Timo Hännikäisen vastuu

Kirjailija Timo Hännikäinen on osaltaan vastuussa Suomessa nousseesta rasistisesta ja äärioikeistolaisesta ilmapiiristä. Hännikäinen on keittänyt kokoon ideologiaa alkaen kokoelmastaan Taantumuksellisen uskontunnustus (2007). Viimeistään esseeteos Kunnia (2015) näytti, että Hännikäisen ihanteena on jonkinlainen Mussolinin Italian kaltainen yhteiskunta.

Viime vuosina valtavirrasta eristyksiin joutunut Hännikäinen on koettanut virittää ideologisia näkemyksiään äärioikeistolaisen Uuden median kirjallisuuskriitikkona ja kolumnistina sekä julkaisemalla itse perustamansa kustannus Kiukaan kautta. Kiukaan julkaisemassa Hännikäisen teoksessa Lihamylly (2017) tekijä haukkuu lähes kaikki Suomen nykyiset kulttuuritoimijat, koska he ovat väitetysti kiusanneet Hännikäistä ja torjuneet tämän ihmisvihaiset näkemykset.

Hännikäinen on lisäksi järjestänyt kahtena vuotena peräkkäin itsenäisyyspäivänä äärioikeiston soihtukulkueen eli 612-marssin Töölöntorilta Hietaniemen hautausmaalle. Marssin puheenvuoroissa hän on väläytellyt kansanmurhaa mahdollisuutena ratkaista niin sanottu maahanmuuttajaongelma.

Ei ole kysymys siitä kuinka hyvin Hännikäinen mahdollisesti kirjoittaa, vaikka eräät kriitikot ovat pitäneet vain tätä asiaa tärkeänä. Kysymys on Hännikäisen ilmaisemien näkemysten tuhoisuudesta. Ja siitä mihin ne ihmisiä kiihottavat.

Nostalgia ei riitä

Parnassossa 2/2017 julkaistussa esseessään ”Historia voi valitettavan hyvin” Jari Tervo pyörittelee Francis Fukuyaman teesiä historian lopusta. Tunnetusti Fukuyama, poliittinen taloustieteilijä, lanseerasi teesin luennoidessaan Chicagon yliopistossa 1989 ja sittemmin teoksessa The end of history and the last man (1992).

Esseessä tosiasiaväitteet ovat yhtä tärkeitä kuin henkilökuvaus fiktiivisessä tekstissä. Kommentoin muutamia Tervon väitteitä. Komeasti kalskahtava ”historian loppu” ei Fukuyaman kielenkäytössä merkitse vain länsimaisen liberaalidemokratian – tuon ihmisen sosiokulttuurisen endlösungin voittoa. Fukuyama puhuu myös kapitalismin ja vapaakaupan triumfista. Tämän Tervo selittämättömästi sivuuttaa. Fukuyama ei väittänyt, ettei maailmassa olisi muita ideologioita vaan että kommunismin romahduksen vuoksi ei ollut muita ideologioita, joilla olisi ollut riittävästi voimaa kilpailla tasaväkisesti kapitalismin kanssa.

Tervon kielenkäytössä vapaakauppa mainitaan samassa lauseessa ihmisoikeuksien ja sananvapauden kanssa, ikään kuin kyseessä olisi arvo, ei talouspoliittinen valinta. Tällainen kielenkäyttö on nykyään tyypillistä. Uusliberalismi on hegemonisessa asemassa, joten sen ideologisuus piilotetaan, vaikka aatteessa ei välttämättä ole mitään uutta eikä liberaalia.

Tervon esseen ivan kohteena on ”populismi”, millä hän ilmeisesti tarkoittaa maailmalla noussutta oikeistopopulismia ja uusfasismia. Populistit haikailevat menneeseen eli ovat nostalgikkoja, Tervo tietää. Kulta-aika johon hän itse tuntuu haikailevan on kuitenkin kylmän sodan päättymistä seurannut 1990-luku. Tämä fukuyamalaisen historian lopun aikakausi. Ehkä siksi hänen esseensä esimerkki, pankkiryöstö, on sekin kuin menneestä maailmasta. Nykyään pankkiryöstöjä tapahtuu vain fiktiossa ja kehitysmaissa. Tietokonerikollisuus on jo kauan sitten muuttunut tuottoisammaksi ja riskittömämmäksi.

Tervo ei selvästikään näe kuinka uusliberalistinen kapitalismi on itse peruuttanut historian lopun kasvattamalla tuhoisasti tulo- ja varallisuuseroja maiden välillä ja sisällä. Oikeistopopulismi on reaktio uusliberalistiseen maapalloistumiseen. Se on väärä ja pelottava reaktio, mutta se ei johdu vain kulta-ajan kaipuusta, kuten Tervo olettaa.

Populistinen nostalgia karmii, mutta uusliberalistinen nostalgia sen sijaan tympäisee. Kapitalismin kriisiytyessä ja EU:n tapaisten instituutioiden natistessa liitoksissaan pitäisi ymmärtää, etttei historia ole loppunut, vaan saattaa olla, että se on pikemminkin alkamassa. On olennaista mihin suuntaan historia kulkee. Taaksepäin on silti turha tuijotella: parhaimmillaankin nostalgia on vain laastari.

Ville Ropponen