Timo Hännikäisen vastuu

Kirjailija Timo Hännikäinen on osaltaan vastuussa Suomessa nousseesta rasistisesta ja äärioikeistolaisesta ilmapiiristä. Hännikäinen on keittänyt kokoon ideologiaa alkaen kokoelmastaan Taantumuksellisen uskontunnustus (2007). Viimeistään esseeteos Kunnia (2015) näytti, että Hännikäisen ihanteena on jonkinlainen Mussolinin Italian kaltainen yhteiskunta.

Viime vuosina valtavirrasta eristyksiin joutunut Hännikäinen on koettanut virittää ideologisia näkemyksiään äärioikeistolaisen Uuden median kirjallisuuskriitikkona ja kolumnistina sekä julkaisemalla itse perustamansa kustannus Kiukaan kautta. Kiukaan julkaisemassa Hännikäisen teoksessa Lihamylly (2017) tekijä haukkuu lähes kaikki Suomen nykyiset kulttuuritoimijat, koska he ovat väitetysti kiusanneet Hännikäistä ja torjuneet tämän ihmisvihaiset näkemykset.

Hännikäinen on lisäksi järjestänyt kahtena vuotena peräkkäin itsenäisyyspäivänä äärioikeiston soihtukulkueen eli 612-marssin Töölöntorilta Hietaniemen hautausmaalle. Marssin puheenvuoroissa hän on väläytellyt kansanmurhaa mahdollisuutena ratkaista niin sanottu maahanmuuttajaongelma.

Ei ole kysymys siitä kuinka hyvin Hännikäinen mahdollisesti kirjoittaa, vaikka eräät kriitikot ovat pitäneet vain tätä asiaa tärkeänä. Kysymys on Hännikäisen ilmaisemien näkemysten tuhoisuudesta. Ja siitä mihin ne ihmisiä kiihottavat.

Nostalgia ei riitä

Parnassossa 2/2017 julkaistussa esseessään ”Historia voi valitettavan hyvin” Jari Tervo pyörittelee Francis Fukuyaman teesiä historian lopusta. Tunnetusti Fukuyama, poliittinen taloustieteilijä, lanseerasi teesin luennoidessaan Chicagon yliopistossa 1989 ja sittemmin teoksessa The end of history and the last man (1992).

Esseessä tosiasiaväitteet ovat yhtä tärkeitä kuin henkilökuvaus fiktiivisessä tekstissä. Kommentoin muutamia Tervon väitteitä. Komeasti kalskahtava ”historian loppu” ei Fukuyaman kielenkäytössä merkitse vain länsimaisen liberaalidemokratian – tuon ihmisen sosiokulttuurisen endlösungin voittoa. Fukuyama puhuu myös kapitalismin ja vapaakaupan triumfista. Tämän Tervo selittämättömästi sivuuttaa. Fukuyama ei väittänyt, ettei maailmassa olisi muita ideologioita vaan että kommunismin romahduksen vuoksi ei ollut muita ideologioita, joilla olisi ollut riittävästi voimaa kilpailla tasaväkisesti kapitalismin kanssa.

Tervon kielenkäytössä vapaakauppa mainitaan samassa lauseessa ihmisoikeuksien ja sananvapauden kanssa, ikään kuin kyseessä olisi arvo, ei talouspoliittinen valinta. Tällainen kielenkäyttö on nykyään tyypillistä. Uusliberalismi on hegemonisessa asemassa, joten sen ideologisuus piilotetaan, vaikka aatteessa ei välttämättä ole mitään uutta eikä liberaalia.

Tervon esseen ivan kohteena on ”populismi”, millä hän ilmeisesti tarkoittaa maailmalla noussutta oikeistopopulismia ja uusfasismia. Populistit haikailevat menneeseen eli ovat nostalgikkoja, Tervo tietää. Kulta-aika johon hän itse tuntuu haikailevan on kuitenkin kylmän sodan päättymistä seurannut 1990-luku. Tämä fukuyamalaisen historian lopun aikakausi. Ehkä siksi hänen esseensä esimerkki, pankkiryöstö, on sekin kuin menneestä maailmasta. Nykyään pankkiryöstöjä tapahtuu vain fiktiossa ja kehitysmaissa. Tietokonerikollisuus on jo kauan sitten muuttunut tuottoisammaksi ja riskittömämmäksi.

Tervo ei selvästikään näe kuinka uusliberalistinen kapitalismi on itse peruuttanut historian lopun kasvattamalla tuhoisasti tulo- ja varallisuuseroja maiden välillä ja sisällä. Oikeistopopulismi on reaktio uusliberalistiseen maapalloistumiseen. Se on väärä ja pelottava reaktio, mutta se ei johdu vain kulta-ajan kaipuusta, kuten Tervo olettaa.

Populistinen nostalgia karmii, mutta uusliberalistinen nostalgia sen sijaan tympäisee. Kapitalismin kriisiytyessä ja EU:n tapaisten instituutioiden natistessa liitoksissaan pitäisi ymmärtää, etttei historia ole loppunut, vaan saattaa olla, että se on pikemminkin alkamassa. On olennaista mihin suuntaan historia kulkee. Taaksepäin on silti turha tuijotella: parhaimmillaankin nostalgia on vain laastari.

Ville Ropponen

Ennen massiivista ydiniskua

Ennen massiivista ydiniskua me uskouduimme toisillemme.

Ennen massiivista ydiniskua hänen rusettinsa katosivat kuvasta ja aamiaismurot vaihtuivat toisiksi.

Ennen massiivista ydiniskua hän ulkoilutti miestään enää harvoin.

Ennen massiivista ydiniskua minä masturboin jotenkin pimeästi, enkä yhtään tulevaa valoa ennakoiden.

Ennen massiivista ydiniskua sinä katsoit klitoristasi oudon välittömästi kuin hedelmää.

Ennen massiivista ydiniskua patterit raikuivat kuin ne olisivat voineet pelastaa meidät.

Ennen massiivista ydiniskua hiiret juoksivat varpaisillaan.

Ennen massiivista ydiniskua pääkaupungissa oli kaikki hyvin, ravintolat täynnä.

Ennen massiivista ydiniskua johtajat kättelivät toisiaan kaveruksina.

Ennen massiivista ydiniskua katsoimme erittäin hyvän rikossarjan. Ja söimme sipsipussillisen.

P.L.M.

Pistoolia lataava mies kaivopuistossa.

Pistoolia lataava mies Stalingradin raunioissa.

Pistoolia lataava mies täti-Monikan aviovuoteessa.

Pistoolia lataava mies presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Pistoolia lataava mies yritysjohtamisen kurssin strategiaesimerkkinä.

Pistoolia lataava mies poliisin tarkk'ampujan tähtäimässä.

Pistoolia lataava mies porojahdissa Urho kekkosen kansallispuistossa.

Pistoolia lataava mies Jari Tervon romaanissa.

Pistoolia lataava mies – hopealuoteja – linnassa Transsilvanissa, kuutamolla.

Pistoolia lataava mies yksinäisenä jäätävässä sumussa.

Pistoolia lataava mies vaaleanpunaisessa hattarassa.

Pistoolia lataava mies sekundanttinsa kanssa aamuneljältä.

Pistoolia lataava mies johtamassa punavankien teloitusta.

Pistoolia lataava mies huvipuiston kojulla blondi käsipuolessa.

Pistoolia lataava mies tuijottamassa peiliin nauraen kuin apina.

Pistoolia lataava mies jne.

Inarissa sataa lunta

Unessa palasin Inariin, jossa entinen tyttöystäväni jostain syystä yhä asui. Kiertelimme hänen kanssaan iltamyöhään kapakoita, joissa tuntui jäätävä tuuli; ihmiset istuivat talvipalttoot päällä ja karvalakit päässä. Entinen tyttöystäväni esitteli taiteellisia käsitöitä, joiden avulla hän elätti itseään. Miehet, joille hän esitteli minut, olivat ystävällisiä ja halusivat aina jutella syvällisiä, mutta en osaa sanoa kumman meistä kanssa.

Sitten olin Beirutissa. Osallistuin kristityn naispataljoonan mukana Libanonin sisällissotaan. Ammuimme rynnäkkökiväärillä kadulla. Etenimme kapeita kujia ja ammuimme parrakkaita miehiä ikkunoissa, parvekkeilla ja kellarinaukoissa. Kävin välillä syömässä aina samassa lounasruokalassa, joka sijaitsi osittain Inarissa. Siellä oli kylmä, mutta ruoka kuitattiin henkilökortin avulla. Se oli aina riisiä, kikherneitä ja erilaisia kasviksia värillisissä kastikkeissa. Kerran kadotin henkilökorttini ja olin peloissani. Uskoin Hizbollahin tiedustelupalvelun panneen minut merkille, enkä uskaltanut mennä hakemaan uudestaan ruokaa, koska olin kaatanut tungoksessa tarjottimeni. Löysin korttini, hain ruokaa ja nimeni merkittiin ylös. Jostain syystä se tuntui huojentavalta. Tilasin toisenkin kupillisen kahvia.

Naisupseeri simputti minua ja muita. Hän piti palopuheen siitä miten pataljoonamme tuli puolustaa keskuspaikkaa, jossa kristittyjen johtajat aikoivat puhua. Selvisi, että pataljoonamme oli tarkoitus uhrata puolustuksessa. Taistelun aikana, kun miehenriekaleet leijailivat pitkin Beirutin pittoreskeja kujia, tajusin homman merkityksen. Simputuksen tarkoitus oli saada sotilaat vihaisiksi, saada heidät näyttämisenhaluisiksi, saada heidät halveksimaan kuolemaa. Itkin hiekkakuopan reunassa sateen täplittäessä naisten, miesten ja lasten ruumiita.

Heräsin pikalinjan bussissa matkalla Väli-Suomesta Helsinkiin. Tabletti-tietokoneilta ja ihmisen pierulta haisevassa putkessa vieruspenkillä nukkui lihava myyntiedustaja. Tai mistä minä tiesin mikä hänen ammattinsa oli. En itseasiassa tulisi koskaan sitä tietämään. Parrakkaan ja ihrakkaan tyypin pää notkahteli, ja kuolaa valui hänen suustaan. Haisi turkkilainen hiki, jostain syystä hiki oli juuri turkkilaista, ainakin armenialaisesta näkökulmasta, eikä tässä ole mitään rasistista. Hieman aiemmin vaimoni oli raivonnut mökin polulla kummituksia vastaan ja heitellyt kiviä vasten toista kiveä. 

Muistin erään juhannuksen vuosia sitten, kun Jyväskylän lähellä mökillä panin vanhempaa naista; hän ratsasti, ja laukesin nopeasti hänen sisäänsä. Kukaan muu mökissä ei herännyt, tai niin me luulimme. Seuraavana päivänä nainen oli nyreä ja lähti lopulta terveyskeskukseen hakemaan katumuspillereitä.

En tiedä muusta, mutta Inarissa sataa tänään lunta.