Parnassossa 2/2017
julkaistussa esseessään ”Historia voi valitettavan hyvin” Jari
Tervo pyörittelee Francis Fukuyaman teesiä historian lopusta.
Tunnetusti Fukuyama, poliittinen taloustieteilijä, lanseerasi teesin
luennoidessaan Chicagon yliopistossa 1989 ja sittemmin teoksessa The
end of history and the last man (1992).
Esseessä
tosiasiaväitteet ovat yhtä tärkeitä kuin henkilökuvaus
fiktiivisessä tekstissä. Kommentoin muutamia Tervon väitteitä.
Komeasti kalskahtava ”historian loppu” ei Fukuyaman
kielenkäytössä merkitse vain länsimaisen liberaalidemokratian –
tuon ihmisen sosiokulttuurisen endlösungin voittoa. Fukuyama
puhuu myös kapitalismin ja vapaakaupan triumfista. Tämän Tervo
selittämättömästi sivuuttaa. Fukuyama ei väittänyt, ettei
maailmassa olisi muita ideologioita vaan että kommunismin
romahduksen vuoksi ei ollut muita ideologioita, joilla olisi ollut
riittävästi voimaa kilpailla tasaväkisesti kapitalismin kanssa.
Tervon
kielenkäytössä vapaakauppa mainitaan samassa lauseessa
ihmisoikeuksien ja sananvapauden kanssa, ikään kuin kyseessä olisi
arvo, ei talouspoliittinen valinta. Tällainen kielenkäyttö on
nykyään tyypillistä. Uusliberalismi on hegemonisessa asemassa,
joten sen ideologisuus piilotetaan, vaikka aatteessa ei välttämättä
ole mitään uutta eikä liberaalia.
Tervon
esseen ivan kohteena on ”populismi”, millä hän ilmeisesti
tarkoittaa maailmalla noussutta oikeistopopulismia ja uusfasismia.
Populistit haikailevat menneeseen eli ovat nostalgikkoja, Tervo
tietää. Kulta-aika johon hän itse tuntuu haikailevan on kuitenkin
kylmän sodan päättymistä seurannut 1990-luku. Tämä
fukuyamalaisen historian lopun aikakausi. Ehkä siksi hänen esseensä
esimerkki, pankkiryöstö, on sekin kuin menneestä maailmasta.
Nykyään pankkiryöstöjä tapahtuu vain fiktiossa ja kehitysmaissa.
Tietokonerikollisuus on jo kauan sitten muuttunut tuottoisammaksi ja
riskittömämmäksi.
Tervo
ei selvästikään näe kuinka uusliberalistinen kapitalismi on itse
peruuttanut historian lopun kasvattamalla tuhoisasti tulo- ja
varallisuuseroja maiden välillä ja sisällä. Oikeistopopulismi on
reaktio uusliberalistiseen maapalloistumiseen. Se on väärä ja
pelottava reaktio, mutta se ei johdu vain kulta-ajan kaipuusta, kuten
Tervo olettaa.
Populistinen
nostalgia karmii, mutta uusliberalistinen nostalgia sen sijaan
tympäisee. Kapitalismin kriisiytyessä ja EU:n tapaisten
instituutioiden natistessa liitoksissaan pitäisi ymmärtää, etttei
historia ole loppunut, vaan saattaa olla, että se on pikemminkin
alkamassa. On olennaista mihin suuntaan historia kulkee. Taaksepäin
on silti turha tuijotella: parhaimmillaankin nostalgia on vain
laastari.
Ville
Ropponen
