Osamu Dazain lukuisat naamiot

 

Japanin modernisaation keskeisin tulkki siirtyi traagisesti ajasta ikuisuuteen. Silti hänen sanansa tuntuvat voimistuvan ajan oloon. Mutta kuka olikaan Osamu Dazai?

Ville Ropponen

Luin Osamu Dazain kulttiklassikon Ei enää ihminen (1937. Suom 1969.) lukioiässä. Päätin hakeutua tälle vihoviimeiselle alalle: Kirjailijaksi. Oi lumiset tähdet! Mainitun, Alpo Junkolan englannin kautta suomentaman romaanin esipuheessa Eeva-Liisa Manner nimittää sitä ”väljästi naamioiduksi tunnustusteokseksi”. Sellaisena minäkin romaanin luin. Länsimaissa Dazaita on pidetty eksistentialistisena tilittäjänä ja dekadenssin apostolina, jonka itsemurha sinetöi hänet uhriksi taiteen alttarilla. Tänä vuonna romaanista ilmestyi suoraan japanista tehty suomennos, Epäkelpo ihmiseksi. Luin romaanin uudelleen ja ällistyin.

Uusi suomennos on sävyltään sen verran erilainen, että Junkolan vanha käännös tuntuu nyt suorastaan Dazai-mukaelmalta. Englannintaja Donald Keen tiettävästi amerikkalaisti ja yksinkertaisti teosta jättäen joitakin tekstikohtia pois. Epäkelpo ihmiseksi suomentaja Saku-Petteri Urpo tuntuu tavoittavan alkuteoksen eri sävyt paremmin. Dazain kirjailijakuva on ollut muutenkin meillä murroksessa. Tähän ovat vaikuttaneet häneltä viime vuosina suomennetut novellivalikoimat Merenneito, Erinomainen emäntä ja Yllätysvieras (Suom. Pekka Masonen). Ylipäänsä kirjailijan maine länsimaissa silkkana nihilistinä tuntuu liioittelulta.

Japanissa Dazain novelleja, joita hän julkaisi yli 200, arvostetaan enemmän kuin täälläpäin kirjailijan pääteoksina pidettyjä kahta romaania. Novellit osoittavat, ettei Dazai ollut vain tuskainen synkistelijä, vaan myös huumoria ja eri tyylilajeja taitavasti soveltanut kirjailija, joka hyödynsi säästeliäästi omaa elämäänsä teoksissaan. Yksilön eksistenssiä enemmän Dazain tuotanto vaikuttaa valaisevan japanilaisen kulttuurin modernisoitumista. Dazain käyttämä rappiotaiteilijahahmo, johon nuorena suhtauduin tosissani, tuntuu nyt aluksi elähtäneeltä. Hahmo kuitenkin asettuu aikansa taustaan ja ilmentää kirjailijan suhdetta eri yhteiskuntaluokkiin.

***

Mutta kuka oikein oli Osamu Dazai?

Dazai syntyi vuonna 1909 Koillis-Japanissa maata omistavan aristokraatin kuudentena poikana. Käytyään koulun ja lukion maalaispoika lähti opiskelemaan Tokion yliopistoon 1920-luvun lopulla. Rauhallisempi Taishō-kausi (1912-1926), jolloin demokratia kehittyi, oli juuri päättynyt, ja yhteiskunnassa myllersi. Poliittinen ilmapiiri oikeistolaistui, ja vasemmistoa vainottiin, mikä herätti nuorisossa protesteja. Dazai ei viihtynyt luennoilla, vaan juopotteli, käytti seksityöläisten palveluja ja osallistui kielletyn kommunistisen puolueen maanalaiseen toimintaan. Hänen perheensä alkoi vieroksua häntä.

Mantšurian välikohtaus 1931 nosti Japanissa valtaan militaristit. Siirryttiin Shōwa-kaudelle, joka kesti aina 1980-luvun loppuun. Monet vasemmistolaiset kirjailijat pakotettiin luopumaan aatteistaan, ja Dazaikin päätyi poliisikuulusteluihin. Painostuksen alla hän erkani aktivismista ja keskittyi kirjoittamiseen. Vuonna 1933 kirjailija, jonka oikea nimi oli Shûji Tsushima, allekirjoitti novellin ”Juna” ensi kertaa nimellä Osamu Dazai. Nimestä tuli hänen kirjallinen naamionsa.

***

Dazain novellien aihekirjo on varsin laaja. Omaelämäkerrallisten juttujen lisäksi hän kirjoitti uusia mukaelmia japanilaisista legendoista, kuten novellissa “Merenneito” tai antiikin kreikkalaisista taruista, kuten novellissa ”Juokse, Moeros!”. ”Petturin puolustuspuhe” taas päästää ääneen Jeesuksen opetuslapsen Juudas Iskariotin. Tarinoiden kertojana voi olla myös koulutyttö, professorin leski tai jopa 100 jenin seteli, kuten osuvasti nimetyssä novellissa ”Raha”. Moni novelli liittyy Japanin nykyaikaistumiseen, ja niissä on vakaviakin yhteiskunnallisia kannanottoja.

Alusta asti Dazain novelleissa pääosaan nousee kuitenkin kirjailijaa muistuttava dandymainen minäkertoja, joka muovautuu rappiotaiteilijahahmoksi. Tärkeimmät ”dazaimaiset” novellit ovat ”Kahdeksan näkymää Tokiosta” ja ”Muistoja”. Kaikista ”Dazaimaisin” tarina on ehkä ”Aamu”, jossa alkoholisoitunut kertoja porsastelee ja sammuu tutun naisen asuntoon. Rappiotaiteilija ilmestyy Dazain novelleihin samoihin aikoihin, kun kirjailijan ”moraaliton” boheemielämä alkoi herättää julkista huomiota. Novellien suhde kirjailijan elämäkertaan vaihtelee silti lähes dokumentaarisesta täysin fiktiiviseen. Dazai ei esimerkiksi oikeasti ollut niin rahaton kuin tarinoissaan, vaan sai perheeltään sievoisen kuukausiavustuksen.

Rappioroolilla kirjailija pyrki järkyttämään valtavirran kulttuuripiirien nationalismia ja elitismiä. Eurooppalaisessa romantiikassa boheemit hahmot, kuten Goethen nuori Werther, kumpuavat aateliston aseman laskusta ja modernisaation murroksesta. Nämä tekijät voi nähdä myös Dazain taustalla.

Merkitystä on myös sillä, että dazai kirjoitti teoksensa pitkälti shishōsetsun eli minä-romaanin tyylilajissa. Japanin naturalistikirjailijoiden joukossa 1910- ja 1920-luvuilla syntynyt tyyli heijasti modernisoituvan maan käsitystä läntisestä yksilöllisyydestä. Shishōsetsun tekijät uskoivat individualismiin ja vapauteen. Pettyneinä Japanin kehitykseen he siirsivät katseen sisäiseen ja painottivat kirjailijan omaa elämää. Tarkoitus oli tavoittaa koko minuus, mukaan lukien sen seksuaalinen, karkea ja rumakin puoli. Shishōsetsun konventiot antavat lukijan olettaa, että kerrotut tapahtumat ovat ”totta”.

Dazai pyrki kuitenkin uudistamaan tyylilajia. Hänen kohdallaan kirjallisuudentutkijat ovat puhuneet myös shishōsetsun parodiasta tai hajoamisesta. Etenkin kirjailijan novelleja sävyttää vino huumori. Dazai kohtelee kirjallisia omakuviaan usein armottomasti ja heidät esitetään epäedullisessa valossa. Vakavat asiat suhteutuvat toisiinsa ristivalotuksella ja itsereflektiolla.

”Dazaimaisten” tekstien kertojat valittavat ahdistustaan, kelvottomuuttaan, köyhyyttään. Liioiteltu introspektio ja itsesyytökset muistuttavat hieman Franz Kafkasta, mutta Dazai luo kerronnan päälle usein vielä yhden tason, joka asettaa kerrotun ironiseen valoon. Novellien viehätys syntyy intiimiydestä, huumorista ja elliptisyydestä. Välillä Dazai myös pilailee faktan ja fiktion häilyvällä erolla, kuten novellissa ”Häpeä”, jossa lukija menee tapaamaan rappeutuneeksi uskomaansa kirjailijaa, mutta löytääkin seestyneen perheenisän. Kokeilevia kerrontatekniikoita harrasti myös Ryŭnusuke Akutagawa, yksi Taishō-kauden keskeisistä kirjallisista nimistä ja Dazain suosikkikirjailija. Toinen hänen esikuvansa oli Dostojevski.

Julkista kuvaansa Dazai pyrki pykäämään rappioroolinsa mukaisesti. Sodan jälkeen hänen suosikkikuvaajansa Tamura Shigeru näpsi hänestä ohjeiden mukaan otoksia, joissa kirjailija poseeraa kärsivän näköisenä. Dazain ystävät Dan Kazuo ja Yamagishi Gaishi, hänen mentorinsa, kirjailija Ibuse Masuji sekä vaimo Michiko Ishihara ovat silti kaikki tähdentäneet muistelmissaan, ettei kirjailija ollut synkistelijä, vaan seurallinen ihminen, joka tykkäsi vitsailla. Tämä puoli Dazaista näkyy myös suomennetussa matkakirjassa Tsugaru - kulkija käy kotona (suom. Kai Nieminen).

Ja sittenkin Dazai yritti 1920-ja 1930-luvuilla neljä kertaa itsemurhaa, yhden kerran yhdessä tarjoilijatar Tanabe Shimekon kanssa, joka menehtyi kirjailijan selviytyessä. Pari vuotta myöhemmin sairastuminen johti kirjailijan riippuvaiseksi morfiinista, josta vieroitus oli vaikea. Petos jäämällä eloon kaksoisitsemurhassa ja hylätyt vasemmistolaiset ihanteet jäivät kaivertamaan. Ainakin Dazai palaa niihin tuotannossaan kerta toisensa jälkeen, myös romaanissa Epäkelpo ihmiseksi.

***

Dazai oli konservatiivisen aikansa lapsi ja kuvaa täten proosassaan naisia monesti vähättelevästi. Toisaalta hän kuvaa myös mieshenkilöitään tavallisesti kelvottomina. Kirjailijan mielestä heikkoutensa tiedostava ihminen osoitti kypsyyttä: heikkoudessa oli peräti jotain pyhää. Dazaista kirjallisuuden tehtävä on kuvata kauneutta, jolla heikkoutensa hyväksynyt ihminen kamppailee selvitäkseen elämässä. ”Toivoton isäni oli toivoton feministi, mutta hän oli sentään ihminen”, muotoili Dazain tytär, kirjailija Yūko Tsushima. Rappiotaiteilijahahmosta Dazai loi tavallaan syntipukin esittääkseen yhteiskunnan ongelmia.

Itseasiassa Dazain rappiotaiteilijahahmo tuntuu yhä ajankohtaiselta. Eikö nykysuomalainen kirjailija ole nyt melko samassa jamassa rimpuillessaan asemansa alamäen ja tulojensa horjumisen kanssa kituuttaen pitkälti jonkinlaisten avustusten varassa? Vai onko kyse peräti koko länsimaisesta keskiluokasta killumassa kuin mato koukussa, odottamassa ahmaisua, kun demokratia luisuu autoritarismiksi ja markkinadarwinismi porskuuttaa? Juuri näin kävi 1930-luvun Japanissa.

Vuonna 1939 Dazai avioitui uudelleen, asettui Tokioon ja sai lapsia. Seuraavat vuodet olivat tuotteliasta onnen aikaa. Kun kirjailijoilta vaadittiin sodan aikana nationalismin suitsutusta, Dazai kirjoitti pari isänmaallista uhrautumista ylistävää tarinaa, kuten novellin ”Kaunis kuolema”. Kirjailija sai vapautuksen rintamalta, mutta perheen talo musertui pommituksissa.

Hävityn sodan jälkeen Japani aloitti ikään kuin nollapisteestä. Dazai pettyi sodanjälkeiseen kehitykseen. Esimerkiksi novelli ”Yllätysvieras” on kitkerä satiiri yhteiskuntaluokista, perinteistä ja moraalista. Kirjailijan alkoholismi ja synnynnäinen tuberkuloosi pahenivat.

Dazai sotki viime vuosinaan taas ihmissuhteensa sykkyrälle. Kirjailija sai lapsen salarakkaansa, runoilijatar Ŏta Shizukon kanssa. Samaan aikaan hän tutustui nuoreen sotaleskeen Yamazaki Tomieen. Näinä vuosina Dazai kirjoitti viimeiset romaaninsa Laskeva aurinko ja Epäkelpo ihmiseksi. Niissä aiempi ironia hupeni ja itsereflektio väheni. Kuitenkin myös niissä on käytetty keinoja, jotka kyseenalaistavat yksitasoista kerrontaa. Näitä keinoja ovat esimerkiksi epäluotettava kertoja ja näkökulmatekniikka.

***

Laskeva aurinko setvii Japanin aristokratian sodanjälkeistä alennusta. Aatelisnaiset Kazuko ja hänen äitinsä joutuvat perheen isän kuoltua myymään talonsa ja muuttamaan vuoristokylään. Romaanin nimi on Japanin ja sen militarismin symbolin nousevan auringon vastakohta.

Laskeva aurinko on episodiromaani, jossa elliptinen kerronta on huipussaan. Romaanin kerronta tapahtuu pitkälti Kazukon näkökulmasta. Kazukon osioita katkovat otteet sodasta palanneen, huumeriippuvaisen Naoji-veljen kaunokirjallisista teksteistä. Kazuko kirjoittaa lisäksi kirjeitä Naojin kirjailija-ystävälle, alkoholisoituneelle Ueharalle, johon hän vaikuttaa selittämättömästi rakastuvan. Naojin osuudet asettavat Kazukon kerronnan ironiseen valoon, ja lukija alkaa epäillä Kazukon vilpittömyyttä.

Dazai kirjoitti useimpiin teoksiinsa henkilön, jota saattoi pitää kirjailijana. Laskevassa auringossa tällaisina hahmoja on kolme: nihilistinen Naoji, rappiokirjailija Uehera – mutta myös itseään taidokkaan kirjallisesti ilmaiseva Kazuko.

Vuoristokylässä Kazukon ja Naojin äiti riutuu pois, mutta tyylinsä säilyttäen. Häntä nimitetään viimeiseksi aristokraatiksi. Elämäntavan muutokseen kykenemätön Naoji tappaa itsensä. Puille paljaille joutuneen Kazukon aatelisarvo murtuu. Hän viettää yön Ueheran kanssa, mutta tekee sen vain saadakseen lapsen ja syyn jatkaa elämäänsä. Lopussa vielä syntymätön lapsi yhdistää Kazukon, Ueharan ja Naojin yhteiskunnan mullistuksen uhreina. Kazuko osoittautuu itsevarmaksi uuden ajan naiseksi. Hän pitää Ueheraa turmeltuneena, mutta uskoo lapsen kannattavan hänet uuteen maailmaan ja moraaliin.

Jukka Uotilan mukaan romaanin kerronnassa erottuvat japanilaiseen moderniin ihmiskuvaan vaikuttaneet kristinusko, sosialistiset ajatukset ja länsimainen kirjallisuus. Kristinoppi ja vasemmistolaisuus liittyvät luokkayhteiskunnan kyseenalaistumiseen ja tasa-arvoistumiseen. Niihin liittyy myös Kazukon moderni naisrooli, joka saa pontta myös länsimaisesta kirjallisuudesta. Pääteemaansa, perheen kriisiin, teos tarjoaa kolme erilaista ratkaisua: kuoleman, rappion tai sopeutumisen. Kyse ei ole vain aristokratian murroksesta vaan koko yhteiskunnan.

Romaani ruotii myös minä-romaanin kriisiä 1940-luvun lopun Japanissa. Näkökulmakerronnan kautta kyseenalaistuu mahdollisuus kirjoittaa uskottavaa shishōsetsua. Vilpitön kirjoitus omasta elämästä, ilman taka-ajatuksia tai roolipelejä on mahdotonta.

***

Epäkelpo ihmiseksi päästää ääneen Yōzō Ōban, taiteellisesti lahjakkaan, mutta vieraantuneen ihmisen. Romaanin tarina on synkkä ja julma, sen henkilöt niljakkaita, mutta uusi suomennos näyttää, ettei teos ole vailla värisävyjä. Romaanin tapahtumat perustuvat osin Dazain elämään, mutta novelleja luettuaan ymmärtää kuinka monella eri tavalla hän on kertonut samoista asioista.

Poikkeusyksilöksi itsensä tunteva Yōzō pelkää ihmisiä. Hän pelleilee ja esiintyy huvittavasti muille, kätkien todellisen luonteensa. Samalla hän kärsii todellisen maailman valheellisuudesta, eikä pysty sopeutumaan yhteiskuntaan. Yōzō tavoittelee taiteilijan uraa, mutta päätyy pilapiirtäjäksi, joka hukuttaa ahdistustaan viinaan, huumeisiin sekä sekaviin ihmissuhteisiin. Hän pistäytyy maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä, mutta pitää senkin toimintaa lopulta teennäisenä. Naiset viehättyvät Yozosta, vaikka hän ei osaa rakastaa. Perheen katkaistua hänen opiskelujensa rahoittamisen, Yōzō ajautuu naisten elätettäväksi.

Kerronnassa näkyy itsereflektio ja itsesääli. Jos vanhassa suomennoksessa korostui synkkyys, uudessa suomennoksessa välittyvät myös alkuteoksen ironia ja musta huumori. Mukana on moraalista pohdintaa, lyyrisiä kiteytyksiä ja pateettisia purkauksia, jotka vanhassa käännöksessä ovat vain pateettisia, mutta uudessa suomennoksessa varustettu kertojan korostetulla itsetietoisuudella. Uutta ja vanhaa suomennosta vertaillessaan huomaa myös, että vanhasta käännöksestä uupuu välillä virkkeitä, jotka muuttavat kerrotun sävyä, tai jopa pitkiä pätkiä kokonaisia runonsäkeitä.

Mikä tärkeintä: romaani luo Yōzōon kolme eri näkökulmaa, hänen itsensä, Yōzōn muistikirjat haltuunsa saaneen kirjailijan sekä Yōzōn entisen rakastajattaren – Kyōbashin baarin emännän – vinkkelin. Kirjailijan katsanto on kiinnostunut, mutta epäilevä, hän pitää Yōzōa ja tämän kertomusta moraalisesti vastenmielisinä. Baarin emännän muistikuva on, että Yōzō oli hauska ja hyvä ihminen, suorastaan enkeli. Yōzōn käsitys itsestään on synkkä, joskin muistikirjat päättyvät mustalla huumorilla höystettyyn antikliimaksiin, kun Yōzō nielee liikaa unilääkettä, joka osoittautuukin ulostuslääkkeeksi.

Eri näkökulmien kautta herää kysymys: Ovatko Yōzōn muistikirjat ilveilyä, sepitettä? Vai eikö baarin emäntä todella tuntenutkaan Yōzōa?

Dazain äärimmäinen keskittyminen kieleen tulee esiin kohtauksessa, jossa Yōzō ja hänen ystävänsä pelaavat talon katolla sanapeliä traagisilla ja koomisilla substantiiveilla sekä antonyymien peliä. Pelin jälkeen ovelle ilmestynyt, Yōzō piirroksia tilannut kauppias raiskaa Yōzōn vaimon, ”rajattoman luottavaisen” Yoshikon. Tapahtuman myötä Yōzōn illuusiot luhistuvat lopullisesti.

Teoksen loppupuolen kohtaus, jossa juopunut Yōzō oksentaa lumeen verta – nousevan auringon eli Japanin ja sen militarismin symbolin – kehystää teoksen Japanin sotaan johtaneen eetoksen tilinpäätökseksi. Uudessa suomennoksessa kohtaus saa entistä painavamman merkityksen, sillä mukana on maininta siitä, että Yōzō lauleli vähän aiemmin militaristista marssia.

Ei ole sattumaa, että 1930-lukua kuvataan Yōzōn syrjäytymisen, päihderiippuvuuden ja ihmissuhde-sekoilun kautta. Yōzōn kirous on kyvyttömyys konformistiseen sulautumiseen, joka saa muut ihmiset selviämään. Tämän voi lukea aikansa Japanin poliittista ja ideologista taustaa vasten. Herkkä ja pohjimmiltaan luottavainen Yōzō on epäkelpo ihminen nimenomaan äärioikeistolaisessa kovien arvojen yhteiskunnassa.

Romaanin vieraantumisen teema vertautuu eurooppalaisen modernismin eksistentialismiin. Sekin pulppusi pitkälti sodan jälkeisestä luokkayhteiskunnan purkautumisesta sekä yksilön kokemuksesta äärimmäisten aatteiden fasismin, kommunismin ja kapitalismin ristipaineissa.

***

Viimeisinä vuosinaan Dazain terveys heikkeni ja hän ryyppäsi yhä enemmän. Kesällä 1948 hän hukuttautui Yamazaki Tomien kanssa Tokion Tamajoen kanavaan. Hänen viimeinen teoksensa, kesken jäänyt Guddo bai (”Goodbye”) on avioliittofarssi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijan tuotannossa synkkyys oli taas korvautumassa valoisammalla tyylillä hänen päätyessään kuolemaan tavalla, joka noudattelee rakastavaisten Edo-kaudella tekemiä shinjŭ-kaksoisitsemurhia. Kuolema tuntuukin lähes työtapaturmalta. Dazai, joka käytti jatkuvasti romanttisen rappiotaiteilijan naamiota, kohtasi loppunsa juuri tämän naamion kautta. Tauti oli yleinen. Itsemurhaan päätyivät Japanin 1900-luvun merkittävistä kirjailijoista myös Akutagawa, Yukio Mishima ja Yasunari Kawabata.

Tuija Seppäsen mukaan Dazain tuotannossa on keskeistä ajatus ihmisten välisen todellisuuden konstruktiivisesta luonteesta. Todellisuus muovautuu hänen teoksissaan erilaisten kielenkäyttötapojen ja diskurssien kautta. Dazai saattoi uskoa vilpittömyyteen ja aitoihin tunteisiin, mutta piti niiden kielellistä ilmaisua vaikeana tai mahdottomana. Laskevassa auringossa Naoji kirjoittaa:

Kun näyttelin tyhjäntoimittajaa, kerrottiin, että minä olen tyhjäntoimittaja. [...] Kun näyttelin valehtelijaa, he sanoivat minua valehtelijaksi. [...] Kun olin olevinani välinpitämätön, he luokittelivat minut välinpitämättömäksi tyypiksi, mutta kun vahingossa parahdin, koska minulla todella oli tuskia, he alkoivat puhua, että minä vain uskottelin kärsiväni.

Elämänsä eri vaiheissa Dazai oli demokratian puolustaja, kommunistiaktivisti, kristitty, hedonistinen esteettisen elämän kannattaja ja keisaria puolustava nationalistikonservatiivi. Roolit olivat kenties yrityksiä irrottautua kirjailijan häpeällisenä pitämästä yläluokkaisesta taustasta. Lopulta mikään naamioista ei oikein tuntunut sopivan hänelle.

Dazain elämää ja tuotantoa läpileikkaa ajatus, että kirjallisuuden suhde todellisuuteen on aina relativistinen. Hän oli tietoinen shishōsetsun estetiikan konventioista ja pyrki suhteellistamaan minä-romaania huumorilla ja muilla etäännyttävillä keinoilla. Dazai ilmentää myös shishōsetsun purkautumista, mahdottomuutta yhdistää taide ja elämä. Vaikka tietenkin hän ne kuolemansa kautta yhdisti. Parasta Dazaissa ovat hänen mestarilliset kerrontakeinonsa, tyylitaju sekä taito ilmaista asiat tiiviisti ja elliptisesti. Kuin runoilija.

Dazai oli jo omana aikanaan Japanissa suosittu. Hänen yhä jatkuvaa ja kansainvälistäkin suositaan selittää se, että Dazain tuotanto tuntuu painivan samojen ongelmien kanssa kuin nykykirjallisuus. Modernisaation alkuvaiheissa hän kuvasi taitavasti modernin elämän kipupisteitä: urbaania yksinäisyyttä, vaikeutta sopeutua yhteiskuntaan ja luokkahierarkiaa, periaatteiden katoamisen luomaa tyhjyyttä, mutta myös suurten aatteiden pettävyyttä. Yhä individualistisemmaksi käyneessä aikakaudessa nykylukijan on helppoa samaistua Dazain iskuvoimaiseen minäkerrontaan.

Ville Ropponen on auringonnousun punaama kirjailija ja esseisti. Hän huvittelee mieluusti juomalla sakea opiskelijoiden kanssa, jotka haluavat hänen tapaansa olla viallisia ihmisiä.

Lähteet

Akutagawa, Ryūnosuke: Hammasrattaat. Suomentanut Markus Mäkinen. Aporia 2018.

Blomstedt, Jan: Vasta-ajattelijoita. Esseitä. WSOY 1986.

Blomstedt, Jan: Sanojen takana. Kirjallisuudesta ja hiljaisuudesta. Kirjayhtymä 1982.

Dazai, Osamu: Epäkelpo ihmiseksi. Suomentanut Saku-Petteri Urpo. Sammakko 2025.

Dazai, Osamu: Ei enää ihminen. Suomentanut Alpo Junkola. Weilin+Göös 1969.

Dazai, Osamu: Laskeva aurinko. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. WSOY 1965.

Dazai, Osamu: Tsugaru - kulkija käy kotona. Suomentanut Kai Nieminen. Basam Books 1996.

Dazai, Osamu: Merenneito ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2023.

Dazai, Osamu: Erinomainen emäntä ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2024.

Dazai, Osamu: Yllätysvieras ja muita novelleja. Suomentanut Pekka Masonen. Mala Fide 2025.

Fält, Olavi. K. & Nieminen, Kai & Tuovinen, Anna & Vesterinen ilmari: Japanin kulttuuri. Otava 1994.

Keene, Donald: Landscapes and potraits. Appreciations of japanise culture. Kodansha International Ltd 1971.

Porrasmaa, Raisa: Japani pintaa syvemmältä. Otava 2012.

Seppänen, Tuija: Kielen ja kulttuurin merkitys lukijareseptiossa. Vertaileva suomalais-japanilainen lukemistutkimus. Dazai Osamu: Ningen shikkaku – No Longer Human – Ei enää ihminen. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2004.

Shŏsetsu. Japanilaisia kertojia. Toim. Veikko Polameri. Otava 1983.

Uotila, Jukka: Ilta-auringon viistossa valossa. Osamu Dazain The Setting sun kerronnan epäluotettavuus japanilaisen yläluokan ja minäkeskeisen kirjoittamisen kriitin kuvaajana. Pro gradu. Yleinen kirjallisuustiede. Helsingin yliopisto 2013.

Yamanouchi, Hisaaki: The Search for authenticity in modern japanise literature. Cambridge University Press 1978.

Essee on ilmestynyt Nuori Voima-lehdessä 3/2025 keskeneräisyys.

Historian kautta nykypäivän hermolle

 

Ville Ropponen

Ranskalaisen Éric Vuillardin (s. 1968) kaksi kertomusta Kongo ja Köyhien sota toteuttavat kirjailijan itse kirjallisuudelle määrittämää tehtävää: paljastaa varallisuuden jakautuminen, alistaminen ja taistelu. Äkeä tendenssi taipuisi taitamattoman kirjoittajan käsissä helposti saarnaamiseksi. Vuillard kirjoittaa kevyttä ja terävää kaunokirjallisuutta.

Kuten Vuillardilta aiemmin suomennetut teokset – Goncourt-palkittu Päiväkäsky (2019) ja 14.heinäkuuta (2021) – myös uusi suomennos on dokumenttiproosaa.

Fiktiossa vallitsevat usein vakiintuneet genret ja keinovalikoimat. Dokumenttiproosan tekijä taas ikään kuin keksii lajin aina uudelleen – ainakin jos on osaava. Lajin pioneeri Norman Mailer sekoitteli omaa kokemustaan, journalistisia keinoja ja kirjallista aineistoa. Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš nojaa haastatteluihin: hän puhuttaa kymmeniä ihmisiä ja muovailee sen pohjalta romaaninsa. Ehkä tylsin tapa tehdä dokumenttiromaani on koostaa fakta-aineistosta suoraviivainen tarina.

Vuillard kirmaa kiinnostavammille kairoille: hän yhdistelee historian kuvausta, esseististä pohdintaa, fiktiota ja pamflettia. Tällainen faktaa ja sepitettä vatkaava esseistinen tyyli on 2000-luvulla yleistynyt kaunokirjallisuudessa. Ranskassa Vuillardin kirjallisia sukulaisia ovat esimerkiksi Laurent Binét ja Emmanuel Carreré. Suomessa vaikkapa Juha Hurme on soveltanut vastaavaa tyyliä Finlandia-palkitussa romaanissaan Niemi (2017).

Vuillard tavoittelee minimalismia. Hänen teoksensa ovat harvoin yli 200 sivuisia. Kongo ja Köyhien sota ovat vielä tiivimpiä, 50 ja 80 sivun väliltä. Tiukaksi tislatun tekstin takana kihisee tietomäärä ja viittausten verkosto.

Kirjailija rakentaa teoksensa pikaleikkausten katkomista lyhyistä luvuista. Hän harjaa tunnettuja historiallisia tapahtumia, mutta pyrkii puhumaan myös nykyhetkestä. Monesti ennenkin käsiteltyihin aiheisiinsa, Kongon kolonisointiin ja 1500-luvun Saksan talonpoikaissotaan, Vuillard onnistuu löytämään tuoreen näkökulman ja käsittelytavan.

Kongo lähtee liikkeelle Berliinin konferenssista 1884, jossa 14 eri suurvaltaa jakoi härskisti Afrikan. Kirjallinen kuvaus lipuu konferenssipaikan arkkitehtuurissa, diplomaattien sukujuurissa, sanaleikeissä. Vuillard kuvaa eliitin edustajia satiirisen tyylikkäästi:

”...keskellä yletöntä kevytmielisyyttä, stukkoja, kipsiliaaneja ja lasilieskoja, keskellä hirviömäisen kepeää vaurautta, rehottavaa ilmeettömyyttä, vimmaa olla sanomatta mitään, ainoastaan vatvoa ja lörpötellä, siirrellä pilliä juomalasissa, keskellä kaikkea tukahdutettua seksuaalisuutta, jota tihkuu kiinalaisista vaaseista, mandariineista, oksien ja kärhöjen syheröistä, satyyrien piirileikeistä ja pikkuhirviöiden virnuilusta, kaiken tuon keskellä pohditaan vakavasti maailman kohtaloa ja kuiskitaan valtaisia laskutoimituksia” (s. 18-19).

Kongossa rinnastuvat Berliinissä planeetan resursseja huutokauppaavien diplomaattien omaisuus ja orjakauppa, palatsit ja Kongon uhrit. Kirjailija osoittaa myös miten rikoksella luotu vauraus yhä ravitsee länsimaailman suuromistajia, näitä hienostuneiden ryövärien perillisiä. Miten valta voikaan keskittyä niin mauttomasti! Nämä eivät ole uusia ajatuksia, mutta hyvä niistä on muistuttaa. Vain harva valtiokaan on ottanut vastuuta imperialismista.

Kongossa nostetaan valokeilaan todellisia historian henkilöitä: Leopold II, Belgian kuningas, joka lobbasi Kongon yksityiseksi omaisuudekseen; luutnantti Lemaire, joka Leopoldin laskuun poltti kyliä Kongossa ja vaati heimoilta alistumista; Léon Fiévez, byrokraatti ja kiduttaja, joka sääti, että jokaisesta tapetusta mustasta oli tuotava katkaistu käsi todisteeksi luodin tehokkaasta käytöstä; Goffinet´n veljekset, jotka neuvottelevat Leopoldin ”firmalle” etuja.

Kongoa riistettiin kumin takia, ja Leopoldista tuli ”porvarisfaarao”, kuten Vuillard kirjoittaa.

Kongo toimii imperialismin ääriesimerkkinä, eikä ihme: belgialainen hallinto tappoi alueella miljoonia. Siellä tapahtui yksi ensimmäisiä moderneja kansanmurhia – ja pitkään se oli unohdettu. Joseph Conrad kirjoitti aikanaan aiheesta romaanissaan Pimeyden sydän (1899). Sven Lindqvist viittaa hänkin Kongoon peratessaan imperialismia esseeteoksessaan Tappakaa ne saatanat (1992).

Mitä uutta Vuillard sanoo? Tuoretta hänen Kongossaan on se miten pahalle muovataan kasvot. Kirjailija myös kritisoi vapaakauppaa ja näyttää millainen on nykyisen talousjärjestelmän kolonialistinen alkuhämärä.

Köyhien sota jatkaa kapinan teemaa, jota Vuillard pyörittelee myös 14. heinäkuuta-teoksessa. Tuo Ranskan vallankumousta käsittelevä kirja uppoaa ehkä liikaa ranskalaisiin yksityiskohtiin, joita muunmaalaiset eivät niin tavoita. ”Köyhien sota” onnistuu paremmin.

Vuillard keskittyy radikaalin teologin Thomas Mŭntzerin elämäntarinaan. Välillä poiketaan kirjanpainotaidon merkitykseen, varhaisten uskonpuhdistajien John Wyclyffen ja Jan Husin vaiheisiin ja myöhäiskeskiajan kapinoihin Englannissa ja Ranskassa.

Tämä kaikki muodostaa taustan, jota vasten heijastuu suuri panoraama: Mŭntzerin taistelu tavallisten ihmisten puolesta rahaa, valtaa ja voimankäyttöä vastaan.

Mŭntzerin isä hirtetään pojan ollessa varhaisteini, ja hänestä sukeutuu protestantti ja kiivailija. Hän saarnaa kaivosmiehille, kankureille ja talonpojille. Hän messuaa saksaksi, rahvaan kielellä. Miekka otetaan pois ruhtinailta ja annetaan vihaisen kansan käsiin, sanoo Mŭntzer, ja kansa ymmärtää: vallanpitäjät eivät anna mitään ilmaiseksi, eivät leipää saati vapautta. Ihmiset alkavat Mŭntzerin kehotuksesta vaatia Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt, mutta sitä ei valta voi suvaita.

Mŭntzer arvosteli myös Lutheria, joka oli hänestä myynyt itsensä ruhtinaille. Luther sanoutuikin irti puhkeavasta talonpoikaiskapinasta ja vaati lahtaamaan kapinalliset kuin koirat.

Myös Friedrich Engels ja Karl Kautsky ovat kirjoittaneet Saksan talonpoikaissodasta ja luonnehtineet sitä varhaisena esimerkkinä luokkien välisestä konfliktista.

Vuillardin käsittelyssä Mŭntzeristä kehkeytyy universaali kapinallinen, missä tahansa ajassa vääryyttä vastaan nouseva henki.

Talonpoikaiset kapinalliset jyrättiin Frankenhausen taistelussa, Mŭntzer vangittiin ja teloitettiin, mutta hänen missionsa elää niin kauan kuin maailmassa piisaa sortoa ja eriarvoisuutta.

Vuillard tuo sanomansa esiin historian kautta ja melko abstraktilla tasolla. Kongo/ Köyhien sota voi silti olla ajan hermoilla, kun ajattelee miten pandemia ja imperialistinen hyökkäyssota Euroopassa on paljastanut talousjärjestelmän haavoittuvuuden; kriisiuutiset täyttävät eetterin.

Kun lähitulevaisuudessa siirrytään jälkifossiiliseen yhteiskuntaan, tulee talouskasvu väistämättä taittumaan, eikä se enää pysty peittämään jyrkkiä tulo- ja varallisuuseroja. Ilman talouskasvua yhden vauraus on suoraan pois joltain toiselta. On helppo ennustaa, että yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus palaa silloin räikeällä ryminällä.

Éric Vuillard:

Kongo/ Köyhien sota

Kaksi kertomusta, 150 s.

Suomentanut Lotta Toiviainen.

Siltala 2022.

Kritiikki on julkaistu Ydin-lehden numerossa 4/2022.

Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija

Teksti: Ville Ropponen

Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimpia graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

Viktoria Lomaskon teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa englanniksi Thomas Campbellin kääntämänä. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Se toinen Venäjä (Into, suom. Ville Ropponen).

Se toinen Venäjä luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella. Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä. Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon graafista reportaasia, erityisesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.

Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Se toinen Venäjä jakautuu kahteen, kronologisessa järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen. Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa. Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin

Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänellä on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla. Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä, ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan kolmestatoista luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

Toisenlainen yhteiskunta

Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä, nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011-2012 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet, asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön E-keskuksen agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvua sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousua Venäjällä. Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.

Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Graafisissa reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia

Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiiviisiin maaseuturealisteihin, vaikka hänen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

Entisen Neuvostoliiton näköaloja

– Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Moskovasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias-teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille. Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

– Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.

Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvototasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan, Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

– Lisäksi suunnittelen omaelämänkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

– Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.

Artikkeli on ilmestynyt Sarjainfossa 3/2018.