Veritahroja paperilla

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Suom. Kirsti Era. Into 2012. 274 s.

Stalinin terroria on akateemisessa tutkimuksessa käsitelty melko kattavasti. Vaikuttavimmat kuvaukset sorrosta löytyvät silti yhä venäläisestä kaunokirjallisuudesta. Sellaiset nimet kuin Solženitsyn, Šalamov, Rybakov ja Grossman vedetään usein esiin, kun puhutaan stalinismista, joka natsismin ohella edustaa modernin raakalaismaisuuden äärimuotoa Euroopassa.

Mainittujen kirjailijoiden joukkoon sopii nostaa myös Lidia Tšukovskaja (1907–1996). Häneltä nyt suomennetun teoksen sisältämät kaksi pienoisromaania Sofia Petrovna ja Vajoaminen (Spusk pod vodu) ovat viiltäviä todistajalausuntoja Stalinin terrorista. Puhun todistajalausunnoista, vaikka teoksista ei puutukaan kirjallista tasoa. Imperessionistinen tyyli ja psykogisesti tarkkavaistoinen kuvaus todistavat Tšukovskajan kyvyistä. Terrorin ohella hän kuvaa kiinnostavasti Stalinin ajan neuvostoarkea.

Kirjallisuudentutkijan ja lastenrunoilijan Kornei Tšukovskin tytärtä Lidia Tšukovskajaa syytettiin jo 1920-luvulla neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen.Vuonna 1937 Tšukovskajan toinen aviomies, fyysikko Matvei Bronštein pidätettiin ja teloitettiin. Miehensä kohtalosta Tšukovskaja sai tietää vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Sorron itse kokeneena Tšukovskaja osaa välttää neuvostoterroria kuvaavaa suomalaista kirjallisuutta joskus leimaavat mustavalkoasetelmat. Tšukovskajan fiktiossa ei ole sankareita: on vain resignaatio ja terrorin loputon pakkanen.

Maa katoaa jalkojen alta

Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallisen neuvostoihmisen turvallisuudentunteen ja elämänuskon romahdusta. Teoksen nimihenkilö elää arkea 1930-luvun Leningradissa. Tarinan alku muistuttaa hämäävästi oikeaoppista neuvostoproosaa; samalla se näyttää miten elämä stalinismin alkuaikoina saattoi sujua, jos ei kyseenalaistanut asioita.

Sofia Petrovna menestyy työssään konekirjoittajana, nousee johtoasemaan. Hän ystävystyy työkaverinsa Natalian kanssa. Sofian poika Nikolai opiskelee instituutissa ja kohoaa sitten tehtaan iskurityöläiseksi, josta kirjoitetaan jopa Pravdan etusivulla.

Sitten maa katoaa jalkojen alta. Vuonna 1937 lehdistö kirkuu terroristeista ja vakoojista. Pidätysaallot alkavat. Myös Sofian poika vangitaan. Elämä nyrjähtää absurdiksi painajaiseksi. Sofia huomaa seisovansa päättymättömissä jonoissa eri viranomaisten pakeille. Mutta pojan kohtalosta ei selviä mitään. Sofia ei voi uskoa poikansa syyllisyyteen – on tapahtunut erehdys!

Tšukovskaja kuvaa hyvin ihmisten itsepetosta, sillä kaikki jonoissa ajattelevat samoin kuin Sofia. Muita jonottajia jokainen silti epäilee: toisten läheiset on varmasti vangittu syystä. Kukaan ei halua ymmärtää vainon todellisuutta.

Siihen todellisuuteen kuuluvat työpaikkojen ”toverituomioistuimet”, yhteisasunnon juorumylly jatkuva pelko. Häikäilemättömät tyypit pyrkivät hyötymään ilmiantamalla toisia. Kuuleeko Sofia pojastaan enää koskaan mitään? Ja jos kuulee, mitä hänen pitäisi tehdä?

Terrorin etninen ulottuvuus

Vajoaminen sijoittuu Stalinin ajan loppupuolelle, vuoden 1949 ”kosmopolitismin” vastaisen kampanjan keskelle. Tšukovskajaa muistuttava kääntäjä Nina Sergejevna tutustuu kirjailijasanatoriossa vankileiriltä vapautettuun prosaistiin. Häneltä Nina saa kuulla totuuden vangitun miehensä kohtalosta. Pienoisromaani kertoo myös sodanjälkeisen maaseudun köyhyydestä, saksalaisten valtaamille alueille jääneiden neuvostokansalaisten syrjinnästä ja kulttuurieliitin etuoikeuksista.

”Kosmopolitismin” vastaisessa kampanjassa oli mukana antisemitismia. Vajoamisessa terrorin etninen ulottuvuus välähtää myös 1930-luvulle palaavassa sisäkertomuksessa. Monet tuolloin repressoiduista olivat inkerinsuomalaisia, latvialaisia tai puolalaisia.

Kun juutalainen kirjailija vangitaan, uhri tuomitaan sanatoriossa pikavauhtia. Konformistien pöytäkeskustelut ovat karkeudessaan hervottomia. Ihmiset valehtelevat ja myyvät jopa omat muistonsa selvitäkseen järjestelmässä. Nina Sergejevna räjähtää ja antaa erään myötäjuoksijan kuulla kunniansa. Mutta sitten Nina pysähtyy: onko hänellä sittenkään oikeutta tuomita?

Toisinajattelijan tie

Tšukovskaja ei ryhtynyt myötäjuoksijaksi. Hänestä tuli Anna Ahmatovan ystävä, uskottu ja sihteeri. Hän opetteli Ahtamatovan runoja ulkoa ja auttoi runoilijaa muistamaan ne myöhemmin. Tšukovskajan tunnetuimpia teoksia ovatkin päiväkirjat Ahmatovasta (Zapiski ob Anne Ahmatovoj 1–3).

Avoimeksi toisinajattelijaksi Tšukovskaja ryhtyi vuonna 1958, kun ei sietänyt enää Pasternakin leimaamista sen jälkeen kun tämä oli saanut Nobel-palkinnon. Vanhaksi elänyt Tšukovskaja ehti nähdä Neuvostoliiton lopun. Hänen maineensa palautettiin ja vuonna 1990 hänelle myönnettiin Andrei Saharov -palkinto ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta”.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 27.3.2013.

Nimestään kabaree tunnetaan

Ville Ropponen

Kabaree Kulkukoira (подвал бродячеи собаки) avattiin Pietarissa uudenvuoden 1912 aattona. Kulkukoiran roolia venäläisessä kulttuurissa on verrattu Pariisin vasemman rannan kahviloihin, joita olivat esimerkiksi La Coupole, Les Deux Magots tai Closerie des Lilas. Kulkukoira oli kuitenkin elitistisempi ja pöyhkeämpi.

Pariisin taiteilijakahvilat toimivat normaaleina kahviloina, joille vain antoi säväyksen värikäs asiakaskunta, mutta Kulkukoita oli muuta. Yksityisen klubin, kumousryhmän kapakan ja vapaamuurarilooshin risteymä sijaitsi syvällä kellarissa Italjanskajakadun ja Mihailovskin aukion kulmassa, talossa joka oli aikoinaan kuulunut jesuiittaveljeskunnalle.

Pietari oli 1900-luvun alussa kulkukoirien ja kodittomien ihmisten metropoli. Kulkukoiriksi tunsivat itsensä myös monet nuoret runoilijat symbolistien koulukunnan käskyttämällä kirjallisella kentällä.

Päästäkseen Kulkukoiraan vieraat joutuivat raapustamaan nimensä jättimäiseen kirjaan, joka oli sidottu siannahkakansiin. Kirjailijat ja taiteilijat pääsivät sisään maksutta, mutta muut asiakkaat, joita kutsuttiin ”apteekkareiksi” ammatista riippumatta, joutuivat pulittamaan sievoisen pääsymaksun aina 25 ruplaan asti. Harva kuitenkaan valitti.

Vain Kulkukoirassa kulttuurinjanoiset sielut saattoivat nähdä ballerina Tamara Karsavinan tanssivan suunnattomalla peilillä, runoilija Velimir Hlebnikovin lausumassa zaum-runoa seisoen käsillään tai runoilija Vladimir Majakovskin haavoittuneen gladiaattorin asuun pukeutuneena, kuulussa raitapaidassaan makaamassa valtavalla turkkilaisella rummulla, jota hän kumautti aina, kun näkyviin ilmestyi joku naamioitunut futuristitoveri.

Kulkukoirassa eivät kuitenkaan hallinneet futuristit, vaan akmeistit, jotka saapuivat yleensä keskiyön jälkeen ja lähtivät aamuhämärissä. Nikolai Gumiljov, Anna Ahmatova ja Osip Mandelštam suhtautuivat kriittisesti symbolismiin, jota he pitivät pöhöttyneenä hämäryytenä ja rasvoittuneena mystiikkana.

Akmeisteiksi julistautunut joukko kieltäytyi käymästä johtavan symbolistirunoilijan Vjatšeslav Ivanovin salongissa Tornissa, tuossa legendaarisessa Tornissa, jossa kiihkoiltiin uskonnosta, metafysiikasta, historiasta ja runoudesta, ja jossa viinilasi hyppysissä seisoskelivat runoilijat Aleksander Blok ja Fjodor Sologub sekä symbolistien hovifilosofi Nikolai Berdjajev.

Mukaan akmeisteihin liittyi samoin symbolistien kanssa riitaantunut Mihail Kuzmin, homoseksuaali pornografisten teosten kirjoittaja. Koulukunnan nimi tuli kreikan sanasta akme, ’kärki’, ’huipentuma’.

Asioista piti kirjoittaa niiden oikeilla nimillä, julistivat akmeistit. Akmeismi tähtäsi runokielen yksinkertaisuuteen, puhtauteen ja konkreettisuuteen. ”Akmeismi ei ole ainoastaan kirjallinen, vaan sosiaalinen ilmiö Venäjän historiassa. Sen mukana syntyi uudelleen Venäjän runouden moraalinen voima”, julisti Mandelštam.

Ahmatova ilmaantui Kulkukoiraan tummaan silkkiin kääriytyneenä. Gumiljov kulki takaperin areenalle jättämättä yhtäkään mehukasta neitokaista huomiotta. Taiteilija Sergei Sudeikinin täyteen kukkia ja lintuja maalaamien holvien alla paikalla olleet pianistit, runoilijat ja taiteilijat yksinkertaisesti huudettiin lavalle, ja vain harva kieltäytyi.

Korokkeella improvisoivat säveltäjät Arthur Lourié, Sergei Prokofjev ja Ilja Sats. Kazimir Malevitš haastettiin keskusteluun Marina Tsvetajevan ja Boris Pasternakin kanssa. Sergei Jesenin sammui flyygelin päälle. Näyttelijä, tanssija ja kuvataiteilija Olga Glebova-Sudeikinan bravuurinumero oli Vuohenjalkaisen tanssi. Tästä hurjasta ja eroottisesta esityksestä tuli Kulkukoiran symboli.

Väliaikoina kirjallisuusopilliset keskustelut, näytelmät ja roolileikit jatkuivat kabareen pöydissä. Roolileikkejä innosti teatteriohjaaja ja -teoreetikko Nikolai Jevreinov. Hän piti teatterillisuutta yhtenä ihmisen perusvaistoista. Teatterin lähtökohta oli ihmisen tarve muuntautua, halu olla joku toinen, pohti Jevreinov. Kulkukoiran kanta-asiakkaat toteuttivat toiseuden roolileikkiä niin että siitä muodostui heidän kolmas luontonsa.

”Kaikki me olemme juoppoja, lutkia täällä, / kuinka ikävää meillä on yhdessä!” runoili Ahmatova (”Kulkukoirassa”, 1912, suom. Marja-Leena Mikkola).

Kulkukoiran suosituimpia iltoja olivat ne jolloin toimittaja, kirjailija, matemaatikko Pjotr Uspenski luennoi metafyysisistä ulottuvuuksista ja yliluonnollisista asioista. Lempinimen ”Neljäs Ulottuvuus Uspenski” saanut kirjailija joi kabareessa vain šamppanjaa ja hänellä oli tapana sanoa, ettei Kulkukoirassa voinut tehdä mitään väärin.

Kulkukoiran ilmaa eivät rumentaneet puoluepoliittiset pölinät, vaan koristi leikki ja vallattomuus. Yhteiskunta näkyi silti kaikessa, jokaisessa kuvitteellisen yhteisön jäsenen karjaisemassa sanassa. Traditioita ja perinteen merkitystä ei kielletty, päinvastoin niitä sekoitettiin tynnyrikaupalla kirjavissa cocktaileissa.

Viranomaiset sulkivat Kabaree Kulkukoiran keväällä 1915, mutta sen taiteellinen piiri jatkoi kokoontumisia.

Kaikki muuttui lopullisesti bolševikkien vulgaarin vallankumous-mukaelman pyyhkiessä yli Venäjän. Väitetään, että pelatessaan Tristan Tsaran kanssa šakkia Zürichin Spiegelstrassella Lenin keksi maailman suurimman dada-näytöksen – Neuvostoliiton – mutta Kulkukoiran kävijät olivat eri mieltä. Koska vapaat vaalit oli mitätöity, monet äänestivät jaloillaan. Valtaosa Kulkukoiran taiteilijoista jätti Venäjän.

Radikaali henki jatkui vielä vuosina 1917–1920 Gruusian Tiflisissä eli Tbilisissä, jonne Kulkukoiran kanta-asiakkaat perustivat taiteelliset kabareet Fantastinen taverna, Futuristiakatemia ja Khimaira. Ja vielä vuosina 1935–1943 Kulkukoiran vanha asiakas taiteilija Aleksander Vertinski piti Shanghaissa paikalliselle venäläisyhteisölle suunnattua Keisarinkukka-kabareeta.

Artikkeli on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.