Sovinistinen robotti

Näinä päivinä naisen takapuolen, hänen pakaroidensa ylistäminen

kuulostaa ilkeältä sovinismilta.

Robotti pohtii

esiin työntyvää lihaisaa, punaista kukkaa,

joka leviää mukavasti kuin geopolitikka,

ja siinä keskellä terälehdet

valmiina ottamaan vastaan robotin teknologian.

Pyöreästi esiin työntyvä kukka,

jota robotin kaltaiset hahmot palvovat illansoitossa.

Miten ihanaa on ajatella, ettei kaikki täällä vielä ole automatisoitua.

Mäiskettä Mäntsälässä?

Mietin miksiköhän yksikään suomalainen elokuvaohjaaja ei ole keksinyt tehdä sellaista sexploitaatiofilmiä, jossa nykyisiä äärioikeiston johtoheppuja, Jussi Halla-ahoa, Olli Immosta, James Hirvisaarta, Timo Hännikäistä, Kai Murrosta, Seppo Lehtoa ja mitä näitä nyt on, muistuttavat hahmot olisivat naisten seksuaalisesti alistettavana jonkinlaisella LoveLAG-leirillä (kirjailija Vladimir Sorokinin termi) pohjanmaalla, esimerkiksi Lapualla, tai Mäntsälässä? Elokuvan voisi otsikoida klassisen Ilsa, She Wolf of the SS (1975) tyyliin vaikkapa ”Seppo, Mäntsälän...” ja mitä vauhdikasta tuohon nyt sitten keksisikään.

Juoni voisi olla esimerkiksi sellainen, että pojat ovat lomalla Lapualla ja yhdistävät niin sanotusti huvin ja työn pähkäillen samalla uusia julkilausumia ja suunnitelmia ”suvakkeja” ja ”rullahuulia” yms. vastaan. Karjalaa siinä tietenkin kuluisi ruskea pullo poikineen, ja yhden tällaisen kostean aivoriihen jälkeen sedät sitten heräisivät ykskaks LoveLAG:ista Mäntsälässä, jossa sähköhammasharjaa ei enää pantaisikaan pelkästään poskihampaaseen. Kulttuurinnälkäisiä varten seuraavaksi tietenkin voisi olla jokin hienostunut viittaus esimerkiksi Leni Riefenstahlin elokuvaan Triuph des Willens (1935), mutta itse lähtisin kyllä reilusti ”kansanomaiselle” tielle. Juoni voisi jatkua sillä tavalla, että jos karjut kestävät leirillä kokonaisen viikon, niin ”Eurabia” jää syntymättä (tätä voitaisiin ilmentää elokuvassa esimerkiksi jollain värivaloilla tai tietynlaisella musiikilla). Jonkinlaisena filmin huipentumana viisikko pääsisi elokuvan lopussa suomalaisen yli-ihmisnaaraan alistettavaksi: naaras voisi esimerkiksi kyntää pojilla kyisen pellon tms.

Raakel Liekkiä tähän kuvaan ei taitaisi saada pääosaan, ei ammatillisista eikä poliittisistakaan syistä. Mutta ehkä Maria Kekkonen olisi kiinnostunut? Tai miksei Mr Lothar tai Jari Sarasvuokin, sopivasti ehostettuna ja vaatetettuna?

Antoisaa elokuvailtaa, etten sanoisi.

Sirkus Collanin matka

Kertomus

Ville Ropponen

”Pataljoona on harvennut ja huvennut, mutta se on tehnyt miehen työtä, suomalaista työtä saksalaisen aseveljensä rinnalla. Nämä pojat ovat merkinneet maineikkaan luvun omaan historiaansa, eikä sitä Suomen kansankaan historiassa milloinkaan unohdeta. Kun minä olen täällä liikkunut tällä kertaa, olen tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden Porilaisten marssin säkeisiin voitaisiin Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan nimien rinnalle asettaa Kaukasus. Saksalaiset johtajat, joiden komennossa tässä divisioonassa on Euroopan parasta väkeä, ovat suomalaisiamme kaikki kiittäneet. Sen mukaan mitä olen täällä nähnyt ja kuullut, on kiitokseen epäilemättä vahvasti aihetta”.

Ote Mannerheimin Saksan päämajassa olevan edustajan, kenraali Paavo Talvelan puheesta suomalaisen SS-pataljoonan miehille kenraalin vieraillessa Kaukasuksen rintamalla 21.10.1942.

*

Otteita Sturmmann Valtteri Ropposen (s. 1919) päiväkirjasta.

14.8.1942

Vyöryttiin kuormavaunuissa Maikopin öljyalueen läpi niin että lotina kävi. Hellettä oli +50 astetta auringossa. Ympärillä leijui pölypilvi, jota kolonnat nostattivat. Trossissa ei lusmuiltu, vaan kärjessä mentiin, kun oli kamppiretki. Hiki valui kypärän alta kasvoille, sitä sai alituiseen pyyhkiä. Yöt olivat lyhyitä ja viileitä. Hitaasti Kaukasus-vuoret nousivat. Lumihuippuja näkyi samalla tavalla kuin kuulemma Alpeilla. Aro vaihtui kukkuloiksi ja laaksoiksi: maissintähkiä, sonnanlemua, savikattoisia kyliä, naisia hunnuissa. Ruohikko paloi okraa ja keltaista. Lehdot tuikkivat vihreinä. Taivas oli tapaus sininen. Nälkä kurni pikkuisen vatsanpohjalla, koska pataljoonan muona oli sitä samaa: leivänpala ja maissi- tai hirssivelliä.

Tyhjänpanttina siellä ei keikuttu, vaan mentiin pojat telavaunussa niin että nivusissa hytkyi, mentiin suureen seikkailuun. Vähän väliä silmät osuivat toisen sällin silmiin ja puhjettiin nauruun. Tupakansavut meni väärään kurkkuun. Nauru, se paisui ja paisui kunnes hohotus valtasi koko kuormavaunun. Runsaudensarvi meitä odotti, sen tiesi jokainen. Hykerryttävää tunnetta eivät häirinneet edes ryssän Tšaikojen hyökkäykset. Kaksitasoiset hävittäjät olivat paarmoja, eivät osanneet oikein pistää, mutta ympärillä piti häristä. Ärsytti, mutta virne palasi suupieliin, kun teiden pientareilla alkoi näkyä vihollisen sotarojua ja haisevia ruumiita lojumassa.

Jo Helsingistä ja insinööritoimisto Rataksen värväyksestä asti oli ollut selvää, että nyt lähdetään juurimaan aitoaasialainen svaboda lopullisesti maan pinnalta. Mennään katsomaan, ettei sen kuppainen miljoonasade enää ikinä purkaudu Karjalan kannaksen läpi kohti Suomineidon uumanpohjia. Ainakin minulle tämä oli selvää. Se oli yleiseurooppalaista taistelua. Kuljimme jääkärien jäljillä totuuden teitä.

Uskon, että moni poika katseli ryssän lakeuksia myös sillä silmällä, että mihin pystyttää maatilansa, kun lääniä ryhdytään voiton jälkeen jakamaan. Tietenkin ensin 20–30 miljoonaa slaavia on poistettava häiritsemästä. Se oli messevä ajatelma. Kuvittele, hoitelet kartanoasi kuistin riippumatosta käsin: lauhkeiksi koulitut ryssät kylvävät ja korjaavat viljaa puolestasi. Talon pielessä on viinitarha, jonka tuotoksia maistelet hiljakseen kirjavan valon illassa. Ja oluttakin pannaan, kullankeltaista, kuplivaa lageria. Sitten on aika mennä tupaan työntämään tuulensuojaan oman tilan läskipossua. Se on loimutettu tulisijan yllä kokonaisena ja kidassa sillä on oman tilan kaneliomena.

Lomilla voi hypätä automobiilin rattiin ja päristellä joutuisasti saksalaisten rakentamia pikateitä pitkin katselemaan Keski-Eurooppaa ja sivistyneiden maiden nähtävyyksiä. Kaupoissa kaikki maailman tavarat ovat saatavilla, niitä tuotetaan halvalla neekerien ja kiinalaisten maissa. Ja saksalaiset välittävät tavaraa Eurooppaan niin kuin vain etevä kauppiaskansa osaa.

Siinä rytyytettiin, Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS ”Nordost”, kuuluisa ”sirkus Collani” matkalla Samarkandiin. Köröteltiin pitkin vuorten loivakukkulaista etumaastoa. Se pursusi pörheätä pusikkoa, pojat. Sellaista vehmautta ihasteltiin, naureskeltiin, vaikka olihan meillä Helsingissäkin puistoissa jalopuuta: tammia, pyökkejä, jalavia. Useimmat sälleistä olivat muualta Suomesta, eivätkä olleet sellaisia nähneet. Mutta laaksojen pohjalla rusottivat pyöreät persikat. Voi sitä mehun tirskahtelua ja äiteliä lemuja!

Vasemmalla puolellani istui Jorma Hauska, kaksimetrinen ja turpealihaksinen pohjalainen maatilan poika. Hänen kasvonsa ja tukkansa levisivät maantienvärisinä. Naamalla vaihtelivat vihan ja nautinnon ilmeet, kun hän ähisi, rusautteli sorminiveliään ja supatti vähän väliä, että milloin niitä pääsee tappamaan, milloin niitä pääsee panemaan.

Vastapäätä istuva Nyyrikki Himanen oli tynkäkasvuinen ja kuivanlaiha. Hänellä oli maine erikoismiehenä, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain hyvä leuhkimaan. Miehellä oli upseerinviikset, lainetukka, valkeat käsineet maastopuvun kanssa ja itsetietoisen halveksuva ilme. Siinä oli oikea Edelweiss. Väitettiin, että Himanen käytti partavettä sotaretkelläkin ja välillä myös joi sitä.

Oikealla puolellani istui Uolevi Lehtonen. Hän ei ollut mikään ihminen, vaan upottava suo. Heti kun joutui hänen läheisyyteensä, alkoi hän imeä kaveria syvyyksiin, mutta sillä tavalla miellyttävästi niin kuin – tiedätte mikä. Mies oli lehtopiru, poltti ketjussa, suonekas ja puukasvoinen ja vaskisen pissapotan tapaan patinoitunut. Hän vaihtoi jalkarättinsä useammin kuin kukaan toinen.

Sivummalla nojaili Urpo Hautala. Teologiaa opiskellut Suomen armeijan reservin vänrikki sai tyytyä saksalaisten joukoissa Unterscharführerin eli Uschan arvoon. Hautala puhisi jatkuvasti, ettei hänestä oikein ollut sotilaaksi, ettei ammatti ottanut avautuakseen, ei vaikka kokemusta oli jo talvisodasta. Kerrottiin, että Hautala lausui rukouksen jokaiselle tappamalleen ryssälle. Totta tai ei, niin raamattua hän ainakin selaili ahkerasti.

Ja sitten minä itse: helsinkiläinen ylioppilas ja saksan kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Sotakokemusta ei ollut, mutta kunnostauduin koulutuksessa ja sain ylennyksen. Täkäläinen sotilasarvoni Sturmmann vastasi meikäläistä korpraalia.

Kuuluimme kaikki samaan ryhmään eli Gruppeen. Olimme sotilaita ja meidät tunnisti jo kaukaa. Sotilaan ruumis oli voiman ja urheuden vaakunakilpi, ja vaikka meidän oli opeteltava ammattimme vähitellen, lähinnä taisteluissa, niin silti harjoitukset, kuten marssi ja ryhdikkäät asennot, kuuluivat suurelta osalta kunnian ruumiilliseen retoriikkaan. Tunnusmerkit, joista saattoi todeta ammattiin parhaiten soveltuvat yksilöt, olivat eloisuus ja valppaus, suora ryhti, korkea rinta, leveät hartiat, pitkät käsivarret, paksut sormet, pieni vatsa, tukevat reidet, ohuet sääret, kuivat jalat sekä pitkä ja paksu mulkku, sillä tämän kaltainen mies on varmasti notkea ja voimakas, hyvä nussimaan. Sotilaan täytyi marssia tahdissa ollakseen tyylikäs ja vakaa, sillä kivääri on kunnioitettava ase, ja sitä oli syytä kantaa vakaasti ja rohkeasti. Määrätietoisen valmennuksen tuloksena komppaniamme muodottomasta aineksesta ja kömpelöstä ruumiista oli Gross-Bornin koulutuskeskuksessa tehty tarkoitukseensa sopiva kone.

Ilta saapui. Takana hämärtyvässä ilmassa leimahtelivat Maikopin öljykenttien palavat poraustornit, pumppulaitokset ja puhdistamot, jotka veli itäläinen oli lähtiessään sytyttänyt. Ensimmäiset tähdet iskivät silmää taivaalla. Puhkesimme kaikki taas yhteiseen lempeään nauruun. Se kumisi kuin urut katedraalissa.

16.8.1942

Lineinajan kylä lepäsi laakean tasangon länsilaidalla. Sen takana nousi loivista metsäisistä kukkuloista muodostunut kehä, jonne ryssä oli kaivautunut asemiin. Kello oli seitsemän aamulla, ja kaste leijui vielä laaksossa. Saavuimme kuormavaunuilla tielle, ja marssimme kylää kohti. 

Asetuimme valmiusasemiin. Se ei ollut mikään shähtruppi. Jokainen tarkisti varusteensa, ettei mikään streikkaa. Kypärät pantiin päähän, käsikranaatit vyöhön, lapioiden soljet kiinnitettiin huolellisesti.

Höökivaunut saapuivat. Loputtomana jonona ne ajoivat ohitsemme niin että kuiva pöly aivan kiehui niiden telaketjuissa. Vaunut pysähtyivät salon reunaan. Ilmoitettiin, että komppaniamme nousisi vaunujen päälle, kun ne lähtevät höökimään, ja teimme työtä käskettyä.

Tankkien moottori jyrisi mahtavana pauhuna. Pakokaasu haisi. Pitkä vastamaa muuttui myötärinteeksi. Metsä harveni, ja näin jo kylän ensimmäisen talon oikealla rinteessä. Edessä kumahteli ja jyrisi. Kukkuloiden yllä oli käynnissä pieni näytelmä. Muutaman hävittäjän savuviivat kiemurtelivat ja sotkeutuivat toisiinsa. Ehdimme ajaa parisataa metriä laaksoon ennen kuin aloimme saada ryssältä tulta. Ensin paukahti kylästä muutama kiväärin laukaus, johon pk:t yhtyivät. Sitten alkoivat säksättää kukkuloilla asemissa olleet kk:t ja raskaammat aseet paukahdella.

Hyppää alas hyökkäysvaunun päältä. Ota konepistooli selästä, paina varmistin pois, pane ase kainaloon, tulta eteen lyhyitä sarjoja. Etene ketjussa muiden mukana, tunkeudu pinjametsän halki.

– Tarkkana pojat, ryssä on tönöjen takana! Uscha Hautala karjui.

Karsikon loputtua mökkien takaa leimahteli. Mäntyjen kylkiin napsahteli. Oma tykistöisku peitti kylän savuun. Tuprun hälvettyä näkyi miten meikäläinen höökivaunu ajoi nurin ryssien pakin.

Nouse ylös, syöksy kyyryssä eteenpäin, ammu, heittäydy kranaattikuoppaan. Feuer Frei!

Korohorot iskivät kylän kauimmaiseen laitaan ja kukkulan rinteeseen. Aamuilmaan sinkoili maankappaleita ja kiviä, musta savu pöhähteli. Useampi hirsitaloista paloi.

– Viel’ on Suomi voimissaan. Voi vihollisen hurmehella peittää maan, lauloi Lehtonen kumeasti.

– Tulta munil! karjui Hauska ja rokotti yhtä talorykelmää, josta yhä harvemmin ammuttiin vastaan. 

Raskas vartalo tömähti viereen. Se oli Uscha Hautala.

– No, pojat, mennäänpäs tuon aukean yli, että heilahtaa, Uscha ärjäisi ja nousi seisomaan.

Ponnisteltiin ylös. Ryntäsin ja ammuin lonkalta – taloja, puita, välähdyksiä silmänurkassa. Pysähdyttiin mökin seinustalle huohottamaan, Himanen, Hauska ja minä. Himanen heitti käsikranun tönön räppänästä sisään. Potkaisin oven auki ja ruikkasin kp:lla tupaan. Se oli turhaa. Riekaleet olivat seinillä, verta hujan hajan. Taisi olla vanha pariskunta, ruumiista oli vielä sen verran jäljellä, että sen saattoi päätellä. Sitten mentiin kyyryssä puolijuoksua puhdistamaan seuraavaa taloa.

Olin entuudestaan kuullut paljon siitä miltä taistelu tuntuu, mutta ei sitä ollut osannut kuvitella. Vihollisia näkyi ja niitä ammuttiin, jännitys otti henkeen, käskyjä kajahteli ja niitä miettimättä totteli. Multaa lensi ympäriinsä, kun räjähteli, oli savua ja pölyä. Tuttuja kaatui, mutta itse vain juoksi eteenpäin ehjänä ja koetti selvitä.

Ensimmäinen taistelu näyttää onko miehessä ainesta. Jos tulee itku tai vetelät housuun niin ei tule suvea, saattaa selvitä hengissä, mutta ammattilaiseksi ei ole asiaa. Minä innostuin kahakan aikana koko ajan lisää. Teki välillä niin eetwarttia, että samanmoista tunnetta olin maistanut aiemmin vain Kallion bordelleissa. Sitä rähäkkää henkeä oli muissakin sälleissä. Sen näki seisovista silmistä ja punoittavista kasvoista.

Taistelun jälkeen maa oli täynnä ruumiita. Ne olivat kuin syksyn satoa, rouskuja ja vahveroita metsässä. Harmi vain että joukossa oli myös meikäläisiä. Hieman harmistuneita pojat olivat siitä, ettei Lineinajasta löydetty yhtään nuorta naista, vain vanhoja ämmiä, eikä niitä laskettu.

Taistelun jälkeen pantiin täytäntöön komissaarikäsky, Komissarbefehl, eli antautuneet politrukit ja kommunistit ammuttiin paikalla. Joukossa meni muitakin, kiväärimiehiä tai siviilejä, joilla oli ruma pärstä.

Ryssän antautuneet sotilaat marssitettiin pitkänä jonona taaksepäin. Resupekkoja. Saksalaiset eivät antaneet ryssän vangeille ruokaa, sen tiesi. Ja sen ymmärsi, oli omissa suissakin tekemistä. Kertoivat, että piikkilanka-aitauksissa vangit syödä rouskuttivat toisiaan, ei niillä ollut sivistystä edes sen vertaa, että olisivat itsensä hillinneet. Niitä listittiin usein pienimmistäkin syistä, mikä oli lopulta tarkoituksenmukaista.

18.8.1942

Komppanialla oli majapaikka kylässä Lineinajan poskessa. Puutarhojen kukkeat tuotteet antoivat mahdollisuuden hedelmillä herkutteluun. Saksalaiset näyttivät huvittelun mallia: viereisestä kylästä kuului taukoamaton kk:n säksätys.

Huvittelussa piti olla tarkkana. Meillä oli ehdoton käsky, että kaukasuslaisia ei saanut kiusata. Hitlerin opin mukaan musulmaanit olivat juutalaisen vihollisia siinä missä arjalaiset. Ja kai näistä vuoristokansoista jotain liittolaista ja hiwiä kaavailtiin slaavilaisuuden juurimisessa. Mutta ei paikallisia venäläisiä aina erottanut vuoristolaisista. Siivilöi siinä esiin oikeat naiset.

Ajan kanssa se onnistui. Kun ei sodan orkesteri pauhannut, niin aijai sitä rauhaa ja kiimaa, viinirypäleen kölninvettä, tammi- ja päärynäpuumetsiä kylän ympärillä, missä kisailtiin. Anna sinä ruokaa, minä annan lämpöä, maukuivat ryssän naiset, ja pojat tekivät työtä käskettyä. Ruokaa ei tosin aina muistettu antaa. Kylistä toki tyhjennettiin muonavarat vaihteluksi pataljoonan rautaisannokseen. Kellareista kaivettiin esiin mustilla kikkareilla päällystettyä vehnästä ja lampaanviulua ja hunajaa puulusikalla suoraan purkista.

Eritoten upseerit parittelivat naisten, ja miestenkin kanssa, vaikka kansallissosialismi kielsi pederastian – ja niin kielsi muuten myös Suomen laki. Himanen, joka ei ollut pasifisti eikä kasvissyöjä, vaan otti aina voiton kotiin ja lihaa leivän päälle, vaikka olisi mentävä läpi luutarhojen, kertoi tarinan. Se kuului näin: Lineinajassa saksalaiset leikkasivat ryssän vangilta mulkun pois ja paistoivat sen kepin nokassa. Sitten ne panivat ryssän eukolle putkikäsikranaatin pilluun; ei jäänyt kuin huulet jäljelle, sillä tavalla posahti. Sen jälkeen ryssän mulkku sai karvakauluksen.

Joskus hieman häiritsi, kun sakemannin sotilaat katsoivat suomalaisia vinoon. Emme muka ole kunnon arjalaisia, vaan alkukantaisia, kuulemma parittelemmekin vain koira-asennossa. Minä pyrin tätä käsitystä aina korjaamaan ja siteerasin ulkomuistista runoja ja puheita saksalaisille. Lineinajassa laskettelin Heinrich Heinea eräälle SS-Oberscharführerille, mutta tämä ei halunnut kuulla, vaan väitti, että Heine oli rasvainen juutalainen. Sittemmin en ole Heinea siteerannut. Mutta saksalainen oppii vielä ja näkee meikäläisen sivistyneisyyden, kun Suomi nousee.

Ryssän korohorot iskivät välillä, ja sumunheittäjät pauhasivat takaisin. Ryssä sanoo niitä kuulemma Hitler-uruiksi. Vihollisen lentokone kierteli taivaalla pilven pörhelöiden välissä ja paskoi pommeja. Silloin oli pakko painua kuoppaan.

Yöt olivat nihkeitä. Laaksoihin laskeutui kylmä sumu, ja partisaaninpirut iskivät kranaatteja nukkumatupien seinään tai tähtäilivät tarpeilleen meneviä miehiä kiikarikiväärien takaa.

Päivällä pimeän ärjyt olivat taas kuin pois pyyhittyjä. Silmissä kimmelsivät ikuisen lumen peittämät Kaukasuksen vuorenhuiput. Imelänä töyräkkeenä paistoi Elbrus-vuoren sokeritoppa. Ei ollut vaikea kuvitella, että pian eteneminen jatkuisi näiden harjanteiden yli Aasiaan.

20.8.1942

– Hermostuttavan kiehtovia tammoja täällä. Ovat tosin turhan suurikokoisia, täytyy nousta tuolille ulottuakseen, Obersturmführer Hans Collani sanoi saksaksi.

Aurinko vääntelehti taivaanrajassa. Ilma hiveli poskipäitä. Lirautin vedet talon portaiden pieleen. Huokaisin ja töyssähdin maahan. Löysin katkenneen korren ja pistin sen suuhuni.

Collania talutettiin hyyssiköiden suuntaan kahden miehen voimin. Kuului kakomista. Oli ollut juhlistamista. Nordland-pataljoonan komentaja oli eksynyt paikalle, kun kohoteltiin snapseja kylänvanhimman talossa. Komentajaa harvoin näkyi, ja niin kohoteltiin lisää maljoja. Paikalle tuli paljon upseerismiehiä. Joukkueemme oli muka vartiossa, mutta menossa silti mukana. Jos väsytti, niin tarjoiltiin kahvia. Laulettiin Jääkärimarssia, Ateenalaisten laulua ja saksalaisia lauluja. Välillä syötiin lounaita, silliä ja munaa. Collanin paikalle järjestämät sirpakat ryssän neidit tarjoilivat. Ja kun oli saatu murua rinnan alle ja kirkasta napaan, niin ei muuta kuin naiset sohville ja reidet auki. Niin sitä pitää, sanoi Himanen ja lausui syvällisen ajatelman lemmestä. Siinä oli nätti likka alla, hame korvissa. Välillä pelattiin shakkia tai lyötiin korttia. Pesäpalloon kaikki olivat liian kännissä.

– SS Marschiert im Feindesland...

Teufelslied herätti minut. Olin sammunut heinikkoon. Huussin kulmalla makasi Collani omassa oksennuksessaan ja korisi. Horjuin sisään savitaloon.

– Wo wir sind da geht’s immer vorvärts: Und der Teufel der lacht nur dazu! Ha, ha, ha, ha, lauloivat Hauska, Himanen ja Lehtonen, ryyppylasit kohotettuina. Hautala nyrpisteli sivummalla pureskellen makkarankuoria. Lattialla oli iso läikkä tummunutta verta, jotain sotkua ja karvoja, ehkä hiuksia.

– No terve veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit, lasi pojalle, hihkaisi Hautala.

– Topra huja, urahdin ja romahdin penkille.

– Kuka täällä ryssää puhuu, lopetti Himanen laulunsa.

– Mies Suomesta, nussii Aasiaa ja vetristää rotua. Adin, tvaa trii pjet... Adin dva tri pjet.

Ja sitten minä lauloin. Tahti kiihtyi kiihtymistään, hammas narskui hammasta vasten. Silmästä silmään malka kihisi. Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

– Sitokaa tuo mies, sitokaa! huusi Collani saksaksi oviaukosta. Jotenkin hän oli herännyt, selvinnyt ja saanut takaisin komennusäänensä. Saksan kieli kuljetti minut köysiin. Niin päättyi se ilta, kuin sunnuntaiehtoo tyyni, ja päädyin lepäämään.

21.8.1942

Kurinpitotoimia siitä meuhkaamisesta seurasi, koko joukkueelle. Jouduimme päiväksi töihin partisaaneja pyydystävään järjestyspartioon. Haimme kuorma-autoilla viereisestä venäläiskylästä kaksi tusinaa asukkaita. Vanhoja miehiä enimmäkseen, joukossa pari naista ja yksi lapsi. Asettelimme terroristeiksi ja sabötööreiksi epäillyt ryssän kyläläiset ladon seinää vasten riviin. Meidän lisäksemme teloituskomppania koostui ukrainalaisista hiweistä. Uscha Hautala oli saanut kunnian komentaa.

– Joukkue, asento! Ladatkaa! Tähdätkää... Tulta!

Liikesarja toistettiin kolme kertaa, hoideltiin aina kahdeksan kerralla. Viimeisessä erässä oli ehkä 7-vuotias tyttö mukana. Yhteyslaukauksen kajahdettua tyttö jäi seisomaan punavalkoisessa kukkamekossaan nukke kainalossa. Itkua tuhristi.

– Ropponen! Kajahti Uscha Hautalan komentoääni, mutta sortui. Otin pari askelta eteen, ojensin kiväärin ja ammuin tyttöä otsaan. Hän lennähti taakse. Palasin riviin.

– Osasto! Karjui Hautala.

Silloin se tapahtui. Vatsalaukkuni kääntyi ympäri. Oksensin loputtomalta tuntuvan ajan nurmikolle, todellisuudessa ei kai kulunut kovin kauaa. Pyyhin suuta hihaan. Kokosin itseni, nousin. Välikohtaus oli ohi.

– Tämä hygieniatason alhaisuus näillä leveysasteilla, se aktualisoituu suoliston epäbalanssina, totesi Hautala.

Maisterismiehenä hän käytteli sujuvasti sivistyssanoja. Ymmärsin, mutta Himanen, Hauska ja Lehtonen seisoivat vähän aikaa suuvärkit auki.

– Kohmelo sillä on, eikä muuta, Hauska sanoi lopulta.

Ja niin pakka taas purkautui rentoon hihitykseen, hirnuntaan, reisien takomiseen ja kieriskelyyn tomussa.

Illalla komppaniassa kulki sana: vuoristodivisioonien alppijääkärit olivat pystyttäneet Elbruksen, Euroopan korkeimman vuoren, kahdesta huipusta jylhimmälle Saksan hakaristilipun. Ja silloin, ilman eri käskyä, kohosi karvaisista rinnoista nelinkertainen eläköön-huuto Elbrukselle, isänmaalle, Adolf Hitlerille ja lopulliselle voitolle.

9.9.1942

Pataljoona irrotettiin rintamalta. Siirto Itä-Kaukasukselle. Syksy: sateita ja viluisia ilmoja. Tien varrella pieniä puisia ristejä, lätäköitä, mutaa. Vuorten alarinteillä tammi- ja jalavametsiköt punastelivat ja kellersivät. Syyskuu oli julmaa aikaa, kaikki lakastui.

23.9.1942

Ajoimme kuorma-vaunussa Maikopin öljyalueen, Labinskin ja Armavirin tiesolmun kautta Terek-joelle. Nordland-pataljoona oli katkaissut Gruusian sotilastien Groznyin pohjoispuolella. Terekin sillanpäässä etulinjaan. Asemasotaa kukkuloilla. Maasto nousi kuin terassit kohti Malgopekin kaupunkia, kukkulaa ja kumparetta, polvenkorkuista heinikkoa. Viikon päivät vaivannut punatauti helpotti viimein.

6.10.1942

Tänään vallattiin Malgopekin pieni ja likainen öljykaupunki. Rähmäinen kissansilmä tassilla.

16.10.1942

Pataljoonamme otti tänään haltuunsa kukkulan 701; kymmenet pojat jäivät rinteeseen. Vain pieni joukko meikäläisiä pääsi kukkulan huipulle. Huvittava tapaus: Hauska sai kajauksen kranaatista ja putosi venäläiseen poteroon. Panssari perääntyi takaperin ja ajoi kuopan yli, mutta mieheen ei tullut naarmuakaan.

Malgopekin kukkuloilla levittyi taisteluhautojen fysiologia: ryssän ajoneuvoja liikkui kaukana maissihalmeen laidalla; vainiolla retkotti omia ja vihollisen raatoja. Höökivaunu savusi rinteessä, ja pensaisto otti tulta. Taistelun jälkeen poltettiin toisetkin tupakat.

6.12.1942

Joulukuu Kaukasiassa, eikä lunta ole tullut. Olemme asemissa Tšikolassa. Aamuvarhaisella pilkisti aurinko pilvien rakosesta ja heitti keväisen ounahduksen orastaville maissipelloille ja kumpusille, joilla on yhä säilynyt vihreää ruohoa.

Aamupäivällä ryssä antoi tulta kaikista putkista. Pian kohti kylää alkoi tulvia miehiä ruskeissa mantteleissa. Joukkueemme vältti laajan saarrostuksen tekemällä heti vastahyökkäyksen vihollisen puolelle. Mies vierestäni ryntäsi pystyssä eteenpäin. Suhahdus repi juoksijan pään irti. Piiskatykki oli jossain piilossa. Ruumis jatkoi liikettä, se hölkkäsi eteenpäin tovin ennen kuin sortui maahan.

Alarinteessä jäimme mottiin kk-aseman monttuun. Himanen kaatui aamukymmeneltä. Hän sai pk:n osuman lantioonsa, kitui ja huusi kauan, mutta emme savulta nähneet ampua häntä. Kranaatteja putoili niskaan kuin rakeita rospuuttoaikaan. Hauska ja Lehtonen jäivät täysosuman tielle haudanmutkassa, ja pian me olimme Uscha Hautalan kanssa ainoat sällit käyttämässä konekivääriä. Ammuimme ja latasimme. Onneksi kasti oli vielä puolillaan patruunoita.

Suuntasimme tulen jokiuomaan, josta ryssän ruskeat laineet yrittivät läpi. Miestä kaatui kuin ruista, ne juoksivat vain päin. Aurinko oli jo korkealla, alkoi tulla lämmin ja yhä me vain pidättelimme. Huusimme ja pyyhimme rapaa naamalta. Ja ammuimme.

Korvissani soi ihmeellinen laulu. Niin kuin kymmenten kannelten helähtely sekoittuisi kuovin huutoon, airojen solinaan, vasaran paukkeeseen ja hiilten napsahteluun takassa. Tunsin halua heittää aseeni pois. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet. Kaipasin kotiin, kaipasin äitini luo, hänen lämpöiseen syliinsä. Samalla tunsin vastustamatonta halua nousta ylös, juosta mudassa päin vihollista, heittäytyä luotien tielle, raastaa übermanttelin yltäni, syleillä näiden uljaiden puna-armeijan sotilaiden jalkoja ja nuolla heidän varpaidensa välit.

Silmissä vilisi kuvia, joissa puna-armeijan naissotilaat olivat ahtautuneet ruskeaan nahkaan. Heidän muotonsa venyttivät nahkavaatteita äärimmilleen. He juoksivat luokseni, kun konekivääristä loppuivat kudit ja sen piippu valahti maan pintaan. Heidän hurmeella ja hiilellä rajatut kulmansa ja huulensa värähtelivät julmasti, kun minut pakotettiin selälleni routaiseen maahan niin että pakaroihini sattui, ja erektioni pakottavuutta pilkaten minua ruoskittiin nagankoilla niin että kasvoni, rintani ja vatsani menivät jurmuille, huuleni halkesi, ja nenästä huljahti paksu veri. Sitten naissotilaat ratsastivat minulla jokainen vuorollaan. He läimivät hansikoiduilla nyrkeillään niin että hampaani raksuivat suusta ulos, katkeillen... tämä kaikki oli äärettömän kivuliasta.

– Laukkaa ratsu reima, huusivat naissotilaat selvällä suomen kielellä.

He olivat suomalaisia punaryssiä Karjalasta. Herra isä, nyt oltiinkin kotimaisten kesken saunassa. Esiin saapasteli viiksekäs komissaari. Hän oli punakomentaja Toivo Antikainen, jotenkin vain tiesin sen. Antikainen oli huhujen mukaan taistellut suomalaisia vastaan Kannaksella talvisodassa. 

Antikainen veti nagaikan vyöltään ja alkoi ruoskia punatukkaisen naissotilaan pyöreitä, valkeita pakaroita virnistellen. Herramme Jeesus Kristus, ne pakarat olivat kuin omenan kuulaat kyljet, valkeankuulaan kaaret valkeiden öiden keskellä Kokemäenjoella. Samalla Antikainen runkkasi turpoavaa elintään. Nainen istuutui Antikaisen aisalle, ja he kirmasivat niin sanotusti aron poikki.

Antikainen nousi ja työnsi seipäänsä vaihteeksi naamalleni. Hämmästyin, mutta sitten otin elimen suuhuni, eikä se tehnyt pahaa. Imin polvillani proletariaatin diktatuuria. Ja eipä aikaakaan, kun Antikainen laukesi nielurisoihini terveisensä toveri Stalinilta. Sitten hän napitti henkselinsä ja saapasteli tiehensä.

Hautala oli kiinnostunut tapahtumista ja avannut housunsa. Hänellä oli varmasti pataljoonan isoin kyrpä, sellaista wurstia näki harvoin edes hevosilla. Punaiset naissotilaat ihastelivat, levittelivät reisiään ja meille avautui näkymä paljaaksi ajeltuihin jalkoväleihin ja rusottaviin häpyhuuliin. Ja siinä se oli – kommunistinaisten vitut olivat vallankumouksenpunaisia. Kukkokiekuu, Hautala parkaisi aamuterveisensä, vaikka ei aamu ollutkaan. Äkkiä siinä keskellä oli vain yksi vittu, Suonenjoen mansikka. Kastoimme molemmat puukkomme vuorotellen mansikkaan ja täytimme sen valkoisella terrorilla kuin kermavaahdolla. Vittu imi kaiken, se nuoli huuliaan, nauroi äänekkäästi. Se täyttyi verellä ja paisui paisumistaan, kuin naarashyttynen, kuin lihansyöjäkasvi se nousi yllemme ja peitti pian pilvet, taivaan ja auringon. Vittu peitti taistelun äänet ja näyt, se hautasi taakseen rynnäköivät joukot ja sarjatuotannon ylivoimasta kertovan konekiväärin nakutuksen. Vitun pinnassa sykkivät verisuonet, ja niiden sisässä hurme loiskui kuin meri, alkulima, josta lähdimme ryömimään kohti kuolleiden rapujen peittämää somerikkoa. Vittu veti meidät sisäänsä pimeyteen, se oli lämmintä ja turvallista, se oli koti, se oli paluu, se oli tutut kasvot ja ääni. Sinne me Hautalan kanssa upposimme kuunnellen sydämemme rytmiä, suontemme murinaa, maksan kitinää, verisuonten virtausta ja keuhkojen läähätystä.

– Osuiko sinuun, osuiko sinuun! Uscha Hautala karjui minulle naama valkoisena. Äänet jysähtivät taas tajuntaan: korviahuumaava meteli. Pudistin päätäni. Nousin kyynärpäiden varaan. Olinko menettänyt tajuntani? Tunnustelin itseäni joka puolelta ja ymmärsin: olin ehjä. Mutta jano oli polttava.

– Ei tässä mitään. Anna vettä...

Ryystin kenttäpullosta. Palasin pikku hiljaa pilvistä. Ja samalla hetkellä omat vahvistukset saapuivat paikalle. Alkoi vastahyökkäys. Meikäläiset syöksyivät ylös syvännettä. Vihollinen ammuskeli rotkosta. Pikakiväärisarjat pyyhkivät läheltä. Ryssän korohoro pudotteli etumaastoon. Jo ärjäisivät meikäläistenkin aseet. Höökivaunut ampuivat, ja tykistö ampui. Ryssän puolella mourusi ja haukahteli. Lähelle meitäkin putoili, piti painaa pää. Räjähdysten paineaallot saivat minut välillä menettämään tasapainoni.

Sitten nousivat meikäläiset. Tuossa ryntäsi eteenpäin muuan konekivääriampuja rautaristi rinnassaan ja ampui MG34:llään lonkalta. Tuossa tikitti komean täysipartaisen suomalaisen SS-Rottenführerin Suomi-konepistooli. Eräältä aidalta saksalainen ryhmänjohtaja rynkytti hyvin tähdättyjä sarjoja vihollisen linjaan. Pikakiväärin panssariluoti teki taiteellista jälkeä. Ryssältä lensi puolet päästä pois. Vihollinen alkoi paeta suin päin. Heitä ajettiin takaa ja ammuttiin kuin fasaaneja.

Lähelle meidän poteroa retkahti ryssän sotilas ulisemaan. Jalat oli ammuttu poikki. Lopetimme sen tuskat tarkalla laukauksella. Uscha Hautala ryömi katsomaan, jos kaatuneen repusta löytyisi murkinaa. Hän raahasi koko repun mukanaan poteroon ja ryhdyimme suolet kurnien availemaan selvästi painosta notkuvaa kapistusta.

Esiin kuoriutui lampaan pää. Se oli silkka pää, jota ei ollut keitetty, ei paistettu, ei edes nyljetty. Keskellä taistelua ja kranaattien mitä hirvittävintä ulinaa me emme voineet mitään: hohotus kasvoi sisällämme ja äkisti nauru höyrähti ilmoille. Se oli pelkkää mylvinää, se oli maahan iskenyt pyörremyrsky, tuhat salamaa tai koko laakson täyttävä suunnaton ryöppy Jumalan toilettivettä. Se oli ihme.

6.12.1942

Taistelu Tšikolasta oli päättynyt. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Maastossa ryssän raadot olivat lukuisat kuin narttukoiran satiaiset. Antautuneita marssitettiin riviin. Siinä laitettiin samaan riviin Tšikolan asujaimia, jotka epäilemättä olivat kutsuneet neuvostojoukot paikalle. Siinä oli niitä ryssän tuttuja ilmeitä, velttoja kuin vanha vittu, siinä oli riippuvaa huulta ja tutisevia pujopartoja. Siinä oli ähinää ja aasian kieltä. Siinä oli saappaiden rahinaa ja kajahtelevia käskyjä. Uscha Hautalan taisteluväsymys purkautui verbaaliseen ponnistukseen:

– Karjalan karhu! Nyt riitti. Tuokaa nainen.

Pian Hautalan luo talutettiin mustatukkainen tyttö, jolla ei ollut yllään kuin repaleinen paita. Nainen värisi kylmästä polvistuessaan. Uscha laski housunsa. Tytön huulet imivät veltosti Hautalan turpoavaa, linjakasta aisaa.

– Äh! Hautalan nautti ja laukesi sitten rajusti naisen vasempaan silmään.

Uscha veti pistoolinsa, viritti sen ja ampui naista päähän. Teologian maisteri alkoi oppia nykyisen ammattinsa perusteita. Hautala nosti housunsa ja kiinnitti henkselit.

Asetuin kk:n taakse. Uscha syötti panosvyötä. Hän nyökkäsi, ja painoin liipasimen pohjaan asti. Vetelin pari lyhyttä varvia ensimmäiseen riviin ja kun kaikki eivät vielä siitä kaatuneet, niin rupesin jyystämään sarjatulta sillä tavalla, että päästiin hekumalliseen rytmiin. Rynkytin sen päivän kunniaksi, ja rynkytin ilosta. Huulet siinä meillä nousivat ikenien päältä ja hampaat loistivat auringossa. Uscha katsoi minua herkeämättä silmiin, ja yhtäkkiä, yhtä äkkiä kuin taistelun lopussa, me räjähdimme nauruun.

Nauru levisi joukoissamme, paisui paisumistaan mehukkaana taikinana, jonka hiivana konekiväärien sarjat harottivat leppeässä talvi-ilmassa. Se oli sitä aikaa, kun tuhat miestä nauroi yhteen ääneen ja kun tuhat miestä laukesi housuihinsa yhtä aikaa katsoessaan sitä ihanaa näkyä, kun sanoinkuvaamaton voima pyyhki punaryssän miehet, naiset ja lapset lakoon, upotti multaan ja paiskasi tuleen. Se oli nuoruuden kukoistuksen aikaa. Se oli niitä päiviä kun uskoin horjumatta Suur-Suomeen, Adolf Hitleriin ja Suur-Saksan lopulliseen voittoon. Mutta parasta oli, että jokaikinen Kaukasiassa tapahtunut asia jäi sinne, yksikään sivullinen ei saanut tietää mitään.

Sanasto

Sumunheitin eli Hitler-urut = kuorma-auton lavalle asennettu raketinheitin, samantyyppinen kuin neuvostoliittolaisten ns. Stalinin urut, ts. Katjuša-raketinheitin.

kp = konepistooli

mg = saksalainen konekivääri

shähtruppi = partioretki

trossi = kuormasto, ts. huoltosaattue

höökivaunu = hyökkäysvaunu, so. panssarivaunu

höökiä = hyökätä

korohoro = krh eli kranaatinheitin

pakki = Panzerabwerkanone, panssarintorjuntatykki

kasti = Patronenkast, kk:n ammuslaatikko

Hiwi, ”Hilfswilligen” = vapaaehtoiset apulaiset, saksalaisten joukkojen operaatio Barbarossan aikana venäläisten, ukrainalaisten ja muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien joukosta tai sotavangeista värvättyjä vapaaehtoisia sotilaita. Hiwit kantoivat saksalaista univormua, mutta heitä kohdeltiin huonommin kuin saksalaisia joukkoja tai näiden arjalaisiksi luokiteltavia SS-vapaaehtoisia.

Kertomus on julkaistu myös Nuori Voima-lehden Brutaali-numerossa 3-4/ 2014.

Isoisten askelissa on hölskyvä vaihde

proosarunon parodia

hänen leipäläpensä ryöppysi irronneita hampaita. hänen vittunsa oli väärinpäin: se oli valtava. toki se oli suulta tiukka niin kuin kenellä tahansa, mutta kun pääsit sisälle niin vastassa oli vain tyhjyyttä kumiseva kasarmi.

jättiläisten saappaat hölskyivät raskasta vettä. heidän toimimattomuutensa ballistiset ohjukset
sojottivat vasten Euraasian velttoa vatsaa. heidän vivisektionsa kohisivat vajotessaan alaspäin.
jossain nummen kolkossa kaakkoiskulmassa
silmänurkasta etääntyneet kalpeaveriset hepatiitit parittelivat kuumeisesti.

missään ei ollut lehtiä, ei versoja, ei hillitöntä kasvua. vain mustia merkkejä

syöksymässä toistensa kiduksiin.

minun ikuiset, minun rakkaani, minun pienet kissankäpäläni.

Riettaus ei rajoja rakasta

Mika Rassi (toim. ja suom.):

Venäjän kansan salattuja satuja.

Satuja, 189 s.

Savukeidas 2012.

Bolševismi oli kokovartaloideologia, koska virallisesti vallitsi puritanismi. Neuvostokirjallisuus oli hämmästyttävän siveää. Kovin hävyttömiä ei venäläisessä kirjallisuudessa vieläkään puhuta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mehukasta perinnettä silti löytyy.”Venäjän Grimmin”, kansanperinteen kerääjän Aleksander Afanasjevin (1826-1871) Salatut sadut avaavat tirkistysreiän Venäjän kansan härskisti natiseville lavereille.

Useampi Afanasjevin keräämä satu tuntuu itseasiassa tutulta. Versioita monista samoista saduista löytyy suomalaisesta perinteestä. Satuperinne on aina ollut kosmopoliittista, riettaus ei rajoja rakasta. Salattujen satujen suomennos täydentää oivasti meikäläisen kansanperinteen tuhmaa kuvastoa.

Elinaikanaan Afanasjev julkaisi keräämiään korrekteja satuja, mutta Salatut sadut pystyttiin julkaisemaan Venäjällä vasta 1970-luvulla. Ensi kerran ne ilmestyivät Genevessä 1872. Kansilehdellä ja esipuheessa vitsailtiin, että painopaikka oli Valamon luostari. Saduilla onkin parodinen suhde ennen muuta kristinuskoon. Sadut, jossa kirkonmiehet ovat pääosassa, muodostavat oman ryhmänsä. Papit himoavat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Mutta ovelat musikat vaimoineen perivät voiton. Liperikauloja ei ehkä upoteta tuliseen kylyyn, mutta hävetä he saavat. Entä miten käy, kun pappi uskoo synnyttäneensä vasikan?

Satiiri näyttelee saduissa suurta osaa. Pajareille ja suurporvareille hekotellaan, kun talonpojat ja rengit hilluvat naisineen. Rakastajat väijyvät ikkunan alla, ovelampi vie kaiken, tabuja ei kumarrella. Täti parittelee miehensä veljenpojan kanssa, isä paukuttaa aikuista tytärtään, hevonen saa rakastajakseen tilanherran, ulokkeita leikataan irti ja syötetään typeryksille. Kuten huomata saattaa, tyyli on ronski, jopa groteski. Ruumiintoimintoja, -eritteitä ja pieksäjäisiä kuvataan siekailematta.

Kansanperinteen tavalliseen tapaan satujen näkökulma on miehinen. Mutta eivät naiset vain statisteja ole. Monessa sadussa naisilla on vahva rooli. Esimerkiksi sadussa ”Talonpoika akkain töissä” ei musikka osaa hoitaa vaimonsa töitä ollenkaan, vaan kaikki menee häränpyllyä, ja miekkonen menettää jopa etuveitikkansa, kun tamma syö sen.

Salatut sadut levisivät tiskin alla Venäjällä. Lukijoita piisasi, ja myös kirjallisissa piireissä ne huomioitiin. Seksuaalisen kansanperinteen lähteensilmästä ovatkin hörpiskelleet monet kirjailijat, aina Boccacciosta alkaen.Venäjälläkin esimerkiksi kansalliskirjailija Puškinilta tiedetään hävyttömiä juttuja, ehkä tunnetuimpana runosatu Tsaari Nikitasta ja hänen 40 tyttärestään, tytöistä joilla ei ollut ”sitä”.

Usein Salatut sadut parodioivat kiltimpiä tarinoita, kuten satu ”Taikasormus”, josta on myös siveä versio. Hävyttömässä sadussa ihmesormus ei anna rikkautta, vaan saa pienimunaisen sulhasen aisan kasvamaan. Tarinoissa viuhahtelee lisäksi yliluonnollisia olentoja, piruja, haltijoita ja myrrysmiehiä. Värikkäimpiä ovat ehkä tarinat, joissa henkilöhahmot ovat eläimiä. Jänis kiksauttaa peräänsä rynnännyttä kettua. Tamma huijaa lempimishaluista varpusta.

Satuhahmojen, niin miesten kuin naisten, loputon himokkuus ja kevytmielisyys nauraa kaikelle ”vakavalle” ja ylevälle hengenviljelylle. Niin pitääkin olla: elo on virnistelyä varten. Haudassa ehtii harjoitella kunniallisia ilmeitä.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.

Vapaalla

Asfaltti kopisi korkojen alla. Ehdin juuri nousta pendolinoon ennen kuin juna lähti liikkeelle. Huohotin ääneen ja valuin kevyttä hikeä vielä silloin, kun konduktööri vyöryi vaunuun.

 – No jopas, katsotaan neidin lippua, taikinavatsainen virkapukumies sanoi muka leikkisästi ja vinkutti silmää.

Otin kasvoilleni ynseän ilmeen, ongin lippuni esiin kahdella sormella, nostin minihameen verhoamaa kankkuani ja pyyhin perseeni hitaasti lipulla. Sitten ojensin lipun konduktöörille, jonka suu oli loksahtanut auki. Lähellä istuva, varakkuuttaan vaatetuksella mainostava täti-ihminen vilkaisi minua nopeasti ja upotti sitten katseensa Eeva-lehteen.

Nojauduin taaksepäin. Aamupäivä väreili. Olin levoton näätä, joka himosi kuolettavasti kottaraista. Turkuun oli liian monta tuntia. Kello ei ollut kahtatoistakaan. Kiitin silti mielessäni Mimosaa hänen soitostaan, joka oli herättänyt minut: Anna, tuutsä päiväkaljoille Turkuun?!

Juna syöksyi länsisuomalaisen puoliurbaanin peltomaiseman läpi. Mainoskyltit täplittivät suursikaloiden ja navettojen edusniittyjä ja vuodattivat varjojaan vieressä kulkevan pikatien pintaan. Aurinko helotti. Rintaliivieni olkaimet pyrkivät koko ajan valahtamaan. Viimein tuskastuin, rullasin paidan ylös ja näpäytin liivien hakasen auki. Pukimet saivat liidellä muille maille. Heti oli helpompi hengittää. Vilkaisu ympärille paljasti, että vasemmalla istuvalle vanhemmalle herrasmiehelle oli mennyt päähän, mies oli punainen kuin pensaikkopalo.

Istuimeni kohdalla seinässä oli tahroja kuin Rorschachin musteläiskätestissä. Käännyin tuijottamaan katonrajan tv-ruutua, joka ikävä kyllä oli pimeänä. VR saisi parantaa palvelujaan. Suljin silmäni. Annoin mielikuvituksen lentää. Nyt ruutuun välähti kuva kolmesta ihmishahmosta: Kaksi rokokoo-leninkeihin pukeutunutta neitokaista (tummatukkainen ja punatukkainen) oli painanut alleen miehen, jonka muskettisoturin takkia tummatukkainen raastoi yltä samalla kun punatukka työskenteli miehen sukkahousujen kimpussa. Neidot riisuutuivat. Punapää istuutui miehen kasvoille, ja mies alkoi mutustella hänen satulinnaansa. Tummatukka vatkasi ja pisteli kynsillään miehen säilää. Prinssi kohosi, tyttö nousi miehen päälle ja täytti Amorin aarreaittansa. Nektari valui. Tytön kasvot paistoivat hekumasta, ja hänen huulensa suipistuivat häijyyn virneeseen.

Äh! Oli pakko nousta ja painua toilettiin. Raastoin stringit alas ja sormeilin jalkoväliä. Näin kävi aina, kun innostuin kuvittelemaan. Rintani pompottivat paidan avonaisesta kaula-aukosta. En minä tavallisesti pukeutunut sillä tavalla, mutta nyt tarkoitus pyhitti keinot. Olin lopen kyllästynyt työhöni pääkirjastolla, jossa suurin osa työkavereista oli naisia, eikä työssä siis päässyt flirttailemaan. Poikaystäväni Kalle paahtoi kahdentoista tunnin työpäiviä kännykkäpelejä myyvässä firmassa.  Kuuteen viikkoon en ollut saanut hänestä mitään irti. Olin tehnyt kaikkeni. Olin yrittänyt olla seksikäs ja huomaavainen. Olin ostanut kalaverkkoasun, vaikka tunsinkin itseni se päällä typeräksi. Olin tehnyt upean illallisen. Olin juottanut Kallen humalaan, minkä jälkeen olin alkanut ahdistella häntä. Mutta mikään ei ollut auttanut.

Tuhkamuna! Aisankannattaja! Puraisin huulta.  Kyllä hän yhä joskus oli suostunut sängyn pohjalle. Esileikki oli mennyt yleensä hyvin, mutta kun hänen olisi pitänyt nousta päälle, niin ei. Olin jo ruvennut epäilemään, että Kalle kävi katsomassa kaivoa jonkun muun kuin minun kanssani. Himo riivasi minua, mutta olin yrittänyt ymmärtää. Kallella oli ollut vaikeuksia tämän asian kanssa siitä lähtien, kun vuosi sitten tapasimme. Ensimmäinen kerta ei ollut onnistunut. Eikä ollut onnistunut toinenkaan. Vasta neljännellä kerralla orkesteri oli päässyt Chopinin valssin tahtiin.

Horjuin toiletista ilmaa ahmien, korkokengät muljahtelivat lattialla ja sain kieron hallusinaation. Ihmiset nousivat istuimiltaan ja takertuivat toisiinsa. Junavaunu täyttyi kielisuudelmista ja huohotuksesta. Ilmassa lemahtelivat hiki ja pesemättömät sukuelimet. Elegantisti pukeutunut täti kähmi takanaan istuvan tärkeän vanhan herran etumusta, ja mies paljasti falloksensa. Täti koukisti selkäänsä ja tarjosi ihraisia pakaroitaan. Ja herra työntyi anukseen kasvot fauninirveessä. Konduktööri ja ravintolavaunun tarjoilijar tanssivat alasti tangoa, ja miehen erektio hiveli naisen reisiä hellästi kuin eläinlääkäri, joka painaa nukutusneulan lopettavaksi tuomittuun häiriintyneeseen rottweileriin. Jopa lapset vaunussa kuoriutuivat vaatteistaan ja laususkelivat eroottista Hippokrateen valaa. Ravistin päätäni ja otin seinästä tukea. Oli kuuma kuin kiirastulessa, suvi syvimmillään ja elämä pulppuavaa kuin orvaskeden alla sykkivä syöpäkasvain.

– Anna, Anna Lämsä! tuttu ääni kirkui kun hyppäsin Turussa asemalaiturille niin että meinasin suistua selälleni.

– Mimosa, et ikinä usko millainen junamatka oli.

– No, kerro. Et kai väitä, et oli somia sonneja vaunussa onget ojossa?

– Ei, kun…

– Ota, Mimosa kallisti huulilleni avatun valkkaripullon, ja otin suuren suullisen. Soljui ihanasti vatsan pohjalle.

Sitten me lähdimme. Kuljimme asemarakennuksen läpi keskustaan päin. Oli kirkas ilma, taivaalla ei pilven pörhelöäkään. Osoittelin jo innoissani terassia, jossa pari kruunupäisen näköistä koirasta venytteli tuoppiensa ääressä yläruumis paljaana, mutta Mimosa sanoi tietävänsä paremman paikan. Kävelimme hissun kissun auringossa autojen päristellessä, tyhjentelimme viinipulloa ja vaanimme katuja, joilla lainehti tuhansia kiloja tuoretta ihmislihaa.

1. drinkki

oli tuoppi haaleaa vaaleaa olutta.

– Onko tämä nyt hyvä paikka?

– On, on. Kato ympärilles, mikä tarjotin, Mimosa puuskahti.

Terassi oli kesäperjantain keskipäiväksi poikkeuksellisen täynnä. Kaikki istuskelijat eivät olleet rantojen miehiä, vaikka näitäkin sänkisiä punanaamoja oli riittämiin. Kauempana terassin kulmassa istui kolme tuskin kahdeksaatoista täyttänyttä poikaa, joista kaksi näytti vielä lapsilta, mutta kolmas oli upea, raamikas tummakiharatukka. Lähipöydässä istui kolmekymppisiä kivipestyjä prätkäkundeja parrat olutvaahdossa. Ehkä hekin kelpaisivat hätätilassa. Meitä vilkuiltiin joka puolelta.

2. drinkki

oli kummaa tummaa olutta, mutta kylmää.

– Voi jorde, kato mitä tuolla tuopissa killuu! Mimosa kiljahti.

– Se on sitä pohjahiivaa, minä tiesin.

Tyhjensimme tuopit puoliväliin. Mimosa avautui:

– Paska, perkele, jumalauta, helvetti, se jätkä on siankusi ja nyhverö!           

Käsitin, että hän puhui poikaystävästään.

– Saatana, se lähti taas viikonlopuks jonnekin, tai ei jonnekin, vaan ruotsinlaivalle. Arvaa pettääks se mua? Mä olen epäillyt jo kauan. Sillä ei edes seiso. Pyssy ei oo mun sisään lauennut sitten maaliskuun.

– Ihan totta! Olemme kohtalon sisaria.

– Aijaa, mut sun tulppaanis on sentään menestyny.

– Onko se menestystä, että on työssä kännykkäpelifirmassa?

– Sä olet ite fiksu, luet kirjojakin, tiedät kulttuurista, toisin kuin minä, perse, kaupan alalla pätkähommissa. Sä saat uuden oravan milloin haluat.

– Kun ei se ole siitä kiinni.

–  Mä tiedän, miehistä ei nykyään ole mihinkään. Paska, ku ei pääministeri nosta päätä, ni ei nosta.

Kikatimme kippurassa niin että olimme tuolilta pudota. Mimosa iski silmää. Kilistimme.

– Tänään otetaan lärvit, hän sanoi.

– Joo, perseet olalle, tuisketta kuonoon. Ja ilman prinssejä.

– Ilman omia prinssejä.

– Niin. Muuten kyllä jemmataan.

– Hoidellaan jotkut.

– Bylsitään, melaa mekkoon, jälkiruokaa reisijärvelle.

– Tupsut vastakkain, mankeloidaan, kirnutetaan nurkkakiviä.

Ja taas me räkätimme kiharat heiluen.

3. drinkki

nousi jäisen siiderin muodossa päähän, kun ensimmäinen tarjokas tulla ryski pöytään.

Tyyppi ryki tavanomaiset moi-neidit-täs-on-varmaan-tilaa-ihan-yksinkö-täällä ja ahtoi itsensä viereeni. Heppu oli nuori, mutta kuluneen oloinen polkkatukka.

– No, mitäs riparikaveri, Mimosa heitti.

– Mitäs tässä, tivoliin menossa, tyyppi virnisti, tuulen suunnan tajuten.

Mimosa aikoi napata jätkän vähän liian nopeasti.

– Mikä on päivän tarina, sanoin ja hymyilin.

Jäppinen hymähti vaivautuneesti.

– Oon ollu ajossa eilisestä lähtien, hän paljasti. – Napanderia on menny. Ei huvittanu lähteä kotiin. Asun tyttöystävän kanssa, mut ei se aina maistu. Muija on liian julma, aina valittamassa joka asiasta, pessimisti viimesen päälle, eikä anna. Mä en osaa tehdä mitään kunnolla, tiedätte varmaan tyypin?

Totta kai tiesimme. Ymmärsimme Mimosan kanssa oikein hyvin. Nyökyttelyistä ei meinannut tulla loppua.

– Opiskelija vai? Mimosa puuskahti.

– Joo, pilkkimisen approbatur on kasassa, tyyppi naurahti ja ryysti tuoppinsa loppuun.

Mimosa nousi.

– Mun pitää käydä puuteroimassa sieraimet. Lähes sä avuks, nii ei tule yksinäinen olo.

Mimosa vetäisi tyypin mukaansa, ja tämä syöksähti perään kuin mehiläiskolibrin nokka hunajakakkuun. Ehdin nähdä farkkujen pullottavan etumuksen ja kirosin saamattomuuttani.

4. drinkki

oli valkovenäläinen. Halusin päästä blitzkrieg-tilaan. Mimosa särpi koskenkorvaa appelsiinimehulla ja kartoitti kokemustaan naureskellen kuin naispuolinen SS-upseeri.

– Kun päästiin huussiin, niin jyrgen veti kottaraisensa esiin ja alkoi tökkiä mua hameen päältä. Komensin malttamaan, vedin sittiäisen koppiin ja oven säppiin. Vetelin sen esinahkaa niin että suonet alko pullottaa ja napsautin sitten reidet ylös ja töröhuulet esiin hameen alta. Ja eiku suoraan kyntämään. Ja kyllä teki hyvää! Ei ollut mitään virsikirjan lukemista. Aivan toista kuin sausage-day oman räkänokan kanssa. Kun olin saanu tarpeeks tuntosarvea, tyrkkäsin jäbän seinään ja istuin pöntölle. Jumalauta! Tyyppi alko urputtaa, ettei saanu vielä. Sanoin, et mitä oot niin hidas. Äijä kiroili ja alko runkkailla siinä. Mut lopetti aika äkkiä kun aloin pinnistää torttua pönttöön ja haju lehahti sitä nenään. Revolveri pakeni itku kurkussa ulos.

Mimosa hihitti. Minä olin kateudesta haljeta. Katselin muka mietteissäni terassilta ravintolan sisälle: tv-monitorissa oli alkanut pyöriä musiikkivideo. Törötissinen vetyperoksipimu liikahteli trooppisen maiseman keskellä tiukassa valkoisessa mekossa, josta näkyi läpi nännit ja karvakolmio. Tyttönen suipisteli punattuja huuliaan ja hihkui: Uh, uh! Love me baby, take me babe, take my body and soul.

Portsari vinkkasi silmää ja lähti viikset vipattaen retuuttamaan jotain junttia ulko-ovelle. Hymyilin vinosti ja mietin hetken ovimiestä. Unohdin hänet pian, sillä näin jotain huvittavaa.

5. drinkki

saapui pöytään punkahtavan oloisen viiksipartamiehen kädessä.

– Saakos neideille olla juotavaa, hän laski eteeni lasillisen punaviiniä, Mimosalle valkoviiniä.

– Yritätkö iskeä meitä, naurahdin.

– Kuinka niin? mies kohotti kulmakarvojaan ja teki tyylitellyn ranneliikkeen.

– Sä haluat, et me isketään sut, Mimosa hyökkäsi.

– Luuletteko, että se käy siitä vain? mies kurtisti aavistuksen suutaan ja näytti filosofiselta.

– Totta kai! Mimosa innostui. – Iskeminen on helppoa. Miehet on niin tyhmiä, suurin osa.

Pyöräytin kiharan sormen ympäri ja päätin minäkin lasauttaa keskusteluun sarjan:

– Miehen ja naisen roolit ravintolan psykofyysisessä tilassa, jossa pokaaminen tapahtuu, ovat selkeästi erilaisia.  Kun yksinäinen mies menee ravintolaan, niin harva nainen tulee juttelemaan hänelle, jollei mies ole tosi komea tai seksikäs. Miesten pitää mennä naisten luo, puhua hyvin ja hauskasti: naiset odottavat sitä. Miksi näin? Kun yksinäinen nainen menee ravintolaan, niin heti hänen seuraansa tunkee mies, ellei nainen ole erityisen ruma. Roolia on tietenkin helppo käyttää hyväksi. Minä olen monesti mennyt baariin vailla pennin pyörylää ja laittanut miehet tarjoamaan koko illan. Sitten kun olen tyytyväisessä humalassa, olen vain häipynyt, kun ne mäntit luulevat saavansa pillua.

– Eikö tuollaisen roolin ottaminen ole alentavaa, mies hurskasteli. Hän esittäytyi Jormaksi ja kätteli minut ja Mimosan.

– Ei se ole alentavaa. Tämän yhteiskunnan roolit on jaettu sukupuolen mukaan. Miksei sitä käyttäisi hyväksi?

Pelasin koko ajan kiihtyvää silmäpeliä takapöydässä nyt yksinään istuvan nuoren tummakiharaisen pojan kanssa. Pian poika siirtyi viereiseen pöytään.

– Miten niin käyttää hyväksi? Jorma sanoi.

– Joo, joo, Jorma, Mimosa rääkyi. – Mä kerron tarinan. Oli kerran nuori mulkku, mikä lie konttorirotta, perkele.  Se jätkä kuitenkin postas ikkunasta kämppänsä vastapäistä yökerhoa. Aina kun sieltä lähti naisia aamuneljän jälkeen umpitunnelissa kävellen pois, jätkä seuras niitä, huumas ne piikillä ja talutti kämpilleen. Siellä se pani niitä sammuneita pimatsuja ja soitti samalla pornolinjoille. Käsitätsä: se kuunteli puhelintyttöä ja nussi samalla tajutonta naista.

– Nyt kerroit satuja, Jorma yskähti.

– Sama se, tokaisin. – Naiset eivät ylipäänsä ymmärrä sitä, että heitä painetaan alas. Koko asia on pinnanalainen, piilotettu symboleihin, merkkijärjestelmiin, kieleen muun muassa. Esimerkiksi naisten ja miesten etunimet poikkeavat toisistaan. Naisten nimet ovat useimmiten herkisteleviä, esimerkiksi kukkia. Miesten nimissä tavoitellaan jykevyyttä.

– Kyllä, kyllä, Jorma sanoi nopeasti. – Olen samaa mieltä. Roolit ovat typeriä, nimenomaan sukupuoliroolit. Stereotypiat ärsyttävät. Ne täytyisi dekonstru..e…ei..

Jorman silmät olivat vetiset. Hän hymyili ja parran kärki värähteli leppeässä tuulessa. Nielaisin. Päässä humisi.

– Nyt mentiin! räjähdin ylös ja koppasin viereisen pöydän poikaa käsipuolesta. Töpöhäntä innostui silminnähden. Mimosa kiskaisi tuopin tyhjäksi ja paiskasi sen sitten Jorman naamaan.

– Au, au, saatana, Jorma karjui.

Ovella portsari koetti estää meitä. Mimosalla oli pippurikaasu valmiina ja hän laukaisi täyden lastin miehen kasvoille.

– Sai sekin vitun raiskari mitä ansaitsi! Mimosa rääkyi.

Juoksimme minkä sääristä pääsimme korttelin verran, hyppäsimme bussiin ja jäimme pois tutun puiston kulmalla.

– Jumalauta, te ootte kimmoja, nuori poika huohotti. – Tajutonta menoa.

Katsoin poikaa tarkemmin. Revityt farkut olivat täynnä kirjoituksia, hihaton, rinnan paljastava paita ja kultakoru kaulassa. Sai kelvata. Naama ei ollut hullumpi.

– Nyt tarvitaan lisää viinaa, Mimosa ähkäisi, nosti tissinsä pystyyn, iski pojalle silmää ja kaivoi avaimen taskustaan. Työnnyimme rappuun, jossa painoin huuleni Mimosan korvaan:

– Et koske poikaseen tai tapan. Nyt on minun vuoroni.

Mimosa tyrskähti.

6. drinkin

joimme pullon suusta Mimosan sohvalla maaten. Poika riisui itseään siinä vieressä liian rennon oloisena. Hän selvästi halusi, että me hoitelisimme hänet. Ja me todellakin hoitelimme. Myöhemmin heitimme loppuun käytetyn murrosikäisen kaaressa rappukäytävään, ja vaatteet perässä. Katsoimme ikkunasta kun hän taapersi itkettyneenä kohti bussipysäkkiä. Sen jälkeen nappasimme viskiä kolalla sotamaalaukseen ja pyyhälsimme jälleen kaupungille. Viulu ei ollut saanut vielä läheskään tarpeeksi musiikkia sille päivälle.

Sekametsässä kohisi lehtivihreä. Tuomet tuoksuivat. Kartanonherran poika käveli minun ja sisareni Elviiran perässä polkua pitkin. Orava loikkasi männyn oksalta kuusen pihkaiseen halkeamaan.  Mies hymyili estotonta hymyä. Hän luuli pääsevänsä taas tekemään sitä minkä oli tehnyt nuoremman sisaremme kanssa väkisin kartanon keittiön sivuhuoneessa – riistävänsä neitsyyden siveältä neidolta, ja vielä kahdelta tällä kertaa.

Päästyämme metsäaukiolle mies tarrasi sisartani vyötäisiltä ja kaatoi tämän nurmelle. Kaksi lihavaa tattia rusentui sisareni ahterin alle. Nuori kartanonherra kopeloi naureskellen hameen alta ja availi samalla vyötään. Tähtäsin huolellisesti ja hiljensin miehen liikkumattomaksi yhdellä perunanuijan iskulla. En ollut turhaan harjoitellut puolustautumista kylän ukkoja  vastaan pikkulikasta lähtien. Torpparin orpotyttönä ja kartanon palkkalaiseksi pakotettuna on opittava pitämään puolensa, sillä maailma on julma.

Sidoimme pojan kädet ja jalat köydellä, annoimme hänen maata paljaalla maalla. Viritimme nuotion. Poika palasi tajuihinsa siinä vaiheessa, kun liekit jo räiskähtelivät. Hän yritti huutaa, mutta olin vetänyt rätin suun eteen tiukalle, ja kurkusta purkautui vain surkeaa kähinää.

Ratkoin hänen housunsa auki keittiöveitsellä. Elin, joka oli riistänyt pienen sisareni impeyden, näytti huvittavalta.  Päästin kämmenestäni muurahaisen esinahan alle. Poika kiemurteli, ja ilmeet naamalla vaihtelivat hauskasti.

– Loorum, liirum, laarum, kuiskasin.      

Käänsimme pojan vatsalleen. Rasvasin perunanuijan kädensijan sisaren kartanon kellarista pihistämän voiklöntin avulla. Työnsin nuijan voimalla pojan takamukseen ja liikuttelin sitä edestakaisin.

Vedin perunanuijan ulos. Sen pää oli tahriutunut paskaan. Tuhahdin ja kohotin nuijan. Annoin pojalle uuden iskun, tällä kertaa voimakkaamman. Otin keittiöveitsen ja leikkasin pojan elimen ja kivekset irti. Verta tuli aivan liikaa, käteni menivät kauttaaltaan punaisiksi. Nostin elimen esiin, ja sisaressani ja minussa heräsi uusi tunne, pyhä riemu. Laitoin elimen kepin nenään ja pyörittelin sitä nuotion liekeissä.

Pian elin oli paistunut.

Mutustelimme hiljaisuuden vallitessa. Tunsin kuinka lihakimpale vajosi kurkusta vatsaan ja alkoi sulaa siellä. Nousimme ylös ja tuijotimme toisiamme silmiin. Sisareni oli niin lähellä, että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani. Suutelin Elviiraa suulle, työnsin kieleni sisään ja sivelin hänen hampaitaan. Hän teki saman minulle. Ja silloin se tapahtui. Molemmat hihkaisimme hämmästyksestä. Hameidemme etumus oli alkanut pullottaa. Riisuuduimme ja katselimme toisiamme. Molempien vitun  paikalla sojotti nyt kyrpä. Hieroin rintojani ja kirmaisin samassa laukkaan. Elviira juoksi perässäni sammaleiseen koivumetsään. Vain hopeinen nauru jäi helkkymään jälkeemme.

7.–14. drinkistä

minulla ei ole juuri muistikuvia. Sen kuitenkin tiedän, että pantua tuli ja rajusti. Törmäsimme ainakin seitsemään eri mieheen, jotka kiskoimme mukaan. Humala syveni koko ajan.

Aamuyöllä minulle sattui vahinko. Olin kyykyllään rautatieaseman takana kakalla, kun pissa tuli samaan aikaan ja lirahti suoraan pikkuhousuihin, hamekin siinä kastui. Oli pakko heittää alushousut pusikkoon. Aamujunalla oli todella ihanaa matkustaa kotiin. Haisin hirveältä, konduktööri yskähteli, tuijotti ja yskähteli, taisi pidellä nenäänsäkin. Päässä jyskytti pahin krapula sitten dinosaurusten sukupuuton. Jossain Salon kohdalla kännykkä soi. Se oli tietenkin Mimosa.

– Heräsin just. Tiedätsä minne olin sammunut? Turun Munan lastauspihalle!

Ja taas me räkätimme kuin herhiläiset.

Juna ohitti Karjaan. Aurinko oli jo korkealla, ja ikkunoiden läpi lirutteli helleaalto. Raukeus alkoi vallata jäseniäni, nojauduin taaksepäin.

Olinko onnellinen? Maailma, josta otin nautintoni, oli heitellyt minua laidasta laitaan ilman, että olisin vastustellut. Pikemminkin minä itse olin heitellyt maailmaa. Olin saanut jälleen kokea sukupuolisen rakkauden korkeimmat huiput, vuorijonon joka läpäisee hengen karttakirjan kannesta kanteen niin kuin kompassin neula. Olin ehkä itsekäs, mutta se ei tuntunut väärältä. Nyt jaksaisin taas yhden viikon työssä kirjastossa. Töiden jälkeen ei tarvitsisi nyt lähteä juomaan ja pokaamaan miehiä baareista, tai sopia tapaamisia ruokatunniksi maksullisten seuralaisten kanssa. Tunteet olivat lopultakin vain kielellisiä ilmaisuja, verbaalista peliä ja itsehypnoosia. Kun ihmisiin tutustui ja vietti aikaa heidän kanssaan, heistä paljastui aina jotain sellaista, mikä alkoi kyrpiä, tai sitten ihmiset kyllästyivät minuun. Juna kolisteli kohti kaupunkia, jossa olin syntynyt ja jossa tulisin luultavasti kuolemaan.

Olin toukka, joka koteloitui kerran viikossa ja kuoriutui murhaavan soreana perhosena, joka väisteli ahneiden lintujen nokkia niin hyvin, että linnut putosivat taivaalta ja murskaantuivat kallioon. Oli vielä monta vuotta aikaa visvaiseen vanhuuteen, aikaan jolloin miehet eivät enää haluaisi tai eivät haluttaisi.

Puhelin soi uudelleen. Se oli Kalle.

–        .……………….?

– Kävin katsomassa Mimosaa Turussa…

Puhuin pojalle vartin pehmoisia. Hän suli kuin jäätelö mikroaaltouunissa ja lupasi tulla käymään illalla.

– Rakastan sinua, älä unohda kortsuja, henkäisin ja suljin puhelimen.

Helsinki lähestyi kuin vatsahaava. Nojauduin taaksepäin silmät puoliummessa. Avasin reidet ja annoin ilmavirran helpottaa jo sängelle nousseen jalkovälin kuumotusta.

Ville Ropponen

Novelli on ilmestynyt myös Nuori Voima-lehdessä 4/2012.