Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Taigan anarkisti

Juri Vella: Rakkauden maa. Suomentanut Karin Lukin. Johdanto Eva Toulouze ja Stephan Dudeck. Runoja ja dialogeja. 192 s. Atrain 2016.

Metsänenetsisyntyinen Juri Vella (Aivaseda, 1948-2013) ehti kuolla ennen kuin häneltä julkaistiin suomennosvalikoimaa. Joitakin Vellan runosuomennoksia oli ilmestynyt suomalaisissa lehdissä, ja hänen aktivismistaan tiedettiin meillä.

Vellan myöhäistuotannosta kootun valikoiman runoista ja dialogeista saa annoksen luonnonläheistä filosofiaa ja poromiehen elämää sekä käsityksen Siperian alkuperäiskansojen oloista öljytalouden keskellä.

Valikoiman teksteissä korostuu vuoropuhelu. Vellaa muistuttava keskeislyyrinen ääni käy sitä erilaisten henkilöiden kanssa, kuten ortodoksisen nunnan, paikallislehden lukijoiden, taigassa vierailevan venäläisrunoilijan ja Yhdysvaltain alkuperäiskansoja edustavan runoilija N. Scott Momadayn. Vellalle dialogisuus tarkoittaa paitsi monologisuuden, esimerkiksi vallanpitäjien ideologistien viestien, vastustamista, myös pyrkimystä vastavuoroiseen yhteyteen.

Gorkin kirjallisuusinstituutissa Moskovassa opiskellut Vella palasi kotiseudulleen Hanti-Mansiaan eli Jugraan. Hän opetteli poronhoitajaksi ja asettui erämaahan. Vella oli mukana, kun Jugran alkuperäiskansojen aktivismi 1990-luvulla hieman kohensi heidän asemaansa. Väsymättä hän kamppaili öljy-yhtiöitä vastaan.

Vella kirjoitti pääosin venäjäksi, koska hänen mukaansa metsänenetsit olivat menettäneet metaforisen runokielensä ja säilyttäneet vain arkisen ja asiakielen. Kuin kaikuna tästä Vella kieltäytyi venäläisen runouden valtavirran korukielestä. Hänen runoutensa on toteavaa, arkista, lähes minimalistista. Venäläisestä valtavirrasta poiketen Vella käytti vapaata mittaa. Hänen runoutensa muistuttaa Boris Pasternakia ja tšuvassisyntyistä Gennadi Aigia.

Vellan teksteissä erottuvat luonnonnäyt, lankeaminen loveen ja erämaan arkiaskareet. Vallanpitäjien kritiikki on pelottoman suoraa. Runoissa öljy peittää joet ja taiga kuolee pystyyn. Nämä kuvat sopii muistaa Suomessakin: valtaosa öljystämme ostetaan Venäjältä.

Runoääni vaihtelee intiimistä pilailevaan ja ärhäkkään. Vastasyntynyt poronvasa vasten öljykenttää on toistuva kuva. Vella kritisoi teknologista kehitystä kehottaen älylliseen kehitykseen. Taloudellinen epätasa-arvo saa huutia. Runoilija tekee konkreettisiakin ehdotuksia uusiutuvien energiamuotojen käytöstä. Runoissa viitataan usein Tšetšenian sotiin. Tšetšeenien ja palestiinalaisten kohtalot samaistuvat. Globaali kvartaalitalous ja suurvaltojen väki sortavat pieniä kansoja yhtälailla idästä länteen.

Kokoelman paras dialogi on ”Apokalypsi”. Sen sarkastisissa anekdooteissa edetään neuvostoajasta nykyhetkeen. Tarina stalinistivaltuutetusta opettamassa alkuperäisväestöä kalastamaan on hillitöntä satiiria, vaikka luultavasti tosipohjainen.

Karina Lukin on suomentanut Vellan hillityn runokielen mallikelpoisesti. Eva Toulouzen ja Stephan Dudeckin johdanto valottaa Vellan elämää, kulttuuriaktivismia ja tuotantoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Bjarmia-antologia

Toimittamani Bjarmia-antologia, suomennosvalikoima uralilaista nykyrunoutta on ilmestynyt.




Bjarmia-antologia esittelee suomalais-ugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan. Runot ovat syntyneet kansainvälisen runokiertueen seurauksena. Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallot sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä.Antologian runoilijoita yhdistää etnofuturismi, Virossa kehitetty ja yli Venäjänmaan levinnyt taidesuuntaus, joka pyrkii yhdistämään kansallista ja perinteistä moderniin maailmankulttuuriin.

Kulttuurista ja kielellistä rajapyykkiä

Ville Ropponen

Pienten kansojen ja kielten osa suurempien puristuksessa ei aina ole helppo. Unicefin ja Worldwatch Instituten synkimpien arvioiden mukaan maailman noin 6 000 kieltä saattaa seuraavan vuosisadan aikana huventua 150:een. Jos ajatellaan, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus on yhtä tärkeä asia kuin biodiversiteetti, kielten hupeneminen on ilmastonmuutokseen verrattava uhka. Mitä siis on tehtävä, kun globalisaatio pauhaa?

Korvatulpat eivät auta. Tarvitaan tahtoa vastustaa tasapäistymistä ja intoutumista ”katoamisen nostalgisesta estetiikasta”, kuten kirjallisuuden professori Kari Sallamaa muotoili elokuun lopulla Oulussa IX kansainvälisessä suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskongressissa. Jo häviämään tuomittuja kieliä, kuten inarinsaamea tai liiviä on pystytty menestyksellä elvyttämään.

Käännökset kielten välillä ovat elintärkeitä pienille kulttuureille ja kirjallisuuksille, jotta ne säilyvät iskussa. Eipä ihme, että kongressin teema oli ”Kirjallisuus käännekohdassa”. Erityisesti itäisten suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kohtalo valtakieli venäjän keskellä mietitytti. Entä miksi ja millaista kirjallisuutta tulisi kääntää eri suomalais-ugrilaisille kielille?

Virolaiset kääntäjät ahkerina

Nuori udmurttirunoilija, Tallinnassa nykyään asuva Nadežda Ptšelovedova (Muš Nadi) on osallistunut sukukansojen kirjallisuuden virontamiseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Virossa on käännetty valtavasti suomalais-ugrilaista kirjallisuutta, komilaista, udmurttilaista ja mordvalaista runoutta ja proosaa. On käännetty klassikkoja, kuten valikoima udmurttirunouden suuren pojan Kuzebai Gerdin (Kuzma Abramov) lyriikkaa, sekä nykykirjallisuutta, esimerkiksi hanti Jeremei Aipinin uusin romaani Jumalan äiti verisillä lumilla (2002).

Virossa kelpaa kääntää suomalais-ugrilaisista kielistä, sillä käännöstyötä tukee valtion sukukansaohjelma. Suomalais-ugrilaista kirjallisuutta ilmestyy peräti kahdessa kirjasarjassa. Niistä toisessa, sarjassa ”Nuori sukukansojen runous” tekstit julkaistaan aina neljällä kielellä: alkukieleksi, viroksi, venäjäksi ja englanniksi.

”Myös pienille suomalais-ugrilaisille kielille tulee kääntää maailmankirjallisuutta”, painottaa kirjailija, suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden veteraanikääntäjä Arvo Valton.

Valton pitää tärkeänä erityisesti Viron, Suomen ja Unkarin kirjallisuuden kääntämistä, jotta suomalais-ugrilaiset kansat eivät olisi vain Venäjäksi tai muilla ”imperialistisilla isoilla kielillä” kirjoitetun kirjallisuuden varassa.

Valton painottaa, että kirjojen julkaisun tukemisen lisäksi tulisi kouluttaa kääntäjiä. Suomessa M.A. Castrenin seura onkin tukenut kääntämistä pienille suomalais-ugrilaisille kielille. Esimerkiksi Valeri Alikov on vuorimarintanut suomalaisia klassikkoja, kuten Seitsemän veljestä ja Sinuhe egyptiläinen.

Suomennoksiakin tehty

Suomessa ja Unkarissa ei ole valtion rahoitusohjelmaa, ja Unkariksi onkin käännetty viime vuosina vain joitakin teoksia mansista ja hantista, muun muassa mainittu Jeremei Aipinin romaani.

Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt yllättävän monta käännöstä suomalais-ugrilaisista kielistä.

Emerita-professori Raija Bartens on julkaissut käännökset Tähtiä lumessa. Mordvalaista lyriikkaa (2004) ja Kultainen aamunkoi: neljän marilaisen runoilijan muistolle (2007). Marilaisen runoklassikon Valentin Kolumbin valikoima Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama (2002, suom. Hämäläinen & Laulajainen) on suomennettu, samoin Marin aleksiskiven Sergei Tšavainin romaani Elnet (2008, suom. Arto Moisio). Lisäksi on käännetty Mihail Hudjakovin 1910-luvulla koostama udmurttieepos Dorvyžy (suom. E-J Salminen & Jorma Vakkuri).

Venäjän suomalais-ugrilaista nykykirjallisuutta on suomennettu vähän. 2000-luvulla ovat ilmestyneet nykymarilaisen naisrunouden valikoima Vaahterat palavat (2009, suom. Hämäläinen & Laulajainen) sekä udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden suomennosvalikoima Volga-antologia (toim. Ville Ropponen).

” Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä”

”Ei pidä pysähtyä siihen, että suomalais-ugrilaiset entusiasti-piirit tekevät kulttuuria toisilleen”, jyrähtää pietarilais-mordvalainen runoilija Sergei Zavjalov.

Helsingissä viimeiset viisi vuotta asunut Zavjalov asettuu puolustamaan kansallista kulttuuria sekä ylikansallista ”globalismia”, että perinteitä ylikorostavaa ”lokalismia” vastaan.  Zavjalovin mukaan vaarana ei ole vain se, että isot kielet eli niin sanotut tappajakielet ja ylikansallinen populaarikulttuuri jyräävät pienet kielet ja kulttuurit. Vaarana on myös pienten eristäytyminen pysyviksi miellettyihin perinteisiinsä, joita ulkoapäin filantrooppisesti pönkitetään tajuamatta, että tässä hellitään enemmän romantttista kuvaa ”turmeltumattomista alkuperäiskulttuureista”.

”Suomalais-ugrilaisia kulttuureja ei tule museoida. Ei pidä kääntää kirjallisuutta vain kääntämisen vuoksi. Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä ja tuettava uutta luovaa kirjallisuutta”, Zavjalov tykittää.

Hän toivoo, että eräänä päivänä käännetään suomalais-ugrilaista kirjallisuutta - ei vain siksi että se on kirjoitettu jollain eksoottisella kielellä - vaan koska se puhuu yleismaailmallisista ja ikuisista asioista vaikuttavasti. 

Kiinnostavana uutena suuntauksena Zavjalov on pitänyt etnofuturismia. Virossa 1990-luvulla syntynyt taidesuuntaus levisi 2000-luvulla kaikille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille. Etnofuturismi pyrkii yhdistämään ikiaikaista ja etnistä moderniin maailmankulttuuriin.

Etnofuturismin filosofiassa korostuu virolaisten filosofi Uku Masingin ja kirjailija Jaan Kaplinskin pohjalta hahmoteltu ajatus, että suomalais-ugrilaiset kielet jakavat paitsi yhteisen kieliopillisen rakenteen myös yhteisen tavan tarkastella todellisuutta. Suomalais-ugrilainen filosofia siis poikkeaisi Euroopan indoeurooppalaisten valtakielten pohjalta muovatuista filosofioista.

”Etnofuturismi on ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kansojen kehittämä todella kansainvälinen idea”, Zavjalov painottaa.

Artikkeli on ilmestynyt myös Hiidenkivessä 1/2011.

Volgalle, Volgalta!

Volga-antologia on ilmestynyt.

Idea udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden antologiasta pulpahti esiin ensi kerran muistaakseni lokakuussa 2006, suomalais-ugrilaisten kansalaisjärjestöjen seminaarissa Helsingissä. En muista tuliko idea minulle mieleen vai syntyikö se keskustelun kuplista, kun ajoimme juttua Venäjän tuntija ja kääntäjä Jukka Mallisen sekä M. A. Castrenin seuran Marja Lappalaisen kanssa. Joka tapauksessa päätin ryhtyä tuumasta toimeen.

Tilausta itäisen suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden suomentamiselle on tietenkin ollut jo pitkään. Esimerkiksi Viroon verrattuna Suomessa on ilmestynyt suorastaan hävettävän vähän uralilaisten kansojen kirjallisuutta. Pääosa suomennoksista on kansanrunoutta tai klassikkoja. Niiden kääntämisessä on toki tarkoituksensa, mutta silti kirjallisuus elää todenteolla nykyhetkessä. Tuore kirjallisuus jokeltaa ja potkii ja kertoo maailmasta juuri nyt.

Nyt melkein neljän vuoden päästä käsissä on viimein Volga-antologia, joka yhdistää runoa, proosaa ja esseetä. Antologiassa näkyvät hypermoderni ja ikiaikainen, nuorten ja vanhojen todellisuus, vähemmistöjen asema, suhde vallanpitäjiin, kulttuurin murros, internet ja koko jälkikommunistinen Venäjä.

Mukana on pääosin vain suomalais-ugrilaisilla kielillä kirjoitetusta kirjallisuudesta suomennettua; antologiaan ei ole kelpuutettu urdmurttien, mordvalaisten ja marilaisten kirjailijoiden venäjäksi kirjoitettua tuotantoa, vaikka yksi poikkeus vahvistaa säännön. Ehkei tästä ihan uutta Metropol-almanakkaa kehkeytynyt, mutta silti jotain hyvin kiinnostavaa. Siltä tuntuu. Antologiassa on tekstejä seuraavilta kirjailijoilta: Šiban Viktor (Viktor Šibanov), Larisa Orehova, Arzami Otšei (Aleksei Arzamazov), Muš Nadi (Nadežda Ptšelovedova), Veronika Dor (Vera Pantelejeva), Vjatšeslav Ar-Sergi (Vjatšeslav Sergejev), Sergei Zavjalov, Ljudmila Rjabova, Mihail Bryžinski, Petrjan Andju (Andrei Petrov), Valeri Mikor, Vladislav Samoilov, Tatjana Otšejeva, Vasili Pektejev.

Alussa tarkoituksena oli ottaa antologiaan myös komilaista nykykirjallisuutta, mutta kun kääntäjiä ei haeskelusta huolimatta tuntunut löytyvän, päätin keskittyä Volgan keskijuoksun ympärillä asuvien kolmen kansan nykykirjallisuuteen. Tästä antologialle syntyi luontevasti nimikin. Komilaisen nykykirjallisuuden kääntämisessä riittää siis vielä työsarkaa tuleville suomentajille.

Idea kypsyi vitkallisesti lihallistumisen partaalle ja sitten alkoi loksahdella. Rahoitus järjestyi Kordelinin säätiön, Taiteen keskustoimikunnan ja Kiila ry.n ansiosta. M. A. Castrenin seura tuki hanketta muuten. Ja kustantajakin löytyi.

Kääntäjäryhmä muotoutui keskipitkän prosessin aikana parahultaiseksi. Suomentajiksi valikoitui mainiosti sekä suomalaisia kääntäjiä, että uussuomalaisia maahanmuuttajia Venäjän suomalais-ugrilaisilta alueilta (mukana on myös yksi amerikkalaissyntyinen): Natalia Deviatkina, Esa-Jussi Salminen, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Valeri Alikov, Kari Sallamaa, Jack Rueter, Hannu Oittinen, Sonja Tšesnokova.

Uraa!

Lisää asiaa Volga-antologiasta löytyy täältä.