Elämä ja kuolema Tsaarin puolesta

Vlamir Sorokin:

Pyhän Venäjän palveluksessa.

Romaani, 208 s.

Suomentanut Arvi Perttu.

Like 2008.

Dystopia on viime vuosina hiipinyt ryminällä venäläiseen proosaan. Viktor Pelevinin fantasiassa Viides maailmanvalta (2006) salainen eliitti ajaa ihmisiä tuhoon. Olga Slavnikovan teoksessa 2017 (2006) siperialaiskaupunkien mellakat leviävät koko maahan. Dmitri Bykovin romaanissa ŽD (2006) Venäjän tulevaisuus on akanvirta, jossa maa erityisyytensä nimissä sulkeutuu muusta maailmasta: jättiläisvaltiota raastavat etniset konfliktit.

Dystopian uusi tuleminen muistuttaa neuvostoscifistä, joka puki päivänpolttavan yhteiskuntakritiikin tulevaisuusnäkyjen teflonvaippaan.

Vladimir Sorokinin dystopia luotaa Venäjää peräseiniä myöden. Sorokin on Moskovan 1980-luvun undergroundin ja konseptualismin kasvatti. Useat hänen teoksistaan, joista on  aiemmin suomennettu vain Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992), ovat  kokeellisia romaaneja. Sukupolvensa tavoin Sorokin protestoi  "60-lukulaista idealismia" ja eteni estetiikan ulottuvuuksiin. Erityisesti kirjailija on tutkinut valtaa ja väkivaltaa - kuten neuvostomyyttejä purkaneessa romaanissa ”Sininen rasva” (1999, ruot. Blått fett 2002).

Pyhän Venäjän palveluksessa kuvaa yhtä päivää opritšnikka Andrei Komjagan elämässä vuonna 2028. Kertojana on itse Komjaga, vallitseviin oloihin tyytyväinen salaisen poliisin asiamies. Uudelleen perustettu opritšnina viittaa 1500-luvulle. Pohjatekstiksi tuntuisi asettuvan Aleksei Tolstoin (1817-1875) historiallinen romaani Iivana julman soturi (suom. 1942), joka ammentaa aiheensa Iivanan järjestyskaartin opritšninan joukkoterrorista. Koiran päätä tunnuksenaan pitäneet opritšnikat paimensivat Venäjän itsevaltiuden ikeeseen.

Dystopiaromaanien tapaan juonta tärkeämmäksi nousee tulevaisuuden yhteiskunta, jonka Sorokin rakentaa Venäjän viime vuosien tapahtumien, median lietsomien uhkakuvien ja historian aineksista. Romaani on kauhistuttava ja hauska. Ehkä se on myös hätähuuto?

Suuri muuri eristää Venäjän muusta maailmasta. Äärikansallisuus, ortodoksisuus, autoritarismi ja machoilu hallitsevat.  Säädyt on palautettu, säädyttömyys ja kiroilu kielletty, julkiset raipparangaistukset pitävät kansan kurissa.  Tosivenäläinen imperiumi torjuu läntisen liberaalin saastan. Huumeita myydään silti vapaasti. Vain öljy- ja kaasuputket ovat auki Eurooppaan. Välillä putket suljetaan, kun tsaari rankaisee dissidenttejä piilottelevaa munatonta ja analyyseihinsa  eksyvää Eurooppaa, ja "Nizzassa asti palellaan".

Salaliittoja ja vakoojia nähdään romaanin Venäjällä kaikkialla. Puhdistusten jäljet erottuvat Moskovassa. Kirjakamari sensuroi kirjallisuutta ja valvoo sen myyntiä.

Vain Kiinaan pidetään yhteyksiä. Kiinalaisuus on muotia. Länsi-Siperiassa asuu 28 miljoonaa kiinalaista. Kiinalaisuuden tunkeutumisella Venäjälle Sorokin on leikitellyt monessa teoksessaan.  Romaanissa kaikki kulutustavarat Venäjälle ja Eurooppaan tuotetaan Kiinassa  - tämä irvii koko teollistuneelle maailmalle. Globaalitaloudessa meidän sikojen kaukalo täytetään kehitysmaissa raadetuilla hyödykkeillä. Röyhtäisemme kiitoksen.

 

Sorokin on tyylivirtuoosi, joka pyllistää psykologisoinnille ja todenkaltaisuudelle. Hänen henkilönsä eivät ole lihaa ja verta, vaan ideologioita kantavia tyyppihahmoja.

Romaanin alussa opritšnikat tuhoavat vapaaherra Kunitsinin kartanon, hirttävät miehen, raiskaavat vaimon ja kärräävät kakarat lastenkotiin. Myöhemmin kuvataan kieroilua ja korruptiota Kiinasta Venäjän läpi Pariisiin kulkevan tavaraväylän varrella. Opritšnina kamppailee valuutasta ja vallasta muiden virastojen kanssa. Pidätetyt pelastuvat vain rahalla tai huumeilla, opritšnikat ovat aina ostettavissa. Sorokin viittaa suoraan turvallisuuspalvelu FSB:n viime vuosien toimiin.

Romaani vaatii lukijalta Venäjän historian tietämystä. Esimerkiksi tsaaritar muistuttaa lukuisista rakastajistaan tunnettua Katariina suurta. Komjaga käy etsimässä tsaarittarelle petikumppania Tobolskista, josta Rasputin oli kotoisin. Myös Jermak, Siperian valloittaja, vilahtaa irvokkaana patsaana. Kansanpuodit ja vain eliitin käyttöön varattu huipputeknologia tuovat mieleen Neuvostoliiton.

Sorokin ivamukailee niin pieneerilauluja, Rikosta ja rangaistusta, Leninin ylitysrunoa kuin bylinoja ja tšastuskoja eli rekilauluja, hän hyödyntää rikollisslangia ja nykybisneksen kieltä. Romaanin maailman futuristisen ja arkaaisen liitos paradioi neuvostoscifiä ja nyky-Venäjällä suosittua fantasiakirjallisuutta.

Pyhän Venäjän palveluksessa on menippolaista satiiria, gogolilaista naurua. Teksti on tiivistä, yksityiskohdista ja viittauksista tiheää, silti ihmeteltävän kevyttä. Sorokinia lukiessa assosiaatiot sinkoilevat.  Tulee mieleen Aleksander Solženitsynin vankileiritarina Ivan Denisovitšin päivä (1962) ja miksei myös Vladimir Voinovitšin dystopia 2042 (1986), jossa Moskovan muusta Venäjästä erottava muuri sulkee sisäänsä ortodoksis-autoritaarisen imperiumin. Väkivallan ja seksin yhdistelmästä ruikahtaa tajuntaan Apollinairen Hirveä Hospodar;  tyylikieputus taas muistuttaa Rabelais'ta.

Eliittien perversioiden kuvaus on Sorokinilla oikeastaan jo maneeri, mutta aina hän tekee sen tuoreesti. Romaanissa ”Sininen rasva” Stalinin tyttärenpojat hilluvat transvestiitteina. Pyhän Venäjä palveluksessa esittelee tsaarin vävyn, joka tyydyttyy vain seksistä tulipalon keskellä; bileissään opritšnikat porautuvat jonona toistensa ahtereihin uima-altaan vettä pärskyttäen.

Sorokin tutkii Venäjän historiassa toistuvaa kuvioita: salainen poliisi näyttää aina toimivan lain ulkopuolella. Naftanmusta satiiri ei välttämättä iske vain nyky-Venäjän vallanpitäjiin, vaan mihin tahansa valtaportaaseen, jota vesittää autoritaarinen harha, kuten ääri-islamismi tai usko talousliberalismin kaikkivoipaisuuteen.

Historian ainesten uudelleenkäyttö ja irvokkaat tulevaisuudennäyt asettavat Pyhän Venäjän palveluksessa ”Sinisen rasvan” sisarteokseksi. Groteskia scifiä tursuaa myös Sorokinin romaanitrilogia, ”Jää” (2002), ”Bron tie” (2004) ja ”23000” (2005). Romaanin lopussa huumeinen Komjaga uneksii lahdattujen ihmisten ihralla täytetyistä kosmisista tsaarittaren rinnoista.

Arvi Pertun suomennos laukkaa loistavasti siihen verrattuna, että tyyliensä moneudessa Sorokin ei ole helpoimpia käännettäviä, eivätkä kaikki hänen kielipelinsä ole lainkaan suomennettavissa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 7/2008.

Vladimir Sorokin: Goluboje salo (1999, "Sininen rasva")

Oikopäätä Stalinin ja Hruštšovin eteen laskettiin kasarit täynnä kiehuvaa oliiviöljyä ja purskahtelevaa sulajuustoa - sekä lautaselliset ihmislihan palasia mausteineen.

Hruštšev varrasti verisen lihapalan, kypsensi sen pikaisesti öljyssä, pani suuhunsa ja otti viipymättä ison kulauksen Château Riessec´iä päälle. Stalin valitsi pienen palasen ihmisfileetä, kypsensi sen öljyssä, puristi sitruunaa päälle, kastoi palasen kiirehtimättä vanuvaan juustoon, nosti sen samoin kiirehtimättä huulilleen ja maistoi:

”Hmm. Incroyable.”

Jonkin aikaa he söivät ja joivat hiljaisuuden vallitessa.

”Rehabilitoidaanko myös Ždanov samalla?” kysyi Hruštšov.

”Voi olla…” Stalin ihasteli lihanpalasta, joka muutti nopeasti väriään kiehuvassa oliiviöljyssä.

”Kuulepa, mon ami, olen jo aiemmin halunnut kysyä: miksi sinulla ei ole koiraa?”

”En pidä eläimistä, ” Hruštšov vastasi kuivasti.

”Merkillistä. Tuollainen hedonisti, eikä pidä eläimistä.”

”En ole hedonisti,” kreivi katsahti Staliniin äkeästi.

”Jälleen uusi tieto. Kuka sinä siis olet, mon cher?”

”Stalinin ori,” kirahti kreivi synkeästi hampaidensa välistä, avasi suunsa, työnsi paksun kellertävän valkopintaisen kielensä esiin, käänsi silmänsä nurin, ja kieltään värisyttäen päästi matalan kurkkuäänen.

-----

Hruštšov riisui hitain liikkein mahtavassa vuoteessa makaavaa Stalinia. Kreivin makuuhuoneessa oli valoisaa, syreeninvärisellä silkillä verhottuja seiniä valaisi kolme jalkakynttilää ja koristi kolme kultaisissa, kaiverretuissa kehyksissä roikkuvaa muotokuvaa. Keskimmäinen – Picasson maalaus – kuvasi harmain, ruusunpunaisin ja vaaleansinisin sävyin Larissa Reisneria istumassa maitokylvyssä; symmetrisesti sen molemmille puolille oli asetettu Stalin ja Lenin, ne olivat Brodskin klassiseen tyyliin punaisilla, ruskeilla ja sinisillä sävyillä maalaamia. Radiosta soi vaimeasti Amroise Thomas`in ooppera ”Mignon”. Koivuhalot raksahtelivat takassa.

”Sinun partavetesi tuoksu…” silitti Stalin Hruštšovin sileää poskea. ” En ole vielä kyllästynyt humaltumaan siitä.”

”Pojuseni, ilo kuulla, että pystyn ainakin jollain tavalla yllättämään sinut,” sanoi Hruštšov ja napitti Stalinin paidan auki, työnsi hennon ohuen silkin paksuilla karvaisilla käsillään pois ja painoi huulensa vasten johtajan karvatonta rintaa.

”Sitä mitä tunnen sinua kohtaan, mon ami, ei voi verrata mihinkään,” Stalin sanoi suljetuin silmin.

” Se on… niin kuin kauhua.”

”Ymmärrän sinua, pojuseni…” kuiskasi Hruštšov Stalinin pienelle nännille ja otti sen varovaisesti pulleiden, hekumallisten huultensa väliin.

Stalin voihkaisi.

Hruštšov napitti hänen housunsa varovaisesti auki, veti osittain läpinäkyvät mustat alushousut alas ja päästi johtajan jännittyneen falloksen esiin.

Kostutettuaan syljellä sormensa Hruštšov paineli hellästi Stalinin nännejä, hänen huulensa liikkuivat pitkin johtajan vartaloa kohti veren paisuttamaa fallosta.

”Oo… kuinka usein ajattelen sinua,” mumisi Stalin. ” Kuinka suuri osa sinulle kuuluukaan äärettömässä elämässäni…”

”Masculinum… ” kreivin huulet koskettivat bordeaux´in punaista terskaa.

Stalin karjahti ja tarttui käsillään Hruštšovin päähän. Kreivin huulet leikkivät johtajan peniksellä ensi alkuun hellästi, sitten yhä himokkaammin.

”Spiraali… spiraali…” voihki Stalin painaen sormiaan kreivin pitkiin, hopeanharmaisiin hiuksiin. Hruštšovin paksu kieli teki Stalinin terskalla spiraalinmuotoisia liikkeitä.

”Tiedätkö… kulta… ei… sacre…minä… mutta ei… loppuun asti, loppuun asti, loppuun asti!” väännähteli Stalin untuvapatjalla.

Kreivin kielenpää kosketti terskaa varovaisesti ja koetti levittää virtsa-aukkoa.

”Ei… ei…älä anna minulle! Älä anna minulle!” pyöritti Stalin silmiään.

Hruštšov pusersi johtajan kokoon vetäytyneitä kiveksiä.

”Ettei purskahda… ooo… käske! Käske vanhaan tapaan! Mutta hellästi! Vain hellästi!”

”Anna minulle peppua, makea poju”, käski Hruštšov lempeästi pitäen Stalinia kiveksistä kiinni.

Nyyhkäisten Stalin kääntyi vatsalleen.

”Poika pelkää… suutele selkään…”

”Suutelemme poikaa selkään…” sanoi Hruštšov ja veti Stalinin yltä aluspaidan ja täytti olkapäät verkkaisilla suudelmilla.

Stalin vaikersi patjaan.

Hruštšov suuteli häntä rajusti lapaluiden väliin, painoi huulensa korvalle ja kuiskasi:

”Mitä poika pelkää?”

”Paksua käärmettä” nyyhkäisi Stalin.

”Missä käärme asuu?”

”Sedän housuissa.”

”Mitä käärme tahtoo?”

”Tunkea sisään.”

”Mihin?”

”Pojan peppuun.”

Hruštšov napitti housunsa auki ja päästi esiin pitkän peniksen, jonka terska oli epäyhtenäisen kuhmuinen. Peniksen kiiltävälle iholle oli tatuoitu pentagrammi. Kreivi sylkäisi kouraansa, voiteli Stalinin peräaukon syljellä, laskeutui johtajan päälle ja alkoi pehmeästi töykkien painaa penistään tämän takapuoleen.

”Kuule… setä… ei… hellästi, hellästi!” mutisi Stalin.

”Makoisa tinasolttuni” kuiski Hruštšov hänen korvaansa.

”Minkä tähden… kidutat…ooo… minkä tähden ihmisille niitä…” pureksi Stalin huultaan.

”Että unohtuu… että kaikki unohtuu, pojuseni…”

Kreivin penis katosi kokonaan Stalinin takapuoleen. Puristellen vasemmalla kädellään johtajan kiveksiä, kreivi otti oikealla kiinni tämän peniksen varresta ja rupesi masturboimaan vauhdilla.

”Mitä…mitä… sinä…” mörisi Stalin. ”Mitä setä pojalle tekee?”

”Setä nussii poikaa peppuun…” supatti Hruštšov kuumeisesti.

”Miten? Miten? Miten?

”Makoisasti…”

”Käsketkö? Onko jo niin, että selvä… käsky…”

”Selvä käsky.”

”Käskeekö setä?” nyyhkäisi Stalin.

”Käskee. Selkeästi käskee…”

”Ja käskee vielä?”

”Ja käskee vielä… setä käskee poikaa vielä sata miljoonaa kertaa…”

”Mitä? Mitä? Mitä?”

”Pikkuhiljaa … pikkuhiljaa… pikkuhiljaa…”

”Mutta… mutta… poika on jo… on jo…”

”Mitä, poika?”

”Poika on jo valmis, hän on jo… jo…”

”Käsky tulee, käsky tulee…”

”Poika jo…poika jo… tuo! Tuo, tihulainen!”

Pidellen Stalinia selkäpuolelta kiinni veti Hruštšov hänet ja itsensä vuoteen reunalle kyljelleen.

”Adžuba!” kutsui kreivin katkeava ääni.

Huoneeseen astui Adžuba kädessään kultainen lemmenmalja, jota koristi kuusi suurta safiiria. Laskeutuen polvilleen vuoteen vierelle, hän laittoi maljan Stalinin purppuranpunaisen peniksen alle.

”Käsky pojalle: lopeta!”

He pääsivät loppuun yhtä aikaa, karjahdellen ja vaikertaen.

Adžuba pyydysti maljaan sakean annoksen Stalinin spermaa.

-----

Goluboje salon (1999) vironnoksesta Sinine pekk, sivuilta 222 ja 230-233, alkuteokseen vertaillen suomentanut:

Ville Ropponen

Suomennos on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 2-3/2003.

Venäjällä ei ole tylsää

Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch (toim.):
Sata makkaralaatua ja yksi idea.
11 venäläistä kirjailijaa kertoo. 190 s.
Like 2010.

Venäläistä nykykirjallisuutta ei suomenneta rekkalasteittain, vaan peltimukillinen kerrallaan. Eikö itänaapurista löydy kiinnostavia kirjailijoita, kun kustantamoita ei innosta? Päinvastaiselta vaikuttaa Kristina Rotkirchin ja Anna Ljunggrenin haastatteluteoksen Sata makkaralaatua ja yksi idea perusteella. Aiemmin jo venäjäksi ja englanniksi ilmestynyt teos tarjoaa kiinnostavinta puhetta Venäjän kirjallisuudesta vähään aikaan.

Nykykirjallisuuden läpileikkaus kirja ei ole, sillä nuorin kirjailijapolvi on jätetty pois. Teoksen kirjailijat, Boris Akunin, Jevgeni Griškovets, Eduard Limonov, Juri Mamlejev, Viktor Pelevin, Ljudmila Petruševskaja, Nina Sadur, Mihail Šiškin, Vladimir Sorokin, Tatjana Tolstaja, Ljudmila Ulitskaja, ovat vakiinnuttaneet asemansa. Nuorin kirjailijoista on syntynyt 1967, vanhin 1931. Kirjailijoista useat ovat meillä tunnettuja, mutta eivät kaikki.

Vain kolmea kirjailijoista ei ole ollenkaan suomennettu, mutta monelta on käännetty vain yksi teksti. Minut tämä ”postkommunistinen” kirjailijapolvi langetutti venäläisen kirjallisuuden loveen. Mutta kuka muu muistaa Sorokinin kiehtovien romaanien suomennoksia Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992) tai Tolstajan häikäisevän novellikokoelman käännöksen Tulta ja pölyä (1988)?

Onko teoksen kirjailijoilla jotain yhteistä paitsi kasvutausta Neuvostoliitossa sekä kielletyn länsimaisen ja samizdat-kirjallisuuden merkitys kehitykselle? Vain harva heistä puhuu eurooppalaisesta nykykirjallisuudesta. Onko neuvostoaikana repsahtanut kuilu merkinnyt yhä jatkuvaa katkosta eurooppalaiseen kulttuuriin? Tämän kirjan perusteella asia ei selviä. Moni kirjailija näyttää ammentavan idästä. Aasian filosofioista vaikuttuvat niin Pelevin ja Akunin kuin Šiškin, Ulitskaja tai Mamlejev.

Kysymykset ja vastaukset on teoksessa stilisoitu taitavasti: syntyy vuoropuhelua, huumoriakin, haastatteluissa pohditaan eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kirjailijoista ja haastattelijasta kasvaa selkeät hahmot.

Kriittisyys Venäjän nykyhallintoa kohtaan yhdistää kirjailijoita. He puhuvat sensuurista ja autoritaarisuudesta. Jopa Akunin, Venäjän bestselleristi, on alkanut kirjoittaa nykymenoa satirisoivia Satuja hölmöille. Akunin edustaa monelle kirjailijalle turmiollista viihderomaania. Venäläiset kun eivät nykyään enää lue, tai jos lukevat niin viihdettä. Akunin sanoo vastanneensa sosiaaliseen tilaukseen, mutta kirjoittavansa älykkäästi. Hänen 1800-luvulle sijoittuvat Erast Fandorin-dekkarinsa leikittelevät jännityskirjallisuuden tyylilajeilla.

Ajanhenkeä edustaa myös kokonaistaideteos Limonov, Kansallisbolševistisen puolueen johtaja ja oman elämänsä anarkisti, jolla on kykyä kohauttaa yleisöä. Monet arvostavat myös Limonovin teoksia.

Oppositioaktivistin vuosien 2001–2003 vankilakokemuksistaan kirjoittama trilogia on kehuttu. On merkillistä, ettei tätä raikulivaaria ole juuri saatu suomennettua, vaikka suomalaiskustantajat uskalsivat julkaista jopa Solženitsyniä neuvostoaikana. Paikkaansa Venäjän kirjallisuudessa vaatimaton Limonov ei halua arvioida, mutta Nobelin palkinnon hän voisi ottaa.

Toisenlainen tabujenrikkoja Ulitskaja on käsitellyt erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, alkoholismia ja vammaisuutta. Siveä venäjän kieli ei salli kirjoittaa seksistä niin kuin haluaisi, harmittelee kirjailijatar. Ulitskajan teoksissa myös perheen merkitys korostuu ja hän vaatii naisille lisää oikeuksia. Ulitskajalle perhe on maailman pienoismalli.

Kritiikin suhtautuminen kirjailijoihin tuntuu Venäjällä koventuneen. Esimerkiksi vuodesta 1995 Sveitsissä asuneen Šiškinin postmoderneja mosaiikkiromaaneja on arvosteluissa moitittu ”Venäjän vastaisuudesta” ja ”lännen vaikutuksen edistämisestä”. Šiškinin mukaan Venäjällä kuuluu nykyään olla kiihkonationalistinen, maata vaivaa rasismi ja alemmuutta kompensoiva suuruudenhulluus. Kielellisesti haastavaa tekstiä kirjoittavaa Šiškiniä ärsyttää myös henkinen tyhjyys: ”Nykyään tuijotetaan helppolukuisuuteen ja isoihin painosmääriin. Ihmisiä kiinnostavaa vain raha”.

Kaikenlaisesta on syytetty myös Sorokinia. Nyky-Venäjän yhden tärkeimmän kirjailijan haastattelu on teoksen kiinnostavimpia. Sorokinin tuotannon läpäisee väkivallan teema. Kirjailijan omalaatuinen tyyli syntyy julmuuksien, seksin ja ulosteiden sekä abstraktien aiheiden tasapainottelusta. Sorokin on perehtynyt 1900-luvun totalitarismeihin ja valtiollistettuun massamurhaamiseen. Hän on käsitellyt viime vuosisataa metaforisesti Ljodnaja (jää)-trilogiassaan. Kuin suoraan kirjailijan romaanista tuntui olevan syksyn 2002 tapahtuma, jolloin Putin-nuoret polttivat Punaiselle torille pystytetyssä jättimäisessä wc-pöntössä Sorokinin, Pelevinin ja Viktor Jerofejevin teoksia.

Sorokin on saanut vaikutteita Mamlejevilta, groteskin pahuuden kuvaajana tunnetulta neuvostoundergroundin ikonilta. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa, suomennetussa romaanissa Pyhän Venäjän palveluksessa (2008) Sorokin kuvaa totaalisen vallan ideaa Venäjällä. Valtion palvelijat ovat läpi Venäjän historian toimineet lain ulkopuolella. Romaanissa Sorokin mallintaa tilanteen, johon nyky-Venäjä on hänen mukaansa siirtymässä. Dystopiaromaani on ollut Venäjällä viime vuosina pinnalla. Yksi arvostetuimmista dystopioista, Tolstajan Kys (2000), sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Moskovaan.

Sorokinin laajentaa kuvakulmaansa nykyhallinnon arvostelusta sivilisaatiokriitiikkiin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, sanoo romantikoksi tunnustautuva Sorokin.

Teoksen nimi ”Sata makkaralaatua ja yksi idea” tulee Sorokinilta, hän kuvaa ilmauksella modernia supermarketia – 1900-luvun metaforaa. Viime vuosisata merkkaa Sorokinille konemaisen ihmistyypin esiinmarssia, tämä kyborgi elää massatuotannon ja -kulutuksen, keskimääräisen maun ja moraalisen relativismin keskellä. ”Käynnissä on ihmisen totaalinen yhdenmukaistaminen”, Sorokin uskoo.

Venäjälläkin yhdenmukaistamisen puhurit taas jylläävät, vaikka maan historiasta ja nykypäivästä ei monikarvaisuutta ja sekameteliäkään puutu. ”On valtiollista mielivaltaa, ja Venäjä suhtautuu imperialistisesti naapurimaihin. Täällä on silti pirun kiinnostavaa elää, ikinä ei ole tylsää”, summaa Akunin. Ulitskaja uskoo, että eniten lahjakkuuden ja vapauden ilmauksia Venäjällä löytyy nyt kirjallisuudesta.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2010

Sorokin läpivalaisee putinilaisen järjestelmän

Vladimir Sorokin (s.1955), nykyään Venäjän tunnetuimpia kirjailijoita, tuli kirjallisuuteen 1980-luvun alussa niin sanotun Moskovan konseptualismin mukana. Suuntaus halusi tuhota merkityksen ja jättää jäljelle vain kuolleen tekstin; jäykkä neuvostokieli toimi usein kierrätettävänä materiaalina. Konseptualistit pyrkivät epäpoliittisuuteen. Tämä oli protesti 60-lukulaista idealismia vastaan.

Sorokin romaani Den' Opritšnika (Opritšnikin päivä, 2006, suom. Pyhän Venäjän palveluksessa 2008) ottaa kuitenkin kantaa. Romaani on dystooppinen satiiri. Sorokin on tunnustanut: "Elämä herätti minussa kansalaisen, innoitti kärkevään kirjaan. Ympärillä tapahtuva oksettaa. Alkaa pelottaa lasteni puolesta, jotka elävät tässä turvallisuuspalvelujen imperiumissa".

Sorokin pöyhii venäläisen kulttuurin ja historian tabuja, parodisoi ja ironisoi. Törmäyskurssille uuden Venäjän vallanpitäjien kanssa kanssa Sorokin joutui jo romaaninsa Goluboje salo (Sininen rasva 2002) ansiosta, jossa Neuvostoliiton pesää selvitetään groteskin vaihtoehtohistorian keinoin. Putin-nuoret haastoivat Sorokinin oikeuteen pornografiasta syytettynä. Todellinen syy lienee ollut romaanissa harrastettu neuvostoikonien, niin vallanpitäjien kuin toisinajattelijoiden, säälimätön rienaus. Putinisteja suututti erityisesti kohtaus, jossa Stalin ja Hruštšev kohtaavat eroottisesti.

Syksyllä 2002 Putin-nuoret polttivat Sorokinin, Viktor Jerofejevin ja Viktor Pelevinin teoksia Punaiselle torille pystytetyssä jättimäisessä WC-pöntössä. Tämä Kiinan kulttuurivallankumousta muistuttava tapahtuma sopisi lähes sellaisenaan mihin tahansa Sorokinin dystopiaromaaniin.

Päivänpolttavaa satiiria

Dystopian lajityyppi tuntuu olevan pinnalla venäläisessä kirjallisuudessa. Viktor Pelevinin fantasiassa Viides maailmanvalta (2006)salainen eliitti ajaa ihmisiä turmioon. Olga Slavnikovan kirjassa 2017(2006) siperialaisen kaupungin mielenosoitukset yltyvät mellakoiksi, jotka leviävät koko maahan. Dmitri Bykov esittää romaanissaan ŽD(2006) Venäjän tulevaisuuden kaaoksena, jossa maa erityisyytensä nimissä eristäytyy muusta maailmasta; liittovaltiota raastavat etniset konfliktit, sisällissota kasaarien ja varjagien välillä.

Näitä fantasioita suoremmin Sorokin vääntää kierroksia ja pakottaa lukijan jääkauden ytimeen. Sorokin risteyttää scifiä historialliseen romaaniin - tuloksena on päivänpolttavaa satiiria, jonka tausta kaikuu kauas menneisyyteen ja mahdolliseen tulevaisuuteen.

Opritšnikin päivä tapahtuu Moskovassa vuonna 2028. Äärikansalliset aatteet ovat vallanneet Venäjän. Punaisen, valkoisen ja harmaan sekasorron kausien jälkeen on pystytetty isovenäläinen, autoritaarinen imperiumi, joka torjuu läntisen liberaalin mädän ja hallitsee monarkian ja ortodoksian tunnuksin. Kiinan muurin esikuvan mukaisesti on pystytetty Venäjän muusta Euroopasta erottava "suuri muuri". Ulkomaanpassit on poltettu punaisella torilla, ulkomaiset diplomaatit karkotettu; vain öljy- ja kaasuputket ovat auki Eurooppaan.

Kiina on ainoa valtio, johon pidetään yhteyksiä; valtaosa kulutustavaroista tuodaan sieltä. 28 miljoonaa kiinalaista elää Siperiassa, ja jopa tsaarin lapset puhuvat mieluummin kiinaa kuin venäjää.

Läntiset tavat, muoti, ruoka ja kulttuuri on kielletty tavallisilta ihmisiltä. Eliitti ja virkamiehet mässäävät ja heille sallitaan erivapauksia, kuten biokemiallisten huumeiden käyttö tai kiroilu epäiltyjä kuulusteltaessa. Erimieliset pilkotaan šaslikiksi. Tehtävään vihkiytynyt terrorikaarti, opritšnikit, hätyyttää näitä kansan vihollisia.

Tulevaisuuden vai menneisyyden varjo?

Opritšnikin päivä tuo mieleen Aleksander Solženytsinin vankileiritarinan Ivan Denisovitšin päivä (1962). Sitä voi verrata myös Vladimir Voinovitšin dystopiaan Moskova 2042 (1986) - tässä kuvitellaan Moskovan muusta Venäjästä erottava muuri, joka sulkee sisäänsä ortodoksis-autoritaarisen valtion.

Sorokinin teoksen varsinainen pohjateksti on kuitenkin kreivi Aleksei K. Tolstoin (1817-1875) historiallinen romaani Ruhtinas Serebrjani (suom. 1942 nimellä Iivana julman soturi). Tolstoin romaani on romanttista Walter Scottin henkistä proosaa, mutta ammentaa aiheensa Iivana Julman järjestyskaartin opritšninan joukkoterrorista. Koiran päätä tunnukseksenaan pitäneet opritšnikit pakottivat Venäjän itsevaltiuden ikeeseen.

Sorokinin romaanin pintataso on banaali tarina erään opritšnikin, Andrei Danilovitš Komjagan, työpäivästä. Siihen kuuluu monenmoista: paperisotaa; sabotaasia kuten öljyputken katkaisu; rentoutumista kiinalaisten huumeiden avulla; opritšnikien johtajan Isäsen tapaaminen; tsaarin paraati; Isäsen poliittisen vihollisen kiduttamista; seuranpitoa tsaarittarelle; keskusteluja.

Romaanin alussa tapahtuva oligarkin kartanon tuhoaminen - ja miehen tappaminen ja vaimon raiskaaminen - luo paralleelin turvallisuuspalvelu FSB:n viime vuosien toimintaan. FSB on pyrkinyt valtaamaan talouden avainaloja ja myös paikalliset yrityskaappaukset ovat yleistyneet.

Yhteentörmäysten poetiikka

Sorokinin teokset ovat usein erilaisten tekstien ja tyylien kohtauskenttiä. Seksi, väkivalta ja ulosteet toimivat abstraktien aiheiden vastapainona, tarkoituksena synnyttää lukijassa väkevä fyysinen reaktio ja osaltaan luoden rienaavia kohtauksia. Kirjailija haluaa tutkia väkivaltaa ja ihmisen eläimellisiä puolia. Saattamalla yhteen tekstejä, jotka tavallisesti yhteiskunnassa pidetään erillään, Sorokin pyrkii paljastamaan diskursseihin kätkeytyvän vallankäytön.

Merkitykset rakentuvat usein intertekstuaalisten yhteyksien kautta. Opritšnikin päivän tsaaritar tuo mieleen Katariina suuren. Tsaarittarelle haetaan rakastajaa Tobolskista, josta Rasputin oli kotoisin. Stalinin aikana ihmiset toivat anomuskirjeitä NKVD:n päämajan Lubjankan eteen Feliks Dzeržinskin patsaalla - romaanissa he tuovat kirjeitä Maluta Skuratovin, opritšnikien johtajan patsaalle. Sorokin pyllistää psykologisoivalle kerronnalle. Hänen henkilöhahmonsa ovat ideologisia kohtauspaikkoja, eivät reaalisia ihmisiä. ”Normaaleja” ihmissuhteita ei ole.

Opritšnikin päivän kielellisessä kudelmassa yhdistyvät arkaismit, uudissanat ja nykybisneksen kieli. Romaanin lähitulevaisuus on täynnä teknisiä innovaatioita. Virkanimikkeet, esineiden, asumusten, kulkuvälineiden nimet ja ihmisten puheenparsi noudattelevat pitkälti vanhan venäjän tyyliä. Verbien aikamuotojen käyttö jäljittelee 1800-luvun proosaa, jossa ajankulun vaikutelmaa korostettiin preesensin ja imperfektin vaihtelulla. Syntyy kaksoisvaikutelma: romaani tapahtuu ikään kuin sekä tulevaisuudessa, että 1500-luvun Venäjällä.

Sorokin on sanonut valinneensa Opritšnikin päivän viitekehykseksi Iivana Julman ajan siksi, että Iivana on Venäjän valtiollisuuden luoja, joka laski sen perustuksiin paljon sellaista, mikä vaikuttaa yhä. Enemmän kuin raakuudet Sorokinia on kiinnostanut opritšnikki-idean juurtuminen venäläisten tajuntaan. Ideassa keskeistä on ajatus valituista, jotka vartioivat valtaa ja terrorisoivat ihmisiä. Tämä pelon valta on ennustamaton ja asettuu lain ja moraalin tuolle puolen.

Ville Ropponen

Julkaistu Särö-lehden numerossa 1/2008

Vladimir Sorokin: Opritšnikin päivä

(Romaanin toinen luku, sivut 8-24)
Suomentaneet Natalia Deviatkina & Ville Ropponen

Tie kääntyy oikealle.

Ajan Rubljovin valtatielle. Hyvä tie, kaksikerroksinen, kymmenkaistainen. Rullaan vasemmalle punaiselle kaistalle. Tämä on meidän kaistamme. Valtiollinen. Niin kauan kuin elän ja olen Hallitsijan palveluksessa tulen ajamaan tällä kaistalla.

Autot väistävät opritšnikin punaisen ”ruunan” keulakuvaa, joka on koiran pään mallinen. Painan kaasua ja auto leikkaa viheltäen moskovanalista ilmaa. Liikennevalvoja katsahtaa vinosti, silti kunnioittaen. Annan komennon radiolle:

– Radio ”Rus’”.

Pehmeä tytön ääni herää eloon:
– Tervehdys, Andrei Danilovitš. Mitä haluatte kuunnella?

Uutisista tiedän jo kaiken. Krapulassa sielu kaipaa parempaa:
– Laulakaa minulle kotkasta arolla.
– Tulee tehtyä.

Guslinsoittajat aloittavat juohevasti, kulkuset helisevät, hopeinen kello heläjää, ja:

Oi, aro leveä,
aro lavea,
leveästi, äiti,
laajenet.
Oi, ei aron kotka
nouse.
Oi, Donin kasakka
ratsastaa.

Kremlin Punalippuinen kuoro laulaa. Hyvin laulaa, voimakkaasti. Laulu soi niin, että kyyneleet herahtavat silmiini. Ja rientää ”ruuna” Kremlin Valkeakivisen luo, kylät ja kartanot vilahtelevat. Aurinko kimaltelee lumisissa kuusissa. Ja sielu herää, puhdistuu, pyytää korkeaa tasoa…

Oi, älä lentele kotka
matalasti maan päällä,
oi, älä ratsasta kasakka
rannan lähellä!

Tällä tavoin laulun soidessa paranee lähestyä Moskovaa, mutta keskeyttävät. Posoha soittaa. Hänen hyvin hoidettu pärstänsä ilmestyy sateenkaaren väriselle ruudulle.

– Ai sinua…mutisen, katkaisen laulun.
– Komjaga!
– Mitä haluat?
– Sana ja teko!
– No?
– Emme onnistuneet sukuaatelisen kanssa.
– Kuinka niin?
– Emme saaneet yöllä laitettua hänen taloaan tuleen.
– Miten te niin?! Miksi et kertonut mitään, kananaivo?
– Odotimme viimeiseen saakka, mutta hänellä oli hyvä vartiosto, kolme kolpakkaa.
– Tietääkö Isänen?
– Ei. Komjaga, sinun täytyy kertoa Isäselle, minä en uskalla. Hän on minulle edelleen vihainen laitakaupunkilaisten takia. Minä pelkään. Tee puolestani, korvaan tämän.

Kutsun Isästä. Hänen leveä punapartainen naamansa ilmestyy ohjauspyörän oikealla puolella.

– Tervehdys, Isänen.
– Terve, Komjaga. Oletko valmiina?
– Olen aina valmiina, Isänen, mutta meikäläiset nolasivat. Eivät onnistuneet sytyttämään sukuaatelisen taloa.
– Nyt ei tarvitsekaan…Isänen haukottelee, vilauttaen terveitä vahvoja hampaitaan. – Hänet voi tuhota ilman salapolttoakin. Hän on alaston. Yksi asia vain: perhettä ei saa vahingoittaa, ymmärrätkö?
– Ymmärrän, nyökkään, katkaisen yhteyden Isäseen, yhdistän Posohalle. – Kuulitko?
– Kuulin! hän irvistää helpottuneena. – Jumalalle kiitos…
– Jumalalla ei ole osuutta tähän. Kiitä Tsaaria.
– Sana ja teko!
– Alä myöhästy, hummaaja.
– Olen jo paikalla.

Käännyn Ensimmäiselle Uspenskin valtatielle. Täällä metsä on vielä korkeampaa kuin meillä: ikivanhoja kuusia. Paljon ne ovat nähneet eläessään. Ne muistavat, muistavat Punaisen Sekasorron, muistavat Valkoisen Sekasorron, muistavat Harmaan Sekasorron, ne muistavat myös Venäjän uudelleen syntymisen. Ne muistavat Venäjän muodonmuutoksen ja kasvun. Me tuhoudumme, siirrymme toiseen maailmaan, mutta kunniakkaat moskovanaliset kuuset seisovat ja keinuttelevat yleviä oksia…

Hmm, näin se on mennyt sukuaatelisten kanssa. Salaisia tuhopolttoja ei enää tarvittaisi. Viime viikolla meni pieleen Prozorovskin kanssa, nyt tämän kanssa… Tsaarimme on tänään alkanut avoimesti panna sukuaatelia kuriin. Ja se on oikein. Kun pää on irrotettu, ei itketä hiuksia. Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Jos kohotat kirvestä, niin lyö.

Näen kaksi joukostamme punaisillä ”ruunilla”. Saan ne kiinni, hiljennän vauhtia. Ajamme kuusivaljakkona. Käännymme. Ajamme vielä vähän ja päädymme Ivan Ivanovitš Kunitsinin kartanon portille. Portin edessä seisoo kahdeksan autoamme. Posoha on täällä, Hrul, Sivolai, Pogoda, Ohlop, Zjabel, Nagul ja Kreplo. Isänen lähetti asialle veteraanit. Oikein, Isänen. Kunitsin – siinä vasta vahva pähkinä. Jotta hänet voisi halkaista - tarvitaan taitoa.

Pysäköin, tulen ulos autosta, avaan takakontin, otan esille oman puunuijani. Lähestyn meikäläisiä. Seisovat, odottavat käskyä. Isänen ei ole paikalla, joten minä olen vanhin. Tervehdimme asiallisesti. Katson kartanon puumuuria: sen koko pituudelle on meidän avuksemme järjestetty ampujia Salaisesta Kansliasta. Tsaarin käskystä kartano on jo yöllä piiritetty kaikista suunnista. Jotta ilkeä hiiri ei livahtaisi, jotta hyttynen häijy ei lentäisi.

Mutta vahva on sukuaatelin portti. Pojarok soittaa veräjäkelloa, julistaa:

– Ivan Ivanitš, avaa. Avaa omasta tahdosta!
– Ilman Duuman kirjureita ette pääse, sieluntuhoojat!
– Tulee pahempaa, Ivan Ivanitš!
– Tätä pahemmaksi se ei enää voi mennä, koira!

Jos jokin Ivanin puheessa on oikein, niin tämä. Pahempaa voi olla vain Salaisessa Kansliassa. Mutta sinne Ivan Ivanovitšin ei enää tarvitse mennä. Pärjäämme itse. Meikäläiset odottavat. On aika!

Lähestyn porttia. Opritšnikit vaikenevat. Lyön puunuijalla porttia ensimmäisen kerran:
– Turmio tälle talolle! Lyön toisen kerran:
– Turmio tälle talolle! Lyön kolmannen kerran:
– Turmio tälle talolle!
Ja opritšnina liikahti:
– Sana ja teko! Goida!
– Goida! Sana ja teko!
– Sana ja teko!
– Goida! Goida! Goida!
Taputan Pojarokia olkapäälleen:
– Tee se!

Pojarok alkoi Silovain kanssa touhuta, he kiinnittivät räjähdekäärmeen porttiin. Kaikki perääntyivät, peittivät korvansa. Pamahti - portista jäljellä vain lastuja. Lähdimme nuijien kanssa rynnäkköön. Sukuaatelin vartiosto odottaa samoin nuijien kanssa. Duuman lain mukaan on kiellettyä puolustautua tuliasein. Jos näin tehdään, kartanoa ympäröivien ampujien kylmätuliset nuolet tappavat kaikki. Mutta jos palvelijat onnistuvat lyömään hyökkäyksen takaisin nuijillaan, he eivät joudu tsaarin epäsuosioon.

Rynnäköimme. Ivan Ivanovitšilla on rikas kartano, piha on avara. On tilaa tapella. Meitä odottaa rypäs vartijoita ja palvelijoita nuijien kanssa. Heidän joukossaan on kolme raivokasta koiraa, ne pyrkivät meitä kohti. Tällaisen liudan kanssa otteleminen ei ole helppoa. Joudumme hoitamaan asian sopimuksella. Valtion työtä on tehtävä oveluudella. Nostan käteni:

– Kuunnelkaa! Isäntänne on kuitenkin jo mennyttä!
– Tiedämme! vartiosto huutaa. – Teitä vastaan pitää silti puolustautua!
– Odottakaa! Valitkaamme kaksintaistelijat! Jos teikäläinen voittaa – lähdette vapaasti kaikkine tavaroinenne. Jos meikäläinen voittaa, teidän koko omaisuutenne on meidän.

Vartijat ryhtyivät miettimään. Silovai huutaa heille:
– Suostukaa, kun olemme vielä armeliaita! Voitamme teidät kuitenkin, kunhan apujoukot saapuvat! Opritšninaa vastaan ei pärjää kukaan !

He neuvottelivat, huutavat:
– Hyvä on! Millä tappelemme?
– Nyrkeillä! minä sanon.

Heidän joukostaan ilmestyy taistelija, valtava karjanhoitaja, turpa kuin kurpitsa. Hän riisuu turkispalttoonsa, vetää rukkaset käteen, pyyhkäisee rään nenästään. Mekin olemme valmiit. Pogoda riisuu mätäpaiseen mustan kauhtanansa Silovain käsivarsille, heilauttaa näädänkarvalakkinsa maahan, astuu ulos brokadikankaisesta puolitakistaan, nostelee urhon harteitaan, veripunaisen silkin verhoamia, iskee minulle silmää, saapastelee esiin. Nyrkkitappelussa Pogodaa vastaan jopa Maslo on aloittelija. Kovin pitkä Pogoda ei ole, mutta hänellä on leveät hartiat, vahvat luut ja hän liikkuu kuin rasvattu salama. Hänen ajeltuun turpaansa ei ole helppo osua. Mutta helposti hän tekee vastustajastaan jauhelihaa.

Pogoda katsoo vastustajaansa kujeilevasti ja siristää silmiään, hän leikkii silkkivyöllään:
– No mitä, köntys, oletko valmis tulemaan lyödyksi?
– Älä, opritšnik, kehuskele, taistoon mennessä!

Pogoda ja karjanhoitaja kiertelevät, vaanivat toisiaan. He ovat pukeutuneet eri tavoin, ovat erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, palvelevat eri herroja, mutta kun tarkemmin katsoo, ovat he samasta venäläisestä taikinasta leivottuja, venäläisiä ihmisiä, päättäväisiä.

Yhdessä sukuaatelin palvelusväen kanssa asetumme kehäksi heidän ympärilleen. Nyrkkitaistelussa tämä on perinne. Nyrkeillä kun otellaan ovat kaikki samalla viivalla – maaorja ja sukuaateli, opritšnik ja virkamies. Nyrkki on itse oma tsaarinsa.

Pogoda naureskelee, iskee silmää karjanhoitajalle, pyörittelee uroon olkapäitään. Ja musikka menettää malttinsa, hän ryntää nyrkki koholla, nyrkki on kuin alasin. Pogoda väistää kumartuen ja pamauttaa karjanhoitajaa sydänalaan. Tämä nikotteli, mutta kesti. Jälleen tanssii Pogoda hänen ympärillään, hetkuttaa olkapäitään kuin keimaileva naikkonen, vinkkaa silmää, näyttää vaaleanpunaista kieltään. Karjanhoitaja ei tanssista innostu, nauraa räkättää ja nostaa taas nyrkkinsä. Mutta Pogoda ehtii ensin – iskee vasemmalta poskipäähän, oikealta kylkeen – jyskis! jyskis! Jopa kylki katkesi. Mutta Pogoda väisti taas nyrkkiä. Karjanhoitaja ärjyi kuin karhu, pudotti rukkasensa, huitoi nyrkillään. Mutta kaikki turhaan: taas sydänalaan, ja nokkaan – raks! Miehenköriläs hoipertelee kuin juopunut karhu. Hän painoi kämmenet ristiin, karjuu ja kauhoo pakkasilmaa. Mutta kaikki turhaan: täps! täps! täps! Pogodalla on nopeat nyrkit: karjanhoitajan turpa on jo veressä ja silmät lyöty mustiksi, nenästä puroilee veri. Punaiset pisarat lentävät, kimaltelevat kuin rubiinit talviauringossa, putoavat tampattuun lumeen.

Palvelusväki synkistyy. Meikäläiset iskevät silmää toisilleen. Karjanhoitaja horjuu, niiskauttaa murtunutta nenäänsä, sylkee hampaita. Vielä isku, vielä. Miehenköriläs perääntyy, läimii käsillään kuin otso mehiläisiä. Mutta Pogoda ei anna periksi: vielä isku, vielä! Tarkkaan ja kovasti lyö opritšnik. Meikäläiset vislaavat ja ujeltavat. Viimeinen isku, hampaita särkevä. Karjanhoitaja kaatuu selälleen. Pogoda astuu muodikkaalla saappaallaan hänen rintakehänsä päälle, ottaa veitsen esiin ja sivaltaa miehen turpaa – viuh! Näin. Opiksi ja evästykseksi. Muulla tavoin nyt ei voi tehdä.

Veren merkeissä kaikki sujuu kuin voideltuna.

Palvelusväen päät painuvat. Miehenköntys koskettaa viillettyä turpaansa, sormien läpi pisaroi veri.

Pogoda panee veitsen pois, sylkee voitetun päälle, iskee silmää palvelusväelle:
– Noh! Turpa on veressä!

Nämä sanat ovat tunnettuja. Meikäläiset sanovat aina näin voittaessaan. Näin on tapana.

On aika panna tapahtumille piste. Nostan nuijaani:
– Polvillenne, köntykset!

Tällaisina hetkinä näkyy kaikki. Oi, miten hyvin näkyy venäläinen ihminen! Kasvot, kasvot, äimistyneen palvelusväen kasvot. Luonteenomaisen venäläiset kasvot. Minä rakastan niiden katsomista näinä hetkinä, totuuden hetkinä. Nyt kasvot ovat peili. Jossa me heijastumme. Ja talviaurinko.

Jumalalle kunnia, tämä peili ei sumentunut, ei tummunut aikojen kuluessa.
Palvelusväki polvistuu.

Meikäläiset rentoutuivat, alkoivat liikuskella. Ja samassa tuli puhelu Isäseltä: hän tarkkailee meitä linnastaan Moskovasta:
– Hyvä!
– Palvelemme Venäjää, Isänen! Mitä teemme talolle?
– Tuhotkaa.

Tuhota? Tämä on uutta… Yleensä kukistettu kartano säästettiin omille. Ja entinen palvelusväki siirtyi uudelle omistajalle. Näin sain oman kartanoni ja palvelusväkeni. Vilkaisemme työtovereideni kanssa toisiamme. Isänen hymyilee valkoisin hampain:
– Mitä mietitte? Käsky: puhdistakaa paikka.
– Niin teemme, Isänen!

Ahaa. Paikka sileäksi. Tämä tarkoittaa punaista kukkoa. On jo kauan siitä, kun viimeksi tehtiin näin. Mutta käsky on käsky. Sitä on turha pohdiskella. Käsken palvelusväkeä:
– Jokainen saa ottaa säkillisen tavaraa! Saatte aikaa kaksi minuuttia!

Ja he jo ymmärsivät, että talon tuho oli käsillä.

---

Vladimir Sorokinin tuotantoon kuuluu 11 romaania, näytelmiä, novellikokoelma, oopperalibretto ja elokuvakäsikirjoituksia. Sorokinia suomeksi:
Jono(1990, suom. Jukka Mallinen)
Marinan kolmaskymmenes rakkaus(1992, suom. Jukka Mallinen).
Sorokinin novelleja on nykyvenäläisen proosan antologiassa Hauskat hautajaiset(1991).
Ote romaanista Goluboje salo (1999, Sininen rasva) on ilmestynyt Kulttuurivihkoissa 2-3/2003(suom. Ville Ropponen).
Sininen rasva on ruotsinnettu Suomessa(Blått fett, 2002, ruot. Ben Hellman) samoin kuin Opritšnikin päivä(I det heliga Rysslands tjänst, 2008, ruots. Ben Hellman). Romaani ilmestyi suomeksi nimellä Pyhän Venäjän palveluksessa (2008, suom. Arvo Perttu).

Julkaistu Särö-lehden numerossa 1/2008