Ensimmäinen huhtikuuta

Ovikello soi. Siellä oli isokokoinen täti, joka sanoi olevansa yläkerran naapurista ja haluavansa lainata kolme kananmunaa. "Meillä leivotaan", täti sanoi römeällä äänellä. Toin munat, ja hän pyysi minua kantamaan ne asuntoonsa. Nyt vasta huomasin, että täti liikkui kainalosauvoilla. Päästyämme yläkertaan menimme sisään ovesta, jonka täti avasi kuhmuisella avaimella. Eteisessä lainehti Gobin autiomaallinen hiekkaa. Olohuoneessa kolme pihkovalaista insinööriä tanssi ripaskaa mahonkipöydällä. Kattokruunusta riippui kolme pitkänomaista akrobaattia, jotka tuntuivat olevan sekä ihmisen että apinan sukulaisia. "Kriikunoita, äkkiä", akrobaatit kajauttelivat kolmella falsetilla. Täti pyysi munat ja heitti ne äkkinäisellä ranneliikkeellä suureen metallipataan hellalla. Hän alkoi hämmentää pataa tummapuisella, raskaalla kauhalla. Uskaltauduin kurkistamaan talonkorkuisen padanreunan ylitse ja siellä - kuin Saimaan kesäautereisella ulapalla - uiskenteli marinoinoituja munuaisia, jäähileisiä mansikoita, aivokudosta ties kuinka monen posteljoonin ajukopasta, sammaloitunutta juustoa ja homeisia rubiineja. Kaiken keskelle olivat levinneet rikotut kolme kananmunaa kuin kuohilaan keltaiset silmät. Ei siinä mitään. Sammutin musiikin, jonka kuulin vasta nyt, se oli Brahmsin Ungarische tänze. Ikkunasta katsoessa sumu kietoi Vuosaaren yhä tiiviimmin välilihansa laskoksiin. Lähdin kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita, sillä minun teki mieli leipoa.

Ulkomaalaiset opiskelijat ovat jättämässä Suomen yliopistot

Ilman muuta parempi kääntyä sisäänpäin ja panostaa tieteiden ja taiteiden indisiplinääriseen keskinäisvaihtoon isänmaamme nationalistisella sisäpuolella samalla kun vahvistetaan omavaraistaloutta, omavaraistiedettä ja omavaraistaidetta. Vielä kun saataisiin korkeat lukukausimaksut myös suomalaisopiskelijoille, niin heistäkin päästäisiin eroon, ja yliopistorakennukset voisi esim. Senaattikiinteistöt ry:n ulkoistamisen, yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen vuokrata jollekin sopivalle hallituspoliitikkoihin sidoksissa olevalle konsulttifirmalle, joka on erikoistunut sisäisten viestinnällisten strategioiden suprajohtavuuden makrotason innovointiin; tällä taktiikalla saavutetaan win-win-tilanne, joka tänä haasteellisena bisnesperiodina saavuttaa optimaalisen alakorkeutensa kronologisena hetkenä, jolloin saniteettitilojen keskusyksikkö nupin muotoisesta instrumentista vetäisemällä päästää aaltokonemaisen soundinsa.

Mielipidekirjoitus

Nykyään on tärkeää, että on mielipide. Ihan mistä tahansa. Auta armias jos ei olisi mielipidettä. Sehän olisi kauheampaa kuin nälänhätä tai Rooman palo. Ja mielipide - se on loukkaamaton. Se on yhtä kuin oikeus. Eikä oikeutta tarvitse perustella, koska ihmisellä on se.

Putinin pyhä kauhu ja muita ajatuksia

Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyhä kauhu assosioituu mielessäni erääseen suomalaiseen proosakirjailijaan. Vuosituhannen alussa hän elätti suurta pesuetta ja säilytti jääkaapissaan loiskuvaa määrää virolaista olutta ja vodkaa. Prosaisti työskenteli ankarasti, ainakin täyteen kirjoitettuja paperiliuskoja syntyi solkenaan. Hän kertoi kirjoittavansa suurta romaania Euroopan ja maailman suurvaltajohtajista, mukaan lukien Yhdysvaltain ja Venäjän johtajat. Humalasta selvittyään kirjailija lähetteli solvaavia viestejä maailman johtajien virallisiin sähköpostiosoitteisiin. Myöhemmin hän kertoi joutuneensa vetämään romaanikäsikirjoituksensa pois keskisuurelta kustantajalta pelossa, että presidentti Putin lähettää tappajat hänen jäljilleen.

- Minun täytyy ajatella perhettäni, sanoi prosaisti.
- Ymmärrän, vastasin, vaikka ajattelin hänen lähinnä suurentelevan egoaan.
- Olen saanut uhkaavia viestejä, sanoi prosaisti.
- Aivan varmasti, vastasin.

Tähän päättyi dialogimme prosaistin sammuessa.

Nyt mietin prosaistin luultavasti olleen Nostradamuksen oppilaita tai vähintään muuten profeetan opissa koulittu. Nyt Putin uhkaa internet-armeijansa avustuksella jokaista meistä. Vaarassa ei ole ainoastaan perheemme, vaan elämänmuotomme ja taloustieteellinen koulutuksemme. Olemme kuilun partaalla: länsimainen kuluttajakeskeinen elintapamme on uhattuna. Diktatuuria vastaan taisteleminen ei näyttele mitään osaa hyvässä elämässä, käsitteessä jota arvostamme yli kaiken. Korkeintaan haluamme keskustella sivistyneesti eri mieltä olevien ihmisten kanssa, loppujen lopuksi saatamme päästä yhteisymmärrykseen. Maailman- ja elämänpiiri sulkeutuu järkevästi tarkoituksenmukaisia toimia tuottavien yksilöiden innovatiiviseen ympäristöön. 

- Olen saanut uhkaavia viestejä, sanoi prosaisti ja löi vastaantulijaa keskivartaloon.

Kirjailijat riitaantuivat

Kirjailijat riitaantuivat yhteisellä työmatkalla ja kapakassa. He alkoivat sättiä toisiaan puhelimitse, sähköpostitse ja facebookissa. He parjasivat toisiaan, toistensa kavereita, aviopuolisoa, sukulaisia ja anoppia. He iskivät yhteen kulttuurilehtien sivuilla kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kirjailijaliiton kokouksessa he keräsivät ympärilleen halullisten koalition. He eivät mahtuneet samaan kulttuurijärjestöön, eivätkä veneeseen. Vene upposi.

He lukivat kovalla äänellä pääkaupungin keskusaukion vastakkaisilla laidoilla istuen Nikolai Gogolin pienoisromaania ”Riita”.

He ryhtyivät kannattamaan äärimmäisiä poliittisia suuntauksia, tietenkin vastakkaisia: yhdestä tuli äärioikeistolainen, toisesta stalinisti. He perustivat toimintaryhmät, järjestöt ja pienpuolueet ja mätkivät toisiaan äänenkannattajalehtiensä palstoilla. He värväsivät tappelijoita hutkimaan toisiaan turpaan lähiöiden pimeillä kujilla; hurme lensi ympäriinsä kuin lastut isommassa remontissa. He maksoivat erikoismiehiä terrorisoimaan toistensa asuntoja, työmatkaa, läheisiä ja sukulaisia.

He alkoivat kannattaa vastakkaisia maailmanpoliittisia kantoja: yksi kannatti Ukrainaa ja länsivaltoja, toinen Venäjää. He syyttivät toisiaan propagandisteiksi. He ryhtyivät aivan toden teolla kannattamiensa valtojen agenteiksi ja ilmiantoivat toistensa vihollisia omille isäntävaltioilleen, jotka yksissä tapauksissa likvidoivat kohteet, toisissa eivät.

He olivat varmoja omien ajatustensa kaikkivallasta. Sananvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Ympärillä maailma jatkoi kulkuaan. Hetkellä ennen massiivista ydiniskua molemmat kiistakumppanit yhtyivät seksikumppaneihinsa ikkunalautaa vasten. He tyydyttivät partnereitaan niin kunniallisesti, etteivät huomanneet maailman musertuvan heidän jalkojensa juurella.

Aika velikultia. Tässä sopuisassa ja äärimmäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee ikuinen lauantai, sunnuntai-ilma tyyni, kovien arvojen puute, ja maanantain hammastenkiristys.

.

Isoisten askelissa on hölskyvä vaihde

proosarunon parodia

hänen leipäläpensä ryöppysi irronneita hampaita. hänen vittunsa oli väärinpäin: se oli valtava. toki se oli suulta tiukka niin kuin kenellä tahansa, mutta kun pääsit sisälle niin vastassa oli vain tyhjyyttä kumiseva kasarmi.

jättiläisten saappaat hölskyivät raskasta vettä. heidän toimimattomuutensa ballistiset ohjukset
sojottivat vasten Euraasian velttoa vatsaa. heidän vivisektionsa kohisivat vajotessaan alaspäin.
jossain nummen kolkossa kaakkoiskulmassa
silmänurkasta etääntyneet kalpeaveriset hepatiitit parittelivat kuumeisesti.

missään ei ollut lehtiä, ei versoja, ei hillitöntä kasvua. vain mustia merkkejä

syöksymässä toistensa kiduksiin.

minun ikuiset, minun rakkaani, minun pienet kissankäpäläni.

Valinnanvapaus

Elin varhaislapsuuteni espoon Kivenlahdessa. Pihalla ja talon takaisella mutalammikolla leikin usein vähän vanhemman pojan kanssa. Hänen nimensä oli Voitto. Hän oli mukava heppu, aivan niin kuin muutkin lapset.

Jokin aika sitten törmäsin Voittoon bussissa. Tai en minä häntä tunnistanut, vaan hän minut, en tiedä miten. Meidän perheemme muutti pois Kivenlahdesta, kun olin viiden vanha. Voitto taas oli asunut Kivenlahdessa 20-vuotiaaksi asti.

Siihen ikään mennessä en ollut kokeillut viinaa, Voitto kertoi. Sitten kaverit saivat suostuteltua hänet. Voitto hankki pullon Finlandia-votkaa ja joi sen kerralla. Loppujen lopuksi hän tappoi kirveellä naapurin talonmiehen. Tämä oli yrittänyt estää häntä hajottamasta ikkunoita.

Pääsin eilen vankilasta, Voitto kertoi bussissa. Mihin olet matkalla, kyselin ja nyökkäilin kuin olisin ymmärtänyt mistä hän puhui. Ajattelin mennä vetämään elämäni toiset kännit, Voitto vastasi. Sen koommin en ole kuullut Voitosta.

Museotavaraa

– Pullot pöydälle, sanoo etanolimuseon johtaja ja aivastaa, kun nurkkiin kertynyt pöly ulottuu sieraimiin. Pölystä ei ole päästy eroon, vaikka muuten museon labyrintin kryoliittihyllyt ja lasiseinät hehkuvat kirkkautta ja läpitunkemattomuutta. Mikään ei voi järkyttää meitä, seinät ja hyllyt tuntuvat huokuvan. Hyllyjen vitriineissä on erilaisia alkoholijuomia: konjakkia, armanjakkia, geneveriä, calvadosta, ouzoa, rakia, tequilaa, brandiä, rommia, vodkaa, ruis-, mallas-,maissi- ja savuviskiä, kumissia, grappaa, erivärisiä liköörejä, absinttia, katkeroja, balsameita, madeiraa, martinia, sherryä, vermutteja, puna-, valko-, ja roseviinejä, siidereitä, šamppanjaa…

– Tähän pöydälle asetan toistaiseksi erikoisimman löytöni. Tämä on harvinaista ainetta. Tällaista ei ole valmistettu noin kahteen sataan vuoteen. Löysin sen erään senegalilaisen tehtaan raunioista. Olen tutkinut asiakirjoja - tämän nimi on olut, bier, birra, pivo, serveza.. Senegal on varmasti ollut tunnettu olutmaa.

Anton on kuunnellut jäykkänä, kuten aina, pää muistuttaen maahan varissutta lehteä. Hän hymyilee kuivasti johtajalle ja hänen päänsä rapisee hieman.

– Haluan, että pidät oluesta erityistä huolta, sanoo johtaja ja sytyttää marisätkän, kuten tavallista. Johtaja luo vielä viime silmäyksen ympärilleen varmistuakseen, että kaikki on kunnossa, ja ojentaa sitten avainkortin Antonille.

– Minä luotan sinuun, johtaja luikkaa ja livahtaa sitten lasiovista ulos.

Hän on lähdössä jälleen jatkamaan arkeologisia tutkimuksiaan, jotka ovat viime vuosien aikana vieneet hänet ympäri maapalloa. Tähän mennessä johtaja on löytänyt jo kolme täysin uutta etanolijuomalaatua: vodkan Venäjältä, siiderin Bretagnesta ja nyt oluen Senegalista. Tavallisesti museossa on Antonin lisäksi kaksi työntekijää, mutta tänään nuo kaksi muuta ovat äkillisesti sairastuneet. Etanolimuseo jää yksin Antonin vastuulle. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen ja kuuteen päivään.

Anton kuljeskelee hyllyjen välissä. Tuuh, puuh, hän ääntelee ja silmäilee tylsistyneesti puteleita.

Hän tekee kierroksen museon ympäri ja sitten toisen kierroksen. Jostain syystä hän aina palaa näyttelytilaan, jossa pöytä kannattelee uutta löydöstä. Merkillistä, taas täällä, Anton tuumii ja seisahtuu kallo rapisten pöydän eteen. Hän tuntee cortexissaan outoja värähdyksiä, aivan kuin jokin lukkiutuisi ja pyrähtäisi pyörimään. Monimutkaiset muutokset käynnistyvät Antonin aivojen kemiallisessa tasapainossa. Vertauskuvallisesti ilmaistuna synapsien rypäs seisoo hetken suorassa kuin nuorallatanssija trapetsillaan, mutta sitten rypäs huojahtaa, ja uudestaan, ja uudestaan. Ulottuvuudet kääntyvät cortexissa nurin. Antonin silmiin pärähtää valo. Hän nuolaisee huuliaan. Hiippailee sitten lähimmän hyllyn luo ja tekee kielletyn teon. Finest Scots, Anton lukee alkajaisiksi. 

Kuluu kolmisen tuntia. 

– Aavaa meerii aaaltoojaa niieelee, Anton joikuu polvillaan lattialla. Pöydällä on kuolaa, lattialla oksennusta, seinällä punaviinin viiruja kuin veriteon poltinmerkkinä. Ilmastointi humisee.

Äkkiä nainen astuu sisään lasiovista. Hänet nähdessään Anton viestittää:

– Juotavaa, pää on niin kuiva, ota sinäkin mitä haluat.

– Ei kiitos, tulen suoraan yliopistosta, luennolta, juuri tänään puhuttiin nautintoaineiden kulttuurihistoriasta. Alkoholin nauttiminen on epäterveellistä ja sitä paitsi laitonta, pitäisi sinun tietää. Mutta kas tässä…

Nainen avaa laukkunsa ja kaivaa esiin ruiskun ja neulan ja joukon erivärisiä jauheita sisältäviä muovipusseja ja kääröjä. He käyttävät yhdessä aineita: kokaiinia, metamfetamiinia, ekstaasia, oopiumia, hašista, morfiinia, lithiumia, belladonnaa, psilosybiiniä.

Anton hakee palokirveen. Hän lyö pullot hajalle ja kaataa hyllyt.

– Turmiollinen litku! hän karjuu suunniltaan.

He ovat hyvässä vauhdissa, amfetamiini virtaa suonissa. Anton riisuu housunsa ja asettuu naisen päälle. Maailma tuntuu miellyttävältä, uusin löydös, harvinainen olutpullo on pudonnut heidän liikkeidensä tieltä pöydän alle ja särkynyt.

Mutta silloin sisään ryntää terttu toimittajia, jotka alkavat räpsiä kuvia.

– Olemme todistamassa skandaalia etanolimuseossa! huutaa toimittaja mikrofoniin.

Anton pyristäytyy ylös. Hän huohottaa ja tuijottaa suoraan kameraan repien housuja ylös. Television katsojat tulevat muistamaan vuosikausia hänen laajentuneet pupillinsa, joihin kamera tsuumaa: pupilleissa välkkyy vihreä ja keltainen, jotka pyrkivät puroilemaan ulos valkuaiseen aivan kuin pilaantuneen kananmunan sisin. Anton kaivaa pistoolin laatikosta ja työntää sen suuhunsa. Laukaus pamahtaa. Joukko märkiä lehtiä kahahtaa Antonin kallosta

ja litsahtaa lattialle.

Kevät 1998

Tuotantoproosaa kirjallisuuskentältä

1.
Vain vähän aikaa sitten ohitin kesäteatterin, jonka lavalla Jouko Turkka oli pukeutunut korsettiin ja karjui mikrofoniin death metallia, muunneltua Slayeria, "Angel of Fat, march to the Kingdom of Fat..." Taustalla mustesuihkumoottorilla varustetut kirjailijat kirjoittivat Beninin residenssissä sulkakynät sauhuten. Aurinko nousi kuin nyljetty orava.

2.
Asioista perillä olevissa piireissä on alettu epäillä, että Kalle Päätalo oli kaukaista sukua Neuvostoliiton sankarille, Stalin-palkinnon voittajalle, sosialistisen realismin traktorimiehelle Vladimir Vladimirovitš Vladimiroville, joka kirjoitti romaanisarjan jokaisesta Neuvostoliiton suuresta joesta. Pisimmän joen, Irtyšin mukaan on nimetty pisin sarja, jossa on 127 osaa. Romaanisarjan osien keskimääräinen pituus on 567 sivua. Neuvostoinsinöörien suunnitellessa 1970-luvulla Siperian jokien virtaussuunnan kääntämistä, V.V. Vladimirov tuli epätoivoiseksi ja hirtti itsensä. Kerrotaan hänen sen jälkeen juoneen itsensä hengiltä. Mikäli jokien virtaussuunta olisi vaihdettu, Vladimirov olisi joutunut kirjoittamaan uudestaan suuren osan sarjastaan. V.V. Vladimirovin myötä käsite "tuotantoromaani" sai aivan uusia ulottuvuuksia.

3.
Olen runoilijanainen, jolla on pesemätön tukka. Pesemättömyys tarkoittaa katu-uskottavuutta. Sisimmässäni tiedän olevani lissabonilainen mies. Ehkä siksi pukeudun kesät-talvet lyhyisiin froteeshortseihin. Täytän päivittäin nettiblogiani google-runoudella ja grafomanialla. Uskon, että 95 prosenttia ihmisistä kadehtii minua. Olen alati valmis murskaamaan potentiaalisen kilpailijan tielläni menestyksen säteileviin kristallipalatseihin. Kerran vuodessa julkaisen kulttuurilehdessä ilmoituksen ja kerron mikä menneen vuoden esikoisteoksista on kirjoittamani, luonnollisesti pseodonyymillä. Toimin kulttuurijärjestössä ja haluan keisariksi sulttaanin paikalle. Tehtäväni on syrjäyttää pyylevä keski-ikäinen partamies, järjestön puheenjohtaja. Koetan lihoa entisestään ja kasvatan itselleni partaa.