevan Venäjän valtakunnan rajamailla; tässä Kultanainen mainittiin vain ohimennen.

Puolalainen lääkäri ja Krakovan yliopiston professorin Mathias Miechivilainen sen sijaan kertoi enemmän matkakuvauksessaan vuodelta 1517: " Vjatkan maan takana Skyytiaan mennessä on suuri jumalankuva, Zlotababa, kultainen eukko tai ämmä, jota naapurikansat kunnioittavat ja palvovat, eikä kukaan lähellä kulkeva ajaessaan petoja ja metsästässään kulje ohitse  tyhjin käsin ja jotakin uhraamatta".

Saksalainen kauppias ja seikkailija Siegmund zu Herberstein mainitsi vuodelta 1549 peräisin olevassa kirjoutuksessaan, että "Slata baba", Kultainen eukko, sijaitsee Obdorian provinssissa, suuren joen tuonpuoleisella rannalla. Herberstein kirjoitti kuulleensa, että Kultainen eukko on kuvapatsas, joka pitää sylissään poikaa ja jolla on vielä toinen lapsi, jonka sanotaan olevan hänen pojanpoikansa. Herbersteinin mukaan Kultaisen eukon läheisyyteen oli aseteltu soittokoneita, jotka soivat alituiseen kuin tuubat. Kultanaiseen liittyvät mekaaniset laitteet mainitttiin ensimmäistä kertaa Herbersteinin kirjoituksessa.

Italialaisen Alessandro Guagninon kirjoituksen (1578) mukaan: "Kultainen nainen on kivestä hakattu kuva, jota obdorialaiset kunnioittavat, ja jolle uhrataan kalleimpia metsäneläinten nahkoja ja poroja, joiden verellä he sivelevät kuvan suun silmät ja muut jäsenet".

Ruotsalainen kauppias Petrus Petreius uskoi vuonna 1615, että hantien papit söivät raakana uhriteuraiden lihat. Petreius kirjoitti: " Jos vieraita tulee jokea pitkin purjehtien ja jolleivat nämä uhraa Kultaiselle eukolle kultaa, hopeaa, helmiä ja jalokiviä tahi muuta mitä muuta tavaraa heillä on, eksyttää hän heidät tieltä, niin etteivät he voi päästä sieltä tahi synnyttää sellaisen rajuilman, jotta he uhraisivat löytääkseen sieltä tien".

Virvavesi ei koskaan pystynyt olemaan nauramatta lukiessaan Petreiusen kuvausta, vaikka siinä kuitenkin oli merkittäviä vihjeitä, kuten se että uhraus tunnustettiin olennaiseksi Kultanaisen lähestymisriitiksi.

Petreiuksen kirjoituksen saksankielisessä versiossa kuvaus kuului hieman toisin. Tässä versiossa myös Petreius mainitsi, että Kultaisen eukon temppeliin oli piilotettu useita soittokoneita, joita papit käyttivät uskotellakseen rahvaalle, että kuva soi itsestään.

Tapani Pyhän kirjoituksen jälkeen tiedot Kultanaisesta olivat venäläisissä lähteissä merkillisen vähäisiä. Länsimaisten lähteiden olikin epäilty pohjautuvan pääasiassa Tapani Pyhän kirjoituksiin, joita myöhemmät kirjoittajat olivat värittäneet huhuilla. Virvaveden mielestä selitys ei ollut uskottava. Kultanaisesta kertovia länsimaisia lähteitä tunnettiin myöhemmltä ajalta varsin monta; läntiset kuvaukset olivat myös merkillepantavan erilaisia suhteessa toisiinsa.

Siperian aikakirjassa noin vuodelta 1700 puhuttiin myös Kultanaisesta, joskin kuvapatsaan olinpaikka asetettiin paljon etelämmäksi pohjoisen Uralin seutuja eli Belogorjeen. Siperian aikakirjan mukaan Siperian valloittajana tunnetun Jermakin alipäällikkö, hetmani Ivan Brjazga tunkeutui Belogorjen alueelle 1582 ja taisteli siellä obinugrilaisia vastaan, jotka puolustivat kaikkein pyhintään, Kultanaista.

Oliko Kultanaisella kenties tarkoitettu jotakin permalaisten tai jugralaisten haltijaa? Suomalaisista tutkijoista alueen kulttuuriin ja kieliin perehtynyt K.F. Karjalainen uskoi Kultanaisen tarkoittavan haltijaa nimeltä Kältas-anki, jota oli  palvottu hieman Berezovosta etelään. Vaikka Virvavesi ei uskonut Karjalaisen hypoteeseen, antoi hän vastahakoisesti Karjalaiselle tunnustusta. Karjalainen totesi osuvasti teoksessaan Jugralaisten uskonto(1918): ”Heti ensi silmäyksellä  jugralaisten haltijoiden nimityksiin perehtynyt huomaa, että Zolotaja baba ei suinkaan tarkoita kullasta tehtyä kuvaa, vaan on ainoastaan käännös nimityksestä, jonka edellisenä osana on ollut mahtavien haltijoiden nimissä tavattava epiteetti, määre, sor'ni, 'kultainen'”. Zolotoja baba-ilmauksen loppuosan Karjalainen selittää käännöslainaksi hantista tai mansista, venäläiset ovat yksinkertaisesti kääntäneet sanalla 'baba' naista, tai äitiä tarkoittavan ilmauksen ymmärtämättä, että alkuperäiskielissä ilmaus merkitsi myös haltijaa.

Nykyaikaisten tutkijoiden hantilaisen Tatjana Moldanovan ja nenetsi Olga Jernyhovan keräämään aineistoon nojaten Virvavesi päätteli, että Kultanainen oli sama kuin Kazymin nai-jumalatar eli Vut imin, ylimmäinen Kazymin nainen, jota pohjoishantit olivat palvoneet vuosisatoja. Tarinan mukaan Kazymin nai laskeutui aikojen alussa soopelin tai kissan hahmossa paikkaan nimeltä Angalskij mys ja opetti hanteille ja muille kansoille taidot selvitä pohjoisessa. Nenetsiksi jumalattaren nimi kuului Kasum imin.  Mansit kutsuvat häntä nimellä Kasum nai ekva. Hän oli ylijumala Torumin tytär. 

Virvaveden oma Kultanaista koskeva paikanmääritys oli silkka spekulaatio siihen asti kunnes hän sai haltuunsa Polina Šnaiderin dokumentin Kazymin kapinan ajoilta, stalinistisen kevättalven lumilta 1934.  Šnaiderin dokumentin pohjalta oli  pääteltävä, että Kultanainen ei ollut kuvapatsas, vaan jotakin paljon elävämpää.

Kesädekkarin aiempi 5. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.