Batumin rintamalla kaikki hyvin

Georgian entisen presidentin Saakashvilin mielikaupunki Batumi on viimeisen 10 vuoden aikana muuttunut Georgian "Dubaiksi" ja "Las Vegasiksi". Pilvenpiirtäjät piirtelevät, sadat kasinot pyörivät, raha kahisee ja löytää pesänsä. Matkailuun panostetaan vastaavalla kiihkolla, jolla Jesse Jamesin joukkio täytti kuudestilaukeaviaan.

Ensimmäisessä kuvassa sojottava Aakkostorni on muistomerkki georgialaisille kirjaimille. Niin sanotussa rakkauden kaupungissa törmää yhtenään häitä viettäviin seurueisiin. Entisöidyn Batumin vanhan kaupungin kujilla kelpaa tepastella. Batumissa jopa traaginen runoilija Sergei Jesenin oli hetken onnellinen. Syksyllä tukahduttavan kuuma päivä saattaa yllättäen purkautua subtrooppiseksi kaatosateeksi, jota turistit, kulkukoirat, kasinohait, prostituoidut ja bilehileet pakenevat yhtäkaikki.

Georgiassa vuoret laulattavat

Georgia, pieni Etelä-Kaukasian maa, on rikas kulttuurivaikutteista. Erilaisia maisemia löytyy Kakhetian viinitasangoilta Mustanmeren rantoihin ja etelän luolaluostareihin. Pääkaupungissa Tbilisissä Eurooppa ja Aasia yhdistyvät ainutlaatuisesti.

Ville Ropponen

Neuvostoaikoina Georgia oli turismin keidas, jonne neuvostokansalaiset ja ulkomaalaisetkin matkustivat kilvan. Levottoman 1990-luvun jälkeen matkailijat ovat pikkuhiljaa palaamassa Georgiaan.

Ehkä vaikuttavinta maassa on yli 5000 metriin kohoava majesteettinen Kaukasusvuoristo. Vuorilta löytyy villiä kauneutta, omaleimaisia kyliä sekä myyttien ja kirjallisuuden kaikuja.

Siirtymä lokakuisesta Tbilisistä, jossa leninkileidit ja trendipellet tepastelevat +25 asteen auringossa, Svanetian Mestiaan on melkoinen. Mestiassa mies hakkaa pääkadulla lehmänruhoa vesurilla palasiksi, katoilla on jääriite, mutaa on polviin asti, ja ympärillä kohoavat lumihuippuiset vuoret.

Takana on 10 tunnin reittitaksimatka serpentiiniteillä. Venyttelemme Mestian keskustassa, jonne on pykätty italialaistyylinen piazza – paikallisten suureksi huviksi. Piazza liittyy turismiin panostamiseen, joka alkoi edellisen presidentin Mikheil Saakašvilin aikana. Vielä 1990-luvulla Svanetiassa oli vähän matkailijoita, tavan mukaan muualta tulleet kun usein ryöstettiin. Tilanne muuttui 2000-luvulla. Svanetiaan vedettiin uusi, aiempaa turvallisempi tie, ja Tbilisistä on nyt jopa lentoyhteys.

Hirsitalojen ja niiden kyljessä kohoavien kymmenien muinaisten puolustustornien kylä muuttuu hiljalleen. Joka puolella kehitetään kotimajoitusta tai rakennetaan hotelleja, tuliterä Historian ja Kulttuurin museo seisoo kymen partaalla.

Villissä Svanetiassa

Kiipeämme erääseen puolustustorneista. Huipulta avautuu näkymä yli laakson. Tornit on rakennettu vihollisen torjumista varten, mutta myös sukujen välisen vihanpidon pakopaikoiksi. Ja hyvin svanit pitivät rivinsä: tänne eivät edes mongolit päässeet tunkeutumaan.

Muualta Georgiasta on usein sotien aikana kuljetettu Svanetiaan tärkeitä ikoneita ja taideaarteita turvaan. Svanetia on saanut aseman Georgian alueista georgialaisimpana, jossa ikivanhat perinteet sinnittelevät. Svanit puhuvat omaperäistä georgian kielen murretta, jota esimerkiksi tbilisiläiset eivät kunnolla ymmärrä. Seudulla on kukoistanut myös oma kirkkotaiteen suuntaus.

Illalla sataa räntää. Majapaikassamme on yllättäen wifi-yhteys. Selaamme internetiä ja nautimme svanetialaisesta keittiöstä: frisbeen kokoinen lihapiirakka kubdar ja sulguni-juustolla höystetty perunamuusi elarji huuhdotaan alas chachalla, viinalla, joka viinirypäleen asemesta tehdään täällä homeisesta leivästä.

Äkkiä pimenee. Emme menetä tajuntaamme, vaan kylästä on vain mennyt sähköt, katkoja on usein. Se ei tahtia haittaa, kun sukellamme petiin: tiedossa on aikainen nousu.

Uni karisee silmistä seuraavana aamuna viimeistään, kun kuskimme Merab kaasuttaa nelivetoautoaan ylös mutaista mutkatietä. Olemme matkalla Euroopan korkeimpaan asuttuun kylään Ushguliin (2200 m). Kylä on Unescon maailmanperintökohde. Rinteillä ruska on parhaassa terässä: korpi hehkuu keltaista, oranssia, vihreää, koivua, pihlajaa, kuusia.

Merab ääntää venäjää vahvalla aksentilla. Hänet tavatessaan ymmärtää miksi matkaoppaat varoittelevat: älä ikinä loukkaa svanetimiestä. Kuskimme herättää vaistomaista kunnioitusta, ja hyvin hän pitää autonsa keskellä tietä, vaikka mennään ylös ja alas – ja kerran poikki tien yli pärskyvän puron, vesi syöksyy vieressä pohjattomaan rotkoon.

Ylhäällä Ushgulissa

Ushgulin kylä ponnahtaa esiin puolustustorneineen. Ohitamme niityllä lepäilevät lammaspaimenet ja vanhuksen, joka leikkaa viikatteella heinää lähes pystysuoralla vainiolla. Lähtiessämme kolme tuntia myöhemmin hahmot ovat yhä samalla paikalla, tekemässä samaa.

Ushgulissa aika pysähtyy. Kiivas joki syövyttää tietään läpi kylän. Kivitalojen välissä pujottelevat ihmeelliset kujat ovat täynnä mutaa ja siansontaa. Ympärillä vipeltää ja röhkii. Siat ovat pitkäkarvaista svanetialaista rotua, lähempänä villisikaa. Taivas riippuu vuorten yllä, lumiraja loistaa.

Paria paikallisten avaamaa kahvilaa lukuunottamatta kylässä eletään perinteisesti. Tai ei aivan: ovela gruusialaisvanhus on pykännyt oman museon. Talon toisessa kerroksessa avautuu salintapainen, jonka vetonauloja ovat seinälle nostettu sianrakko, Stalinia esittävä juliste, täytetty vuohi ja kiipeilyvälineitä, jotka kuulemma kuuluivat legendaariselle vuorikiipeilijä Mikheil Ghergianille.

Ostamme svanetialaista suolaa. Se on 13 yrtistä ja vuorisuolasta tehty mausteseos. Tarinan mukaan seos syntyi, kun svanit muinoin lisäsivät suolaan yrttejä tehdäkseen siitä painavampaa ja saadakseen näin paremman hinnan.

Gruusian sotilastiellä

Jahtaamme vuoria myös matkalla Tbilisistä pohjoiseen pitkin kuuluisaa Gruusian sotilastietä. Se seuraa vanhaa valloittajien ja kauppiaiden reittiä Kaukasuksen yli Venäjän puolelle Vladikavkaziin. Rinteiden vainiot hehkuvat vihreinä. Vuoristoa täplittävät kylät. Loputtomat lammaslaumat määkivät. Tie kulkee ylimmillään Ristisolassa (2379 m).

Yksi Georgian korkeimmista huipuista Kazbek (5047 m) näkyy edessä. Vuori on verhoutunut legendoihin. Antiikin kreikkalaisen mytologian Prometheus-jättiläisen sanotaan olleen täällä kahlehdittuna kallioon rangaistuksena kapinasta jumalia vastaan. Vuoreen liittyy myös taruja Abrahamin teltasta, jonka suojissa piilee joko pyhä seimi tai elämän puu.

Pysähdymme Terekjoella, Darialin (georg. ”Dar-i-Alan”, 'alaanien portti') solassa. Sola puhkaisee Kaukasuksen pohjoisrinteen matkalla Tšetšeniaan. Khakinruskeat rinteet nousevat molemmin puolin. Runoilijoiden ylistämä Terekjoki ja Darialin rotko huikaisevat: voi kuvitella miten villisti Terek loiskuu keväisin, kun lumi sulaa vuorilta.

Georgian ja Venäjän eli Tšetšenian raja nousee vastaan. Georgian patriarkaatti on pystyttänyt likelle rajaa uutukaisen, lohenpunaisen kirkon merkiksi siitä, että kyseessä on Gergian alue.

Yövymme vuoristokylässä. Aamulla maisema on pukeutunut valkoiseen, tannerta peittää viisisenttinen lumi, jota tuuli nauraen paiskoo. Vuorilla on aina varauduttava yllätyksiin.

Lermontov ja Tamara

Terekjoki ja Darialin sola esiintyvät monen kirjailijan tuotannossa Dumas'ista ja Puškiniin.

Erityisesti maisema kiihdytti Mihail Lermontovia. Hänen runoelmassaan Tamara (1841) noitakuningatar asuu tornissa Darialissa ja viettelee miehiä luokseen. Öiset orgiat päättyvät aina aamulla, kun Tamara heittää rakastajansa ikkunasta vaahtoavaan Terekjokeen.

Darialin linnoituksen, joka tunnetaan paremmin kuningatar Tamaran linnana, rauniot löytyvät todellisuudessakin solan eteläpäästä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov kuvaa ikiaikaista tuliolentoa. Sekä kristillisiin että persialaisiin taruihin viittaava Demoni armastaa georgialaista neitsyttä, joka riutuu Darialin solassa. Myös neitsyen nimi on – Tamara. Nimi viitannee Georgian 1200-luvun suurvalta-ajan kuningattaresta Tamarista kertoviin taruihin.

Näin Georgiaan pääsee

Georgiassa on noin 4,6 miljoonaa asukasta, joista suurin osa on ortodoksikristittyjä.

Pääkaupunki Tbilisissä on 1,1 miljoonaa asukasta.

Georgiaan pääsee lentäen Istanbulin, Riikan tai Kiovan kautta. Halvimmillaan edestakainen lento Tbilisiin maksaa noin 200 e.

Tbilisistä pääsee bussilla Svanetiaan (10 h) tai Georgian sotilastien päähän, Venäjän rajalle (10 h).

Hinnat ovat Georgiassa halpoja, joten turisti ei köyhdy liikaa, vaikka ottaisi taksin. Koti- ja hotellimajoitusta on saatavilla runsaasti. Matkatoimistojen palvelujakin löytyy.

Vuorilla voi kierrellä, patikoida ja talvisin myös lasketella hiihtokeskuksissa.

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 17.4.2014.

150 minuutin torventoitotus

Elokuussa 2008 käydystä Venäjän ja Georgian sodasta kuulee Suomessa monenlaisia näkemyksiä. Yksien mielestä tapahtuma oli täysin Putinin Venäjän orkestroima, Georgian poliittiset päättäjät viattomia, ja Georgia vaarassa jäädä uusimperialismin jalkoihin. Toisten mielestä jo se, että Georgian presidentti Saakashvili esiintyi televisiossa sodan aikana ”karjumassa kuin Hitler” pyytäessään maalleen apua, teki Georgiasta epäilyttävän (jätän mainitsematta miten kenties itse karjuisin, jos kotimaani olisi vähällä joutua miehitetyksi). Näkökulmia on monia. Kuvakulmakirjon vähemmän kriittistä laitaa edustaa Hollywoodin suomalaisvahvistuksen Renny Harlinin uutukainen, Viiden päivän sota (Five days of August, 2011).

Kun Harlinin pätkä tuli elokuvavuokraamoihin niin pitihän se katsastaa, vaikka en elokuva-arvioiden perusteella ja Harlinin tason tietäen kovin ihmeellistä odottanut.

Viiden päivän sota alkaa amerikkalaisen senaattorin Hiram Johnsonin sitaatilla ”sodan ensimmäinen uhri on totuus”. Siltä tosiaan vaikuttaa, vaikka Harlinin tarkoitus lienee sanoa, että hänen elokuvansa kertoo totuuden. Totuuspyrkimystä ei tosin ehkä edistä se, että elokuvan rahoittajina on tiettävästi joukko georgialaisia, presidentti Saakashvilia tukevia rahamiehiä, ja poliittista tukea on tullut myös Yhdysvaltain uuskonservatiivieliitiltä. Juuri uuskonservatiivien kermalle elokuvaa lehtitietojen mukaan esitettiin Washingtonissa ennen rainan pääsyä teatterilevitykseen. Mutta elokuvan sisältö on toki tärkein asia.

Reportterit pirstoutuvan faktan keskellä

Elokuvan päähenkilö on amerikkalainen sotajournalisti Anders. Hän saapuu Georgiaan illalla 6. elokuuta 2008 eli juuri ennen sodan käynnistymistä. Anders lähtee kuvaajakaverinsa Sebastianin kanssa kohti Etelä-Ossetiaa, jossa jännitys on kiristynyt viikkojen ajan, ja laukauksia on vaihdettu puolin ja toisin. Reportterien tavoite on yhyttää tuttavansa, Georgian armeijan kapteeni Rezo Avilani. Kapteeni on pelastanut Andersin väijytyksessä Irakissa vuonna 2007. Kuten tunnettua georgialainen rykmentti palveli Yhdysvaltain tukena Irakin sodassa. Harlinin elokuva kysyykin rivien väleissä, miksei USA maksa velkaansa ja tue vuorostaan Georgiaa sotilaallisesti maan ollessa pinteessä.

Georgian ja Venäjän sodan todelliset tapahtumat ovat osittain hämärän peitossa, koska molemmat osapuolet kertovat tapahtumista enemmän tai vähemmän väritetyt omat versionsa. Harlinin elokuva on fiktiota mutta siinä käsitellään todellisia, kiistanalaisia tapahtumia. Viiden päivän sodan luoma kuva Etelä-Ossetian sotatapahtumista ei vastaa mitään silminäkijälausuntoja. Tiettävästi Georgiakaan ei ole väittänyt Venäjän joukkojen tunkeutuneen Etelä-Ossetiaan jo 6. elokuuta ja tulittaneen Etelä-Ossetian georgialaiskyliä, kuten Harlinin elokuvassa tapahtuu. Georgialaiset ovat puhuneet eteläossetialaisen miliisin tulituksesta.

Viiden päivän sota antaa lisäksi ymmärtää, että Miheil Saakashvili (jota Andy Garcia näyttelee) ei missään vaiheessa halunnut aloittaa sotaa, että hän ei suostunut edes antamaan käskyä tuleen vastaamisesta, jotta georgialaiset haavoittuneet voitaisiin evakuoida. Elokuva antaa ymmärtää, että venäläiset vain hyökkäsivät rauhantahtoisen Georgian kimppuun. Todellisuudessa Georgiakaan ei ole kiistänyt, etteivätkö sen joukot olisi aloittaneet hyökkäystä Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tshinvaliin yöllä 7.-8. elokuuta 2008. Georgia tosin väittää venäläisjoukkojen aloittaneen tunkeutumisen Etelä-Ossetiaan jo ennen kyseistä hyökkäystä. Venäläiset ja osseetit taas väittävät venäläisten saapuneen vasta Georgian hyökkäyksen alettua.

Sankarit ja hirviöt

Melko elokuvan alussa venäläiset lentokoneet pommittavat ravintolaa, jossa georgialainen seurue viettää häitään – ja tämä tapahtuu jo illalla 7. elokuuta Georgian alueella. Reportterit ovat paikalla, sillä he ovat matkalla Etelä-Ossetiaan pysähtyneet oluelle. He auttavat haavoittuneita Gorin kaupungin sairaalaan, ja hääseurueesta tarttuu mukaan nuori georgialaisnainen, jolla on kummaa kyllä venäläinen nimi, Katja. Andersin ja Katjan etenevästä ihastumisesta saadaan elokuvaan pakollinen romanttinen kuvio. Reportterit saavat myös syyn lähteä Etelä-Ossetian georgialaiskyliin – etsimään Katjan sinne jäänyttä perhettä.

Etelä-Ossetiassa jenkkireportterit pääsevät todistamaan venäläisten palkkasotilaiden himutekoja. Huomio kiintyy eläimellisen näköiseen tatuoituun, kaljupäiseen venäläissotilaaseen (jota näyttelee Mikko Nousiainen). Kyseinen sotilas teloittaa joella georgialaisia mummoja. Venäläiset helikopterit tulittavat huvikseen georgialaiskyliä, naisia raiskataan ja miehiä ammutaan. Reportterit kuvaavat kaikkea urheasti. Myöhemmin heidän jouduttuaan venäläisten vangiksi tarinan keskiöön nousee videokameran muistikortti, jolle sotarikokset on talletettu. Käy myös ilmi, että Katjan ossettisyntyinen isä on petturi, mikä tuntuu aivan liian osoittelevalta, kun kyseessä on elokuvan ainoa osseettihahmo.

Myöhemmin nähdään pari ihmepelastumista. Ensin kapteeni Avilani vapauttaa reportterit ja Katjan perheen kommando-iskussa. Myöhemmin reportteri Anders pelastuu deus ex machina -tyyliin Nousiaisen esittämän venäläispedon kynsistä, kun nuori, inhimillisenä jo aiemmin esitetty venäläissotilas ampuu tämän. Elokuvan muut venäläissotilaat ovat sadistisia sikoja, mutta kun mukana on yksi ”hyvä” venäläissotilas, elokuvaa ei voi syyttää mustavalkoisuudesta. Näin leffan käsikirjoittajat lienevät ajatelleet.

Georgialaiset sotilaat on elokuvassa esitetty niin sankarillisina kuin on mahdollista. Vastoin presidenttinsä käskyä ja todellisia tapahtumia he puolustavat Goria. Uhrautuvasti pieni parinkymmen miehen joukkio heittäytyy tankkien tielle. Ja jenkkitoimittajat seuraavat sankarillisesti perässä laukoen kameroitaan lähietäisyydeltä.

Dokumentaarisuuden jäljittelyä

Dokumentaarista tyyliä jäljittelevä elokuva luo presidentti Saakashvilista hillittömän myönteisen kuvan: Georgian johtaja tuntuu olevan jonkinlainen Pyhä Yrjänä liituraitapuvussa. Elokuvan lopussa näytetään Saakashvilin triumfi, jossa hän hehkuttaa englanniksi vapautta ja demokratiaa.

Mustavalkoisessa asetelmallisuudessaan Harlinin Viiden päivän sota muistuttaa Elmo Nügasen Viron vapaussodasta kertovaa Nimed marmortahvlil (Nimet marmoritaulussa, 2002) tai Oles Yancukin Länsi-Ukrainan vastarintaliikkeestä UPA:sta kertovaa elokuvaa Zakizna sotnja (Sankarien joukko, 2004). Kaikille kolmelle elokuvalle yhteistä on kökkö käsikirjoitus, kankea juoni ja surkeat näyttelijät. Harlinin elokuva eroaa muista siinä, että sen toimintakohtaukset on tehty paremmin. Nügasen ja Yanchukin elokuvat ovat hyvää tarkoittavassa kansallismielisessä hengessä tehtyjä yrityksiä kuvata historiaa parhain päin, vaikka lopputuloksena onkin hölmöjä kiiltokuvia. Harlinin elokuvassa taustalla lienee toisenlaisia motiiveja

Elokuvana Viiden päivän sota on melko onneton, mutta propagandaelokuvaksi se ei ole huono, päinvastoin melko hyvin tehty. Elokuvan maailmassa hyvä ja paha on selkeästi eroteltu, ja totuus yksinkertaisesti saavutettavissa. Filmin lopussa Etelä-Ossetiasta paenneet ja omaisensa sodassa menettäneet georgialaiset kertovat tarinoitaan. Kaikki kunnia heidän kärsimyksilleen, mutta yhtään dokumentaarisempaa Harlinin elokuvasta ei kertomusten ansiosta tule. Elokuva on ja pysyy propagandana, joka on verrattavissa vaikkapa sellaisiin venäläisiin teoksiin georgialaisten Etelä-Ossetiassa väitetysti tekemästä kansanmurhasta kuin Kirill Tanaevin Osetinskaja tragedija. Belaja kniga prestuplenii protiv južnoj Osetii avgust 2008 goda (”Ossetian tragedia. Etelä-Ossetiaa vastaan elokuussa 2008 kohdistuneiden rikosten valkoinen kirja”). Izdatelstvo ”Evropa”. Moskva 2008.

Puolueeton Georgia vakauttaisi Etelä-Kaukasiaa

Per Gahrton: Georgia. Pelinappula uudessa suuressa pelissä. Like 2011, 371 s.

Millainen on Etelä-Kaukasian tulevaisuus? Venäjän ja Georgian 2000-luvun törmäyskurssi on tuonut alueelle epävakautta. Suhteiden kitkat ovat näkyneet lievimmillään Venäjän vuonna 2006 langettamana georgialaisviinien maahantuontikieltona, pahimmillaan Etelä-Ossetian sotana elokuussa 2008.

Ruotsalainen ympäristöpuolueen poliitikko Per Gahrton näkee Georgian ulkopolitiikan koetinkivenä maan strategisen aseman. Georgia on Kaukasian, Kaspian ja Keski-Aasian energiavarojen tärkeä kuljetusreitti Eurooppaan. Luonnonvarojen ja kuljetusreittien hallintaa tavoittelevat aktiivisesti Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Gahrtonin teos on monipolvinen analyysi Georgiasta. EU:n raportoijana ja vaalitarkkailijana Etelä-Kaukasiassa toiminut Gahrton tuntee maan perin pohjin.

Gahrton uskoo, että Euroopan unionilla olisi mahdollisuuksia toimia välittäjänä Georgian ja Venäjän konfliktissa sen sijaan, että EU pyrkii vain turvaamaan oman energiansaantinsa.

Yksi askel olisi kannustaa Venäjää luopumaan Abhasian ja Etelä-Ossetian tukemisesta. Jos mahdollista, Venäjä tulisi vetää mukaan eurooppalaisiin rakenteisiin. Gahrton väläyttää jopa EU-jäsenyyden tarjoamista Venäjälle joskus tulevaisuudessa, kunhan maa ensin  täyttää jäsenyyskriteerit.

Gahrton taustoittaa näkökulmiaan sekä neuvosto-Georgian että itsenäisen Georgian historialla. Hän kritisoi tiukasti Venäjän isoveliasennetta Georgiaa kohtaan. Abhaaseilla ja eteläosseeteilla on Gahrtonin mielestä silti perusteltuja syitä kavahtaa georgialaista nationalismia. Abhasia ja Etelä-Ossetia eivät ole vain venäläisiä sätkynukkeja, Gahrton uskoo.

Venäläisten lisäksi myös georgialaisten tulisi tarkistaa asenteitaan. Georgian tulisi kasvaa yhteiskuntana ja muuttaa suhtautumista vähemmistöihinsä, jotta abhaasit ja osseetit haluaisivat taas liittyä Georgiaan. Tämä edellyttäisi Georgian demokratian todellista vahvistumista. Presidentti Mihail Saakašvilin hallinto ei Gahrtonin mukaan toistaiseksi täytä demokratian kriteerejä. Mutta ovatko länsivallat oikeasti kiinnostuneet Georgian demokratiasta vai vain liittolaisesta Venäjää vastaan, ruotsalaispoliitikko aprikoi.

Kiintoisa huomio kirjassa on, että vaikka Venäjän Georgian-politiikka on ollut koleaa, venäläiset investoinnit Georgiaan ovat lisääntyneet viime vuosina erityisesti energia-alalla. Siksi esimerkiksi Georgian vihreä puolue on epäillyt, että Venäjän strategiana on ottaa Georgia haltuunsa venäläisen pääoman avulla.

Joka tapauksessa Venäjä ei näytä haluavan Georgiaa osaksi länsimielistä ketjua ympärilleen. Gahrton katsoo, että Etelä-Ossetian sodan yhtenä taustatekijänä oli Venäjän ja Yhdysvaltain kamppailu vaikutusvallasta alueella.

Georgia on päässyt irti Moskovan otteesta, mutta jos se käyttää asemaansa energian kauttakulkumaana Venäjää vastaan, kohtalona voi olla liukuminen Washingtonin marionetiksi, Gahrton kärjistää. Samalla hän kyseenalaistaa Yhdysvaltain ja Naton todellisen halun ja valmiuden ottaa riskejä puolustaakseen Georgiaa.

Jos Georgialla olisi tahtoa pyrkiä puolueettomaksi maaksi, EU voisi Gahrtonin mukaan nostaa profiiliaan itäisessä naapurustossaan tukemalla Georgiaa tällä tiellä. Puskurialueen syntyminen suurvaltaleirien väliin tukisi koko Kaukasian rauhanomaista kehitystä.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2012.

Tbilisi – lähes vapaiden kirjailijoiden kaupunki

Georgian pääkaupunki, kukkulainen Tbilisi on kulttuurivaikutteiden ikivanha sekoitusastia.

Kaukasuksen ihmeellisimmän kaupungin kujat kiemurtelevat pitkin rinteitä. Vuorelta kurottaa Isänmaan äidin patsas, Narikala-linnoitus ja Eiffel-tornia muistuttava tv-torni. Kaikkialla kohoaa kirkkoja, jotka ohittaessaan useimmat tbilisiläiset tekevät ristinmerkin.

Tbilisin monikansallisuus ja uskonnollinen sekameteli ovat ehkä vähentyneet niistä päivistä, kun kaupunki oli silkkitien keskuksia, mutta edelleen moninaisuuden erottaa: Tbilisistä löytyy armenialaisten, juutalaisten ja azerien kaupunginosat. Sulphurin historiallisten kylpylöiden lähellä kohoaa Tbilisin ainoa moskeija.

Tbilisi on ollut myös kirjailijoiden kaupunki, jossa esimerkiksi venäläiset Aleksander Puškin ja Sergei Jesenin kävivät vaikuttumassa. Georgian ulkomailla tunnetuimmat kirjailijat saattavat olla Shota Rustaveli, 1200-luvun Pantterintaljainen-epoksen tekijä, ja muuan Ioseb Besarionis dze Jughashvili, Stalinina tunnettu diktaattori, joka julkaisi nuoruudessaan kiitetyn runokokoelman.

Kansainväliset vaikutteet tulivat Georgiaan usein varhemmin kuin esimerkiksi Venäjälle, ja 1910- ja 1920-luvuilla Tbilisi oli tärkeä modernin kulttuurin keskus.

”Tuolloin Georgian kirjallisuudessa vallitsivat kokeilut ja eurooppalainen avantgarde. Venäjän vallankumouksen jälkeen monet kirjailijat pakenivat Tbilisiin, ja täällä toimi radikaaleja kabareita, kuten Futuristiakatemia”, selittää Lasha Bakradze, georgialaisen kirjallisuuden historian museon johtaja.

Neuvostoaikana yhteys ulkomaailmaan katkesi, ja 1930-luvulla kirjailijoita ammuttiin. Bakradzen mukaan Georgiassa oli silti jo 1930–1940-luvuilla vastarintaa neuvostokulttuurille. Se sai usein nationalistisia muotoja. Kun kirjailijat eivät voineet kuvata nykypäivää totuudenmukaisesti, he pakenivat historiaan ja mytologiaan ja kirjoittivat sankarillis-kansallisia teoksia.

”Georgialainen kirjallisuus on jälleen nousussa. Sisällissodan ja talousahdingon aikaan 1990-luvulla kirjoitettiin hyvin vähän. Myös presidentti Edvard Shevarnadzen aika oli sekavaa ja rahan puute haittasi. Vasta ruusuvallankumouksen 2003 ja presidentti Mikheil Saakashvilin valtaan nousun jälkeen tilanne tasapainottui. Nyt taas kirjoitetaan paljon, ja taloudellisia resursseja julkaisuihin löytyy aiempaa enemmän”, Bakradze tietää.

Runous ja proosa ovat nyt Georgiassa pinnalla. Johtava ismi on postmodernismi, ja löytyy monenlaisia kirjallisia kokeiluja. 1990-luvulla ja varsinkin äärinationalistisen presidentti Sviad Gamsahurdian kaudella kansallismielisyys löysi kaikuja myös kirjallisuudesta, mutta nykyään sellaista ei enää näy. Internet on vaikuttanut kirjallisuuteen suuresti, ja kirjallisuusblogit kasvattavat suosiotaan.

”Esimerkiksi eräs Yhdysvalloissa asuva georgialainen kirjoitti romaanin elämästä Amerikassa ja julkaisi sen Internetissä. Pseudonyymillä ”Umbesito” esiintyneeseen kirjailijaan saattoi olla yhteydessä vain Skypen tai sähköpostin kautta ja keskustella hänen kanssaan. Kirjailija ei ole paljastanut henkilöyttään, vaikka romaanista Jos meillä ei olisi ollut ongelmia tuli hyvin suosittu”, kertoo Bakradze. Hänen mielestään georgialaisemigrantit kirjoittavat nyt kiinnostavinta kirjallisuutta, kuten Pata Kudatze Ranskassa ja Giorgi Maidzuradze Saksassa.

”Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Georgiasta on muuttanut pois miljoonasta puoleentoista miljoonaan ihmistä. Provinsialismi uhkaa, jos aivokato jatkuu” tuskailee runoilija ja Apro-kirjallisuuslehden päätoimittaja Shota Iotashvili.

Iotashvili ja nuori runoilija Anna Grig ovat ulkomailla tunnettuja georgialaisia kirjailijoita. Venäjällä syntynyt ja Georgiaan vasta teini-iässä muuttanut Grig kirjoittaa tosin venäjäksi.

Kirjailijat harmittelevat, että vuosisatoja tiiviinä pysyneet georgialais-venäläiset kulttuurisuhteet ovat heikentyneet vuoden 2006 ja viimeistään Etelä-Ossetian sodan 2008 jälkeen. Yritystä niiden uudelleen lämmitykseen on ollut. Vuoden 2008 sodan jälkeen on järjestetty  jo kahdesti georgialais-venäläinen kulttuuribiennaali. Syyskuussa 2011 Grig oli menossa Moskovassa järjestettävään biennaaliin Venäjän PEN-klubin kutsumana, kun häneltä äkkiä evättiin viisumi. Muillakin georgialaiskirjailijalla on ollut ongelmia Venäjän viisumin kanssa.

Kirjailijoilla on samantyyppinen suhde Venäjään kuin useimmilla koulutetuilla georgialaisille. Enemmistö osaa hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria.

”Mutta Venäjän imperialistisesta politiikasta en pidä”, puuskahtaa Grig.

Iotashvili täydentää, että toisin kuin Baltian maissa Georgiassa ei ole koskaan ollut venäläisvähemmistöä, mutta Venäjä on käyttänyt abhaaseja ja eteläosseetteja työkaluna Georgiaa vastaan.

Georgialaiskirjailijoiden sekä abhaasi- ja osseettikirjailijoiden suhteita valtioiden väliset konfliktit eivät ole katkaisseet. Viime vuosina on julkaistu useita yhteisiä kirjallisuusantologioita, tuorein antologia Južnyj Kavkaz (”Etelä-Kaukasia”) ilmestyi syksyllä 2011; siitä löytyy armenialaisten, azerien, georgialaisten, abhaasien ja eteläossetialaisten kirjailijoiden tekstejä.

Venäläiskirjailijoiden vierailut Georgiaan ovat vähentyneet.

”Haluaisin usein kutsua venäläisiä Georgiaan, mutta hyville kirjailijoille, kuten Vladimir Sorokinille, ei myönnetä Venäjällä matkarahoitusta, vaan tänne toimitetaan vain keskinkertaisia propagandakynäilijöitä, tuhahtelee Lasha Bakradze.

Hän nyrpistelee abhaasi- ja osseettikirjallisuudelle, ne eivät hänestä yleisesti ottaen ole korkeatasoisia. Sikäläiset kirjailijat eivät esimerkiksi uskalla käsitellä poliittisia kysymyksiä.

Erityisen vapautuneelta ei kirjallinen elämä vaikuta Georgiassakaan. Maan mediasta valtaosa on hallituksen kontrollissa, ja vain muutama mediayhtiö on riippumaton.

”Mediassa ei ole sananvapautta”, vakuuttelevat Grig ja Iotashvili yhteen ääneen.

Kirjallisuus on Iotashvilin mukaan vielä riippumaton vyöhyke. Poliittisesti oppositiossa olevia kirjailijoita ei kuitenkaan julkaista, sanoo Grig. Presidentti Saakashvili on ollut läntisten suurvaltojen suosiossa, mutta kirjailijat eivät ole vakuuttuneita.

”Liberaalista ja demokraattisesta imagostaan huolimatta Saakashvili on eräänlainen diktaattori”, väittää Grig

Seisomme kirjallisuuden ja yhteiskunnan kohtauspinnalla. Georgilaisen kirjallisuuden historian museon ikkunasta näkyy läheiseen puistoon ja bulevardeille. Tbilisissä kerjäläisten suuri määrä hämmästyttää. Väitetään heistä valtaosan olevan romaneja tai niiden kurdien jälkeläisiä, jotka Stalin karkotti tänne Azerbaidjanista, mutta joukossa näkyy paljon georgialaisia.

Joka puolella kohoaa rakennustyömaita, ja rakennettavaa ja korjattavaa onkin paljon. Paikallisia oudoksuttaa, kun jopa pääkatu Rustavelin varrella seisoo isoja rakennuksia tyhjillään, lankut lyötyinä ikkunoihin. Esimerkiksi pääpostin rakennus ammottaa autiona. Sitä vastoin presidentti Saakashvilin Washingtonin Valkoista Taloa jäljittelevä uusi virkapalatsi kohosi pikavauhtia Mtkvari-joen länsipuolelle.

”Neuvostoliiton jälkeisen villin kapitalismin seurauksena tuloerot ovat täällä valtavia. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu levenee, keskiluokka on olematon, pieni ryhmä omistaa yhä enemmän samalla kun työttömyys on korkea, ja köyhyys lisääntyy. Ammattiliitoilla ei ole tarpeeksi valtaa ja niitä painostetaan. Minimipalkkaa ei ole säädetty laissa, ja keskipalkka on vain 250 euroa kuukaudessa. Hallitus ymmärtää ongelman, mutta vakavia yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei ole tehty”, Bakradze kritisoi.

Hänen mukaansa nykygeorgialaisessa kirjallisuudessa on paljon yhteiskuntaan liittyviä tabuja. Esimerkiksi politiikkaan usein sekaantuneesta Georgian patriarkaatista kirjoitetaan varovaisesti, ja uskonto on arka aihe. Sosiaalisia ongelmia ei juuri käsitellä kirjallisuudessa, ei myöskään elokuvassa. Bakradzelle ei tule mieleen yhtään nykyromaania, jossa yhteiskunnallisia ongelmia puitaisiin vakavasti.

Se on hänestä hyvin harmillista.

Ville Ropponen


Georgia

* 4,6 miljoona asukasta.
* Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
* 83,5 prosenttia väestöstä on uskonnoltaan ortodoksikristittyjä, 10 prosenttia muslimeja ja 2 prosenttia juutalaisia.
* Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään. Kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.
* Itsehallintoalueet Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat yksipuolisesti eronneet Georgiasta 1990-luvun alussa käytyjen sotien jälkeen. * Elokuussa 2008 Georgia ja Venäjä sotivat lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa. Nyt Venäjä käytännössä miehittää Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa, joiden itsenäisyyden hyvin harva maailman maa on tunnustanut.


Idän & lännen lovessa

”Georgialla on identiteettiongelma. Maantieteellisesti kuulumme Aasiaan, mutta emme tunne itseämme aasialaisiksi”, sanoo georgialaisen kirjallisuuden museon johtaja Lasha Bakradze.

Antiikin aikana kreikkalainen kulttuuri vaikutti Georgian alueella enemmän kuin aasialainen.

Georgia omaksui kristinuskon 400-luvulla toisena maana maailmassa. Identiteettiä loi vuosisatainen taistelu islamilaisia kansoja vastaan. Toisaalta idän kansoilta opittiin myös paljon. Georgialaiset ottivat vaikutteita siirtomaaisäntien Persian ja Turkin kulttuurista.

”Eurooppalainen kulttuuri on saapunut Georgiaan hitaasti ja second hand -muodossa venäläisen kulttuurin välityksellä. Ristiriitaisista kulttuurivaikutteista täällä on syntynyt symbioosi, erikoislaatuinen sija Euroopan ja Aasian välillä, josta tarkastella molempiin suuntiin”, Bakradze pohtii.

Keskiajalla Georgian kuninkaat yrittivät luoda suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Asetelma toistuu Bakradzen mielestä nykyään. Nyky-Georgian länsisuuntaus ei tarkoita eurooppalaistumista, sillä Georgian lähin liittolainen on Yhdysvallat.

”Eurooppa on kiinnostunut meistä lähinnä päästäkseen eroon riippuvuudestaan venäläisestä kaasusta ja öljystä, eli löytääkseen Georgian läpi uusia kauttakulkureittejä Keski-Aasian energiavaroille”, Bakradze kritisoi.

Ville Ropponen


Artikkeli on ilmestynyt myös Voima-lehdessä 1/2012, s. 32-33 ja Fifissä.

Monineuvoinen Georgia

Ville Ropponen

Vuorten ja viinitarhojen Georgia lepää Euroopan ja Aasian välissä. Vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeen monet toivoivat suuria muutoksia maassa. Mutta kuinka paljon Georgiassa on muuttunut? Viime vuosien kuuma kysymys on ollut Georgian suhde separatistiin alueisiinsa Abhaasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Lusikkansa soppaan on työntänyt suurvaltanaapuri Venäjä. 

Georgia on ollut viime vuosina maailmanpolitiikan polttopisteessä. Sota Venäjää vastaan Etelä-Ossetiassa 2008 on maassa yhä tuoreessa muistissa. Sodan jälkiin myös törmää maisemassa, kun kiertää Georgiaa. Gorin kaupungin lähellä kohoaa esimerkiksi georgialaisten Etelä-Ossetian pakolaisten parakkikylä. Boržomin kaupungin lähellä vuorenrinteessä taas näkyy kärventynyttä havumetsää. Palo roihusi elokuussa 2008, kun Venäjän ilmavoimat yritti pommittaa Boržomin maailmankuuluja kivennäisvesilähdeitä ja -tehtaita.

Ja Georgia on myös paljon muuta. Kakhetian maakunnassa helmeilevä rypälejuoma ja illassa raikaava laulu vasten lumihuippuista Kaukasusta saa mielen kaihoisaksi. Tasangolla lammaslaumat määkivät ja kuorma-autot päristelevät. Seudulta ovat kotoisin parhaat georgialaiset viinit, kuten Kindzmarauli. Pöydillä tammien alla loistaa ainutlaatuinen kaukasialainen vieraanvaraisuus: höyryäviä lihavartaita, salaatteja ja isoja ravioleita muistuttavia hinkaleita. Vieraisille ei myöskään koskaan tulla ilman runsaita lahjoja isäntäväelle. Pohjoisessa nousevien vuorten sinertävän muurin takana häämöttää Tšetšenia.

Pieneksi maaksi Georgia on hersyvän moninainen. Alueelle on keskittynyt paljon eri perinteitä ja kansoja. Luonnonolot vaihtelevat Mustanmeren subtropiikista vuoriston kylmyyteen. Georgian monineuvoisuus tiivistyy 1,2 miljoonan asukkaan Tbilisissä, jossa voi kierrellä armenialaisten, azerien ja juutalaisten kaupunginosissa. Mäkisessä kaupungissa kadut juoksevat ylös ja alas. Kukkulalta ojentuvat isänmaan äidin patsas ja Narikala-linnoitus. Kymmenien kirkkojen kellot kumisevat. Georgialaiset ovat uskonnollista kansaa, ja kirkon ohittaessaan useimmat seisahtuvat ja tekevät ristinmerkin.

Itää ja länttä, vaurautta ja köyhyyttä

Antiikin aikana Georgiassa vaikutti kreikkalainen kulttuuri, ja maa omaksui kristinuskon jo 300-luvulla. Vuosisatoja georgialaiset mielsivät itsensä Euroopan etuvartioksi taistellessaan mongoleja vastaan tai huokaillessaan Persian ja Turkin ikeessä. Idän kulttuureilta myös saatiin vaikutteita. Keskiajalla Georgian kuninkaat koettivat virittää suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Jotkut georgialaiset pelkäävät, että tämä asetelma on nyt toistumassa, kun läntisiä suurvaltoja tuntuu kiinnostavan lähinnä Keski-Aasian energiavarojen kauttakulun turvaaminen Georgian läpi.

Georgialaiset ovat kaukasialaisten tapaan tummia, kotkannenäisiä ja pystypäisiä. Hyvin pukeutuneet naiset ja miehet täyttävät Tbilisin pääkadun Rustavelin, jota kehystävät kalliit putiikit ja ravintolat. Myös Georgian isot tuloerot näkyvät: pukumiesten seassa pujottelee yllättävän paljon kerjäläisiä. Mtkvari-joen rantakadut ovat täynnä uusrikkaiden taloja ja lähistöllä on myös presidentti Mikheil Saakashvilin uusi virkapalatsi, se muistuttaa Washingtonin Valkoista Taloa. Silti jopa Tbilisin keskustassa seisoo useita isoja rakennuksia tyhjillään tai purkukunnossa.

Gorin teräsmies

”Nimeni on Stalberi”, hihkaisee oppaamme Uplistsikhen luolakaupunkiin ja jatkaa pysyneensä 60 elinvuottaan terveenä siksi että on juonut viiniä joka päivä. Nimensä hän on saanut tietenkin Stalinin ja Berijan mukaan.

Ensin mainittuun törmää täällä usein. Stalinin muotokuvia myydään Tbilisin kirpputoreilla. Ja Gorin kaupunki ei tunnu juuri muuttuneen siitä, kun Stalin syntyi siellä juopon suutarin poikana vuonna 1879. Hänen syntymätalonsa on hökkeli, joka sijaitsee nyt Stalinin puistokadun varrella kreikkalaisen temppelin ympäröimänä. Viereisessä katedraalia muistuttavassa Stalin-museossa kerrotaan diktaattorin elämästä ja löytyy monta historiallista valokuvaa, mutta tietoja Stalinin terrorista tai kriittisiä huomioita on turha etsiä. Georgiassa Stalinia on ollut tapana pitää vain ”vahvana johtajana”, ja siinä kaikki.

”Ei täältä ole koskaan tullut muuta kuin Stalin, eikä kai tulekaan, pakkohan hänestä on olla vähän ylpeä”, kiteyttää paikallinen taksikuski gorilaisten ristiriitaista Stalin-suhdetta.

Asenteiden muututtava molemmin puolin

Georgialaisilla on ristiriitainen suhde myös Venäjään. Useimmat koulutetut georgialaiset osaavat hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria. Venäjän imperialistisesta politiikasta he eivät kuitenkaan pidä.

”Etelä-Ossetian sodan jälkeen Georgian oli pakko hyväksyä Abhaasian ja Etelä-Ossetian irtautuminen. Nuo alueet ovat yhä venäläisten joukkojen miehittämiä ja taloudellisesti riippuvaisia Venäjästä. Lisäksi Venäjän joukot uhkaavat Georgiaa”, selittää Ghia Nodia, Ilyan valtionyliopiston Kaukasia-opintojen professori.

Nodia uskoo, että lähiaikoina Abhaasia ja Etelä-Ossetia joko liittyvät Venäjään autonomisina alueina tai ne venäläistetään. Nodian mukaan Venäjä koettaa käyttää Sotshin vuoden 2014 olympialaisia hyväksi asuttaakseen venäläisiä Abhaasiaan.

Nodia toivoo, että Venäjä myöntäisi Georgian itsenäistymisen ja lakkaisi sekaantumasta alueen asioihin. Georgian tulisi lisäksi pyrkiä kehittymään yhteiskuntana, jotta Abhaasia ja Etelä-Ossetia haluaisivat jälleen liittyä siihen. Tämä edellyttäisi myös georgialaisilta asennemuutosta suhteessa vähemmistöihin.

Muutosta ilmassa?

Etelä-Ossetian konfliktin kärjistymisestä on Georgiassa syytetty myös presidentti Saakashvilia. Noustessaan valtaan ruusuvallankumouksessa 2003 Saakashvili vannoi palauttavansa separatistiset alueet Georgian yhteyteen.

Saakashvili tuntuu myös onnistuneen vähemmistöpolitiikassa. Siltä vaikuttaa, kun kuuntelee mielialoja Samtshe-Javakhetin armenialaisalueella Etelä-Georgiassa. Maisemassa vuorottelevat karu tasanko ja terävät vuoret, niityillä märehtivät lehmät, ja pelloilla rehottaa peruna. 1990-luvulla alueen välit Tbilisin kanssa olivat koetuksella. Tuolloin georgilaisnationalismi vaikutti vahvasti politiikkaan, ja vähemmistöjä karsastettiin.

Saakashvilin kaudella suhtautuminen muuttui. Armenialaissyntyisen Radio Free Europen toimittajan Olesya Vartanjanin mukaan vähemmistöalueille on nyt rakennutettu kouluja sekä parannettu teitä ja infrastruktuuria.

”Saakašvili on taistellut korruptiota vastaan ja huolehtinut siitä, että valtion tuet, kuten eläkkeet maksetaan ajallaan. Laillisuus on kasvanut ja aiemmin valtaa pitäneet rikollisklaanit on pantu kuriin”, vakuuttelee Vartanjan.

Niin tai näin, Georgiassa törmää usein myös näkemykseen, etteivät asiat Saakashvilin aikana ole parantuneet riittävästi. Tuloerot ovat yhä suuret, sanavapaus rajoitettua ja opposition toimintaa häiritään. Vuonna 2013 georgialaisilla on valinnan paikka: perustuslain mukaan Saakashvili ei voi enää asettua ehdolle kolmanneksi kaudeksi. Georgiassa arvuutellaan nyt tekeekö Saakashvili ”putinit”eli ryhtyy pääministeriksi ja nostaa presidentiksi kannattajansa, vai astuuko esiin haastaja esimerkiksi miljardööri Bidzian Ivanishvilin muodossa, kuten viime aikoina on ounasteltu.

Fakta: Georgia

4,6 miljoona asukasta.                   
Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
Georgialaisista 83,5 prosenttia on ortodoksikristittyjä, muslimeja on 10 prosenttia ja juutalaisia 2 prosenttia.    
Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään; kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.

Abhaasia ja Etelä-Ossetia irtautuivat Georgiasta yksipuolisesti 1990-luvulla. Georgia ja Venäjä kävivät lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa 2008. Abhaasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden on Venäjän lisäksi tunnustanut hyvin harva maailman valtio.

Artikkeli on ilmestynyt myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 5.1.2012.