Ville Ropponen
Leif Salmén: Maanalainen moskeija,
Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä,
270 s.
Leif
Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan
Kävelyllä
Leninpuistossa (2000),
Palatsi Bosborin rannalla (2005)
ja
Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja
länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut
vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan
Maanalainen
moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt
hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten
teoksen kansiliepeessä muotoillaan.
Ensi näkemältä teoksen rakenne
muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.
Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon
saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka
lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu
työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä
rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia
hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri
aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista
ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien
uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden
esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään
Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä
saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.
Lehdistön ja yleisen mielipiteen
synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin
ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin
konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon
juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan
Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin
rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.
Salmén
kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa,
ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa
pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat
tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat
arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai
yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee
asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä
hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein
Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee
kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?
Teoksen pääteemat pusertuvat
esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli
Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden
purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja
edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla.
EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen
julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota
länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista
teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin
uutta nousua.
Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin
moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä
ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei
paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa,
mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n
keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen
suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään
politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta
paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain
politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä
todella demokraattisena, uskoo esseisti.
Paikallisuutta Salmén etsii Savon
kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin
Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä
siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen
konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa
osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.
Salménia
lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää
tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa
kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää
taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja
vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia.
Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa
skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt
luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia
talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja
kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja
taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén.
Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää
muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.
Eliitin kyltymätön ahneus ja
politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti
ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat
aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys
sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana
Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa
”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä
täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana
EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee
useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä,
että jälkinationalismi saattaa merkitä myös
jälkidemokraattisuutta.
Välillä
Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee
samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii
ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen,
että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu.
Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja
suhteellisuudentajua.
Kun teoksen lukee loppuun asti,
esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa.
Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä
pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen
lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä
esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman
ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan
toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä?
Teoksen jäntevästä lopusta
huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin
esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä,
jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu
kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti
kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen
esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei
teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.
Joka tapauksessa tämän teoksen
luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei
ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja
hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja
sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa
niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen
moskeija, Istanbulin alla.
Teksti on ilmestynyt myös Parnasson
numerossa 5/2013.