Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalais-ugrilaiset kansat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalais-ugrilaiset kansat. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. lokakuuta 2016

Neuvostoliitosta kirjallisesti

Neuvostoliiton romahdettua ja sen valtionarkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa on neuvostohistoriasta ilmestynyt valtavasti tutkimuskirjallisuutta niin lännessä kuin entisessä Neuvostoliitossa. Kuva bolševikkien johtamasta valtiosta on tarkentunut, vaikka aivan kaikkia yksityiskohtia ei vieläkään tiedetä.

Aikaa on kulunut sen verran – vaikka ei ehkä vielä tarpeeksi – että Neuvostoliitosta olisi voinut tulla samanlainen populaarikulttuurin aarreaitta kuin natsi-Saksa on nykyään. Joka vuosi ilmestyy uusia tietokirjoja ja dokumentteja natsiajasta. Luvuttomia ovat romaanit ja Hollywood-elokuvat, joissa sankarit seikkailevat natsismin labyrinteissa. Samalla natsismista on pystytty leipomaan ”demonisen pahuuden” kaikukammio. Kätevästi on pystytty unohtamaan, että samanlaisia poliittisia, tieteellisiä ja ideologisia kehityskulkuja tapahtui monessa muussakin Euroopan tai maailman maassa. Edes rotuopit, rodunjalostus, antisemitismi tai rasismi eivät ole saksalaista keksintöä tai Hitlerin kehittämiä.

Bolševismin kauheudet eivät toistaiseksi ole päässeet samaan asemaan kuin natsismin – johtuu tämä sitten tietämättömyydestä, propagandan yhä jatkuvasta painolastista tai yksinkertaisesti siitä, etteivät hirveydet tapahtuneet länsimaailmassa – niitä ei siis tarvitse sieltä myöskään ulossulkea.

Viime vuosina yhdysvaltalaisessa jännityskirjallisuudessa on erottunut kapea aalto. Monet julkaistut dekkarit sijoittuvat Neuvostoliittoon. Esimerkiksi Tom Rob Smithin esikoisromaani Lapsi 44 (2008) tapahtuu Stalinin ajassa ja nyhtää tarinaansa ainesta Andrei Tšikatilon tapauksesta. Tšikatilo, näennäisesti sivistynyt perheenisä, joka vuosina 1978-1990 murhasi 50 lasta ympäri Neuvostoliittoa, on innoittanut monia jännityskirjailijoita kuten Thomas Harrisia. Stalinin aika ja poliittinen terrori toimivat Smithin dekkarissa lähinnä lavasteina, eikä neuvostohistorian tarjoamista draamallisista mahdollisuuksista saada otetta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on toisin. Neuvostoliitto on noussut 2000-luvulla eräänlaiseksi suureksi aiheeksi, jota on setvitty proosassa. Monia näistä romaaneista on kovasti huomioitu julkisuudessa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano.

Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat 2000-luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa.

Anita Konkan Musta passi (2001) on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos. Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa.

Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä (2004), Ohrana (2006), Troikka (2008) sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia. Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin – eräänlaisen tavaramerkkinsä – vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa 1918 punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim. Uusimmassa romaanissaan Matriarkka (2016) Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta.

Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus (2007) ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani (2008) jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: lajinvaihto on tuottanut uuden teoksen siinä mielessä, että samoista henkilöistä romaani kertoo eri tarinan eri painotuksin.

Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003). Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, 1990-luku ja Aliiden muistojen vuodet 1936-50, jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia?

Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD:n terrorin miehitetyssä Virossa. Terrorin logiikka ajaa petokseen. Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset henkilöt ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä.Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle.

”Puhdistus” viittaa sekä Stalinin puhdistuksiin, että moraaliseen puhtauteen ja saastaan - henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen historian selvitystyöhön. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB:n asiakirjat heittävät silti kylmää vettä lukijan niskaan. Tuleeko lunastusta sittenkään?

Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä. Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina 1930-1960. Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää (1966) ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna 2008 ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä.

Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta (2006) on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus. Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat 1930-luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön.

Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi. Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat ainakin yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää.

Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Mustanhumoristisen romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on kuvaus neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokouksesta, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan oman nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti (2008) on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa. Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin (1987) linjoille, mutta erilaisin painotuksin. Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: juoppo, kusipää, vaimonhakkaaja, sovinisti, rasisti ja armoton jutunkertoja. Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: arkipäivässä leijuva väkivalta, rähjäinen infrastruktuuri, elintarvikepula jonoineen, loputtoman villi luonto, ekologiset ongelmat. 

Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta. Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: tylyksi ja paskamaiseksi mutta lopulta ystäväksi ja toveriksi. Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:

”Tyttö mietti miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää arkista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa”.

Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Mitä on tehtävä?

Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia. Menestysromaanista Kätilö (2011) tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä 1930- luvulta 1950-luvulle.Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon. Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: näkäkulmatekniikkaa löytyy, mutta sehän on nykyään lähes puuduttavuuteen asti käytetty keino.

Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa. Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä. Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole. Vova paljastuu myös romaanin keskushahmojen sukulaiseksi.

Stalinistisesta terrorista ja Gulagista teos muovaa kummitusmaisen kuvan, joka on kuin suoraan keskiaikaisen demonologian käsikirjasta. Samalla Kettu hukkaa käsityksen todellisen neuvostoterrorin kammottavuudesta ja sen tarjoamat draamalliset mahdollisuudet.

Ketun romaanissa Neuvostoliitto – ja nyky-Venäjä – on lähinnä lavaste. Koska kyseessä on satu, kirjailija ei ole kaiketi yrittänytkään tavoittaa ajan ja paikan tuntua. Konkretian sijaan romaanin todellisuus rakentuu satujen tapaan väkevistä vastakohdista, jotka muistuttavat stereotypioita: Venäjä on hirveätä sortoa ja mätää. Marilaiset taas on kuvattu kansantarujen ”jaloina villeinä”. Kuvaan kuuluu suomalaisen naisen ja marilaisen karpaasin melodramaattinen seksikohtaus uhrilehdossa. Kliseissä kielikuvissaan ja orgasmien kuvailussaan kohtaus on kuin suoraan Regina-lehdestä. Koska kyseessä on satu, historiallisten faktojen väärä aikajärjestys, väärin kirjoitetut termit, ja tekstiin mausteeksi isolla sirottimella roimitut, väärin kirjoitetut venäjän sanatkaan eivät haittaa.

Neuvostoliitto tulee varmasti myös jatkossa toimimaan suomalaisen kirjallisuuden aineistolähteenä ja alustana, johon tukeutuen fiktiossa voidaan käsitellä erilaisia teemoja. Niin sanottu historian selvitystyö Neuvostoliittoon liittyen ei ole Suomessa lainkaan ohi, vaan pikemminkin alkamassa.

Ville Ropponen

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vallankumouksen enkelit

Kävin katsomassa venäläisen Aleksei Fedortšenkon (s.1966) ohjaaman elokuvan Vallankumouksen enkelit (Angely revoljutsii, 2014). Se oli erittäin hieno, vaikuttava filmi, yksi Fedortšenkon parhaita.Ylipäänsä Fedortšenko on kansainvälisen luokan elokuvaohjaaja.
Elokuva sijoittuu Kazymin kapinan vuosiin 1933-1934, jolloin pohjoishantit ja metsänenetsit nousivat neuvostovaltaa vastaan pohjoisen Hanti-Mansian kylissä ja erämaissa.

Elokuvasta muodostuu laajempi kuva nuoren neuvostovallan kansallisuuspolitiikasta, tai sen epäonnistumisesta. Nopein viittauksin Fedortšenko piirtää esiin bolševikkivallankumouksen jyrkkyyden ja väkivallan, mutta myös kumouksen keskellä kukkineen spontaanin luovuuden ja pyrkimyksen vapauteen. Fedortšenko luotaa kolonisoijan ja kolonialisoidun sekä eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen kulttuurin suhdetta, ja tässä mielessä tarina on yleismaailmallinen. Sillä on myös
kaikukohtansa monikulttuurisen nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Ja miksei myös suomalaisten suhteessa esimerkiksi saamelaisiin.

Fedortšenkolle tyypillisesti tarina Polina Šnaiderin ja hänen toveriensa retkestä Kazymiin kerrotaan surrealistisisen sävyisin katkelmin. Fedortšenko luottaa fragmentaarisiin kohtauksiin, jokainen yksityiskohta on merkitsevä, ja toimintaa tuodaan mukaan vain silloin, kun se on välttämätöntä.

Poliittinen työntekijä Šnaider ja hänen työtoverinsa, eri alojen taiteilijat, esittävät alkuperäiskansoille modernia taidetta, luonnontieteellistä maailmankuvaa ja ateismia. Venäläiset eivät käsitä etteivät hantit ja nenetsit jaa samaa maailmaa heidän kanssaan, eivätkä tarvitse bolševikkien opetuksia. Altruistiset, tai pikemmin isälliset aikomukset ”auttaa alkuperäiskansat nykyaikaan” menettävät uskottavuutensa, kun opettajan ja opetettavan suhde on jyrkän hierarkkinen. Kommunistit loukkaavat alkuperäiskansojen uskonnollisia tunteita. He saavat maksaa siitä yksilötasolla kalleimman mukaan. Alkuperäiskansat maksavat tietenkin yleisesti ottaen paljon kovemmin.

Valtaosa elokuvasta liikkuu Šnaiderin ja hänen toveriensa elämänvaiheissa. Tätä kautta piirtyy kuva neuvostovallan alkuvaiheesta, joka liikkuu pelottavaa polkua kohti nykyaikaistumista. Elokuvan loppu taittuu lumeen, vereen ja vodkaan. Viimeinen kohtaus on dokumentaarinen: sana annetaan alkuperäiskansojen naiselle, joka syntyi kapinan aikaan. Mitä hänestä on tullut? Mitä on jäljellä alkuperäiskansojen kulttuurista? Vai onko Šnaiderin ja toverien maailmankuva sittenkin peittänyt alleen erämaan rauhan, koivunaamiot ja poron, joka nytkähtelee, kun sen kurkku avataan uhriksi jumalille?

Fedortšenko on kiinnostavasti käsitellyt Venäjän vähemmistöjä, erityisesti suomalais-ugrilaisia kansoja myös monessa aiemmassa elokuvassaan. Esimerkiksi Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Muinainen suomalais-ugrilainen kansa merjalaiset sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.

Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Lastuja Venäjän valtavirran koskessa

Ville Ropponen
Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten asema ei ole parantunut. Putinilainen autoritarismi ei erityisemmin tue vähemmistökieliä tai -kulttuureja. Panostus marginaalisempiin kultturihankkeisiin on Venäjällä muutenkin vähäistä johtuen myös taloudellisista syistä. Yllättäen suomalais-ugrilaiset aiheet ovat viime vuosina silti murtautuneet venäläisen kulttuurin valtavirtaan – kenties ensimmäistä kertaa.
Suomalais-ugrilaisuus on näkynyt elokuvassa, kirjallisuudessa ja kuvataiteissa. Kun soppaan lisätään udmurtilaisen Buronovo babuški-yhtyeen parin vuoden takainen euroviisuvoitto, erottuu kiinnostava maininki. Ehkä on liioiteltua puhua ”suomalais-ugrilaisesta trendistä”, mutta silti suomalais-ugrilaisuuden pisarointi kulttuurin keskikentälle on tavallaan tuonut vähemmistöille arvonnousua.
Paljon on elokuvaohjaaja Aleksei Fedortšenkon (s. 1966) ansiota. Hän on hakenut uusimpien elokuviensa aiheet suomalais-ugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta. Elokuvien tyylilaji on maaginen realismi, jopa surrealismi. Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Merjalaiset on muinainen suomalais-ugrilainen kansa, joka sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.
Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti aivan uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.
Kazymin kapinan jäljillä
Fedortšenkon tuorein elokuva Angely revoljutsii (”Vallankumouksen enkelit”, 2014) sijoittuu niin sanotun Kazymin kapinan keskelle, kapinan jossa pohjoishantit nousivat pakkokollektivisaatiota ja neuvostovaltaa vastaan talvella 1933-1934. Syynä hantien kiinnittämiseen kolhooseihin olivat arvoturkikset, joita neuvostovalta halusi hyödyntää. ”Tänään öljy on samassa roolissa”, Fedortšenko sanoo Novoje vremja-lehden haastattelussa.
Kazymin kapinan brutaali tukahduttaminen, jossa käytettiin jopa lentokoneita, liittyy stalinistisiin sortotoimiin. Kapinan kriittinen käsittely on tärkeää, koska sitä on ennen pääosin kuvattu vain neuvostonäkökulmasta. Stalinin ajan kriittiseen ruodintaan ei nyky-Venäjällä enää niin usein törmää. Stalinia on päinvastoin alettu valtajulkisuudessa uudelleen arvostaa. Esimerkiksi Venäjän kouluille suunnattu uusi historiankirja kuvaa Stalinin kautta pääosin myönteisessä valossa.
Kiinnostavasti Kazymin kapinaa kuvaa myös uudehko venäläinen elokuva Krasnyj ljod. Saga o hantov Jugry (”Punainen jää. Taru Jugran hanteista”, 2010). Oleg Fesenkon ohjaama elokuva perustuu löyhästi hantikirjailija Jeremei Aipinin romaaniin Božja mater v krovavih snegah (2003, suom. ”Siperian veriset lumet”, 2013). Kirjailija Aipinilla on jopa pieni sivurooli elokuvassa – samoin kuin hantikirjailija Timofei Moldanovilla.
Elokuva poikkeaa romaanista melko paljon. Kazymin kapina ja sen tukahduttaminen on elokuvassa mytologisoitu, jollei suorastaan kaunisteltu. Pääosasssa on Hollywood-tyylinen toiminta. Henkilöhahmot ovat ohuehkoja, ja hantin kieltä kuullaan vain vähän.
– Jos olisin itse tehnyt elokuvan, olisin tehnyt sen eri tavoin. Romaanin tarina ei ole draama vaan tragedia. Ohjaaja tietenkin on moskovalainen ja hän katsoo asioita siitä näkökulmasta. Häntä kiinnosti enemmän eksotiikka, lentävät porot, muinaiset soturit koivunaamioissaan ja muut koristeet, sanoo Jeremei Aipin kun haastattelen häntä Hanti-Mansijskissa.
Aipinin mukaan on silti hyvä, että elokuva on tehty. Hantien historiaa on venäläisessä elokuvassa tai kirjallisuudessa käsitelty hyvin vähän.
Jermakin vastustajat
Aipin sanoo nyt keräävänsä materiaalia suurromaania varten. Romaani tulee kertomaan hantiruhtinaista, jotka taistelivat venäläisen Jermakin joukkoja vastaan. 
Vasili ”Jermak” Timofejevitš oli kolmannen polven kasakka ja Volgan jokirosvo. Hänestä tuli Stroganovien mahtisuvun rajavartija ja sittemmin johtaja vuoden 1582 sotaretkelle, joka avasi tien venäläisten Siperian valloitukselle. Suomeksi ”jermak” tarkoittaa myllynkiveä. Stroganovit ovat tunnettuja paitsi lihakastikkeesta myös liiketoimistaan kaivosteollisuudessa, jotka tekivät heistä yhden Venäjän rikkaimpia sukuja. 
Jermakin joukkojen tunkeutuessa Jugraan hantit eivät ehtineet liittyä yhteen ja siksi heidät lyötiin, uskoo Aipin. Jermakin kolonialisteilla oli paremmat aseet ja tykkejä, mutta venäläisjoukon lukumäärä oli varsin pieni, vain 650-800 sotilasta. 
Materiaalia romaania varten on ollut hyvin vaikea löytää, kertoo Aipin. Historialliset tiedot ovat epätarkkoja. Yksi romaanin keskushenkilö tulee olemaan nykyisen Hanti-Mansijskin paikalle eläneen hantiheimon ruhtinas Samar. Toinen tärkeä henkilö tulee olemaan soturi Tania, Juganin seudulta. Kirjailija sanoo löytäneensä muutamia myyttisiä tarinoita Taniasta. Surgutin öljykaupungin lähellä on lisäksi jäänteitä Tanian linnoituksesta, jonka Jermakin joukot tuhosivat tykeillä.
Yhteisellä vyöhykkeellä?
Viime vuonna Venäjällä näki päivänvalon suomalais-ugrilaisen runouden antologia Poety jugorskogo pojasa (2014, ”Ugran vyöhykkeen runoilijat”). Vastaavaan en ole aiemmin Venäjällä törmännyt. Antologia julkistettiin Pietarissa Erarta-museon näyttelyssä, jossa vuodenvaihteessa 2013-2014 järjestettiin suomalais-ugrilaisen nykytaiteen näyttely ensi kertaa sitten Stalinin aikojen .
Antologialla on kytköksiä Suomeen ja Hanti-Mansiaan. Monet antologian runoilijoista olivat vuosina 2013-2014 mukana kansainvälisellä Bjarmia & Beowulf -runokiertueella, jota olin itse mukana järjestämässä. Kiinnostavalla tavalla kiertue sai näin jatkoa julkaisun muodossa Venäjällä. Antologian julkaisun puuhamiehenä toiminut Vladimir Nazanski on pietarilaisen Erarta-museon koordinaattori. Toissa kesänä otin osaa Hanti-Mansian Surgutisssa kaupunkifestivaaliin ja tutustuin Nazanskiin. Antologian toisen toimittajan, marilaisen runoilija Raisa Sungurovan tunsin jo entuudestaan runokiertueelta. Ympyrä sulkeutui.
Runoantologiassa on mukana karjalaisia, marilaisia, udmurtteja, komilaisia, virolaisia, manseja ja hanteja; runot on julkaistu runoilijoiden alkukielellä ja lisäksi käännöksinä joko venäjäksi, suomeksi tai englanniksi.
Antologiassa julkaistaan niin tunnettujen nimien, kuten mansi Juvan Šestalovin ja nenetsi Juri Vellan, Udmurtian etnofuturistien Viktor Šibanovin ja Larisa Orehovan kuin myös tuoreempien tekijöiden runoja. Suomesta ovat mukana runoilijat Olli Heikkonen, Kaisa Ijäs ja Esa Hirvonen.
Antologian venäjäksi kirjoittavista runoilijoista voi mainita Suomessa pitkään asuneen, nyt Sveitsiin siirtyneen Sergei Zavjalovin, joka on kirjoittanut auki Venäjän kolonialistista kertomusta. Zavjalovilla on mordvalaiset juuret ja hän on tutkinut syntyperäänsä runollisen arkeologian keinoin. Runoilijalta on suomennettu kokoelmat Melika (ntamo 2007, suom. Jukka Mallinen) ja Joulupaasto (Poesia 2012, suom. Jukka Mallinen).
Harmaan sävyjä

Ristiriidat ovat kai ikuisia. Jos jotain hyvää niin myös jotain pahaa. Ei voi kieltää sitä, etteikö Krimin miehityksen jälkilöylyissä ja sodan Ukrainassa yhä jatkuessa Venäjällä olisi noussut myös isovenäläinen nationalismi, jonka piirissä vähemmistöihin suhtaudutaan aiempaa epäilevämmin. 

Jo vuodesta 2010 alkaen venäläisissä mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. 

Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiasta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi. Keväällä 2014 Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa.

Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi viime kesänä inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan?

Jolleivat asiat ole ristiriitaisia, niin ne ovat monimutkaisia. Venäjän suomalais-ugrilaisissa syrjäkylissä yhä useammat lakkaavat puhumasta omaa äidinkieltään, koska siitä ei katsota olevan mitään hyötyä, eikä äidinkieltä tueta. Samaan aikaan Moskovassa tai provinssikeskuksissa elokuvaohjaajat ja runoilijat kiinnostuvat alkuperäiskulttuureista.

Venäjällä on siis käynnissä useita erilaisia virtauksia samaan aikaan. Tämä ikään kuin alleviivaa maan moninaisuutta. Suomessa on usein tapana nähdä Venäjän monoliittisena möhkäleenä, maana jonka kaikkia tapahtumia ohjaa mystisen kaikkivoipa keskusvalta. Todellisuudessa tuntuu vilkkuvan huomattavasti enemmän harmaan sävyjä, olkoonkin, että ne harvoin löytävät tiensä valtavirtaan.
Artikkeli on ilmestynyt Kaltiossa 6/2015

tiistai 20. lokakuuta 2015

Bjarmia-antologia

Toimittamani Bjarmia-antologia, suomennosvalikoima uralilaista nykyrunoutta on ilmestynyt.


Bjarmia

Bjarmia-antologia esittelee suomalais-ugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan. Runot ovat syntyneet kansainvälisen runokiertueen seurauksena. Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallot sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä.Antologian runoilijoita yhdistää etnofuturismi, Virossa kehitetty ja yli Venäjänmaan levinnyt taidesuuntaus, joka pyrkii yhdistämään kansallista ja perinteistä moderniin maailmankulttuuriin.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Hantišamaani vastaan öljyteollisuus

Jugralainen šamaani uhmaa kolonialismia ja fossiilisista polttoaineista riippuvaista sivilisaatiota. Öljy-yhtiöt haastavat pyhän järven puolustajan leivättömän pöydän eteen.

Hantilaista šamaania Sergei Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkaa 17. elokuuta Venäjään kuuluvassa Hanti-Mansiassa (Jugra) Surgutin kaupungissa. Ketšimovin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Ketšimovin on vastustanut öljy-yhtiön koeporauksia,ja metsänraivausta hanteille pyhän Imlor-järven rannalla. Hän on kritisoinut ekologisia tuhoja.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myöhemmin tärkeä kamppailu: taivaan jumalan Torumin sanansaattaja Kivi-karhu taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti. Seudun eri hantisuvut kokoontuvat jatkuvasti järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Vuosi vuodelta öljyteollisuuden rakennelmat ovat tulleet lähemmäs Imlor-järveä. Tulipalot, metsänhakkuut, tulipalot ja kaikenlainen roska ja saaste ovat Ketšimovin mukaan haitanneet järveä ja hänen harjoittamaansa poronhoitoa. Öljymiehet lisäksi kalastavat järvestä sumeilematta. Kun Ketšimov on yrittänyt kieltää kalastusta, niin hän on saanut kuulla vain kirouksia. Varsinaisesti järvellä ei vielä porata öljyä, mutta läheisistä putkista vuotaa mustaa kultaa maastoon. Muut alkuperäisasukkaat ovat lähteneet seudulta, mutta Ketšimov jäi. Hän, šamaani ja hantiperinteiden tuntija, ei aikonut jättää pyhää järveä öljymiesten käsiin.

Viime aikoihin asti oli toivoa, että Imlor-järvi saataisiin lisättyä Venäjän kulttuuriministeriön kulttuuriperintökohteeksi. Imlor olisikin saanut kulttuuriperintökohteen aseman, ellei Surgutneftegazin johtaja olisi estänyt sitä henkilökohtaisella puuttumisella asiaan. Alustavien tutkimusten ja koeporausten mukaan Imlorin alueella on jopa miljoona tonnia öljyä.

Syksyllä 2014 öljy-yhtiön työntekijöiden koirat kävivät Ketšimovin porojen kimppuun ja hän joutui ampumaan yhden koiran kiväärillään. Seuraavana päivänä Ketšimovin luo tuli poliisi ja vaati allekirjoittamaan jotain papereita. Koko ikänsä erämaassa elänyt vanha mies ei saanut oikein selvää siitä mitä papereissa luki, mutta allekirjoitti silti. Sittemmin kävi ilmi, että hän oli allekirjoittanut tekstin, jossa hänen väitettiin esittäneen Surgutneftegazin työntekijöille tappouhkauksia ja kiristäneen heiltä rahaa.

Tiettävästi Ketšimovin piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei ilmeisesti mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu vasten venäläistä oikeusistuinta.

Rahaa asianajajan palkkaamiseen Ketšimovilla ei ole; hän joutuu tyytymään valtion asettamaan puolustusasianajajaan. Vain Obin ugrilaisten nuorten järjestö (https://vk.com/mooun.hmao) koettaa löytää keinoja šamaanin auttamiseksi pulasta.

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian eli Jugran autonomisessa piirikunnassa on noin puolitoista miljoonaa asukasta. Heistä noin kaksi prosenttia kuuluu alkuperäiskansoihin. Hanteja on Venäjällä yhteensä noin 28 000. Surgutneftegaz on yksi Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Hanti-Mansian alueelta porataan noin 55 prosenttia Venäjän öljystä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlorjärvi on hanteille pyhä.

Ville Ropponen

Artikkeleja tapauksesta venäjäksi:










keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Etnofuturismi - taitoa modernin tuolla puolen

Ville Ropponen

Mitä on etnofuturismi? Se on taidesuuntaus ja filosofia. Se on tyrkkimisalusta kulttuurinmuutokseen. Se ammentaa alkuperäiskansoilta ja haastaa globalisaation keihästämän valtakulttuurin. Pienet kielet ja kulttuurit nostetaan määräävään asemaan. Perinteitä yhdistellään häikäilemättä nykyaikaiseen maailmankulttuuriin. Modernia ei täysin torjuta, vaan pyritään hyödyntämään muutoksessa ekologisesti kestävämpään elämäntapaan.

Jätetään käsitteelliset määrittelyt sikseen ja istahdetaan venäläiseen rautahepoon, junaan joka hirnahtaa Moskovan taakse ja Volgan yli kolin-kolin-kolin. On hehkuva kesä 2004, ja olen matkalla etnofuturistisille taidefestivaaleille. Ne järjestetään Pohjois-Udmurtian maaseudulla Alnatšin kylässä. Pian löydän itseni Kamajoen rannalta, keskeltä rytmikästä laulua, savua ja kieppuvia hahmoja. Festivaali on jatkuvassa liikkeessa, se kiertää ympäri kylää. Yksi tapahtuman pääjärjestäjistä, udmurttitaiteilija Kutširan Jura lähestyy hurja naamio kasvoillaan.

̶ Jur-Jar, Jur-Jar! Kutširan huutaa.
Iskulause on vanha udmurttien sotahuuto ja taidefestivaalin nimi.
̶ Etnofuturismi herättelee tiedostamaan oman kielen ja kulttuurin merkityksen, Kutširan selittää laskettuaan naamion kasvoiltaan.

Nyt jo neljännesvuosisadan ikäinen etnofuturismi löysi kiihkeimmän kasvualustansa Volgan alueen suomalais-ugrilaisten nuorten taiteilijoiden keskuudessa 2000-luvulla. Udmurtiassa iso osa nykytaiteilijoista tunnustautuu yhä etnofuturisteiksi. Minua suuntaus on kiinnostanut moniulotteisuudessaan. Etnofuturismi on kansallista, mutta ei nationalistista – välttäen näin Euroopassa vuosituhannen jälkeen levinneen uuden kansallismielisyyden karikot. Etnofuturismi ei asetu vastatusten muualta muuttaneiden kanssa. Se pyrkii välttämään 1800- ja 1900-lukujen kansallisvaltioissa syntyneen kulttuurin hellimistä ainoana ”aitona kansankulttuurina”. Etnofuturismi etsii vaikutteensa lähiseudulta, mutta ponnistaa planeetan kääntöpiireille. Lokaalin eli paikallisen kulttuurin ja globaalin yhdistämisestä syntyy glokaalia kulttuuria.

Viron vimman villitsemät

Aloitetaan alusta, vuoden 1989 Tarton kohdunlämmöstä. Etnofuturismi syntyi virolaisena vastakulttuuriliikkeenä, kun Neuvostoliiton hajotessa eri kansallisuudet ja identiteetit puskivat esiin ”yhteisen Neuvostomaan” betonin alta. Termin ”etnofuturismi” keksi silloinen underground-runoilija Karl-Martin Sinijärv. Etnofuturismin ympärille ryhmittäytyi joukko tarttolaisia non-konformistikirjailijoita, kuten Kauksi Űlle, joka käytti tuolloin itsestään humoristista titteliä ”Setun kuningatar”. Ekologeihin yhteydessä ollut etnofuturistien piiri vaati kieltäytymään kulttuurisesta yhdenmukaistamisesta. Kirjailijoina etnofuturisteilla oli erityissuhde kieleen. He eivät hyväksyneet ajatusta jonkin kielen kuolemasta ja vastustivat kielellistä samankaltaistumista. Myös Viron omat vähemmistöt ja niiden puhumat kielet, setu ja vŏru nostettiin esille.

Uudelleen itsenäistyvässä Virossa käsitys omasta kansallisuudesta ja sen moninaisuudesta kehkeytyi pohjaksi laajemmalle maailmankatsomukselle. Uralilainen maailma alettiin ymmärtää omaksi sivilisaatiokseen, joka oli erilainen ja osin vastakkainen indoeurooppalaisten kielten puhujien maailmalle.

Etnofuturistit halusivat löytää sen mikä oli ainutlaatuista ja merkittävää uralilaisissa kulttuureissa ja tuoda tämän osaksi nykyaikaa. Tässä he lähestyivät esimerkiksi Mahatma Gandhin ajatusta ”intialaisesta modernisaatiosta”, joka poikkeaisi eurooppalaisesta nykyaikaistumisen tavasta. Oman kulttuuriperimän puoleen kääntyminen voisi näin korvata vuosisadat, jolloin uralilaiset olivat eläneet vieraan vaikutuksen alla.

”Suomalais-ugrilaisille ei loppujen lopuksi ole suurta eroa sulautetaanko meidät Venäjän vai Euroopan kansoihin. Molemmissa tapauksissa sulautuminen merkitsee kuolemaa”, todetaan etnofuturistien vuoden 1994 manifestissa.

Kauksi Űlle esitteli etnofuturismia Marinmaalla 1990-luvun alussa ja aate lähti suorastaan lentoon. Järjestettiin konferensseja Virossa ja Venäjällä. Etnofuturismi sai jalansijaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden taiteilijoiden keskuudessa. Neuvostoliiton romahtaminen oli innostanut myös Venäjällä vähemmistökansat kulttuuriseen nousuun. Suhteellisen vapaalla 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin vähemmistökulttuurien kehittäminen oli Venäjällä hyvin mahdollista. Monet taiteilijat olivat samalla kansallisten kulttuuriliikkeiden johtajia, kuten kirjailija-toimittaja Vladimir Kozlov eli Laid Šemjer Marinmaalla ja runoilija Pjotr Zaharov Udmurtiassa. Marinmaalla, Udmurtiassa, Mordvassa ja Komissa järjestettiin kaikkiaan useita kymmeniä etnofuturistia festivaaleja. Kirjallisuudesta etnofuturismi levisi kuvataiteisiin, musiikkiin, performanssiin, kyläsuunnitteluun ja jopa muotiin. Etnofuturisteilla oli usein myös yhteyksiä suomalais-ugrilaisten alueiden luontouskon harjoittajiin. Ikivanha luontousko nosti 1990-luvulla moniaalla päätään. Omaa kulttuuria sekin.

Etnofuturismin muotoutumiseen vaikutti postmodernistinen estetiikka, tekstien ja taidelajien välisyys sekä hierarkiattomuus. Internetistä ja uudesta teknologiasta oltiin siinä mielessä innostuneita, että ne saattoivat tarjota mahdollisuuksia muuten usein marginaaliin työnnetyille pienille kansoille ja kielille.

Udmurtialainen kirjallisuudentutkija ja runoilija Viktor Šibanov on verrannut etnofuturismia lintuun, jonka yksi siipi soutaa kansallisissa erityispiirteissä ja mytologiassa, toinen siipi tarkoittaa minuuden etsimistä jälkimodernissa maailmassa. Yksi siipi on perinteinen kylä, toinen siipi moderni suurkaupunki. Tälla tavoin etnofuturismi haastaa myös kulttuurin museoimisen, jota esiintyy sekä Venäjällä, että länsimaailmassa, kun jonkin tietyn aikakauden kulttuurikliseet, kuten 1800-luvun kansanrunous, käsitetään alkuperäisimmäksi kulttuuriksi, jolle mikä tahansa muutos merkitsee perikatoa.

Uralilaisen ajattelun erityispiirteet

Etnofuturismin kuumottavin vaihe meni ohi 2010-luvulle tultaessa. Myös Udmurtiassa jossa suuntaus on eniten vaikuttanut etnofuturismi alkoi muuntua udmurttikansalliseksi liikkeeksi. Udmurtian pääkaupungissa Iževskissä alkoi suorastaan udmurttikulttuurin trendi, jonka eräs ilmentymä on Buranovon Babuškojen euroviisuvoitto. Kriitikkojen mielestä etnofuturismi menetti ”yleisuralilaisen” luonteensa, kun udmurttikulttuuri korostui.

Kiinnostava ”yleisuralilainen” keksintö on kuitenkin udmurttirunoilijoiden ja tutkijoiden kehittämä keinotekoinen kieli, budinos. Tämä uralilainen esperanto on rakennettu udmurtin, suomen, viron, unkarin, marin, mansin ja mordvan kielten aineksista. Kielen kehittäjien mukaan kyse on kantauralilaisen kielen rekonstruktiosta. Runoilija Aleksei Arzamazovin ja Vordskem kyl -lehden varapäätoimittajan Pavel Bazhenovin kehittämän ”uralilaisen esperanton” voi nähdä myös performanssina ja taiteellisena kokeiluna. Budinos-kielen perusteet on julkaistu internetissä ja kirjamuodossa. Julkaisussa on budinosin sanaston käännös udmurtiksi, suomeksi ja unkariksi. Esimerkkilauseita löytyy venäjäksi ja englanniksi. Budinosin puhujiksi opettelevilla on tätä nykyä myös facebook-ryhmä ( https://www.facebook.com/groups/69189560349/).


Etnofuturismin piirissa on muutenkin pohdittu juuri kieltä ja todellisuutta. Erityisesti ”etnofuturismin isoisän” tittelin omaksunut virolainen Jaan Kaplinski ja unkarilainen György Kádár ovat kehitelleet etnofuturismin filosofiaa. Myös suomalaisen filosofi Tere Vadénin pohdinnot paikallisen ajattelun, kielen paikallisuuden ja suomalaisen filosofian mahdollisuudesta osuvat melko lähelle etnofuturismia. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on lisäksi ehdottanut, että etnofuturismi voisi ammentaa länsimaisen rationalismin valtavirtaa haastavilta klassikoilta, kuten Edward Saidin Orientalismista, Robert Youngin ”valkoisen mytologian” kritiikistä, Jacques Derridan Grammatologiasta, Emmanuel Levinasin etiikasta tai Lars Leevi Laestadiuksen elämänfilosofiasta.


Kysymys on pähkinänkuoressa siitä että jos uralilaisilla kansoilla on oma kielensä ja kulttuurinsa, heillä voi olla myös omanlaistaan filosofiaa. Lähdetään siis siitä, että kieli edeltää, muokkaa ja ohjaa ajattelua – enemmän tai vähemmän. Kirjastot ovat väärällään indoeurooppalaista, saksalaista, ranskalaista ja anglosaksista filosofiaa sekä itäaasialaista ja Lähi-idän ajattelua. Euroopassa on kirjoitettu filosofiaa myös ei-indoeurooppalaisilla kielillä, mutta silloinkin filosofit ovat soveltaneet eurooppalaisia malleja. Olisi tarpeen täyttää edes yksi hyllymetri uralilaisella filosofialla.
Millä tavoin uralilaisten kielten pohjalta sitten nousee erilainen maailman- ja ihmiskuva? Selkeimmän vastauksen antaa meillä oudon huonosti tunnettu virolainen filosofi Uku Masing ja erityisesti yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan Taivaanpeuran kansojen ajattelusta eli puhetta pohjoisesta asennoitumista (1974).


Masingin mukaan kaikissa uralilaisissa kielissä on heikko subjekti-käsite ja kieliopilliset sukupuolet puuttuvat. Uralilaisten kielten todellisuuskuva rakentuu rinnasteisesti toisin kuin vastakohtaisuudelle perustuvissa indoeurooppalaisissa kielissä. Toisin sanoen indoeurooppalaiset kielet ovat tyypillisesti ”realistisia”, arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteille tavallisia. Uralilaiset kielet ovat ”nominalistisia”, konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia, tasa-arvoisia suhteita.


Uralilaisten kielten erityisyys ilmenee selvästi vaikkapa yläkäsitteissä, jotka muodostetaan sanaparien avulla. Esimerkkinä voi mainita mansin kielen ”vesilintua” merkitsevän sanan ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin ”todistajaa” merkitsevän sanan ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja ”kehoa” merkitsevän sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’; mordvan kielissä ersässä ja mokšassa ”maitotuotteet” on "ojt-vel'kst", sananmukaisesti ’voit-kermat’ ja ”jalkineet” on ”kart-prakstat”, sananmukaisesti ’virsut-kurpposet’. Uralilaisissa kielissä alkiot siis määrittävät joukon, eikä toisin päin, kuten indoeurooppalaisissa kielissä. Sanaparin muodostamia yläkäsitteitä löytyy myös suomesta, virosta ja unkarista, joskin vähemmän kuin itäisistä sukukielistä. Esimerkiksi suomen yläkäsitteenomainen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.


Länsieurooppalaisessa ajattelussa asiat on Aristoteleesta lähtien eroteltu selkeästi toisistaan. On vedetty rajaviiva A:n ja ei-A:n välille, eli selvitetty millä tavoin A eroaa kaikesta muusta. Uralilaisissa kielissä asioiden välillä ei ole näin selväpiirteistä rajaa. Myöskään tiedostetun ja tiedostamattoman välillä ei ole absoluuttista eroa. Tämä muistuttaa niin sanotun sumean logiikan tapaa vetää rajattujen vastakohtien välille harmaa alue. Uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.


Masing osoittaa, että kalevalainen runomitta on yleisuralilainen: se esiintyy kaikkien uralilaisten kansojen kansanrunoudessa. Runomitassa esiintyvä toisto ei ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan.


Indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten eroavaisuus tiivistyy seuraavasti: Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen. Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.


Uralilaisten kielten pohjalta rakentuu näin synteettinen maailmankuva, jossa asioita ei eroteta jyrkästi toisistaan vastakohtien avulla. Hierarkiat purkautuvat. Tämä näkyy myös ihmiskuvassa.

Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten. Uralilaiset kielet ja niiden mukaisesti rakennettava filosofia eivät eristä yksilöä subjektiviteettiin, vaan mieltävät ihmisen merkityksellisenä vain yhteydessä toisiinsa. Ero tuntuu myös taiteilijakäsityksessä. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja monologiseen minä-käsitykseensä käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa ja tavallaan kollektiiviseen luomiseen.


Uralilaisissa kielissä on lisäksi runsaasti äännemaalailua eli onomatopoetiikkaa, päinvastoin kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Onomatopoeettisia eivät ole vain ääniä kuvaavat erikoissanat kuten sihinä, rapina tai ulina, vaan myös monet muut, jotka jäljittelevät ikonisesti sanan merkitystä. Tämä tekee uralilaisista kielistä hyvin konkreettisia. Aika- ja paikkasidonnaisuus korostuu kielissä, ja ne mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.


Uralilaisten kielten vaikutusta löytyy myös indoeurooppalaisesta venäjän kielestä. Vaikutus pohjaa ehkä siihen, että osa pohjoisen ja keskisen Venäjän asukkaista on slaaveihin assimiloituneita uralilaisia. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam on huomannut venäjän kielen nominalismin. Esseessään ”Sanan luonnosta” (1921–1922) Mandelštam puhuu venäjän konkreettisuudesta, onomatopoeettisuudesta ja siitä, miten kielessä yläkäsitteet rakentuvat käsin kosketeltavista lähtökohdista; sanat ja niiden viitauskohteet rinnastuvat jatkuvasti, koska yläkäsitteitä ja hierarkioita on vähän.


Kielellisen vertailun lisäksi Masing asettaa indoeurooppalaisen ja uralilaisen ajattelun vastakkain osoittamalla ironisesti, että indoeurooppalaisten satujen kaavana on Tuhkimuksen, halvan sankarin, sosiaalinen kiipiminen ylempään kastiin. Näissä saduissa eläimet toimivat palvelijan roolissa, ja koko maailmankaikkeus palvelee sankarin ”tahtoa valtaan”. Jopa eksistentialistisen filosofian tunnus ”maailmaan heitetty” edustaa Masingille samaa ajatuspolkua: yksinäinen miessankari tekee itse itsensä. Indoeurooppalaisen keskuksen normatiivisen ajattelun ja kastisysteemin vastapainoksi Masing asettaa pohjoisten kansojen satujen maailman, jota luonnehtii suku- ja heimojärjestelmä, siinä eläimet eivät ole orjia, vaan ikuisesti palaavia johdattajia ja samaistumiskohteita. Satujen sankarit eivät pyri henkilökohtaiseen sosiaaliseen nousuun, vaan löytämään koko yhteisölle eväitä selvitä elämän vastuksista. Indoeurooppalaiselle kulttuurille on olemassa yksi absoluuttinen todellisuus, jonka hallinnasta kaikessa on viime kädessä kysymys. Uralilaisessa maailmassa todellisuuksia on monta, ja niiden välillä uralilainen noita singahtelee etsiessään tietoa.


Modernin tuolle puolen


Etnofuturismi merkitsee siis taidesuuntauksen lisäksi pyrkimystä ylittää ajattelun rajoja. Meidän ei ole mikään pakko taipua vain ”länsimaisen” eli toisin sanoen yleiseurooppalaisen teknokulttuurin valtavirran oletuksiin maailmasta, vaan voimme pyrkiä muodostamaan oman näkemyksemme. Kenties vasta näkemyksen kiteytymisen jälkeen elämäntapa voi muuttua pysyvästi .

Vaikuttaa siltä, että etnofuturismilla on kasvun mahdollisuuksia nyky-Suomessa. Viime vuosina on löytynyt uusia suuntauksesta kiinnostuneita filosofeja ja kirjailijoita. Esimerkiksi toukokuussa 2012 filosofi Tere Vadén ja kirjailija Antti Salminen järjestivät etnofuturistisen seminaarin Tampereen yliopistossa.

Salminen tarkastelee etnofuturismia taideliikkeenä. Hänen mukaansa se kuitenkin poikkeaa radikaalisti eurooppalaisesta avantgardesta, sillä yksikään eurooppalainen avantgarde-liike ei ole kyseenalaistanut modernistisuutensa lähtökohtia. Elämän ja taiteen yhdistäminen, johon avantgarde on pyrkinyt, ei ole koskaan onnistunut. Tämä epäonnistuminen johtuu epäilemättä itse moderniteetin rakenteesta. Ei-modernilla etnofuturismilla on kuitenkin mahdollisuus tavoittaa avantgarden päämäärä, sillä perinnekulttuureille elämän ja taiteen yhdistäminen on ollut itsestäänselvyys.

Ei-moderni ei ole paluuta menneisyyteen, Salminen tähdentää, vaan se tulee sekä ennen, että jälkeen modernin. Ei-modernissa kokeellisessa taiteessa korostuu välineellisyyden sijaan taito, sillä taito on sekä käytännön, että taiteen lähtökohta.
Etnofuturismi voi kyseenalaistaa eurooppalaisen valtavirtafilosofian perusoletuksia, kuten edistysuskoa, auktoriteettihakuisuutta, universalismin palvontaa ja itseisarvoista uutuudenhimoa. Etnofuturismi ei pyri muuttumaan tasapäistäväksi yleisopiksi koko maailmalle, kuten monet länsimaiset aatteet, vaan se haluaa sitoutua tiettyyn kieleen tai alueeseen sekä luoda yhteyden myös epäinhimilliseen, esimerkiksi maahan, eläimiin tai jumaliin.

Etnofuturismi vastustaa kulttuuri-imperialismia ja suurten kielten eli ”tappaja-kielten” ylivaltaa. Suuntauksella on tiettyä sukulaisuutta Kiinan tai Intian luontosuhteesta ammentavien oppien kanssa. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on verrannut etnofuturismia myös Meksikon zapatisti-intiaanikapinallisten ideoihin.

Tere Vadén näkee etnofuturismin modernismikritiikissä mahdollisuuden jopa kulttuurinmuutokseen. Vadén puhuu ”alkuperäiskansaistumisesta”, ideasta, jota hän on kehitellyt teoksissaan Karhun nimi (2006) ja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (2010). Kyse on siitä, että nykyaikaistunut ihminen oppii uudelleen elämään luonnonmukaisesti ja kestävästi.

Vadén muistuttaa, että modernilla eurooppalaisella kulttuurilla ei ole esittää yhtään esimerkkiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elintavasta. Perinnekulttuureilla taas on esittää useita esimerkkejä satoja ja tuhansia vuosia vanhasta monin tavoin kestävästä elintavasta.

Suomessa ollaan tänä kesänä järjestämässä kansainvälistä etnofuturistista taideleiria. Multialla elokuussa pidettävä leiri kokoaa yhteen useiden eri alojen taiteilijoita Suomesta, Udmurtiasta, Komista, Marinmaalta ja Baškortostanista. Leirille saapuu myös alussa mainittu udmurttitaiteilija Kutširan Jura, jonka tapaamisesta alkoi oma sukellukseni etnofuturismiin. Tulee olemaan kiinnostavaa havaita mitä hän ajattelee etnofuturismista nyt.

Ruohonjuuria vai maailmanvallankumous?

Entä mistä ekologiseen elämänmuotoon siirtyminen voisi konkreettisesti lähteä? Onko vaihtoehtoina ainoastaan ruohonjuuritason puuhastelu, kuten oman ruokansa kasvattaminen palstalla ja taidehankkeet, tai sitten maailmanvallankumous – tavoite joka kuulostaa ja tuntuu liian utopistiselta?

Etnofuturistisen tavoitteen tielle tuntuu kasautuvan kosolti esteitä. Teknokulttuurin ja konsumerismin juovuttamat massat tukevat taloudellisia- ja poliittisia eliittejä, jotka tuskin vapaaehtoisesti siirtyvät toisenlaiseen elämäntapaan tai pyrkivät kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.

Etnofuturismi on selvästi hämähäkki imperiumien taikinassa. Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen opetuksista ammentaminen saattaa myös vaikeutua. Viime vuosina Venäjällä on Krimin miehityksen jälkilöylyissä nostanut päätään isovenäläinen nationalismi. Suurvalta-ajattelun noustessa Venäjällä suhtautudutaan vähemmistöihin aiempaa epäilevämmin.

Udmurtiassa etnofuturisteja vastaan on hyökkäilty mediassa vuosikausia. Vuodesta 2010 alkaen venäläisessä valtakunnallisessa mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiallisesta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan ennen muuta kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen kansallisten johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta. Tuolloin Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisi NKVD iski niin sanotun SOFIN:in (ven. Sojuz Osvabošdenie Finskih Narodnostej – 'suomalaisten kansojen vapautusliitto') jutun avulla suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöä vastaan.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi.

Kevättalvella Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa. Tämän vuoden maaliskuussa Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan. On mahdollista, että tämän kaltaiset hyökkäykset ovat jo johtaneet siihen, että Venäjällä arastellaan ottaa vastaan suomalais-ugrilaista kulttuurityötä tukevien suomalaisten järjestöjen apua.

Mutta etnofuturismi on lintu. Se on nimenomaan muuttolintu. Myös muuttolintujen tulisi kuitenkin voida välillä palata parhaille pesintäsijoilleen, sillä maailman ympäri lentäminen rasittaa lihaksia.

Artikkeli on ilmestynyt Elonkehässä 2/2015.

Kirjoittaja on esseisti ja toimittaja. Hän on pohtinut muun muassa etnofuturismia esseeteoksessaan Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012).








torstai 18. joulukuuta 2014

Varjoja paratiisissa


Miksi matkustaa Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin 420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan kesäkuussa petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone lähti laskuun.

Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.

Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.

Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.

Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.

Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.

Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?

Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.
Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.

Ville Ropponen

Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Šamaanit rimpuilevat rumputulessa

Ville Ropponen

Jeremei Aipin: Siperian veriset lumet (Božja mater v krovavih snegah)
Suomentanut Kristiina Lehmusoksa
Into 2013, 227 s.

Länsi-Siperian öljyalueelta kotoisin oleva hantikirjailija Jeremei Aipin (s. 1948) on suuren aiheen äärellä. Siperian veriset lumet kuvaa hantien Kazymin kapinaa vuosina 1933–1934. Suomensukuinen vähemmistökansa nousi pakkokollektivisaatiota ja kulttuurinmuutosta vastaan. Kapina oli laajin pohjoisen alkuperäiskansan ja neuvostovallan yhteenotto. Hantien historiassa sillä on vastaava merkitys kuin talvisodalla on suomalaisille.

Aipin on entinen metsästäjä, toimittaja ja poliitikko. Tšuktšikirjailija Juri Rytheun (1930–2008) kuoltua Aipin on nyt Venäjän pohjoisten kansojen kirjailijoista tunnetuimpia. Hän on kirjoittanut pääosan tuotannostaan venäjäksi.

Siperian veriset lumet avautuu puna-armeijan rynnäköidessä hantikylään. Teos liittyy Stalinin vainojen käsittelyyn, jota on riittänyt venäläisessäkin kirjallisuudessa Solženitsynistä alkaen. Suomessa aihetta ovat kalunneet Arvi Perttu ja Sofi Oksanen.

Romaani vuorottelee hantinaisen, Lasten Äidin, ja bolševikkikomentaja Tšuhnovskin näkökulmia. Ääneen pääsee myös tsaarinupseeri Valkoinen. Henkilöt eivät ole kovin moniulotteisia, enemmän allegorisia. He edustavat kansanryhmiä ja pelkistettyjä maailmankuvia. Romaanin nykyhetken läpi vilahtelee viisteitä hantien vuosituhantisesta historiasta.

Puna-armeijalla on kapinan nujertamiseen lentokoneita ja joukkoja, mutta helppoa se ei ole lumihangessa loputtomassa taigassa. Bolševikit puhdistavat erämaata raa’asti: naiset raiskataan, miehet, lapset ja vanhukset ammutaan. Viiltävässä kohtauksessa Lasten Äiti törmää kokonaisen kylän joukkomurhaan.

Lasten Äidin taustalla häämöttää myyttisiä hahmoja Neitsyt Mariasta Siperian legendojen Kultanaiseen. Kultanainen viittaa hantien uskonnon jumalattareen Kazym Naihin, hän on ylijumala Num-Torumin tytär.

Takaumassa kerrotaan Valkoisesta, jonka hantiperhe löytää erämaasta. Tässä havainnollistuu hantien ja venäläisten yhteiselon mahdollisuus. Valkoinen ja hantit oppivat toistensa kieltä ja maailmankuvaa.

”Teitä on niin vähän, että teitä pitää suojella, ettette kokonaan katoaisi maan päältä”, sanoo Valkoinen isällisesti ja lisää, etteivät kaikki venäläiset tajua tätä, vain sivistyneet.

Verrattuna Aipinilta aiemmin suomennettuun, pääteoksena pidettyyn romaaniin Viimeinen aamutähti (1990, suom. 1996) Siperian veriset lumet on melko erilainen. Viimeisessä aamutähdessä hallitsee hantien suullisesta traditiosta muistuttava episodimainen kerronta. Siperian veriset lumet on eurooppalaisessa mielessä perinteisempi romaani. Realismi saumautuu epiikkaan ja myytteihin.

Alkuteoksen liitteenä olleet jäljennökset kapinaa koskevista neuvostodokumenteista on suomennoksessa jätetty pois. Tämä leikkaa romaanista yhden tason, sillä niiden avulla Aipin asettaa romaanin totuuden virallista historiankirjoitusta vasten. Tiettävästi romaani pohjautuu kapinaa kuvaavaan hantien kansanperinteeseen.

Aipinin sanonta on tiivistä ja runollista. Tarinassa on väkeä, ja myös keveyttä. Romaani on ennen muuta hantien selviytymistarina tai kuolinballadi.

Hantiperhe rinnastuu murhattuun tsaariperheeseen. Hantilapsista nuorin, Savva, samaistuu sekä tsaarinpoika Alekseihin, Venäjän kohtalon kantajaan, että Kristukseen, ihmiskunnan lunastajaan. Samalla Savva on Num-Torumin lapsenlapsi ja hantikansan tulevaisuuden avain.

Suomennos on hieman epätasainen. Eräät paikannimet on translitteroitu väärin, kuten ”Berezovi” (oik. Berjozovo), mutta valtavasti tämä ei haittaa.


Kritiikki on julkaistu myös Helsingin Sanomissa 25.5.2013.




lauantai 6. lokakuuta 2012

Huutavan ääni historian juoksuhiekassa

Sergei Zavjalov: Joulupaasto
Suomennos ja esipuhe Jukka Mallinen
Poesia 2012, 109 s.


Mordvalaissyntyinen Sergei Zavjalov (s. 1950) on venäläisen nykyrunon Kolumbus: hän kyntää uusia reittejä. Klassisen filologian koulutuksen saanut runoilija liikkuu avantgarden ja ”korkean tyylin” väliä kuin mäntä. Zavjalov ei näpertele muotiaiheiden parissa, vaan kaariholvittaa ajatuksia, joiden päämäärä ei ole pienempi kuin määrittää sivilisaation tilaa.

Joulupaastoon on runojen lisäksi suomennettu essee ja runoilijan haastattelu. Teoksen kolmen runosarjan ”Mokellusta”, ”Neljä hyvää sanomaa” ja ”Joulupaasto” sekä esseen suomennokset ovat erinomaisia. Esipuheeseen ja haastatteluun on jäänyt joitakin epäselvyyksiä ja russismeja.

Zavjalovilta aiemmin suomennetun Melika (2007) -kokoelman runoja sitoo yhteen antiikki ja mordvalaisuus. Joulupaastossa Zavjalovin ajatusmaailma ja runousoppi ovat uudistuneet. Aiempi minimalismi on tallella, mutta vapaan mitan sijalla on proosaruno. Zavjalov ei kokeile kokeilun vuoksi, vaan piirtää esiin todellisuuden tukipisteet. Antiikin tilalle on tullut enemmän kristinusko. Jokaisessa runosarjassa lyyristä ”nykyhetkeä” peilaavana äänenä toimii myytti, Vanha Testamentti, mordvalaisten legendojen ja kristinopin synteesi tai ortodoksinen liturgia. Teoksen runoissa etualalla jyrähtävät rappion ja tuhoutumisen teemat.

”Mokellusta”-runosarjassa unelmien Kreikka näyttäytyy roskalavana, jossa laittomat maahanmuuttajat vilahtavat nykyajan neekeriorjina. Pisuaarin hinnasto Auschwichin asemalla rinnastaa rahatalouden ja kansanmurhan opit.

Runosarja ”Neljää hyvää sanomaa” tiivistää mordvalaisaiheen. Ersäläinen jumala Ineškajpaz palaa 1980-luvun Neuvostoliittoon. Kristukseen samaistuva henkiolento havaitsee mordvalaisten kielten ja kulttuurien olevan vaarassa kadota, sulautua suurempiinsa. Venäläiset merkitsevät rakenteellista väkivaltaa.

Tuhoutumisen teema huipentuu kollaaširunoelmassa ”Joulupaasto”. Leningradin piiritystä kehystävissä runokatkelmissa yhdistyvät säätiedot, pyhimyskalenteri, luostarisääntö, elintarvikemääräykset ja rintamaraportit. Nälkiintyneiden hourailu limittyy viranomaisen puheeseen. Leningradin joukkotuhoa ei mainita, on vain sitaattien pinta, jonka takana avautuu tyhjyys, välimatka sanan ja todellisuuden välillä.

Monessa kritiikissä Joulupaaston runosarjoja on luettu erillisinä. Eivät ne ole.
Yhteys löytyy viimeistään Zavjalovin haastattelusta. Runoilija puhuu löytöretkistä alkaneen Uuden ajan lopusta. Näivettyvän porvariston tilalle valtaan nousee manageristisen luokan diktatuuri. Runoja on siis luettava ”kirjaimellisen” merkityksen lisäksi metaforina nykyajasta.

Kun tiedostaa, että teoksen väkevimmän ”korkeakirjallisen” sitaattirihmaston muodostavat antiikin ja kristinuskon tekstikatkelmat, karkaavat ajatukset villikoirina myöhäisantiikkiin. Zavjalov seisoo aikakausien rajalla: hän rinnastaa katoavan antiikin ja nykyajan.

Antiikin logos sortui kansainvaelluksiin ja kristinuskon fundamentalismiin. Nykykulttuuri taas on Zavjalovin mukaan kuihtumassa konsumeristisen globalismin ”trash-kulttuuriin”. Herää myös kysymys: kuinka moni kieli ja kulttuuri joutuu globalismin tsunamin alla samaan asemaan kuin runojen mordvalaiset?

Zavjalov ei vastaa suoraan, sillä ajassa ei rationaalinen puhe tepsi: ”Ja tein ihmeitä, koska ei ollut johtopäätöksiä, jotka olisivat/ mahtuneet heidän päihinsä./ Sillä näiden ihmisten luonto oli raaistunut”.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2012.

Muinaisaikojen tuore kajastus Itämeressä

  Ville Ropponen Ultima Thule, Saarenmaan Kaalin meteoriitti ja idän jokireittien ”hopeanvalkea” vesitie ovat ydinosia Lennart Meren esse...