Torvet soiden kohti uutta

Ville Ropponen

Venäläisen avantgarden manifestit. Toim. Tomi Huttunen. Suom Siiri Anttila et.

Modernistien lämmittämä kirjallinen tulivuori purkautui Venäjällä vuonna 1912: kubofuturistit Vladimir Majakovski, Aleksei Krutšonyh, David Burljuk ja ”maapallon presidentti” Velimir Hlebnikov julkaisivat manifestin Korvapuusti yleiselle maulle. He uhkasivat muun muassa heittää klassikot ulos Nykyajan Höyrylaivasta.

Futuristit keksivät muutakin kiinnostavaa, mutta aluksi provokaatiot ja viiripäisyys suhteessa valtavirtaan korostuivat. Hyökkäiltiin symbolismin ”rasvoittunutta mystiikkaa” vastaan. Vanha kulttuuri kiellettiin. Kirjallinen kenttä rihmoittui pian useiksi eri avantgarderyhmiksi, jotka rönsyilivät aina 1930-luvun alkuun, jolloin stalinistinen kulttuuripolitiikka leikkasi ne. Usealla ryhmistä oli kansainvälisiä esikuvia, mutta kaikki painottivat, että ne olivat syntyneet venäläisistä lähtökohdista. Osa ryhmistä oli epäpoliittisia, mutta valtaosa suuntauksista pyrki kirjallisuuden vallankumouksen lisäksi yhteiskunnan muuttamiseen ja ”uuden ihmisen” pohjusteluun. Kulttuurin kuohunta heijasti yhteiskunnan murrosta ja toisin päin.

Venäläisen avantgarden manifestit esittelee 15 avantgarderyhmää. Teokseen on suomennettu keskeisiä manifesteja ja kirjoituksia. Mukana ovat tärkeimmät ryhmät kubofuturistit, imaginistit, 41̊, LEF ja OBERIU sekä tuntemattomampia suuntauksia sentrifuugasta biokosmismiin.

Teos valaisee oikeastaan vain runouden ryhmiä. Mukana ei ole aikakauden proosan ”ornamentaalista koulukuntaa” tai Serapionin veljiä. Tämä tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä eräät kiintoisimmat kokeilut löytyvät tuon ajan proosasta (suomeksikin mm. antologiassa Neuvostoproosaa 1). Kokeilut madalsivat tuolloin proosan ja lyriikan eroa. Esimerkiksi Boris Pilnjakin romaani Alaston vuosi (1922) tai Osip Mandelštamin novelli Egyptiläinen postimerkki (1927) ovat enemmän proosarunoa. Rajaus on varmasti teoksen toimittajan, mutta sopii myös julkaisijalle, runokustantajaksi profiloituneelle Poesialle.

Kummastuttaa myös akmeismin jättäminen pois teoksesta. Avantgarderyhmä akmeistien kirjoituksia on suomennettu muualla, kuten teoksessa Oi runous (SKS 2000), mutta samoin futuristien päämanifestit löytyvät kyseisestä teoksesta. Akmeisteista jo mainitun Mandelštamin lisäksi Anna Ahmatova oli tärkeä hahmo venäläisessä avantgardessa.

Venäläisen avantgarden kiehtovimpia innovaatiota on futuristien kehittelemä ”järjentakainen” zaum-kieli. Se oli ”itsesyntyistä” äänneleikkien ja fantasian kieltä. Zaumissa teksti pakenee merkityksiä ja etsiytyy kielen syvärakenteisiin. Futuristit uskoivat zaumin avulla voivansa tavoittaa jopa yleismaailmallisen runokielen.

Toinen kiinnostava futuristien keksintö on sdvig. Se merkitsee tekstin siirtymiä, rajan ylityksiä ja nyrjähdyksiä. Sdvigiä voi olla vaikkapa virheellinen vokaali, vikuroiva tavu, ennakoimaton säkeen ylitys tai muu yllätys.

Futuristien ideat ovat lähellä venäläisten formalistien teorioita. Esimerkiksi Viktor Šklovski piti taiteen tärkeimpänä tehtävänä todellisuuden ”outouttamista”. Valikoimaan sisältyvässä esseessä Sanan ylösnousemus Šklovski kritisoi automatisoitunutta sanankäyttöä, kaupallista taidetta sekä valmiiksi pureskeltua, helppoa kirjallisuutta.

Maailman uuteen tulkintaan pyrkivät kaikki avantgarderyhmät. Silti osaa pienemmistä ryhmistä olisi voinut käsitellä teoksessa lyhyemmin. Kaikilta ei olisi tarvinnut suomentaa ainakaan montaa manifestia. Esimerkiksi Runouden ullakko -ryhmä puhuu ”sanan ominaishajusta”. Biokosmismi taas painottaa filosofiaa, jonka avulla uskotaan voitavan saavuttaa kuolemattomuus ja jopa herättää kuolleet henkiin sekä asuttaa heidät avaruuteen.

Kiinnostus nousee kiehumispisteeseen 41̊ -ryhmän ja oberiuttien kohdalla.

Sisällissodan vuosina venäläisen avantgarden huippunimet parveilivat menševikkien hallitsemassa Georgiassa, jossa olot säilyivät rauhallisina. Tiflisin monikielisyys innoitti kokeiluihin. Futurismin huippu koitti vuonna 1918, kun Krutšonyh ja kumppanit perustivat Tiflisissä ryhmän 41̊. Meillä aika tuntemattoman ryhmän esittelyssä olisi voinut mainita venäläisten yhteydet georgialaisiin avantgardisteihin, kuten ryhmään ”Sinisten juomasarvien veljeskunta”. Georgialaiset julkaisivat esimerkiksi maineikkaan avantgardeantologian H2SO4 (1924).

Suomennetuissa 41̊ -ryhmän manifesteissa kokeelliset keinot havainnollistuvat kiinnostavasti esimerkkien kautta. Sattuman rooli taiteessa, sdvigien muodostaminen, zaum-kieli, sana- ja äänneleikit, merkitysten siirtymät ja nonsense osoitetaan konkreettisesti. Suomennos sisältää kopioita alkuperäisistä julkaisuista, joten myös typogarafiset kokeilut tulevat esiin.

OBERIU (Todellisen Taiteen Yhdistys) oli avantgarden viimeisiä purskahduksia 1920-luvun lopun Leningradissa. Daniil Harmsin luotsaama ryhmä sovelsi eräänlaista semanttista zaumia, merkityksen järjenvastaisuutta. Oberiutit hakivat uusia teitä absurdista, paradokseista ja mielettömyyksistä.

Neuvostovalta likvidoi oberiutit 1930- ja 1940-luvuilla ja sensuroi heidät puoleksi vuosisadaksi. Vallanpitäjien kirous alleviivasi Harmsin lausumaa: ”runous pitää kirjoittaa niin että kun sen heittää ikkunasta, ikkuna särkyy”.

Vallanpitäjien kanssa yhteistyötä tehneistä ryhmistä Anatoli Mariengofin ja Sergei Jeseninin imaginistit keikaroi 1920-luvun alussa Moskovan runouden kukkona. Sisällissodan vuosina, kun nälänhätä ja paperipula vaivasivat, imaginistit pyörittivät bolševikkien tuella kirjallisuuslehtiä, kustantamoita ja elokuvateatteria.Anglosaksisten imagistien tyylisesti imaginistit korostavat kuvan itseisarvoa, puhtaan ja epäpuhtaan risteytysten estetetiikkaa sekä vapaata mittaa.

”Taide on muotoa. Sisältö on yksi muodon osa”, määrittelee Mariengof.

Pian bolševikit kyllästyivät skandaalinhakuisiin imaginisteihin ja heihin alettiin soveltaa uusia säädöksiä huliganismista.

Liian kriittisten imaginistien tilalle nousi LEF (Taiteen Vasen Rintama), jonka mukaan kommunismia tuli rakentaa futurismin esteettisten näkemysten mukaan. Majakovski, Šklovski ja Osip Brik korostivat marxilaista taideteoriaa, mutta 1920-luvun lopulla ryhmän kautta pääsivät esiin monet avantgardistit, kuten Isaak Babel, Sergei Eisenstein ja Boris Pasternak, julkaisuvaikeudet kun kasautuivat muualla. LEF:istä tuli lopulta ensimmäinen dogmatismin peräänkuuluttaja, joka vaati ”maun diktatuuria”. Tämä ennakoi 1934 julistettua sosialistista realismia.

Miksi Suomessa on esiintynyt vain harvoin kirjailijaryhmiä? Pienessä maassa ei ole tarvetta ryhmittyä tai olemme niin individualisteja, ettei haluta leimautua joukkoon. Selityksiä riittää.

En lähde arvailemaan kuinka paljon nykysuomalainen kokeellinen runous tai proosa tai esseistiikka on avantgardea – jos nimitystä voi enää edes käyttää – muuta kuin siinä, että osa kirjailijoista on julistautunut etujoukoksi. Profeetat eivät tiedä olevansa profeettoja. Avantgardistit päinvastoin tietävät liiankin hyvin – ja välillä myös jälkimaailma on näiden pasuunanpuhaltajien kanssa samaa mieltä.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 4/2014.

Nimestään kabaree tunnetaan

Ville Ropponen

Kabaree Kulkukoira (подвал бродячеи собаки) avattiin Pietarissa uudenvuoden 1912 aattona. Kulkukoiran roolia venäläisessä kulttuurissa on verrattu Pariisin vasemman rannan kahviloihin, joita olivat esimerkiksi La Coupole, Les Deux Magots tai Closerie des Lilas. Kulkukoira oli kuitenkin elitistisempi ja pöyhkeämpi.

Pariisin taiteilijakahvilat toimivat normaaleina kahviloina, joille vain antoi säväyksen värikäs asiakaskunta, mutta Kulkukoita oli muuta. Yksityisen klubin, kumousryhmän kapakan ja vapaamuurarilooshin risteymä sijaitsi syvällä kellarissa Italjanskajakadun ja Mihailovskin aukion kulmassa, talossa joka oli aikoinaan kuulunut jesuiittaveljeskunnalle.

Pietari oli 1900-luvun alussa kulkukoirien ja kodittomien ihmisten metropoli. Kulkukoiriksi tunsivat itsensä myös monet nuoret runoilijat symbolistien koulukunnan käskyttämällä kirjallisella kentällä.

Päästäkseen Kulkukoiraan vieraat joutuivat raapustamaan nimensä jättimäiseen kirjaan, joka oli sidottu siannahkakansiin. Kirjailijat ja taiteilijat pääsivät sisään maksutta, mutta muut asiakkaat, joita kutsuttiin ”apteekkareiksi” ammatista riippumatta, joutuivat pulittamaan sievoisen pääsymaksun aina 25 ruplaan asti. Harva kuitenkaan valitti.

Vain Kulkukoirassa kulttuurinjanoiset sielut saattoivat nähdä ballerina Tamara Karsavinan tanssivan suunnattomalla peilillä, runoilija Velimir Hlebnikovin lausumassa zaum-runoa seisoen käsillään tai runoilija Vladimir Majakovskin haavoittuneen gladiaattorin asuun pukeutuneena, kuulussa raitapaidassaan makaamassa valtavalla turkkilaisella rummulla, jota hän kumautti aina, kun näkyviin ilmestyi joku naamioitunut futuristitoveri.

Kulkukoirassa eivät kuitenkaan hallinneet futuristit, vaan akmeistit, jotka saapuivat yleensä keskiyön jälkeen ja lähtivät aamuhämärissä. Nikolai Gumiljov, Anna Ahmatova ja Osip Mandelštam suhtautuivat kriittisesti symbolismiin, jota he pitivät pöhöttyneenä hämäryytenä ja rasvoittuneena mystiikkana.

Akmeisteiksi julistautunut joukko kieltäytyi käymästä johtavan symbolistirunoilijan Vjatšeslav Ivanovin salongissa Tornissa, tuossa legendaarisessa Tornissa, jossa kiihkoiltiin uskonnosta, metafysiikasta, historiasta ja runoudesta, ja jossa viinilasi hyppysissä seisoskelivat runoilijat Aleksander Blok ja Fjodor Sologub sekä symbolistien hovifilosofi Nikolai Berdjajev.

Mukaan akmeisteihin liittyi samoin symbolistien kanssa riitaantunut Mihail Kuzmin, homoseksuaali pornografisten teosten kirjoittaja. Koulukunnan nimi tuli kreikan sanasta akme, ’kärki’, ’huipentuma’.

Asioista piti kirjoittaa niiden oikeilla nimillä, julistivat akmeistit. Akmeismi tähtäsi runokielen yksinkertaisuuteen, puhtauteen ja konkreettisuuteen. ”Akmeismi ei ole ainoastaan kirjallinen, vaan sosiaalinen ilmiö Venäjän historiassa. Sen mukana syntyi uudelleen Venäjän runouden moraalinen voima”, julisti Mandelštam.

Ahmatova ilmaantui Kulkukoiraan tummaan silkkiin kääriytyneenä. Gumiljov kulki takaperin areenalle jättämättä yhtäkään mehukasta neitokaista huomiotta. Taiteilija Sergei Sudeikinin täyteen kukkia ja lintuja maalaamien holvien alla paikalla olleet pianistit, runoilijat ja taiteilijat yksinkertaisesti huudettiin lavalle, ja vain harva kieltäytyi.

Korokkeella improvisoivat säveltäjät Arthur Lourié, Sergei Prokofjev ja Ilja Sats. Kazimir Malevitš haastettiin keskusteluun Marina Tsvetajevan ja Boris Pasternakin kanssa. Sergei Jesenin sammui flyygelin päälle. Näyttelijä, tanssija ja kuvataiteilija Olga Glebova-Sudeikinan bravuurinumero oli Vuohenjalkaisen tanssi. Tästä hurjasta ja eroottisesta esityksestä tuli Kulkukoiran symboli.

Väliaikoina kirjallisuusopilliset keskustelut, näytelmät ja roolileikit jatkuivat kabareen pöydissä. Roolileikkejä innosti teatteriohjaaja ja -teoreetikko Nikolai Jevreinov. Hän piti teatterillisuutta yhtenä ihmisen perusvaistoista. Teatterin lähtökohta oli ihmisen tarve muuntautua, halu olla joku toinen, pohti Jevreinov. Kulkukoiran kanta-asiakkaat toteuttivat toiseuden roolileikkiä niin että siitä muodostui heidän kolmas luontonsa.

”Kaikki me olemme juoppoja, lutkia täällä, / kuinka ikävää meillä on yhdessä!” runoili Ahmatova (”Kulkukoirassa”, 1912, suom. Marja-Leena Mikkola).

Kulkukoiran suosituimpia iltoja olivat ne jolloin toimittaja, kirjailija, matemaatikko Pjotr Uspenski luennoi metafyysisistä ulottuvuuksista ja yliluonnollisista asioista. Lempinimen ”Neljäs Ulottuvuus Uspenski” saanut kirjailija joi kabareessa vain šamppanjaa ja hänellä oli tapana sanoa, ettei Kulkukoirassa voinut tehdä mitään väärin.

Kulkukoiran ilmaa eivät rumentaneet puoluepoliittiset pölinät, vaan koristi leikki ja vallattomuus. Yhteiskunta näkyi silti kaikessa, jokaisessa kuvitteellisen yhteisön jäsenen karjaisemassa sanassa. Traditioita ja perinteen merkitystä ei kielletty, päinvastoin niitä sekoitettiin tynnyrikaupalla kirjavissa cocktaileissa.

Viranomaiset sulkivat Kabaree Kulkukoiran keväällä 1915, mutta sen taiteellinen piiri jatkoi kokoontumisia.

Kaikki muuttui lopullisesti bolševikkien vulgaarin vallankumous-mukaelman pyyhkiessä yli Venäjän. Väitetään, että pelatessaan Tristan Tsaran kanssa šakkia Zürichin Spiegelstrassella Lenin keksi maailman suurimman dada-näytöksen – Neuvostoliiton – mutta Kulkukoiran kävijät olivat eri mieltä. Koska vapaat vaalit oli mitätöity, monet äänestivät jaloillaan. Valtaosa Kulkukoiran taiteilijoista jätti Venäjän.

Radikaali henki jatkui vielä vuosina 1917–1920 Gruusian Tiflisissä eli Tbilisissä, jonne Kulkukoiran kanta-asiakkaat perustivat taiteelliset kabareet Fantastinen taverna, Futuristiakatemia ja Khimaira. Ja vielä vuosina 1935–1943 Kulkukoiran vanha asiakas taiteilija Aleksander Vertinski piti Shanghaissa paikalliselle venäläisyhteisölle suunnattua Keisarinkukka-kabareeta.

Artikkeli on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.

Ihaillen ja halveksuen

Vladimir Majakovski:
Minun löytämäni Amerikka.
Matkakirja, 140 s.
Suomentanut Mika Rassi.
Savukeidas 2010.

Vladimir Majakovski (1893–1930) ei ollut vain viimeinen suuri futuristirunoilija. 1920-luvulla hän reissasi laajasti nuoren neuvostovaltion epävirallisena kulttuurilähettiläänä. Vuonna 1925 hän matkusti Espanjan kautta Meksikoon ja Yhdysvaltoihin ja julkaisi seuraavana vuonna reportaašeistaan kootun, nokkelasti nimetyn teoksen Minun löytämäni Amerikka. Teos laajentaa oivasti Majakovskin kirjailijakuvaa.

Majakovski kirjoittaa niin energisesti ja satiirisesti, että lähes näkee tuon kaksimetrisen kuulapään nousemassa maihin Vera Cruzissa kuin Hernán Cortés. Meksikon helteessä runoilija pohdiskelee maan vulkaanista poliittista elämää. Saatuaan viikkojen odottelun jälkeen usa:n viisumin Majakovski viettää kolme kuukautta New Yorkissa, Chicagossa ja Detroitissa.

Etelästä pohjoiseen, ihaillen ja halveksuen, Majakovski avaa Amerikan kuin anjovistölkin. Teoksesta kasvaa ikään kuin varhainen vastine Steinbeckin Neuvostoliiton matkakirjalle Venäläinen päiväkirja (1948).

Neuvostorunoilija Majakovskilla oli teokselleen myös poliittinen tilaus. Hän tutkii Amerikan yhteiskuntaluokkia, toruskelee USA:n imperialismia ja sympatisoi työläisiä, vähemmistöjä ja osattomia.

New Yorkissa runoilija hämmästelee pilvenpiirtäjiä, teknologiaa ja kaupankäynnin sykettä. Massayhteiskunta säksättää tieverkkoina ja sähkövalojen myriadina. Majakovski kulkee V. G. Korolenkon ja Gorkin jalanjäljissä Broadwaylta slummeihin ja tarkkailee lakkoilevia satamatyöläisiä.

USA näyttäytyy maahanmuuttajien kansakuntana. Runoilija äimistelee rotuerottelua ja Ku Klax Klania.

Chicagon tehtaiden pauhussa liikkuvat rikolliset. Teurastamot kuvottavat jo aiemmin härkätaistelua kritisoinutta Majakovskia. Ekologista sävyä on pohdinnoissa kaupunkien saasteista ja niiden vähentämisestä.

Amerikkalaisten suhteessa dollariin on runoutta, Majakovski leukailee. Bisnestä tehdään kaikkialla, ja kieltolain maassa jokainen myy viskiä. Lahjottu poliisi tappelee työläisten kanssa. Halpatyövoimaa riistetään. Amerikkalainen unelma on kupla. Hupaisasti futuristien halveksuma vanhan mantereen kulttuuriperimä alkaakin Majakovskista näyttäytyä arvokkaalta Amerikan kevytkenkäisyyden rinnalla.

Majakovskin näkemys Amerikasta ei ole niin järkälemäinen kuin Alexis de Tocquevillen eikä niin akateeminen kuin Baudrillardin. Se on runoilijan syväluotaava raapaisu, joka suppeanakin tavoittaa paljon.

Osa Majakovskin kriittisistä usa-havainnoista olisi varmasti sopinut myös Neuvosto-Venäjään, jos runoilijan tähtäin olisi ulottunut kotimaan pyykkikoriin. Vähintään yhdessä runoilijan huomiossa on silti pysyvää makua: venäläiset junat ovat parempia kuin amerikkalaiset.

Aiemmin Daniil Harmsia kääntänyt Mika Rassi on suomentanut teoksen taidolla. Hänen asiantuntevaa esipuhettaan lukee ilokseen.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Parnasson numerossa 2/2010