Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen

Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?

Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.

Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.

Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?

Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.

Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.

Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).