Juuri nyt

Tässä kaupungissa, missä muualla,

esineet ihmismäistyvät,

ihmiset esineellistyvät,

konsernirakenteen logistiikkaketjussa,

tuotantonauhalta tai mainonnan taulukoista

pudonneet vialliset produktit kerääntyvät

siltojen ja veneiden alle, rupisiin vuokra-asuntoihin,

pikavippikassalle, TE- keskuksen ja Kelan aulaan

marisemaan, juomaan litkujaan, piikittämään vauhtia

näihin kirottuihin päiviin, jolloin

nousujohteiset, yhä leijuvammat työntekijät

kulkevat heidän ohitseen

näkemättä kuin sinkkiarkuista

lehahtavat perhoset

Tässä kaupungissa, missä muualla,

ihmetellään tulisiko tuntea myötätuntoa

tietokoneita kohtaan, ehkä silittää niiden

sähkönväristä pintaa, ehkä oppia näkemään

miten esineet ihmismäistyvät

penkin alle särkyneissä pulloissa,

takapihan laajenevassa muovilautassa,

ruhoissa, joita makaa konsolipelin kymppitasolla,

kulttuurissa joka imitoi tätä kaikkea.

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan.

Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla.

Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poimii

Gulag-leirien tuhkan, se nappaa suursikaloiden jätteet,

se korjaa tehtaiden kuonan.

On onni että robotit vievät työt.

Ja robotit vievät tytöt.

Tytöt vievät robotit,

koska robotit ovat sukupuolettomia, mutta

niillä on siitin.

Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa

demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.

Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.

Feuer frei!

Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.

Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.

Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.

Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä

ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.

Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,

ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.

Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,

tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.

Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Maailma menee helvettiin

Maailma menee helvettiin

En ryhtynyt kinky-insinöörin primäärirakastajaksi,

en Skattan leidin vakipanoksi, en seurustellut,

inhoan kommareita melkein yhtä paljon kuin kapitalisti-paskoja,

maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.

En ryhtynyt pörssiklubin sihteeriksi,

en Elinkeinoelämän valtuuskunnan syöttilääksi, en tehnyt korruptiota,

inhoan politiikkaa melkein yhtä paljon kuin bisnestä,

maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.

En ryhtynyt tappajaksi, en kennelklubin varainhoitajaksi,

en heteroksi, en homoksi, en nahjustellut,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

En ryhtynyt setelinpainajaksi, en rock-tähdeksi,

en asekauppiaaksi tai tupakkatehtaan juoksupojaksi, en pääministeriksi,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

En ryhtynyt jumalaksi, en allahiksi,

en syöttänyt ideologiaa kehitysvammaisille, en uskonut mitään,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

Tulevaisuudessa ei ole arkipäiviä

Robotti on ensirakastaja, kuvainraastaja, rengastaja, rahastaja.

Nykyään ei voi luottaa parisuhteen kestävyyteen.

Robotti on ohjastaja, metallinpaljastaja, itsensäpaljastaja, marjastaja.

Seurustelet, hän merkitsee sinulle toista mutta omaa. Peiliä niin somaa. Luotat häneen.

Ja yhtäkkiä hän jättää sinut. Katoaa kuvasta. Jäät yksin.

Ei karhu vienyt häntä, ei susi, ei häntä vienyt krokotiili, ei hai, vaikka hän on tuoretta lihaa.

Ei hän ole kuollut.

Hän vain lähti pois, päätti jatkaa elämäänsä muualla. Ihminen toisten ihmisten kanssa.

Onneksi tulevaisuudessa jätetty ihmisparka voi ostaa kaupasta robotin kumppanikseen.

Tulevaisuudessa ihmiset seurustelevat robotin kanssa, robotit elävät ihmisen kanssa.

Robottikin voi lakata toimimasta. Mutta sen voi korjata

tai ostaa tilalle miukeamman, tiukeamman, hehkeämmän, himottavan robotin,

jonka kanssa seksi on vielä parempaa.

Mainokset viitoittavat tietä tulevaisuuteen.

Vallaton vastuu/ Muistojen joukkotuhontaa

Vallaton vastuu

Emme voi valita sitä keneksi synnymme,

emme ihon- tai silmien väriä, etniteettiä, sukupuolta, vanhempien tulotasoa,

kieltä jonka opimme, sukupuolista suuntaustamme, kulttuuria johon kasvamme.

Kuinka kaikki voikin olla niin sekavaa ja samalla pakonalaista

- missä on valinnanvapaus?

Kaikesta huolimatta meidän on otettava vastuu

menneiden sukupolvien tekemisistä

ja tekemättä jättämisistä

olivatpa ne mitä hyvänsä.

Muistojen joukkotuhontaa

Kohtasimme verbaalisesti Katajanokan kärjessä.

Muistelimme Ruotsinsalmen meritaistelua, 

emme nähneet siinä mitään muisteltavaa.

Olin taas harjoittanut itseyteni, moneuksieni, ihmissuhteiden ja töideni joukkotuhontaa

päiväkaupalla harppuunoiden, syvyyspommien, vodkapullojen ja raskaan veden avulla.

Idässä ja lännessä harjoiteltiin sotaa.

Poliitikot harjoittelivat rauhanpuheitaan.

Kohtasimme puolueettomalla maalla. Olimme vaiti.

Naurulokit ilmoittivat kantansa välittömästi.

Poliitikot harjoittelivat rauhanpuheitaan, me tiesimme paremmin.

Sota on liian kallista viihdettä.

Meidän täytyy tyytyä muistojen joukkotuhontaan.

Taigan anarkisti

Juri Vella: Rakkauden maa. Suomentanut Karin Lukin. Johdanto Eva Toulouze ja Stephan Dudeck. Runoja ja dialogeja. 192 s. Atrain 2016.

Metsänenetsisyntyinen Juri Vella (Aivaseda, 1948-2013) ehti kuolla ennen kuin häneltä julkaistiin suomennosvalikoimaa. Joitakin Vellan runosuomennoksia oli ilmestynyt suomalaisissa lehdissä, ja hänen aktivismistaan tiedettiin meillä.

Vellan myöhäistuotannosta kootun valikoiman runoista ja dialogeista saa annoksen luonnonläheistä filosofiaa ja poromiehen elämää sekä käsityksen Siperian alkuperäiskansojen oloista öljytalouden keskellä.

Valikoiman teksteissä korostuu vuoropuhelu. Vellaa muistuttava keskeislyyrinen ääni käy sitä erilaisten henkilöiden kanssa, kuten ortodoksisen nunnan, paikallislehden lukijoiden, taigassa vierailevan venäläisrunoilijan ja Yhdysvaltain alkuperäiskansoja edustavan runoilija N. Scott Momadayn. Vellalle dialogisuus tarkoittaa paitsi monologisuuden, esimerkiksi vallanpitäjien ideologistien viestien, vastustamista, myös pyrkimystä vastavuoroiseen yhteyteen.

Gorkin kirjallisuusinstituutissa Moskovassa opiskellut Vella palasi kotiseudulleen Hanti-Mansiaan eli Jugraan. Hän opetteli poronhoitajaksi ja asettui erämaahan. Vella oli mukana, kun Jugran alkuperäiskansojen aktivismi 1990-luvulla hieman kohensi heidän asemaansa. Väsymättä hän kamppaili öljy-yhtiöitä vastaan.

Vella kirjoitti pääosin venäjäksi, koska hänen mukaansa metsänenetsit olivat menettäneet metaforisen runokielensä ja säilyttäneet vain arkisen ja asiakielen. Kuin kaikuna tästä Vella kieltäytyi venäläisen runouden valtavirran korukielestä. Hänen runoutensa on toteavaa, arkista, lähes minimalistista. Venäläisestä valtavirrasta poiketen Vella käytti vapaata mittaa. Hänen runoutensa muistuttaa Boris Pasternakia ja tšuvassisyntyistä Gennadi Aigia.

Vellan teksteissä erottuvat luonnonnäyt, lankeaminen loveen ja erämaan arkiaskareet. Vallanpitäjien kritiikki on pelottoman suoraa. Runoissa öljy peittää joet ja taiga kuolee pystyyn. Nämä kuvat sopii muistaa Suomessakin: valtaosa öljystämme ostetaan Venäjältä.

Runoääni vaihtelee intiimistä pilailevaan ja ärhäkkään. Vastasyntynyt poronvasa vasten öljykenttää on toistuva kuva. Vella kritisoi teknologista kehitystä kehottaen älylliseen kehitykseen. Taloudellinen epätasa-arvo saa huutia. Runoilija tekee konkreettisiakin ehdotuksia uusiutuvien energiamuotojen käytöstä. Runoissa viitataan usein Tšetšenian sotiin. Tšetšeenien ja palestiinalaisten kohtalot samaistuvat. Globaali kvartaalitalous ja suurvaltojen väki sortavat pieniä kansoja yhtälailla idästä länteen.

Kokoelman paras dialogi on ”Apokalypsi”. Sen sarkastisissa anekdooteissa edetään neuvostoajasta nykyhetkeen. Tarina stalinistivaltuutetusta opettamassa alkuperäisväestöä kalastamaan on hillitöntä satiiria, vaikka luultavasti tosipohjainen.

Karina Lukin on suomentanut Vellan hillityn runokielen mallikelpoisesti. Eva Toulouzen ja Stephan Dudeckin johdanto valottaa Vellan elämää, kulttuuriaktivismia ja tuotantoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Kekkoslovakia 2.0.

Hauskutin aikani,

katosin kuvasta, tulin taas takaisin,

hyvästi luvasta,

pyrynä metsän rajaa.

Hauskutin aikani,

itkin taas huvista, kiersin ulos

veroin ja osakkein,

tätä yhtä ja samaa.

Hauskutin aikani,

tapoin taas halusta, ylestä palosta,

tätä lujaa jämää.

Hauskutin aikani,

Kempeleen kalusta, uskosta lujasta,

paloa hämää.

Hauskutin aikani,

tuskutin kaikki, hyppäsin itse

sinne lahtarin läjään.

Ihmisrobotti juhlissa

Hän juhlistaa olemustaan, sulat ja värit.

Hänen olemuksensa on etumusta täynnä.

Hän katsoo, eikä kukaan kehtaa olla vastaamatta katseeseen.

Häntä kohdistavat kamerat.

Miksi, miksi, miksi, miksi, miksi,

miksi, miksi, miksi, miksi, miksi

Ei täällä ole turhia kysymyksiä.

Häntä kohdistavat kamerat, koska hän on tärkeä ja paljon enemmän kuin muut ,

kuin muut me täällä,

kuin muut me täällä,

kuin muut me täällä,

enemmän kuin minä ja sinä.

Koneistosta ei tietenkään ole kysymys.

Vorkutasta hei

Kun me saavuimme Vorkutaan,
jäkälää paljon kuin lunta,
Gulag-vangit tekivät kaiken,
nussin häntä, joka on kokeellisista pienin,
pituuskasvultaan,
siitä on kauan 50 vuotta,
nyt olen yli yhdeksänkymmenvuotias, huulissani
kasvaa viiksiä, olen yhä juoksussa,

vartija,

ei siellä seksiä ajateltu,
oli niin helvetin nälkä ja kylmä.
Ja kivihiilipöly huumasi aistimia.
Stalin ja viikset.

Juhlimme baarissa nimeltä Berlin.
Mikä meitä vaivaa?
Tyttö on kotoisin Nagasakista?
Tai mistä vain, menemme pohjoiseen.

Isku yhteen suuntaan, tuli kaivos.
Isku toiseen suuntaan, tuli metsätyömaa.
Isku kolmanteen suuntaan, tuli rautatiemaa.

Just ja pakkanen. Minä olen etelästä ja minä tiedän, että näin pitää tehdä, eikä kukaan
kerro minulle ikinä, ettei näin pitänyt tehdä. Siksi
että tiiliä oli tarpeeksi. Ja tiliä.

Stalin sanoi.
Ja rautatie tuli etelästä.

Romanttisen runoilijan encore

Sergei Jesenin oli Venäjän Pentti Saarikoski.

Ville Ropponen

Lokakuussa 2015 Batumin tukahduttava hellepäivä purkautuu kaatosateeksi, jota turistit, kasinohait, bilehileet ja tavalliset tallaajat pakenevat. Katselen Melikišvili-katu 11:sta porttikongista, kun kulkukoira etsii suojaa rakennustyömaalta, mutta työmiehet hätistävät sen tiehensä. Koira luikkii läpi puiston, jossa hääseurue väistyy puiden alle.

Batumissa, jota georgialaiset sanovat nykyään rakkauden kaupungiksi, törmää yhtenään häiden hulinaan. Sitten koira sujahtaa viereeni porttikongiin. Eläin antautuu hansikoidun käteni rapsutettavaksi, ja sulloudumme yhdessä syvemmälle talon sisään.

Yhdessä koiran kanssa painamme korvamme vasten kuivaa kiviseinää: kuulostelemme vanhan talon ääniä. Koetamme kuulla romantiikan säväreitä tässä osoitteessa, jossa aikakautensa rock-tähti, traaginen runoilija Sergei Jesenin eli viimeisiä tyytyväisyyden hetkiään.

Täällä Jeseninin silmissä kimaltelivat Khorasanin kullatut katot ja sieraimissa tuntui sahrami. Hän fantasioi hunnutetuista naisista ja hörppi teetä – tai mitä nyt sitten hörppikään. Ja koirallakin on tässä oma paikkansa.

”Joulukuussa 1924 syklooni toi ennenkokemattoman kylmän sään Batumiin. Viisitoista astetta pakkasta iski naapurustoon. Parissa päivässä sitruunaviljelmät ja eucalyptyspuut Mustanmeren rannalla kuolivat. Hurrikaanin vahvuiset tuulet vispasivat merta ja upottivat laivoja. Kolmimetriset, vaahdon kehystämät aallot karjuivat ja hakkasivat talon seiniä, jossa Jesenin asui. Kaupungin kadut tukkeutuivat lumikinoksista ja sudet kahlasivat niiden halki. Rautatieyhteys katkesi ja lennätinlinjat murtuivat. Kaiken kruununa alkoi maanjäristys”, kirjoittaa Jeseninin ystävä kirjailija Nikolai Veržibsky vain lievästi liioitellen teoksessaan Vstretši s Jeseninym (1961, ”Tapaamisia Jeseninin kansssa”).

Sergei Jesenin saapui Kaukasiaan maineensa huipulla syyskuussa 1924. Hän oli ollut tsaarin Venäjän skandalisti ja valtakunnanjuoppo, jonka aiempi avioliitto maailmankuulun tanssijatar Isadora Duncanin kanssa oli saanut median kuolaamaan Euroopasta Amerikkaan. Jesenin oli samaa romanttista runoilijatyyppiä kuin Artur Rimbaud, Dylan Thomas, Eino Leino tai Pentti Saarikoski. Tämän tyypin roolitukseen kuuluivat julkiset kohut, vaihtuvat seksuaalikumppanit ja runsas ryyppääminen. Jesenin oli neljä kertaa naimisissa, ja jo vuosia hän oli ollut sen verran tuliliemen tuttavana, että näki pikku-ukkoja ja sai vainoharhoja.

Uudessa neuvostoyhteiskunnasssa runoilija tunsi itsensä vieraaksi, vaikka olikin aluksi kannattanut bolševikkeja, koska ”nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Jesenin sai vaikutteita skyyttalaisliikkeeltä, jonka mukaan vallankumous ratkaisi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Jesenin asettui idän, ”maaseudun” ja ”irrationaalisen tunteen” puolelle, ja ehkä siksi hän hehkuttaa monessa runossaan Venäjän aasialaisuutta.

Runoilijan into laantui, kun bolševikit näyttivät pilaavan hänen unelmiensa agraari-Venäjän. Jesenin ei uskaltanut tai halunnut kritisoida bolševikkeja, mutta ironiaa ja epäilyä löytyy myöhäisrunoista. Runossa ”Neuvosto-Venäjä” (1924) runoilija toteaa, ettei häntä tarvita uudessa yhteiskunnassa.

Jesenin runoilijanrooli oli myös talonpoikainen, vaikka hän oli läpeensä kirjallisesti sivistynyt. Kirjeissään hän kutsui itseään mordvalaiseksi. Runoilijan varhaistuotannossa piirretään esiin satujen sipulikirkko-Venäjä, jollaista todellisuudesta tuskin on koskaan löytynyt.

”Jesenin saveaa saappaansa kuten naiset puuteroivat nenänsä ennen salonkeihin astumista”, leukaili Vladimir Majakovski Jeseninin saapuesssa Pietarin runoilijapiireihin syksyllä 1916. Jesenin oli kerubimaisen kaunis ja hänen tyylinsä resitoida runoja tunteella vakuutti kuulijat.

Jesenin ei jäänyt maalaiselämän ja luonnonnäkyjen propagoijaksi, vaan vaikutti myös imaginistien liikkeessä. Aikakauden keskeisiin kokeellisiin suuntauksiin, akmeismiin ja futurismiin, verrattuna imaginismin merkitys oli ehkä marginaalinen, mutta sillä oli sukulaisryhmiä ulkomailla. Amerikkalaiset imagistit, kuten Ezra Pound, olivat käsityksissään kielen metaforisuudesta hyvin lähellä imaginistien ideoita. Imaginistit korostivat kuvan ja metaforan itsetarkoituksellista merkitystä.

Imaginistiajoista on kirjoittanut Jeseninin ystävä runoilija Anatoli Mariengof teoksessaan Romaani vailla valhetta (1926, suom. Olli Kuukasjärvi. Tamara Press 2002). Moskovassa Mariengof ja Jesenin jakoivat asunnon ja jossain vaiheessa myös kämpän ainoan vuoteen, lähes naisystävätkin.

Tasapäisyyteen totuttelevien neuvostoihmisten keskellä runoilijat keikaroivat silinterihatuissa, nimesivät katuja uudelleen itsensä mukaan ja painattivat julistuksen ”yleisestä liikekannallepanosta radikaalien runollisten muotojen puolustamiseksi”. Julistustaan he liimasivat sotakomissariaatin päiväkäskyn viereen Moskovan aitoihin.

Myöhemmin, kun Jesenin-kultti nousi, Mariengofia pidettiin ”puhtaan Jeseninin likaisena varjona”, joka muka johdatti maalaispojan turmelukseen – aivan kuin Jesenin ei olisi sinne itse osannut.

Venäjällä Jesenin on yhä hyvin suosittu, vaikka älyköt nyrpistelevät. Venäjän artomellerin keskeislyyrinen sanonta osuu usein ohimoon.

Suomessa hän on yllättävän tuntematon. Ensimmäinen laajempi suomennosvalikoimakin ilmestyi vasta 2000-luvulla.

”Katurunouden” ja esittävän runon tekijöiden sopisi ottaa Jesenin omakseen, sillä hän on melodian mestari – jos vain suomennokset pysyvät Jeseninin tasolla. Runoilija kokeili symbolismin ja imaginismin keinoja, mutta runoissa viehättää eniten hersyvä tunne, kansanrunouden tyylinen laulullisuus ja rytmi, joka syntyy runomitasta ja äännetoistosta.

Ei ihme, että Jeseninin runoja on paljon sävelletty, viime vuosinakin.

Mitäpä jos noista vartalon liikkeistä,/ aamunraikkaista kasvoista,/ lahjoittaisin Khorasanin huivin/ ja maton Širazista?

Nykyään Batumissa piirtelevät pilvenpiirtäjät, sadat kasinot pyörivät, raha kahisee ja löytää pesänsä. Rantakadulla sojottaa Aakkostorni, joka on muistomerkki georgialaisille kirjaimille. Batumin Mc'Donalds näyttää peileillä päällystetyltä ballistiselta ohjukselta.

Matkailuun panostetaan vastaavalla kiihkolla, jolla Josif Džugasvilin poliittisten gangsterien joukkio täytti kuudestilaukeaviaan sata vuotta aiemmin. Batumi on viimeisen 10 vuoden aikana muuttunut Georgian ”Dubaiksi” ja ”Las Vegasiksi”. Se muistuttaa hieman Kazakhstanin Astanaa tai Länsi-Siperian öljykaupunkeja: raaka kasinokapitalismi ja futuristinen arkkitehtuuri lyövät kättä vuosisataisissa kulisseissa.

Kun Jesenin 1920-luvulla muutti kaupunkiin, se oli  kaistale aatelista kylpyläresidenssiä proletariaatin valtion kainalossa. Runoilija etsi energiaa ja kirjoitusrauhaa. Hän etsi terveellistä elämää. Kirjeissään ystävilleen Venäjällä hän vakuutti kulkevansa poispäin ”viime vuosien boheemielämästä”.

Batumissakin Jesenin tosin joi todistajien mukaan päivittäin pullollisen konjakkia. Ehkä hän vakuuttui myös georgialaisesta viininjuontityylistä, jossa malja kumotaan aina kerralla, eikä maistellen kuten Euroopassa.

Mikä tärkeintä: Jesenin etsi Batumista itämaita. Runoilija oli jo pitkään ollut kiinnostunut persialaisesta runoudesta; hän oli matkustanut Uzbekistaniin ja Bakuun sekä haastatellut Persiassa käyneitä. Ei ole mikään ihme, että Jesenin tunsi löytävänsä idän myös Georgiasta.

Jo 1800-luvun venäläiset kirjailijat Puškin, Lermontov ja Gribojedov olivat kuvanneet Georgiaa orientaalisena ja lähes islamilaisena maana. Todellisuudessa Georgia ei ollut erityisen aasialainen, ja kristinusko oli maassa vanhempaa kuin Venäjällä – mutta miksi takertua pikkuseikkoihin.

Matkatessaan Georgian Tiflisin kautta Batumiin Jesenin tapasi georgialaisia runoilijoita, kuten Titsian Tabidzen ja Paolo Iašvilin. Erityisesti Tabidzde ystävystyi myöhemmin Boris Pasternakin kanssa, josta sukeutui Georgian kulttuurin ihailija. Molemmat georgialaisrunoilijat likvidoitiin Stalinin puhdistuksissa.

Tiflisissä Jesenin sekaantui humalaisiin tappeluihin kapakoissa, jolloin vain georgialaiset runoilijat pystyivät estämään häntä saamasta ”kaukasialaisesta tikarista”. Siitä että puna-armeija oli vain pari vuotta aiemmin miehittänyt Georgian ja lopettanut samalla maan lyhyen itsenäisyyden Jeseninillä ei tunnu olleen mitään käsitystä.

Batumiin saavuttuaan Jesenin näytti aluksi työskentelevän pirullista tahtia. Syntyikin monta runoa ”Persialaisten aiheiden” runosarjaan, joka on valoisampi väläys runoilijan viime vuosien synkässä tuotannossa. Hän kirjoitti muutakin, kuten runoelman Anna Snegina ja runon ”Katoava Venäjä” sekä pinnistellyn oloisen runon Leninistä nimeltä ”Maailman kapteeni”. Mutta sitten lumimyrsky pilasi kaiken. Ja Batumi osoittautui ”pahemmaksi kuin kyläpahanen”. Tylsyys laskeutui kaduille.

Onneksi Jesenin oli jo ehtinyt tutustua Šagane Taljaniin, nuoreen opettajattareen, josta muovautui ”Persialaisten aiheiden” keskeinen hahmo ja muusa. Heidän suhteensa laadusta on pitkään arvuuteltu, mutta todennäköisesti he vain keskustelivat kirjallisuudesta, ja Jesenin lainasi pari opusta Taljanilta.

Jesenin oli nimittäin Batumissa lähes ensi päivistä asti suhteissa mystisen ”Miss Ol:in” kanssa. Tämä oli luultavasti 18-vuotias kirjallisuudesta kiinnostunut gymnaasityttö. Heidän suhteensa oli intiimi, ja Jesenin mainitsi kirjeissään jopa avioliittoaikeista. Saatuaan tammikuussa 1925 tietää, että tyttö ja hänen sukulaisensa ovat sekaantuneet Turkista tulevaan salakuljetuskauppaan, Jesenin tylysti katkaisi välit.

Runojen muusaksi sopi paremmin Šagane, eksoottisen nimensäkin takia. Vaikka hän ei ollutkaan persialainen, vaan armenialainen, syntyisin pölyisestä Akhalsikhestä, nykyisin Georgiaan kuuluvasta pikkukaupungista keskellä Mešketian turkkilaisten vanhaa kotiseutua. Baku Rabotši-lehdessä tammikuussa 1925 ensi kertaa ilmestyneestä, ”Persialaisten aiheiden” kolmannesta runosta tuli yksi Jesenin kuuluisimpia. Se alkaa näin:

Šagane, oma Šagane!/ Koska olen pohjoisesta, eikö niin,/ kerron sinulle miten vainiolla,/ ruis aaltoilee kuun alla./ Šagane, oma Šagane!

Runosarja ”Persialaisia aiheita” muodostaa mielikuvitusmatkan Iraniin. Runoissa on viittauksia klassisiin persialaisrunoilijoihin ja orientalistisia kuvia: on mustia huntuja ja teehuoneiden koristeellista hämärää, tepastellaan puutarhoissa, satakielet livertävät ja ruusut rusottavat. Runo-minä haikailee kuitenkin jatkuvasti kaukaiselle Venäjälle ja ”pohjoisen tytön” perään. Ei ole yllätys, että sarja päättyy päätökseen palata kotimaahan.

Vuosi Batumin ajan jälkeen, joulukuussa 1925 Jesenin muutti Pietariin, jossa oli aloittanut kirjailijanuransa. Hän palasi kuin vanha elefantti syntymäsijoilleen. Runoilija kirjautui huippuhotelli Angleterreen, kirjoitti jäähyväisrunonsa ”Hyvästi ystäväni, hyvästi” omalla verellään kuin japanilainen samurai ja hirttäytyi.

Tarkkaan ottaen ei tapahtunut aivan näin, vaikka tarina levisi maakuntalehtiin ja sieltä maailmalle. Jesenin kirjoitti viimeisen runonsa päivää ennen itsemurhaansa. Hän valitteli ystävilleen, ettei hotellihuoneessa ollut mustetta ja – runoilija näytti viillettyä rannettaan. Hän repi runonsa paperin neljään osaan ja antoi ystävälleen Erlinille, vannotti lukemaan kun tämä olisi yksin. Sattuman takia Erlin luki runon, eräänlaisen avunpyynnön, vasta seuraavana päivänä, kun Jesenin oli jo hirttäytynyt.

Neuvostoliitossa levisi 1970-1980-luvuilla teoria, että salainen poliisi OGPU olisi murhannut Jeseninin ja lavastanut sen itsemurhaksi. Samaa on epäilty Majakovskin itsemurhasta. Mitään todisteita olettamukselle ei ole löytynyt. Luultavasti kyseessä on dissidenttimyytti, sädekehä, joka syttyi palamaan muidenkin neuvostovallan alkuaikoina kuolleiden kirjailijoiden päälle.

Jesenin itsemurhan teatraalisuus tekee hänen kuolemastaan myös jollain tapaa lähes groteskin. Mutta sellaisia itsemurhat joskus ovat. Muistan nuoruudestani erään tapauksen, kun Tapiolan tornista hyppäsi mies frakki päällä. Hän oli vuokrannut asun pukeutuakseen kerrankin kunnolla. Ei itsemurhissa tietenkään oikeasti ole mitään huvittavaa.

Kenties Jesenin oli pääsemättömissä romantiikan aikakaudesta ja ”hullun neron” roolista siihen kuuluvine haittavaikutuksineen? Rooli oli peräisin 1800-luvun modernisoituvasta Euroopasta. Venäjän liukuessa kohti nykyaikaistumista kommunistisen kokeilun terässiivillä tuon roolin oli kadottava vanhan aikakauden mukana. Samalla katosi rooliin liimautunut ihminen.

Jesenin oli epäilemättä sairas.Tai niin kuin Jesenin itse sen sanoi toiseksi viimeisessä runossaan ”Musta mies”: ”vihmoo viina aivoja”.

Runoilijanrooli, johon Jesenin pukeutui, on nyt auttamatta vanhentunut ja pois muodista. Nykyajan menestynyt miesrunoilija on Alexander Stubbia muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja esittelee ehkä työhuoneensa. Jos hän on nainen, hän on tiukka bisnesmimmi ja poseeraa avokaulaisessa, mutta hallitussa mekossa meikki ojossa kiiltopaperisen aikauslehden kannessa.

Tällaiset hahmot sopivat myös hyvin sujahtelemaan nykyisen Batumin VAU-arkkitehtuurin lomaan.

Kaatosade on päättynyt Batumissa. Aurinko hohkaa taas Vähä-Kaukasuksen huippujen yllä kuin adžarialainen hatšapuri – kananmuna ja voiklimppi keskellä.

Huomenna taidan unohtaa Batumin ja lähteä katsomaan Gonion kylää. Tarun mukaan Kolkhiin kuningas Aetes hautasi poikansa Apsarosin Gonioon sen jälkeen, kun Kultaisen taljan varastanut helleeni Jason oli likvidoinut tämän. Joidenkin lähteiden mukaan myös yksi Jeesuksen opetuslapsista, Matteus, olisi haudattu Gonioon.

Mitäpä Georgiasta ei löytyisi? Niin ajatteli Jeseninkin.

Jeseninin runosuomennosten katkelmat on kursivoitu. Ensimmäinen katkelma (”Persialaisten aiheiden 1.runo) on teoksesta Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot (suom. Olli Hyvärinen). Nastamuumio 2009. Toisen katkelman (”Persialaisten aiheiden” 3. runo) ja katkelman Veržibskyn teoksesta on suomentanut Ville Ropponen.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 1/2016.

Runoja - mitäpä muutakaan

Hikinen päivä

tai voi olla että tulee vettä

miljoonat tunnit lönkyttävät laiskasti pois

palaamattomiin

hiukset katoavat

lopputyöstä ei vain tule valmista,

kuten ei...

rakkauksia liikkuu pyöröovissa

tuoksut tai hajut eivät enää yllätä

hän on niin väsynyt ettei saa unta

elämä on tavaratalo, tavarajuna, tavara-

Hymy huulillaan he kaatuvat

puolustaessaan niiden etuja

jotka hallitsevat heitä ja

päättävät heidän puolestaan

Mahla pusertuu koivun kyljestä

joka kevät

maku on erilainen

kulttuurisesti yhdenmukaistettuja & koulutettuja yksilöitä on helppo siirrellä työelämässä tehtävästä toiseen käyttäen vain minimaalisesti resursseja uudelleenkoulutukseen

Kumista tehdyt ehkäisevät univormut

Normaliteetin diktatuuri

Mutta aurinkoon me lopulta palaamme

*

Isäni on ovikellon summeri.

Isäni on ilkeä ihminen, penseä

ja heikkotahtoinen, juopahtava

– niin kuin isät yleensä.

Veljeni makaa sängyllä,

vääntelehtii, vikisee,

hänen on paha olla, harhat

sahaavat häntä neljään osaan.

Katson näitä kummallisia klovneja.

Heitä minä rakastan.

*

Sivistys - sotaa

aisteja vastaan.

Koivunlehti, nukkainen,

kääntyi kopioksi.

Ne tulivat koneen ruudulta,

valtasivat pikkuaivot,

vaikka 100 vuotta

oli renki ollut renki,

suunnitelma tehty kestämään mutaatiot.

Pakkomielteen ilmentymä,

pako todellisuudesta,

kulkuvälineellä, jonka energialähdettä

ei voida määrittää.

Bestrafe mich, führer,

olen muokattavaa lihaa.

Kun minä jakaudun,

jatka sinä tiellä

kohti oikeata risteystä.

*

Talvi on viimein tullut, lunta polviin asti

Päivä kierii yksi kerrallaan,

pimeyttä on sen verran, että näkee

kääntyä tuleen

Bjarmia-antologia

Toimittamani Bjarmia-antologia, suomennosvalikoima uralilaista nykyrunoutta on ilmestynyt.




Bjarmia-antologia esittelee suomalais-ugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan. Runot ovat syntyneet kansainvälisen runokiertueen seurauksena. Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallot sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä.Antologian runoilijoita yhdistää etnofuturismi, Virossa kehitetty ja yli Venäjänmaan levinnyt taidesuuntaus, joka pyrkii yhdistämään kansallista ja perinteistä moderniin maailmankulttuuriin.

Venäjän kevättä

Kiilaklubi ”Venäjän kevät” toteutui viimein 28. maaliskuuta bar Mustassa Kissassa. Tuli tyytyväisyyden tunne, kun pitkään suunniteltu klubi onnistui suorastaan yli odotusten. Yleisöä oli paikalla mukavasti, kaikkiaan useita kymmeniä. Klubilla esiintyvät venäläiset runoilijat Pavel Arsenjev ja Jevgenija Suslova sekä suomalaiset, venäläistaustaiset runoilijat Polina Kopylova ja Susinukke Kosola eli Daniil Kozlov. Klubi oli kaksikielinen: suomenvenäläiset runoilijat lukivat runojaan suomeksi ja venäjäksi, ja venäläisten runoista esitettiin Anni Lappelan suomennokset.

Ajatus järjestää venäläisen runouden klubi syntyi paitsi kiinnostuksesta venäläiseen kirjallisuuteen, myös kansainvälisen ilmapiirin paineesta. Ukrainan sodan ja Putinin Venäjän uuden aiempaa aggressiivisemman politiikan vaikutuksesta Venäjä ja ylipäänsä venäläisyys, jopa venäjän kieli ovat politisoituneet myös Suomessa. Iltapäivälehdet ovat kohta vuoden myyneet lehtiään enemmän tai vähemmän tosiasioihin pohjaavien uhkakuvien kiihkeällä perkaamisella. Mahdollisiin uhkiin on toki järkevää varautua, mutta kyse ei ole vain tästä.

Huomiota on herättänyt somessa ja jopa valtamediassa viime syksynä käynnistynyt yleinen keskustelu ”viidennestä kolonnasta” Suomessa. Putinin Venäjä on luvannut niin sanotusti puolustaa venäläisiä myös ulkomailla. Tämän on katsottu luovan uhan myös Suomessa, jos maassamme asuvaa noin 50 000 venäjäläistä pyrittäisiin käyttämään poliittisen pelin työkaluina. Joissakin suomalaisissa piireissä, myös kulttuuripiireissä on herännyt halu vastakkainasetteluihin.

On vaadittu suomenvenäläisiä ”irtisanoutumaan Putinin Venäjästä” tai ”vakuuttamaan uskollisuuttaan” Suomelle. Tällaiset vaatimukset ennakoivasta mahdollisesta kollektiivisesta syyllisyydestä kuulostavat melko absurdeilta, mutta hiipivän pelon ilmapiirissä niitä on alettu esittää yhä vakavammin. Vaikea tosin sanoa, miten tällaiset ”uskollisuudenvakuutukset” käytännössä toteutettaisiin. Kokoontuisivatko vähemmistön edustajat kenties Senaatintorille ja vakuuttaisivat juhlallisesti kumartamalla uskollisuuttaan patrioottiselle tasavallalle ja Euroopan Unionille?

Venäjä on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaa. Mediassa monet ovat epäilleet teemamaan valinnan järkevyyttä. On väitetty, että virallinen Venäjä tulee sanelemaan liikaa keitä kirjailijoita messuille kutsutaan. Niinpä on tärkeää, että Suomeen kutsutaan kriittisia venäläisiä kirjailijoita. Kulttuuri- ja kirjallisuussuhteita ei tule katkaista, vaikka joissakin suomalaisissa piireissä on vaadittu boikottia, vaan on pyrittävä pitämään yllä rakentavaa yhteyttä venäläiseen riippumattomaan älymystöön. Tämä on pahinta vastamyrkkyä pyrkimyksille eristää Venäjä Euroopasta, pyrkimyksille joita ei esiinny vain yhä autoritaarisemmaksi muuttuvan Venäjän valtapiireissä vaan myös läntisissä kerroksissa.

Kiilaklubilla esiintyneet runoilijat näyttivät mainiosti runouden kriittisen voiman. Pavel Arsenjev arvosteli epäsuorasti monia kotimaansa yhteiskunnallisia epäkohtia ja poliittista uuskontrollia. Susinukke Kosola taas täräytti esiin muun muassa terävän näkemyksen siitä mitä on kasvaa venäläisenä Suomessa, rasismin ajoittain ailahtelevissa kuohuissa. Esitetyt runot olivat kuitenkin ennen muuta lyriikkaa.

Parasta vastalääkettä kaikenlaiselle autoritarismille ja vastakkainasetteluille on se, että suvaitsemme monenlaisia ihmisiä, ja ennen muuta otamme ihmiset ihmisinä ja kulttuurin kulttuurina, runouden lyriikkana, eikä jonkin tietyn valtion tai ideologian kaksijalkaisina tai abstrakteina edustajina. Tällä hetkellä jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuutena olisi vastustaa uusia jakolinjoja, joita Eurooppaan halutaan luoda.

PS. Kiilaklubin nimi ”Venäjän kevät” viittaa moniaalle. Itä-Ukrainan separatististen ”tasavaltojen” äärivenäläiset aktiivit ovat käyttäneet nimitystä ”venäläinen kevät” niin sanotusta kansannoususta Ukrainan uusia vallanpitäjiä vastaan. Valtaosa näistä aktivisteista on tiettävästi peräisin Venäjältä. Osa on mahdollisesti sotilaselimistä, osa kansallisbolševikkeja ja jäseniä esimerkiksi eurasianistisen filosofin Aleksander Duginin ”Euraasia” -puolueessa. Venäjän oppositio on pyrkinyt ottamaan haltuunsa iskulauseen ”Venäjän kevät”. Tämän tunnuksen alla oli tarkoitus järjestää mielenosoitusmarssi Moskovassa maaliskuun alussa. Marssi muuttui lopulta murhatun oppositiojohtaja Boris Nemtsovin muistokulkueeksi.

Torvet soiden kohti uutta

Ville Ropponen

Venäläisen avantgarden manifestit. Toim. Tomi Huttunen. Suom Siiri Anttila et.

Modernistien lämmittämä kirjallinen tulivuori purkautui Venäjällä vuonna 1912: kubofuturistit Vladimir Majakovski, Aleksei Krutšonyh, David Burljuk ja ”maapallon presidentti” Velimir Hlebnikov julkaisivat manifestin Korvapuusti yleiselle maulle. He uhkasivat muun muassa heittää klassikot ulos Nykyajan Höyrylaivasta.

Futuristit keksivät muutakin kiinnostavaa, mutta aluksi provokaatiot ja viiripäisyys suhteessa valtavirtaan korostuivat. Hyökkäiltiin symbolismin ”rasvoittunutta mystiikkaa” vastaan. Vanha kulttuuri kiellettiin. Kirjallinen kenttä rihmoittui pian useiksi eri avantgarderyhmiksi, jotka rönsyilivät aina 1930-luvun alkuun, jolloin stalinistinen kulttuuripolitiikka leikkasi ne. Usealla ryhmistä oli kansainvälisiä esikuvia, mutta kaikki painottivat, että ne olivat syntyneet venäläisistä lähtökohdista. Osa ryhmistä oli epäpoliittisia, mutta valtaosa suuntauksista pyrki kirjallisuuden vallankumouksen lisäksi yhteiskunnan muuttamiseen ja ”uuden ihmisen” pohjusteluun. Kulttuurin kuohunta heijasti yhteiskunnan murrosta ja toisin päin.

Venäläisen avantgarden manifestit esittelee 15 avantgarderyhmää. Teokseen on suomennettu keskeisiä manifesteja ja kirjoituksia. Mukana ovat tärkeimmät ryhmät kubofuturistit, imaginistit, 41̊, LEF ja OBERIU sekä tuntemattomampia suuntauksia sentrifuugasta biokosmismiin.

Teos valaisee oikeastaan vain runouden ryhmiä. Mukana ei ole aikakauden proosan ”ornamentaalista koulukuntaa” tai Serapionin veljiä. Tämä tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä eräät kiintoisimmat kokeilut löytyvät tuon ajan proosasta (suomeksikin mm. antologiassa Neuvostoproosaa 1). Kokeilut madalsivat tuolloin proosan ja lyriikan eroa. Esimerkiksi Boris Pilnjakin romaani Alaston vuosi (1922) tai Osip Mandelštamin novelli Egyptiläinen postimerkki (1927) ovat enemmän proosarunoa. Rajaus on varmasti teoksen toimittajan, mutta sopii myös julkaisijalle, runokustantajaksi profiloituneelle Poesialle.

Kummastuttaa myös akmeismin jättäminen pois teoksesta. Avantgarderyhmä akmeistien kirjoituksia on suomennettu muualla, kuten teoksessa Oi runous (SKS 2000), mutta samoin futuristien päämanifestit löytyvät kyseisestä teoksesta. Akmeisteista jo mainitun Mandelštamin lisäksi Anna Ahmatova oli tärkeä hahmo venäläisessä avantgardessa.

Venäläisen avantgarden kiehtovimpia innovaatiota on futuristien kehittelemä ”järjentakainen” zaum-kieli. Se oli ”itsesyntyistä” äänneleikkien ja fantasian kieltä. Zaumissa teksti pakenee merkityksiä ja etsiytyy kielen syvärakenteisiin. Futuristit uskoivat zaumin avulla voivansa tavoittaa jopa yleismaailmallisen runokielen.

Toinen kiinnostava futuristien keksintö on sdvig. Se merkitsee tekstin siirtymiä, rajan ylityksiä ja nyrjähdyksiä. Sdvigiä voi olla vaikkapa virheellinen vokaali, vikuroiva tavu, ennakoimaton säkeen ylitys tai muu yllätys.

Futuristien ideat ovat lähellä venäläisten formalistien teorioita. Esimerkiksi Viktor Šklovski piti taiteen tärkeimpänä tehtävänä todellisuuden ”outouttamista”. Valikoimaan sisältyvässä esseessä Sanan ylösnousemus Šklovski kritisoi automatisoitunutta sanankäyttöä, kaupallista taidetta sekä valmiiksi pureskeltua, helppoa kirjallisuutta.

Maailman uuteen tulkintaan pyrkivät kaikki avantgarderyhmät. Silti osaa pienemmistä ryhmistä olisi voinut käsitellä teoksessa lyhyemmin. Kaikilta ei olisi tarvinnut suomentaa ainakaan montaa manifestia. Esimerkiksi Runouden ullakko -ryhmä puhuu ”sanan ominaishajusta”. Biokosmismi taas painottaa filosofiaa, jonka avulla uskotaan voitavan saavuttaa kuolemattomuus ja jopa herättää kuolleet henkiin sekä asuttaa heidät avaruuteen.

Kiinnostus nousee kiehumispisteeseen 41̊ -ryhmän ja oberiuttien kohdalla.

Sisällissodan vuosina venäläisen avantgarden huippunimet parveilivat menševikkien hallitsemassa Georgiassa, jossa olot säilyivät rauhallisina. Tiflisin monikielisyys innoitti kokeiluihin. Futurismin huippu koitti vuonna 1918, kun Krutšonyh ja kumppanit perustivat Tiflisissä ryhmän 41̊. Meillä aika tuntemattoman ryhmän esittelyssä olisi voinut mainita venäläisten yhteydet georgialaisiin avantgardisteihin, kuten ryhmään ”Sinisten juomasarvien veljeskunta”. Georgialaiset julkaisivat esimerkiksi maineikkaan avantgardeantologian H2SO4 (1924).

Suomennetuissa 41̊ -ryhmän manifesteissa kokeelliset keinot havainnollistuvat kiinnostavasti esimerkkien kautta. Sattuman rooli taiteessa, sdvigien muodostaminen, zaum-kieli, sana- ja äänneleikit, merkitysten siirtymät ja nonsense osoitetaan konkreettisesti. Suomennos sisältää kopioita alkuperäisistä julkaisuista, joten myös typogarafiset kokeilut tulevat esiin.

OBERIU (Todellisen Taiteen Yhdistys) oli avantgarden viimeisiä purskahduksia 1920-luvun lopun Leningradissa. Daniil Harmsin luotsaama ryhmä sovelsi eräänlaista semanttista zaumia, merkityksen järjenvastaisuutta. Oberiutit hakivat uusia teitä absurdista, paradokseista ja mielettömyyksistä.

Neuvostovalta likvidoi oberiutit 1930- ja 1940-luvuilla ja sensuroi heidät puoleksi vuosisadaksi. Vallanpitäjien kirous alleviivasi Harmsin lausumaa: ”runous pitää kirjoittaa niin että kun sen heittää ikkunasta, ikkuna särkyy”.

Vallanpitäjien kanssa yhteistyötä tehneistä ryhmistä Anatoli Mariengofin ja Sergei Jeseninin imaginistit keikaroi 1920-luvun alussa Moskovan runouden kukkona. Sisällissodan vuosina, kun nälänhätä ja paperipula vaivasivat, imaginistit pyörittivät bolševikkien tuella kirjallisuuslehtiä, kustantamoita ja elokuvateatteria.Anglosaksisten imagistien tyylisesti imaginistit korostavat kuvan itseisarvoa, puhtaan ja epäpuhtaan risteytysten estetetiikkaa sekä vapaata mittaa.

”Taide on muotoa. Sisältö on yksi muodon osa”, määrittelee Mariengof.

Pian bolševikit kyllästyivät skandaalinhakuisiin imaginisteihin ja heihin alettiin soveltaa uusia säädöksiä huliganismista.

Liian kriittisten imaginistien tilalle nousi LEF (Taiteen Vasen Rintama), jonka mukaan kommunismia tuli rakentaa futurismin esteettisten näkemysten mukaan. Majakovski, Šklovski ja Osip Brik korostivat marxilaista taideteoriaa, mutta 1920-luvun lopulla ryhmän kautta pääsivät esiin monet avantgardistit, kuten Isaak Babel, Sergei Eisenstein ja Boris Pasternak, julkaisuvaikeudet kun kasautuivat muualla. LEF:istä tuli lopulta ensimmäinen dogmatismin peräänkuuluttaja, joka vaati ”maun diktatuuria”. Tämä ennakoi 1934 julistettua sosialistista realismia.

Miksi Suomessa on esiintynyt vain harvoin kirjailijaryhmiä? Pienessä maassa ei ole tarvetta ryhmittyä tai olemme niin individualisteja, ettei haluta leimautua joukkoon. Selityksiä riittää.

En lähde arvailemaan kuinka paljon nykysuomalainen kokeellinen runous tai proosa tai esseistiikka on avantgardea – jos nimitystä voi enää edes käyttää – muuta kuin siinä, että osa kirjailijoista on julistautunut etujoukoksi. Profeetat eivät tiedä olevansa profeettoja. Avantgardistit päinvastoin tietävät liiankin hyvin – ja välillä myös jälkimaailma on näiden pasuunanpuhaltajien kanssa samaa mieltä.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 4/2014.

Runoilija ja Krim, tasapaino ja järkkyminen

Ville Ropponen

I.

On kirjailijoita, joilla on erityinen suhde tiettyyn paikkaan. Ensinnä tulee mieleen Kafkan Praha, Joycen Dublin ja Dostojevskin Pietari. Osip Mandelštamille erityiseksi tilaksi muodostui Krim. Niemimaa veti häntä vastustamatta puoleensa.

Runoilija oli Krimin kulttuurihistorian lumoissa – se tuntui tarjoavan yhteyden klassiseen Eurooppaan. Ja kuitenkin Krimistä tuli hänen elämässään kahdesti myös paikka, joka vetäisi hänet keskelle nykyhetken nevaa. Ensimmäisellä kerralla oli tehtävä valinta Neuvosto-Venäjältä lähtemisestä tai jäämisestä. Toisella kerralla oli erilaisen valitsemisen paikka, ja lopulta epäpoliittisen runoilijan oli pakko lähettää viesti aikakaudelle.

II.

Runoilijana Mandelštam on vaikean maineessa. Hän ei pyrkinyt ottamaan huomioon minkäänlaista ”keskivertolukijaa”, ei koettanut tulla ymmärretyksi, vaan katsoi lukijan vertaisekseen, joka ymmärtäisi häntä, puhui hän miten vaikeasti tahansa. Poikkeuksia säännöstä ovat muutamat kantaa ottavat runot, jotka ovat viestejä aikalaisille.

Mandelštam kritisoi usein ”valmiin ajatuksen kääntäjiä”. Hän erotteli ne, jotka vain käyttävät runon muotoa ajatuksen ilmaisemiseen, oikeista runoilijoista. Hän arvosteli myös ”keksittyjä sanoja”. Mandelštamin näkemyksen mukaan runous ei ollut, eikä voinut olla rationaalista ajatusten pyörittelyä, nokkeluutta tai sanojen tietoista yhdistelyä, vaan mukaan tarvittiin aina esitietoista ja tunnepitoista prosessointia, valveunta.

Mandelštamin runoissa sanoilla on monesti merkityksiä, jotka poikkeavat suuresti sanakirjamerkityksistä ja ovat lähes runoilijan henkilökohtaisia merkityksiä. Esimerkiksi tunnetussa runossa, ”Keskiyö Moskovassa. Pramea buddhalainen kesä” (1931), viittaus buddhalaiseen kesään juontuu siitä, että filosofi Vladimir Solovjovin tapaan Mandelštam mielsi ”buddhalaisuuden” barbaarivaunujen sotaretkeksi.

Johtuen runsaasta viittauskertymästä ja kirjallisuussitaateista Mandelštamin runoja on harvoin luettu elämänkerrallisuuden kautta. Kuitenkin myös tämä lukutapa on mahdollinen – ja siihen viittaa myös runoilijan vaimo Nadežda Mandelštam elämänkertateoksessa Ihmisen toivo (1972, suom. Esa Adrian). Kuten kaikki kirjailijat myös Mandelštam otti runoihinsa aineksia omasta elämästään.

III.

Kaikki johtui Krimistä. Matkustaessaan niemimaalle ensi kertaa 1910-luvulla Mandelštam oli runoja lehdissä julkaissut romaanisen filologian opiskelija. Hän oli opiskellut Pietarin lisäksi Keski-Euroopassa. Runoilijan kirjalliset suosikit löytyivät Aleksander Puškinin, ehkä ranskalaisimman venäläisen kirjailijan lisäksi Italian antiikista ja keskiajalta. Hän innottui Ovidiuksesta ja Dantesta. Myös Villon, Verlaine, Rimbaud ja Baudelaire kiehtoivat.

Asuessaan kesävieraana monitaiteilija Maksimilian Vološinin huvilalla Koktebelissa Mandelštam vaikuttui Krimin kulttuurisista kerrostumista. Niemimaalla oli paljon antiikin ajan raunioita – kreikkalaiset, roomalaiset ja bysanttilaiset olivat aikoinaan pitäneet sitä hallussaan. Venäläisille kirjailijoille Krim olikin pitkään ollut paikka, joka toi eniten mieleen klassisen Euroopan. Venäläisessä romanttisessa runoudessa Krim näyttäytyy pastoraalisena maisemana, Arkadiana, jossa luonto on jylhää mutta hempeää, ja rakastavaiset hetken onnellisia.

Myös Mandelštam etsi Krimiltä aluksi muinaista Tauriaa, Venäjän ja helleenisen maailman kohtauspintaa. Mustanmeren kautta syntyi yhteys Kaukasukselle ja Välimerelle ja sitä tietä Mandelštamille tärkeään Italiaan. Tämä kaikki merkitsi runoilijalle eurooppalaisen kulttuurin kehtoa.

Mandelštamille olennaisinta oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin. Metodistikristityksi kääntyneenä juutalaisena hän haeskeli Krimiltä lisäksi Juudeaa – myös juutalaiset olivat aikanaan vaikuttaneet Krimillä.

Mandelštamin isäntä, omalaatuinen Vološinin asusteli puolipysyvästi tataarien pyhän Karadagvuoren alarinteellä ja pyrki runoissaan tulkitsemaan Krimin kulttuurihistoriaa uusiksi. Hän myös maalasi ikkunastaan avautuvasta maisemasta loputtomasti eri muunnelmia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Vološinin luona kävi jatkuvasti vieraisilla Venäjän taiteellisen avantgarden huippunimiä. Huvilasta tuli eräänlainen kulttuurikeskus. Tämä oli venäläistä fin de siècleä. Keskustelut jatkuivat läpi yön ja vieraat toteuttivat erilaisia roolileikkejä, esiintyivät muinaisten egyptiläisten asuissa ja lausuivat tauotta runoja. Esimerkiksi Marina Tsvetajeva tapasi tulevan miehensä Sergei Efronin 18-vuotiaana Koktebelin rannalla.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tuon ajan muistikuvissa Krim näyttäytyy tasapainon ja kulttuurin saarekkeena keskellä epävarmaa ja vulgaaria todellisuutta.

IV.

On tuskin sattumaa, että Venäjän sisällissodan aikana Mandelštam matkusti Moskovasta juuri Krimille. Alue oli tuolloin valkoarmeijan hallussa. Runoilija asettui talveksi 1919–1920 Feodosiaan.

Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mandelštam kävi jatkuvaa henkistä painia ”aikakauden” kanssa. Runoudessaan hän koetti ratkaista suhdettaan bolševikkidiktatuuriin. Sisällissodan aikaisissa runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden sekasortoa vastaan näyttää asettuvan ikuisen paluun kierre. Krim assosioituu runoissa ikuisen paluun keskuksessa sijaitsevaan paikkaan ajan ulkopuolella. Se on levon ja tasapainon alue, joka tuo mieleen antiikin ihmisten käsityksen muinaisesta ”kulta-ajasta”.

Mandelštamin krimiläis-helleenisten runojen tärkeimpiä on ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” (1917). Runo alkaa kuvalla pullosta noruvasta hunajasta, pysähtyneen ajan symbolista. Ympäröivä maailma näyttäytyy kaaoksena, ”kaikkialla Bacchusta palvotaan, maailmassa/ on vain vartijoita ja koiria” (s.65), mutta Tauriassa on rauha, ”Hellaan jalo taito” (s.65). Seisahtumiseen liittyy kodikkuus: ”tuoksuu etikka, maali ja kellarintuore viini” (s.65). Runon päättävässä avarassa kohtauksessa kysytään missä on Iasonin kultainen talja eli mistä kaukaa harharetkeläinen voisi löytää kulttuurin ja onnen. Runon lopuksi toinen merille eksynyt, Odysseus, palaa ”aikaa ja avaruutta täynnä” (s.66). Mandelštamin näkemys on tässä vaiheessa vielä myönteinen: sekasorron jälkeen saattaisi koittaa uusi kulttuurikausi.

Mandelštamia kiehtoi myös Krimin tataarilainen, aasialainen historia. Runossa "Feodosia" (1920) satamakaupunki on itämaisten vaikutteiden kyllästämä: ”satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot”, kaduilla liikkuvat ”kyömynenäisten vaeltajien hahmot” (s.184). Runon tunnelma on värikäs ja energinen, kulttuurin versoja tunnutaan etsivän nyt islamilaisesta maailmasta. Silti runossa häivähtää myös murhe ja uhka: ”tuuli vie pois kultaisen siemenen /se ei palaa” (s.184), ”koirat viedään vankikoppimaisissa vankkureissa” (s.184) ja ”basaarin raivotarten keskellä kylmäverinen / monumentaalinen panssarilaivan kokki” (s.184). Viimeinen katkelma on paljastava, kun muistaa, että sittemmin Mandelštam käyttää sanaa ”monumentaalisuus” kuvaamaan ihmisille vihamielisiä ilmiöitä, jotka rakentavat historiallisen suuruutensa yksilön mitätöimiselle ideologian nimissä. Myöhemmin runossa ”amiraalit kovissa kolmikolkkahatuissaan/ koettavat muistella Šeherazaden unta” (s.185). Runo loppuu kaipauksen sävyihin, jotka samalla tunnustavat eri kulttuurien yhteismitallisuuden: ”Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka vaikea on uida, tähdet kaikkialla samat” (s.185).

Krimillä vallankumoukseen epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti pitkään lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä. Vaikuttiko tähän ehkä se, että kenraali Wrangelin vastavakoilu pidätti hänet? Wrangelilaiset epäilivät runoilijaa bolševikkiagentiksi. Kuka tietää, mutta vapauduttuaan Mandelštamin karisti Krimin pölyt kiireesti jaloistaan ja purjehti laivalla Mustanmeren yli Batumiin. Muutaman vuoden viiveellä hän palasi Tiflisin kautta pikkuhiljaa Moskovaan, jonne monet tiet tuntuivat vievän.

V.

Taiteilijat, jotka eivät avoimesti julistaneet tukeaan kommunistiselle puolueelle, joutuivat 1920-luvulla koko ajan hankalampaan asemaan. Totalitarismin voitettua Neuvostoliitossa Mandelštam puolusti taiteen riippumattomuutta ja kulttuurisen jatkuvuuden merkitystä. Hän pohti, onko humanismilla sijaa uudessa yhteiskunnassa. Runoilija kritisoi myös edistyksen ideaa, evoluutio-oppia ja teknologisen täydellistymisen teoriaa. Hänestä kirjallisuus ei ”kehittynyt”, vaan vain muuttui. Jotkut menneisyyden kirjailijat olivat ajankohtaisempia ja todempia kuin nykyiset. Mandelštamin pohdinta klassisen runouden vallankumouksellisuudesta haastaa neuvostokulttuurin ”ajankohtaisuuden” vaatimukset.

 ”Ei ole mitään kirjallista konetta, eikä päämäärää, jonne pitäisi laukata muita nopeammin” hän kirjoittaa esseessä Sanan luonnosta (1921–1922, s. 62). ”Edistyksen” mekaanisen liikkeen vastapainoksi Mandelštam asettaa orgaanisen, luonnonmukaisen liikkeen, jossa kehityksen sijaan olennaista on periytyvyys.

Muutamissa esseissä Mandelštam arvostelee neuvostovaltaa suoremmin. Berliinin emigranttilehdissä ilmestyneissä teksteissä Ihmisvilja (1922) ja Humanismi ja nykyaika (1923) hän kirjoittaa, että kansa on viljaa, jota jauhetaan ja leivotaan leiväksi. Mandelštam puhuu aikakausista, jotka eivät rakenna ihmistä varten, vaan käyttäen ihmisiä materiaalina. Hän viittailee muinaisen Assyrian kansanmurhaan ja Egyptin despotismiin.

Mandelštam varoittelee kääntymästä pois eurooppalaisesta kulttuurista. Hän kritisoi messianismia. Essee Humanismi ja nykyaika kuvaa miten monumentaalinen jättiläismäisyys murskaa yksilön. Essee päättyy vielä idealistiseen loppunousuun, mutta vain vuotta myöhemmin Mandelštam oli jo paljon pessimistisempi.

Yritettyään henkistä tilinpäätöstä aikakautensa suhteen Mandelštam vaikeni runoilijana lähes viideksi vuodeksi 1926–1930. Vaikenemiseen vaikuttivat ilmanalan kylmenemisen lisäksi runojen julkaisuvaikeudet, sillä Mandelštam kirjoitti kyllä proosaa, esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä sekä venäjänsi ulkomaista runoutta. Proosateoksissaan Ajan kohina (1925) ja Feodosia (1925) hän hyödyntää henkilökohtaisia aiheita, kuten muistojaan lapsuudesta ja sisällissodan vuosilta. 

Egyptiläinen postimerkki (1928) taas on esimerkki proosatyylistä, joka lähenee Mandelštamin runoutta. Jokainen sana on äärimmäisen kuormitettu; metaforat ovat omintakeisia, kerrostalomaisia; kuvien ja kohtausten välit on leikattu mahdollisimman pitkiksi. Kirjailija kääntyy nälkäisenä kulttuuriperinteen puoleen. Kuten monessa runossa aiemmin, proosassa keskeistä on pienen ja haavoittuvan kivulias yhteentörmäys suuren ja kauhistuttavan kanssa.

 Vuonna 1929 yhteentörmäyksiä oli tullut tarpeeksi. Tuona vuonna ilmestyneessä satiirissa Neljäs proosa runoilija viimein uskaltaa myöntää vastavirtaan ajattelunsa, eikä se enää pelota häntä.

Mandelštamin runolliset lukot avautuivat Pravdan päätoimittajan Nikolai Buharinin järjestämällä matkalla Georgiaan ja Armeniaan. Runouden kuiva kausi päättyi, kun Mandelštam alkoi tuntea rinnassaan ”Kolkhiksen kumahdukset” eli yhteyden historian ja kulttuurin maailmaan.

Yhteys maailmankulttuuriin oli arvossaan nuoressa neuvostovaltiossa, jossa ulkomaille matkustaminen oli vaikeutunut. Myöhemmin 1960-luvulla Joseph Brodsky kuokki samoin esiin eurooppalaista kulttuuriperimää Kaliningradin raunioiden alta.

Mustanmeren itäpuolella Mandelštam aisti alkukristillisyyttä. Jälleen hän etsi myös yhteyttä Juudeaan. Armeniasta tuli Mandelštamille ”Juudean maan nuorempi sisar”, kuten hän kirjoittaa teoksessa Matka Armeniaan (1933, s. 128). Juutalainen perinne nousi runoilijalle jälleen tärkeäksi. Samalla tavoin hän ammensi keskiajan italialaisilta runoilijoilta Dantelta, Petrarcalta ja Ariostolta, kulttuuriarvoja ja tasapainoa moraalista rappiota ja yhteiskunnallista väkivaltaa vastaan.

Mandelštam alkoi olla valmis hyväksymään hirvittävän totuuden ajastaan. Mahdollisesti hän myös valmistautui amok-juoksuun aikakautta vastaan ”kirjallisen hylkiön” roolissa. Rooli ei ollut runoilijalle täysin uusi. Jo nuorena, muualta tulleena juutalaisena, hän oli tuntenut olevansa Pietarissa kuin raznotšinets, 1800-luvun epäsäätyinen intellektuelli. Vastaavassa roolissa oli ollut Mandelštamin mielirunoilija Dantekin aikoinaan. Mandelštamin tunsi itsensä heidän perillisekseen.

VI.

Mandelštamin palatessa syksyllä 1933 lomamatkalta Moskovaan, oli sokeus hänen osaltaan lopullisesti päättynyt. Runoilijan hermot olivat äärimmäisen kireällä, eikä hän kirjoittanut mitään ennen marraskuuta. Juuri ilmestyneestä Armenia-kirjasta ilmestyi kielteinen arvio, ja Mandelštamia vaadittiin irtisanoutumaan teoksesta.

Marraskuussa Mandelštam erosi kirjailijaliitosta ja kirjoitti epigrammin Stalinille. Hän alkoi lukea satiirista runoaan illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi.

Runossa puhutaan ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle / nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään” (s.34). Stalinia pilkataan sumeilematta. Häntä kutsutaan kriminaalijohtajaan viittaavalla nimellä ”malina” (ven., sananmukaisesti ”vatukka”) kuin muistumana ajoista, jolloin Stalin salanimellä ”Koba” järjesteli pankkiryöstöjä Kaukasiassa kerätäkseen varoja bolševikkien kassaan. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” (s.34) irvailee Stalinin syntyperää, olihan isä aurinkoinen kotoisin Gorin kaupungista Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mandelštam oli saapunut tilaan, jossa Stalin-runon ensisäettä lainaten ”elämme tuntematta maata jalkojemme alla” (s.34). Mistä oli kysymys? Mikä oli saanut runoilijan heittäytymään tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta, vaan itsemurhan akti?

Nadežda Mandelštamin mukaan kyse oli kevään 1933 kokemuksista Krimillä.

VII.

Sinä vuonna talvi väistyi myöhään. Pellot ja laaksot olivat vasta vähän aikaa sitten kuivuneet, kun Mandelštamit matkustivat Krimille toukokuussa 1933. Perillä tuttavien luona Staryi Krymin pikkukaupungissa Osip Mandelštam kirjoitti runon.

Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krym,

kuten oli Wrangelin aikaan – siihen Krim on yhä syypää.

Paimenkoirat pihalla, paikatut rääsyt,

samanlainen harmaa, pureva savu.

Yhä samoin hajamielisesti kaunis maisema –

puut, lehdet nupuillaan

seisovat, kuin muukalaiset, ja herättää sääliä

eilisen tyhmyydellä koristettu manteli.

Luonto ei tunnista omia kasvojaan.

Ja pelottavat varjot Ukrainan, Kubanin...

Ja huopatossuissa nälkäiset kyläläiset

porttiaan vartioivat, koskematta kahvaan...

Tämä yksi Mandelštamin poliittisesti suorimmista runoista merkitsi lopullista silmien avautumista neuvostovaltion todellisuudelle.

Surkuhupaisaa kyllä runoilijan pidätyksen yhteydessä keväällä 1934 turvallisuuspoliisi NKVD käytti juuri tätä runoa esimerkkinä ”maatalouden sosialistisen rakennustyön mustamaalaamisesta”.

Mandelštam ei ollut poliittinen runoilija, mutta akmeistina hän oli uskollinen maalliselle ja konkreettiselle. Hän torjui yliluonnollisen, käsitteellisen hämäryyden ja metafysiikan. Tärkeintä oli etiikka ja yhteiskunta. Hänelle runous merkitsi aina yhteiskunnallista tapaa puhua ihmisten asioista, sillä runoilija elää ihmisten parissa ja jakaa näiden kohtalon. Runoilija ei puhu ”ihmisten puolesta”, vaan näiden kanssa.

Runo kasvaa järkytyksestä, jonka Mandelštam koki törmättyään pakkokollektivisaatioon ja kulakkikampanjaan. Toki Mandelštamit tiesivät Kubanilla, Ukrainassa ja Krimillä keväällä 1933 vallitsevasta elintarvikepulasta – he toivat lomalle mukanaan kuukauden annoksen leipää ja ryynejä. Perillä todellisuus kuitenkin shokeerasi.

Runon viittaus tunnistamattomiin joukkioihin tarkoittaa kulakkikampanjan uhreja, jotka kiertelivät kerjäämässä tai ryöstämässä ruokaa – siksi paikalliset vartioivat porttejaan yötä päivää. Ruokaa ei kaupungissa juuri ollut. Toreilla myytiin vain vihannesten lehtiä, etanoita, sieniä ja maitoa. Kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vain eliitti sai ruokaa pimeästi tiskin alta ja salaravintoloista.

Myöhemmin kesällä 1933 Mandelštamit kiertelivät Krimillä. He törmäsivät yhä uusiin Stalinin kampanjoiden uhreihin. Jaltalla he halusivat tavata tuttua konekirjoittajaa, mutta miestä ei löytynyt. Koko perhe oli passitettu leirille.

Runon maininta kenraali Wrangelista ei ole Mandelštamin omakohtainen muisto, vaan viittaus syyllisen rankaisemiseen, koston motiiviin. Runoilija päätteli aivan oikein, että pakkokollektivisointi kohdistettiin erityisesti paitsi bolševikkivaltaa vastustaneisiin ukrainalaisiin talonpoikiin ja kubanilaisiin kasakoihin (”Pelottavat varjot...”) myös Krimiin, joka oli vastavallankumouksellisen valkoarmeijan viimeinen pesäpaikka sisällissodassa.

Runon toisen säkeistön alussa tunnutaan muistelevan nuoruuden päiviä Krimillä, ”hajamielisesti kauniissa maisemassa”. Seuraavaksi maisema näyttää vääristyvän tunnistamattomaksi. Lopuksi Mandelštam ironisoi omaa sokeuttaan viitaten sukunimeensä, ”eilisen tyhmyydellä koristettu manteli(puu)” (ven. ”mindal'”).

Kirjoittaja on kirjailija-toimittaja ja kriitikko

Mandelštamin runon ”Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krim” sekä runon ”Feodosia” katkelmien suomennokset Natalia Deviatkina & Ville Ropponen. Alkuteos Osip Mandelštam: Izbrannye stihotvorenija, Olma Press, Moskva 2000.

Mandelštamin runojen ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” ja Stalin-epigrammin katkelmien suomennokset Marja-Leena Mikkola teoksessa Kivitauluoodi (Tammi 1997).

Mandelštamin esseet on suomentanut Jukka Mallinen teoksessa Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011).

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Otava 1972, suom. Esa Adrian).

Essee on ilmestynyt myös Kritiikki X -lehdessä (kevät 2014).