Joskus tunnemme kateutta tai ylenkatsetta toista ihmistä kohtaan ja toivomme, että hänet liiskattaisiin kuin kärpänen. Harvemmin toteutamme ajatusta käytännössä. Rikos on kuitenkin jo tapahtunut, nuivuus huomattu, ja seuraa vastaisku: ylenkatseen kohde alkaa suunnata meihin raivokkaita katseita, hän suorastaan repii pelihousunsa.
Tämä kaikki palautuu tavallaan varhaislapsuuteen, jolloin lähes jokainen on tuntenut kateutta sisaruksiaan kohtaan kamppailussa vanhempien huomiosta. Miksi tuo toinen näyttää samalta kuin minä, yrittää apinoida olevansa minä, viedä paikkani ja minulle kuuluvan osan? Eikä maailmassa ole kuin yksi minä, ainutlaatuinen, ja kaikki on minun.
Aikuisuuden määritelmään kuuluu se, että tällainen käytös kyetään hillitsemään. Todellisessa elämässä tosin tapahtuu usein vallan toisin. Ja kun aikuiset muodostavat muiden aikuisten kanssa yhteisöjä, asiat jälleen mullistuvat. Kollektiivisessa psykologiassa tuntuvat vaikuttavan suorastaan muinaisajoilta periytyvät käsitykset ”omasta” ja ”vieraasta” ja siitä mitä on olla oikeanlainen ihminen. Yhteisölliset myytit ja stereotypiat suhteutuvat usein vieraaseen kuin Kain veljeensä Abeliin Vanhassa testamentissa.
Lapsuudessani isälläni oli tapana kertoa juttua, jonka mukaan kaikissa Euroopan suurkaupungeissa eliitin asuinalueet sijaitsevat lännessä, kuten Espoon Westend Helsinkiin nähden, ja rupusakin alueet idässä. Tämä kuulemma perustuu siihen, että ilmavirtaukset kulkevat Euroopassa useammin lännestä itään kuin toisinpäin ja siksi saasteet virtaavat itään.
Epäilen jutun todenperäisyyttä. Mutta oli kuinka hyvänsä niin lännellä on Euroopan historiassa ollut kimurantti suhde itään. Itä on ollut dramaattinen ilmansuunta, jota vasten eurooppalaisuutta on palloteltu. Vihollinen on usein tullut idästä. Britanniaa on hätyyttänyt Ranska, Ranskaa Saksa, ja Saksaa ovat kiusanneet slaavilaiset kansat. Välimeren maita ovat ahdistaneet turkkilaiset kaleerit. Idästä on kautta aikojen tuntunut tulvivan kaikenkarvaista väärännäköistä ja vääräuskoista väkeä, kuten pakanalliset hunnit, mongolit tai islamilaiset kansat.
Olennaisimmaksi vastakkainasetteluksi on jo vuosisatoja sitten tuntunut kipuavan yksi: Eurooppa vastaan Venäjä. Tällä tarkoitetaan tietenkin entisen tsaarin Venäjän eli entisen Neuvostoliiton koko aluetta.
Kylmän sodan päätyttyä puhuttiin pitkään itä-länsi-vastakkainasettelun sijasta jaosta kehittyneeseen pohjoiseen ja kehittyvään etelään. Tämä liittyy läntiseen globalisaatiomalliin: entisistä emämaista, läntisistä suurvalloista, katsoen entiset siirtomaat ovat paljolti sijainneet juuri etelässä. Samalla tavoin esimerkiksi Edward Saidin kriittinen teoria lännen ja idän suhteesta, jota hän hahmottelee teoksestaan Orientalism (1977) alkaen, keskittyy pääasiassa Lähi-Itään ja Intiaan, ja jättää muut alueet pitkälti huomiotta.
Viime vuosikymmenien suurvaltojen kädenväännöt, ”rauhaanpakottamisoperaatiot”, pommien pudottelu lentokoneista ja muut kansainväliset puukkohippaset ovat kuitenkin tapahtuneet lähinnä itä-länsi-akselilla. Näyttää siltä, ettei vanha kunnon asetelma ole kadonnut minnekään, vaan se on vain saamassa uusia sävyjä. Framilla on suorastaan eeppinen oppositiopari, josta Bollywood voisi tekaista melodramaattisen hittielokuvan, tähditettynä lännen ja idän kovapalkkaisimmilla näyttelijöillä ja erikoistehosteilla. Toisaalta: väittääkö joku, ettei tällaisia elokuvia ole jo tehty solkenaan – ei ehkä Bollywoodissa – mutta ainakin Hollywoodissa? Ja ehkä myös Moskovassa ja Lontoossa?
***
Jos väittäisin, että kirjailija F.M. Dostojevskilla ja Rooman imperiumin keisariperinteellä on jotain yhteistä, niin kukaan ei käsittäisi mitä horisen. Mutta ei mennä asioiden edelle. Lähdetään Pietariin, kesään 1862, jolloin Dostojevski teki jättimäisen loikan – vaikka nykyihmiselle se olisi ollut pieni askel – kirjailija lähti ensi kertaa ulkomaille.
Dostojevski on suuren romaanin Rikos ja rangaistus (1866) kirjoittaja. Hänen elämässään rikosta ja rangaistusta myös piisasi, vaikka ei romaani siitä kerro. Huhujen mukaan kirjailijan väitettiin pitävän alaikäisistä tytöistä. Peliriippuvainen uhkapeluri hän ainakin oli. Dostojevski oli kaihonnut Eurooppaan nuorukaisesta alkaen, mutta tsaarinvalta oli heittänyt hänet Siperiaan. Hänet oli tuomittu vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Vuosikymmen myöhemmin Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli keskusvallan nyrkkiä.
Entä miten Euroopan matkalla kävi? Berliini osoittautui samanlaiseksi kuin Dostojevskin vihaama Pietari. Ja hitto vie – saksalaiset naiset olivat rumia! Kaupungin uusi silta vakuutti kirjailijan saksalaisten ylimielisyydestä. Entä Pariisi sitten? Ranskalaisen porvarin isänmaallisuus, kaunopuheisuus, suhde luontoon ja rakkaus – silkkaa tekopyhyyttä. Dostojevski hekotteli porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelivät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvoivat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät merkinneet mitään, jollei taskussa rapissut riihikuiva. Lehdistö mateli vallanpitäjien edessä. Ja mikä pahinta – Pariisi oli hirveän tylsä. Se oli ”moraalisin ja hyveellisin kaupunki maan päällä”, eivätkä sen asukkaat halunneet poistua sieltä, koska uskoivat olevansa maailman napoja.
Lontoo taas oli Dostojevskille Baalin temppeli, korskeudessaan kauhea. Kaupunki huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, maailmankaupoilla, slummien huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät.
Länsimaat vaikuttivat edistyksen pilaamilta. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskonnon ja henkisyyden, Dostojevski päätteli.
Matkasta hän kirjoitti esseen Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863), joka aloittaa uuden suunnan kirjailijan tuotannossa. Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseiden pääteemoja on venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Sama teema näkyy myös romaanissa Kirjoituksia kellarista (1864) – siinä Dostojevski asettaa ensi kertaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.
Vastaavaan asetelmaan päättyy myös Dostojevskin suurromaani Rikos ja rangaistus. Sen lopussa ”länsimaisen” nihilismin syövyttämä ylioppilas Raskolnikov tajuaa sovituksen mahdollisuuden ja palaa venäläisen henkisyyden ytimeen.
Siperian marinoiman Dostojevskin äänessä on paatosta ja eksistentiaalista syvyyttä, mutta myös satiiria. Puhumassa on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan omatekoisen oppisuunnan potšvennitšestvon eli maahenkisyyden kannattaja. Myöhemmin esseessä Pieniä kuvia matkan varrelta (1874) Dostojevski piiskaa venäläistä yläluokkaa. Tämä juureton, pöyhkeilevä syöttiläsjoukko matkimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan uusklassisen talousteorian autuuteen.
Dostojevskin esseetyyli hakee pisteliäisyydessään vertaistaan. Hän on stereotyyppinen ja humoristinen. Mutta ei hän mitään ainutlaatuisia päätelmiä tee, vaan pikemminkin kyntää jo kylvettyä uraa. Venäjältä löytyy ennen Dostojevskia vino pino Euroopan hammastelijoita. Entä ovatko eurooppalaiset valkeita karitsoja? Eivät tietenkään. Euroopassa ovat jo vuosisatoja vaikuttaneet omat dostojevskinsa mylvimässä naapurin naamalle.
Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, ovat tuijottaneet toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutaneet: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!
***
Viime vuosina elokuvateattereissa on pyörinyt Frank Millerin sarjakuviin perustuvat Zack Snyderin elokuvat 300 (2006) ja 300: Rise of an empire (2014). Elokuvissa sankarilliset eurooppalaiset muinaiskreikkalaiset kukistavat idän raakalaislaumat.
Tarkemmin ajatellen kyse on silkasta mytologiasta, jos ei propagandasta. Kuva antiikin Kreikasta ”länsimaisuuden alkukotina” sepitettiin vasta 1800-luvulla eurooppalaisen identiteetin kainalosauvaksi.
Mitä tekemistä Dostojevskilla sitten on roomalaisen keisariuden kanssa?
Vastaus pohjaa keisariperinteen katkeamiseen Länsi-Roomaksi ja Bysantiksi vuonna 395. Niistä tuli kilpailijat. Länsi-Rooman perilliset pykäilivät pikaisesti käsityksen, jonka mukaan vain länsieurooppalainen kulttuuri oli oikean kristinuskon sekä antiikin Kreikan ja Rooman perillinen. Bysantissa rakenneltiin vastaava kertomus.
Lännessä ainoan oikean uskon kannattajat torjuivat idästä rynniviä kansoja. Sitten olikin vastaiskun paikka. Ristiretket, joita tehtiin Palestiinan lisäksi Itä-Eurooppaan, Baltiaan ja Suomeen levittivät kristillistä länsieurooppalaisuutta.
Länsi-Rooman perillisten painimolskeet arabi-, mongoli- ja turkkilaisvalloittajien kanssa kestivät aikansa, mutta jäivät paljon pidemmäksi aikaa elämään mytologiaan. Myytit ovat eläneet aina nykyaikaan asti. Niiden voi ajatella näkyvän taustalla myös esimerkiksi J.R.R. Tolkienin romaanissa Taru sormusten herrasta (1954-1955) ja Peter Jacksonin sen pohjalta 2000-luvun alussa ohjaamissa elokuvissa.
Tolkienin maailmassa etelä ja erityisesti itä ilmentävät pahuutta ja länteen sijoittuvan, hyvien olentojen asuttaman Keski-Maan jyrkkää vastakohtaa. Keskimaan yleiskieli on kuvaavasti alkuteoksessa nimeltään länteen viittaava westron. Arkkisaatana, demoni Sauron asuu Sormusten herrassa idässä. Hänen niljakkaat laumansa kantavat monia itäisten kansojen piirteitä ja koristeita. Sormusten herraa voi toki lukea monella muullakin tavalla, kuten konservatiivisuuden ja industrialismin vastakohtaisuuden kautta tai jopa humanismin ja ympäristönsuojelun voittokulun näkökulmasta. Tolkien itse kielsi olevansa rasisti.
Viittaukset Länsi-Rooman aikoihin voivat tuntua liioittelulta, mutta poliittisessa mytologiassa aikakausi on elänyt pitkään. Esimerkiksi Kaarle Suuri on korotettu jonkinlaiseksi protoeurooppalaiseksi. Napoleonin rynnistäessä 1812 Venäjälle hänelle annettiin liikanimi ”uudestisyntynyt Kaarle Suuri”. Natsihallinto taas juhlisteli vuonna 1942 ”Kaarle Eurooppalaisen” 1200-vuotissyntymäpäiviä. Ja tämä vain tuhat vuotta jälkeen, kun länsieurooppalaiset väänsivät kättä Bysantin kanssa ja Kaarle Suuri lahtasi Keski-Euroopan slaaveja.
Kaikki tiet eivät vie Roomaan, mutta liiankin monet vievät. Venäjästä puhutaan usein ”bysanttilaisten” perinteiden kuormajuhtana. Perättäisinä aikakausina läntiset suurvallat Ranska, Britannia ja Yhdysvallat taas ovat julistautuneet ”moderniksi Roomaksi”, viitaten tietenkin Länsi-Roomaan.
Euroopassa Länsi-Rooman perintöä pidetään mitä mainioimpana. Bysantti ja sen perilliset erottuvat sen sijaan usein oudossa valossa. Bysantti on pysähtynyt, korruptoitunut ja uudistuskyvytön valtio. ”Bysanttilaisuus” on salakähmäinen adjektiivi. Se viittaa hovijuonitteluihin, joista Bysantti oli roomalaiseen tyyliin kuuluisa. Voi toisaalta kysyä eikö Länsi-Euroopassa muka juoniteltu aivan samalla tavoin.
Länsieurooppalaiset ristiritarit ryöstivät Konstantinopolin vuonna 1204, ja parisataa vuotta myöhemmin Bysantti pyyhittiin kartalta. Venäjän hallitsija kuitenkin kehtasi nimittää itseään tsaariksi eli keisariksi. Kiovan Venäjä oli ollut selkeästi Euroopan jatke, mutta vuosisatojen mongolivallan jälkeen eurooppalaiset mielsivät Venäjän ”aasialaisena”.
***
Entä mitä tapahtui Moskovassa, jossa bysanttiset ja mongoliset vaikutteet sekoittuivat kuin tupakka ja afgaanihašis? Täällä asuivat ainoat oikeat ortodoksit, Bysantin uskon perilliset. Täällä kaikki, mukaan lukien kirkko oli tsaarille alisteista. Vastaanpyristelijät pyydystettiin armotta ja heidät tehtiin päätä lyhyemmiksi. Kun Moskova ”kokosi Venäjän maat”, saatiin koko valtakunta saman poliittisen kulttuurin katon alle.
Ja siinä sitä ollaan: bysanttilaisen universalismin sadonkorjuujuhlissa. Näitä hedelmiä myös Dostojevski rouskutteli. Ja taitavat olla omenat yhä kypsiä?
Euroopasta tulleisiin nemtseihin (nemets = saksalainen) suhtauduttiin Moskovan Venäjällä kuin välttämättömiin syöpäläisiin. Nemtsejä pidettiin saastaisina samoin kuin koiria. Jos nemtsi kosketti kunnon venäläistä tai kävi hänen kodissaan, oli paikat pirskotettava pyhällä vedellä.
Erityisesti eurooppalaisia yläluokkia taas järkytti aikoinaan suuren auktoriteetin saavuttanut Sigismund von Herbersteinin teos Rerum Moscovitarum commentarii (1549). Herberstein kuvasi Moskovan pajarit täysin riippuvaisiksi tsaarin mahtikäskystä, päinvastoin kuin melko itsenäinen eurooppalainen aatelisto. Aatelismiehen käskyttäminen... sehän on ihmisoikeusrikos, eurooppalaiset huudahtelivat ja pistivät tuulensuojaan fasaania ja peltopyytä.
Liivinmaan sota kiihdytti aivoja lisää. Kamppailua venäläisiä vastaan maalattiin vanhatestamentillisella sudilla. Venäläisten poppoossa palvelleet tataarit ja kalmukit loivat pohjan taruille koirankuonolaisista. Moskovan tsaari Iivana IV kuvattiin äärimmäisenä raakalaisena, tyrannin perikuvana. Hän sai lännessä liikanimen ”julma”, ja maine on elänyt tähän päivään.
Tsaari Iivanan käymä sota venäläisiä pajareita vastaan oli raakaa kuin vastanostettu peruna. Mutta oliko se tuon ajan Euroopassa poikkeuksellista? Vertailun vuoksi Englannin kuningas Henrik VIII tapatti kymmeniätuhansia talonpoikia ja terrorisoi aatelistoaan. Ranskassa taas seivästettiin protestantteja huipentuen Pariisin vuoden 1572 pärttylinyön verilöylyyn.
***
Oli miten oli: Euroopassa Venäjä ja jopa Itä-Eurooppa nähtiin 1700-luvulla eräänlaisena orienttina. Tämä pohjasi löytöretkiin ja kolonialismiin, jolloin länsieurooppalaiset valtiot alistivat suuria alueita ympäri maailmaa. Eurooppalainen orientalismi syntyi alun perin laillistamaan ”idän” haltuunottoa. Ja ”itäistä” leimaa lätkittiin myös Euroopassa hanakasti. Yleiseurooppalaisia aatteita ovat venäläispelon lisäksi olleet antislavismi ja antisemitismi. Kaikinpuolista loanheittoa on piisannut.
Kun meillä puhutaan Venäjästä, mainitaan usein autoritaarisuus tai jälkeenjääneisyys tai molemmat. Tosiseikkojen lisäksi käsityksillä on pohjaa ranskalaisen markiisi De Custinen russofobian klassikossa La Russie en 1839 (1846). Noin 1800-sivuisessa tiiliskivessään De Custine tuunaa Venäjästä äärimmäisen despoottisen ja takapajuisen kuvan, vaikka tuolloin monarkiaa ja diktatuureja muuallakin Euroopassa piisasi.
Venäjällä kehitettiin vastapainoksi ”russofobian” käsite. Sen otti käyttöön runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev. Hänen mukaansa ”russofobia” johtui väistyvän sivilisaation pelosta sen tilalle tulevaa tuoretta sivilisaatiota kohtaan. Venäjän selitettiin olevan moraalisesti lännen yläpuolella.
Russofobia ryöppysi 1800-luvulla erityisesti puolalaisista lähteistä, venäläisethän kukistivat maassa kovakouraisesti useita kapinoita. Vuosisadan lopulla painopiste siirtyi Saksaan, jossa Venäjän arveltiin voivan estää germaanien levittäytymistä. Kun Britannian ja Venäjän Keski-Aasian omistuksesta käymä suuri peli oli kuumimmillaan vuosisadan lopulla, sommitteli Ruyard Kipling teoksissaan käsityksen Venäjästä aasialaisena orjavaltiona. Mitä älyllistä riippumattomuutta!
***
Tällä välin oli Venäjällä keksitty Euroopasta uusia limaisuuksia. Nämä käsitykset jakoivat niin slavofiilit, narodnikit kuin myös vallankumouksellinen älymystö. Eurooppa oli porvarillisuuden pilaama. Entä miksi näin? Siksi että se oli synonyymi riistoyhteiskunnan toiminnan taustapiruille egoismille, individualismille, moraalittomuudelle, valheellisuulle ja pinnallisuulle. Jo tässä vaiheessa läntisen kulttuurin katsottiin lisäksi pullistelevan kaikenlaisia perversioita ja kieroutunutta seksuaalisuutta.
Ei tämä vielä riittänyt: vuosisadan vaihteessa venäläinen älymystö kiihkoutui skyyttalais-ja euraasialaisliikkeestä, joiden mukaan vallankumous ratkaisi sosiaalisten ongelmien lisäksi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Venäjä edusti näiden näkemysten mukaan itää, maaseutua ja irrationaalista tunnetta lännen tyhjää rationalismia ja teknologista, urbaania hengettömyyttä vastaan. Itä merkitsi elävää kulttuuria, länsi muumioitunutta sivilisaatiota. Esimerkiksi Sergei Jesenin kannatti alussa bolševikkeja, ”koska nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Aleksander Blok ammensi ideoita samasta lähteestä: itäinen, puhdistava ”primitiivisyyden tuuli” puhkuu Blokin runossa Skyytit (1918).
Boris Pilnjakille vallankumous ei ollut vain proletariaatin ja porvarien turnajaiset, vaan historian mystisten voimien räjähdys. Näkemystään hän kehittelee kiinnostavassa kokeellisessa romaanissaan Alaston vuosi (1923). Pilnjakin vision mukaan Venäjän tuli ravistella yltään ”Eurooppa”, mutta torjua myös ”Aasia”. Oli palattava Pietari Suurta edeltävään Venäjään. Visio sai tylsemmällä tavalla ei-fiktiivistä jatkoa 1920-ja 1930-luvun venäläisten valkoemigranttien Euraasia-pohdinnoissa, jotka lisäsivät Pilnjakin pohjimmiltaan melko anarkistiseen näkemykseen autoritarismia ja imperialismia.
***
Venäjän sisällissodassa länsivallat mittelivät bolševikkeja vastaan, ja sodan jälkeenkin niiden ja Neuvostoliiton suhteissa säilyi jännitys. Neuvostoliitto symboloi 1920-luvun Euroopassa villiä sekoilua; yläluokalle ja porvaristolle se oli paikka, jossa kellareista ryöminyt roskaväki oli romahduttanut sivistyksen nyrkkivaltansa tieltä.
Vallankumousta edeltäneestä russofobisesta kirjallisuudesta neuvostovastaiseen ei ollut kuin hiirenaskel: stereotypiat ”aasialaisista” toistuivat: Leninille piirrettiin mongolinpärstä, Stalinin roistomaisuutta määrittivät hänen kaukasialaiset piirteensä. Laajentumishalu, aasialainen yksinvalta ja orjuus liitettiin Venäjään kuten ennenkin.
Neuvostopropaganda vinssasi luukustaan länsimaille vastauksen, joka hämmästyttävästi toi mieleen keskiaikaisen Venäjän muukalaiskammon. ”Neuvostovastaisesta” leivottiin termi, joka hetimiten viskasi kohteensa historian roskatynnyriin. Neuvostovastaisten esitettiin olevan historian edistyksellisten voimien, ikään kuin luonnonlakien tukkeena. Kulttuurielämässä nikkaroitiin Euroopasta koukeroisempi pilakuva. Porvarillisen kulttuurin kerrottiin askaroivan vain rosvojen ja huijarien, prostituoitujen, pornografian ja muun törkyisen parissa, kun taas neuvostokulttuuri lauloi todellisten sankarien ylistystä.
***
Miksi keksiä mitään uutta, kun koko historia tursuaa sopivia ennakkoluuloja? Eivät natsit keksineetkään, vaan jatkoivat eurooppalaista orientalismia. Idän sotaretkiä silmällä pitäen slaavit määriteltiin ”alemmaksi roduksi”. He eivät polveutuneet eurooppalaisten esi-isiksi käsitetyistä arjalaisista, joiden kukkona tunkiolla killisteli germaaninen rotu. Hitler nimesi Neuvostoliiton omaperäisesti ”Tšingis-kaanin mongolivaltioksi”, jonka johto ja älymystö koostuivat tietenkin juutalaisista. Tämä kaikki piti raivata pois saksalaisen ”elintilan” tieltä.
Natsi-Saksan aloitettua ”operaatio Barbarossan” kesällä 1941 käynnistyi hyökkäys, jota sävytti neuvostoliittolaisia kohtaan osoitettu ääretön halveksunta. Natsien Generalplan Ost, (”yleisuunnitelma itä”), oli avoimesti raaka ohjelma Neuvostoliiton tuhoamisesta ja sen asukkaiden kansanmurhasta. Leningrad ja Moskova oli määrä hävittää maan tasalle ja levittää päälle lantaa.
Saksalaisten Drang nach Osten (”laajeneminen itään”), ei tarkoittanut vain ihmisten lahtaamista ampumalla ja kaasulla, vaan lisäksi neuvostoliittolaiset sotavangit näännytettiin nälkään ja pakkotyöhön. Heitä kuoli kolmisen miljoonaa. Natsiterrorin juuria siirtomaakokemuksissa kuvaa hyvin se, että esimerkiksi Ukrainan valtakunnankomissaari Erich Koch nimitti alueensa väestöä ”nekruiksi”.
Toisen maailmansodan jälkeen kuva Neuvostoliitosta vääntyi sitten Euroopassa taas kahtia. Kylmän sodan aikana kommunismin vastustajat ammensivat vanhasta orientalismista ja natsipropagandasta. Kommunismin hännystelijät taas saattoivat hyödyntää neuvostopropagandaa. Neuvostoliiton loppuvaiheessa yhä useammat ulkomaalaiset pääsivät vierailemaan maassa, ja ainakin heidän silmissään kuva luultasti sai hieman värisävyjä.
***
Neuvostoliiton hajottua Venäjällä pääsi vähäksi aikaa valtavirtaan länsimielinen suuntaus.
Aatehistoriaa tunteville ei ole mikään yllätys, että vanhat käsityksetkin jatkoivat elämäänsä. Uuslavofiilit, kuten kirjailija Aleksander Solženitsyn ja akateemikko Igor Šafarevitš väittivät 1990-luvulla, että bolševismi oli tuotu Venäjälle lännestä, toisin sanoen Venäjästä oli tullut länsiperäisen totalitarismin uhri.
Venäjän noustua 2000-luvulla taloudellisesti jaloilleen, ja presidentti Putinin pönkitettyä valtansa maa on saanut takaisin aiempaa suurvaltaylpeyttä, jopa -uhoa. Slavofiiliset näkemykset Venäjän historian altruistisuudesta ovat tulleet osaksi Venäjän kansallista mytologiaa. Ajatus siitä, että venäläiset olisivat joskus voineet sortaa jotain toista kansaa ei ole saanut koskaan jalansijaa kansallisessa psykologiassa. Toinen maailmansota opetti Euroopalle tässä suhteessa itsekriittiä.Venäläinen on mielikuvissaan suuri kärsijä, joka on suojannut Eurooppaa ottaen vuosisatoja vastaan idän kansojen hyökyaallon. Eurooppa on saanut rauhassa kehittyä, mutta ei tunne mitään kiitollisuutta pelastajaansa kohtaan, päinvastoin.
Venäjällä 2000-luvun alusta lähtien noussut nationalismi, suurvalta-ajattelu, ortodoksinen uskonnollisuus ja konservativiisuus ovat jälleen nostaneet esiin myös kielteiset käsitykset lännestä ja Euroopasta. Venäläinen media on tehnyt parhaansa vahvistaakseen näitä käsityksiä.
***
Ei niin etteivätkö läntiset kielteiset mielikuvat idästä edelleen jatkaisi elämäänsä. Entiset itäblokin maat esitetään yhä helposti mystisten kauhujen tyyssijoina. Hyvä esimerkki on yhdysvaltalainen kauhuelokuva Hostel (2005), jossa amerikkalaiset reppureissaajat päätyvät Slovakiaan kidutustehtaaseen. Elokuva näyttää Slovakian kehittymättömänä, köyhänä ja kulttuurittomana maana, jossa kuhisee rikollisuutta ja prostituutiota. Toinen esimerkki on amerikkalainen kauhuelokuva Chernobyl diaries (2012), jossa joukko jenkkejä matkailee Ukrainassa, Tšernobylin ydinvoimalan onnettomuusalueella. Kuinka ollakaan, he törmäävät ihmisiä tappaviin mutantteihin. Myös ukrainalaiset esitetään elokuvassa vaarallisina, sillä he pyrkivät suojelemaan ”synkkää salaisuutta” ydinonnettomuuden tuottamista mutanteista.
Ensi alkuun myös brittiläinen elokuva Borat (2006) tuntuu istuvan samaan stereotyyppiseen uomaan. Pseudodokumentissa brittikoomikko Sacha Baron Cohenin esittämä kazakstanilainen toimittaja Borat matkustaa Amerikkaan opintomatkalle. Boratin hahmo on entisiin Neuvostoliiton maihin länsimaissa liitettyjen stereotypioiden ja kliseiden summa. Elokuvan alussa hervoton näkymä “Kazakstanista” hulauttaa esiin romahtamispisteessä olevia taloja, autonromuja, ja paikallisia asukkaita, joista miehet ovat roistoja ja raiskaajia, naiset huoria. Kaiken keskellä koikkelehtiva Borat on täysin liioiteltu “itäisen barbaarin” hahmo.
Kun elokuvan katsoo loppuun asti, selviää kuitenkin, että Borat irvailee oikeastaan enemmän länsimaalaisten tietämättömyydelle ja kliseisille käsityksille muusta maailmasta. Elokuva on farssi, Boratin hahmo muuttuu pian omaksi parodiakseen, ja satiiri sojottaa moneen suuntaan. Yhdysvalloissa Borat ulostaa puistoon, masturboi kaupan näyteikkunan edessä ja ajeluttaa munakarvojaan. Hotellissa hän luulee hissiä omaksi huoneekseen. Paljastuu, että hän on sovinisti, antisemiitti, taikauskoinen ja kaikin tavoin epäkorrekti. Tapahtumat Yhdysvalloissa satirisoivat amerikkalaisten isottelua, tekopyhyyttä ja rasismia. Jenkit näyttäytyvät stereotyyppisinä juntteina, jotka eivät tiedä muusta maailmasta paljoakaan, eivätkä haluakaan tietää. Oman mausteensa elokuvaan tuo se, että kun Borat ja muut kazakstanilaiset hahmot puhuvat elokuvassa “kazakkia”, he todellisuudessa puhuvat armeniaa, romaniaa tai hepreaa, itäisiä ja usein läntisessä historiassa “takapajuisiksi” leimattuja kieliä.
Yksi parhaita esimerkkejä siitä, että entisestä Neuvostoliitosta voi lännessä kertoa lähes mitä tahansa ja se uskotaan on Nicolai Lilinin ”omaelämänkerrallinen” romaani Siperian opetukset (2010). Romaani on käännetty peräti yli neljällekymmenelle kielelle. Oscar-palkittu ohjaaja Gabriele Salvatore on ohjannut sen pohjalta elokuvan Siberian education (2013), jossa pääosaa näyttelee supertähti John Malkovich. Lilin ei ole kotoisin Siperiasta, vaan Transnistriasta, Moldovasta irtautumaan pyrkivästä venäläisten asuttamasta tasavallasta. Siperian opetukset kertoo Transnistriaan vuonna 1938 pakkosiirretyistä urkoista, pienestä kansakunnasta, joka harjoittaa perinteisesti maantierosvoutta. Lilin sanoo olevansa näiden ammattirikollisten jälkeläinen ja katoavan kulttuurin perillinen. Romaanissa Lilin kertoo omasta elämästään, joka tuntuu olevan urkojen perinteiden arvoinen: hän on istunut vankilassa Transnistriassa ja Venäjällä, sotinut Tšetšeniassa, Irakissa ja Afganistanissa, toiminut salakuljettajana ja vaikka mitä.
Ympäri länsimaailmaa ilmestyneiden Siperian opetusten käännösten arvosteluissa kukaan ei epäillyt teoksen todenperäisyyttä tai urko-kansan olemassaoloa, vaikka historiankirjoista on helppo tarkistaa, ettei Moldovaan siirretty ihmisryhmiä Siperiasta vaan päinvastoin. Gulag-leireillä vaikuttanutta ammattirikollisten ryhmää kutsuttiin toki oikeastikin urkoiksi, mutta mitään tekemistä etnisyyden kanssa sillä ei ollut. Venäläisen Ogonjok-viikkolehden tekemän tutkimuksen mukaan myöskään Lilinin omasta elämästään kertomat asiat eivät pidä alkuunkaan paikkaansa.
Toki voidaan ajatella, ettei omaelämänkerrallisen romaanin kohdalla ole niin tarkkaa onko kyse elämänkerrallisesta fantasiasta vai tiukasti tosiasioista. Romaanin oudon laajaan suosioon on silti varmasti vaikuttanut se, että kriminaalikulttuuri on yksi keskeisiä asioita, joista venäläisyyden myytti nykyään länsimaissa muodostuu. Asian poliittisia puolia ei ajatella. Myyttinen Venäjä tuntuu vain olevan paljon dramaattisempi ja kiehtovampi kuin todellinen Venäjä.
***
Vladimir Putinin hallintoaikana Venäjällä on noussut esiin suuntaus, joka mieltää maan ”suvereenin demokratian” olevan vastakkain länsivaltoja, tai jopa läntistä sivilisaatiota vastaan. Vastakkainasettelua perustellaan kulttuurisesti. Liberaalin demokratian vastapainoksi tarjotaan omaa, siitä poikkeavaa venäläistä versiota, joka perustuu muun muassa ortodoksisen uskon arvoihin ja johon liittyy läheisesti ajatus ”Euraasiasta”. Euraasialainen alue tai imperiumi muodostuisi Venäjän lisäksi siihen rajoittuvista entisistä neuvostotasavalloista, jotka venäläisen tulkinnan mukaan ”luonnollisesti” kuuluisivat yhden ja saman johdon alaisuuteen.
Nyt näyttää siltä, että vaihtoehto Venäjän ja lännen vuoropuhelulle on jälleen – kuten usein ennenkin – informaatiosota, jota on viritelty molemmilta puolilta. Tässä tilanteessa ”russofobia” on määritelty Venäjän kannalta uudelleen: sen sanotaan nyt olevan vastustajan poliittinen ase ja reaktio venäläiseen ideologiaan. ”Russofobia” pyritään nyt esittämään perusteettoman pahantahtoiseksi ajattelutavaksi kaikkea venäläistä kohtaan. Poliittisena työkaluna käsite muistuttaa Neuvostoliitossa käytettyä ”neuvostovastaisuuden” terminologiaa.
Näyttää siltä, että Venäjä on jälleen kääntynyt pois lännestä. Kun katsotaan Euroopan ja Venäjän suhteiden historiaa, tapahtumien kulku ei tietenkään ole täysin yllättävä.
Venäjä on maa ja kulttuuri, jossa on aina omaksuttu eurooppalaisuus vain osittain, ja samalla eurooppalaisuutta on hyljeksitty. Tässä ei toki ole mitään poikkeuksellista. Vertailun vuoksi samaa on tehty Suomessakin, vielä itsenäisyyden alkuaikoina ensimmäisen tasavallan aikaan yritettiin eristäytyä nationalistiseen umpioon. Suurin ero meidän ja Venäjän välillä on oikeastaan se, että suomalaisia on liian vähän, jotta voisimme kunnolla pyristellä eurooppalaisuutta vastaan ja pystytellä omalaatuisuutemme järeää barrikadia. Väkilukuisana maana ja suurena kulttuurina Venäjä sen sijaan on jäänyt kiikkumaan välitilaan.
Dostojevski, Neitsyt Maria ja cunnilingus! Minkä teitte te kirjanoppineet, kuvainraastajat, troglodyytit ja analfabeetit! Minkä teitte te fariseukset ja linnunpelätit, vapaa-ajattelija-onanistit ja keppihevosen käskyläiset! Menitte ja pilasitte Pyhän Rooman siemenmaljan!
Nykyinen putinistinen käsitys Venäjästä konservatiivisten, säilyttävien arvojen kantajana, joka vastustaa läntistä liberalistista globalisaatiomallia, ei lopulta ole valtavan kaukana itäisen kristillisyyden voittokulkua julistavasta opista. Toisaalta lännessä on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, nationalismin, työväenaatteen, modernisaation tai kapitalismin ja sen uusliberalistisen mallin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.
Katsotaan Eurooppaa ja Venäjää. Kärjistettynä vuosisataisissa tukkanuottasissa on ollut kyse venäläisen messianismin ja länsieurooppalaisen katolisen universalismin sekä siitä kehittyneiden valistusaatteiden ja modernisaation universalismin vastakohtaisuudesta. Länsimainen modernisaatiomalli on paljolti katsonut itsensä ainoaksi oikeaksi ja sen torjuvat tahot ”väärän tietoisuuden” kantajiksi. Vastaavasti venäläinen ajattelutapa on tulkinnut maan ”erityistien” ainoaksi oikeaksi.
Kyseessä saattaa olla heijastusilmiö. Ehkä Venäjän ainutlaatuisen kohtalon idea ei lopultakaan ole muuta kuin eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen versio? Eurooppa on pystynyt vahvistamaan itseään ja selventämään identiteettiään peilautumalla ”itämaihin”, kuten Venäjään. Psykoanalyyttisin käsittein ”itä” on ollut eurooppalaisuuden sijais- ja jopa piilominä. Venäjällä samassa asemassa ovat olleet ”länsi” ja ”Eurooppa”.
Tältä pohjalta Venäjän erikoislaatua korostavat ajatussuunnat liittyvät yleismaailmalliseen ilmiöön, jota Ian Baruma ja Avishai Margalit ovat nimittäneet oksidentalismiksi, se on uhkaavaksi ja vieraaksi koetun lännen torjumista. Oksidentalismissa on kyse perinteisen, yhteisöllisen ja tiettyihin ikuisiksi koettuihin normeihin nojaavan elämäntavan reaktiosta läntiseen modernisaatioon. Oksidentalistit haluavat usein torjua erityisesti maallistumisen, liberalismin ja kapitalismin. Länsi näyttäytyy oksidentalisteille tavallisesti hedonistisena, vain yksilön halujen tyydytykseen keskittyvänä, moraalittomana ja rappeutuneena kulttuurina.
Tästä ikiaikaisesta vastinparista ammentaa Viktor Jerofejevin romaani Venäläisen sielun ensyklopedia (2009). Jerofejevin esteettis-ideologisessa todellisuudessa Venäjä koheltaa junttimaisena ja rappiolla, siellä on ennakoimatonta, törkeää ja hauskaa, Venäjä on lauhkean ja laimean Euroopan vastakohta. Venäjä on kärsimystä – elämää.
Torailevat sisarukset, Eurooppa ja Venäjä, tuijottavat toistensa turpavärkkejä kuin peiliin katsoisi ja huutavat: hei typerys, etkö näe, naamasi on vino!
Ville Ropponen
Essee on ilmestynyt alun perin Ville Ropposen teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas, 2017).
