Varjoja paratiisissa

Miksi matkustaa Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin 420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan kesäkuussa petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone lähti laskuun.

Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.

Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.

Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.

Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.

Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.

Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?

Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.

Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.

Ville Ropponen

Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.

Historiantulkinta kertoo nykyhetkestä?

Edellisessä M.A. Castrénin seuran jäsentiedotteessa 2/2011 ilmestyi Valentina Štšankinan kiinnostava artikkeli ”Mordva 1000-vuotisjuhlan kynnyksellä”. Artikkelissa valotetaan vuonna 2012 Mordvan pääkaupungissa Saranskissa vietettäväksi määrättyä juhlaa ja sen taustoja. On sinänsä myönteistä, että Mordva sekä ersäläiset ja mokšalaiset ovat huomion kohteena. Kulttuuritapahtumat ja vähemmistökielten ja -kulttuurien tukeminen kuulostavat mainioilta hankkeilta, jos ne eivät jää retoriikaksi. Mutta olen ymmälläni artikkelissa mainituista historiallisista faktoista, jotka lisäksi toistavat Venäjän ääni -nettilehden kesäkuun artikkelissa (http://finnish.ruvr.ru/2011/06/16/51913879.html) esitettyjä väitteitä lähes pilkulleen.

Miksi Štšankina kertoo epätarkkoja tietoja? Kaikkihan tiedämme, että mordvalaisten ja venäläisten yhteiselo alkoi – ei tuhat vuotta – vaan jo 10 000 vuotta sitten Atlantiksessa. Kun Jumala loi maailman, hän loi ensimmäisenä yhteenkietoutuneen venäläis-mordvalaisen verson, jonka sukurakkaus ja yhteistyö väräjöivät leppeässä tuulessa.

Vakavasti puhuen Štšankinan artikkeli sisältää virheellistä tietoa. Mordvalaiset eivät ole 1000 vuotta ”seisoneet Venäjän valtiojärjestelmän alkulähteillä” tai yhdessä venäläisten kanssa luoneet Venäjää. He eivät myöskään ole ”vapaaehtoisesti” liittyneet Venäjään ja sulautuneet ortodoksisuuteen. Tällainen neuvostoaikaista Venäjän ”konfliktittoman asuttamisen teoriaa” muistuttava historiankäsitys hautaa alleen kolonialistisen todellisuuden.

Sekä venäläisten, että mordvalaisten historiallisten lähteiden, kuten keskiaikaisten kronikoiden, mukaan mordvalaisheimot taistelivat venäläisten kanssa 900-luvulta lähtien. Läntiset mordvalaisheimot, jotka jäivät slaavilaisten ruhtinaskuntien valtaan jo tuolloin, ovat voineet tavallaan osallistua Kiovan Rusin muodostumiseen. Mutta on kiistanalaista onko Kiovan Rus ”Venäjän valtiollisuuden alku”. Kronikoiden mukaan venäläiset taistelivat Purgazin johtamia mordvalaisia vastaan jälleen 1220-luvulla. Vuosina 1236–1237 mordvalaiset olivat liitossa bolgaarien kanssa koettaen torjua mongolien hyökkäystä. Sittemmin mordvalaisheimot kuuluivat Kazanin kaanikuntaan.

Historiallinen tosiasia on, että pääosa mordvalaisista joutui Moskovan suuriruhtinaskunnan, myöhemmän Venäjän keisarikunnan, valtaan vasta Kazanin kaanikunnan kukistuttua 1550-luvulla.

Erityistä halua osallistua ”Venäjän valtion luomiseen” ei tunnu osoittavan sekään, että mordvalaiset kapinoivat Ivan Bolotnikovin kapinassa vuonna 1606–1607, Stepan Razinin kapinassa 1670-luvulla ja jälleen Pugatšovin kapinassa 1770-luvulla. Kronikoiden mukaan Razinin kapinassa ja sen tukahduttamistoimissa sai surmansa 10 prosenttia mordvalaisista. Vielä vuonna 1918 mordvalaiset olivat yhdessä udmurttien, marilaisten, tataarien ja baškiirien kanssa perustamassa vähemmistökansallisuuksien valtiota Idel-Uralia, jonka bolševikit kuitenkin murskasivat.

Kun tiedämme, että vähemmistökielten ja kulttuurien tukeminen on nyky-Venäjällä melko heikolla tasolla, voidaan esittää kysymys liittyykö mainittu ”mordvalaisten ja venäläisten ystävyydenjuhla” enemmänkin Kremlin viime vuosina masinoimaan suuntaukseen historian uudelleen tulkitsemiseksi. Tähän suuntaukseen on kuulunut esimerkiksi Baltian maiden neuvostomiehityksen kieltäminen ja yritys esittää tataarien vapaaehtoisesti sulautuneen Venäjän valtaan.

Ville Ropponen,

toimittaja, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu myös M.A. Castrenin seuran jäsentiedotteessa 3/2011.