Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

 

Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, kunnes neuvostomiehityksen myötä ainoaksi sallituksi taidesuuntaukseksi nousi sosialistinen realismi. Kirjailijoiden tuli valita puolensa, eikä kenellekään käynyt hyvin.

Teksti Ville Ropponen

Kun modernistikirjailija Paolo Iashvili saapui Georgian kirjailijaliiton talolle Tbilisissä heinäkuun lopulla 1937, hänellä oli mukanaan metsästyskivääri. Alkamassa oli taas yksi tappavan pitkistä liiton kokouksista, joissa aina syytettiin jotakuta “kansanviholliseksi”. Iashvili oli tehnyt kaikkensa, vääntynyt lähes rusetille, mutta Neuvosto-Georgian johtaja Lavrenti Berija oli armoton. Edessä ei ollut kuin yksi ratkaisu.

”Tässä se tapahtui”, sanoo työntekijä Georgian kirjailijatalossa johdatettuaan minut toiseen kerrokseen, syrjään tänä vuonna avatun Repressoitujen kirjailijoiden museon näyttelyalueesta.

Paikka oli aikoinaan Iashvilin työhuoneen vieressä, nurkassa ikkunan luona. Seinälle on ripustettu metallilaatta, joka kertoo kirjailijan ampuneen itsensä tällä paikalla 22.7.1937. Samaan aikaan alemmassa kerroksessa oli käynnissä liiton kokous, jossa käsiteltiin hänen erottamistaan.

Iashvilin mukana tuntui katoavan – aivan fyysisestikin – Georgian ensimmäinen kokeellisten modernistien kirjailijapolvi. Kuolinpaikan ääreen on nyt nostettu lasilaatikot, joista toisessa on täytetty leopardin pää ja toisessa täytetty vuorivuohen pää. Nämä merkilliset trofeet tuntuvat yhtä salaperäisiltä kuin koko kirjailijaryhmä Tsisperqantselebi eli ”Taivaansiniset juomasarvet”, jonka johtohahmoja Iashvili oli.

***

Lähdin Georgiaan kulkeakseni Kaukasusvuorilla, mutta kesähelteessä vastaan vieri myös paikkoja, museoita ja ihmisiä, jotka valottivat georgialaisen modernismin nousua, tuhoa ja perintöä.

Georgia itsenäistyi ensi kerran 1918, samoihin aikoihin kuin Suomi. Jos historia olisi mennyt toisin, meikäläisten kansallisromantikkojen, Leinon ja Onervan, tai Tulenkantajien ja Kiilan sukupolvelle olisi voinut käydä samoin kuin Sinisille sarville. Georgia liitettiin Neuvostoliittoon, avantgarde taittui sosialistiseksi realismiksi, ja kirjailijoiden asioita alkoi sirkuksen voimailijan tapaan taivutella teräsmies, Stalin.

Mikä ajoi Iashvilin epätoivoiseen ratkaisuun? “Taivaansinisiin juomasarviin”, eli tuttavallisemmin Sinisiin sarviin, tuntui liittyvän muitakin arvoituksia. Miksi ryhmään väitettiin kuuluvan juuri 13 kirjailijaa, vaikka heitä oli todellisuudessa enemmän? Entä mitä Sinisten sarvien tarina kertoo laajemminkin modernismin kohtalosta Neuvostoliitossa?

***

Aloitetaan ilmeisimmästä: mikä ihmeen ”Taivaansiniset juomasarvet”?

”Sininen, romantiikan väri, jonka saksalainen Novalis oli kultivoinut, edusti eurooppalaisia vaikutteita. Sarvi oli georgialainen symboli, se edusti maata, viiniä ja dionyysisyyttä”, selittää Bela Tsipuria, Ilja Tskhatshavadzen valtionyliopiston kirjallisuustieteen professori. Istumme lehmusten alla, kirjailijatalon puutarhassa, jossa toimii nyt kahvila.

Kaikki alkoi Kutaisista, Georgian kolmanneksi suurimmasta kaupungista, jonka suhde Tbilisiin on samantapainen kuin Turun suhde Helsinkiin tai Pietarin Moskovaan. Kolmetuhatta vuotta vanhan kaupungin kujat tursuavat murattia ja ruusuja sekä muistoja Sinisistä sarvista. Iashvili, Titsian Tabidze ja Grigol Robakidze, kolme Euroopassa tai Venäjällä opiskellutta nuorta kirjailijaa perusti ryhmän Kutaisissa vuonna 1916. Muut ryhmään kuuluneet kirjailijat olivat nuorempia tai liittyivät mukaan vasta 1918 jälkeen.

Perustajakolmikko tunsi toisensa jo Kutaisin gymnaasista, joka oli ytimekkäästi nimeltään ”lukio numero 1”. Jykevässä kivirakennuksessa sijaitseva koulu toimii nykyäänkin nimellä Akaki Tseretelin lukio nro 1. Nuoret kirjailijat julkaisivat symbolistisia ja dadaistisia manifesteja ja toimittivat ryhmän nimeä kantavaa lehteä.

He halusivat uudistaa georgialaista kirjallisuutta yhdistelemällä eurooppalaisen ja aasialaisen kirjallisuuden perinteitä. Ranskalaisen ja venäläisen symbolismin lisäksi Siniset sarvet ihailivat vanhaa georgialaista runoutta, kansalliskirjailija Shota Rustavelia sekä 1800-luvun alun romanttisia runoilijoita. He kritisoivat Georgian 1800-luvun lopun eurooppalais-vaikutteista realismia, joka palveli heistä liikaa georgialaista nationalismia ja reformismia.

Georgian kirjallisuusmuseon johtajan Lasha Bagradzen artikkelissaan siteeraaman Robakidzen sanoin ”Kutaisin kapakoista tuli äkkiä pariisilaisia kahviloita, joissa urkujen käheiden sävelmien ja välttämättömän mravalzamierin (georgialaisen polyfonisen juomalaulun) lisäksi kaikuivat puheissa sellaiset nimet kuin E. A. Poe ja Baudelaire, Nietzsche ja Oscar Wilde, Verlaine ja Mallarme, Konstantin Balmont ja Valeri Brjusov”.

Siniset sarvet voidaan nähdä osana Venäjän 1900-luvun alun “hopeakauden” kirjallista modernismia mutta kaukasialaisin maustein. Teostensa aiheet ryhmä haki usein kansanrunouden ja -tarinoiden perinteestä, mikä ei ole ihme Georgiassa, jossa joka maakunnalla on oma suullinen traditionsa. Lyriikassa nuoret kirjailijat murtautuivat irti mitallisuudesta käyttämään vapaata mittaa.

Iashvilin kaksikerroksinen, punatiilinen synnyinkoti seisoo yhä Kutaisin keskustan poskessa. Kaupunkia halkovan Rioni-joen Valkoisen sillan kupeesta löytyy kohta, jossa kohosi Cafe Jalta, kirjailijanalkujen tapaamispaikka. Nyt jäljellä on vain kivijalka ja vieressä keskiaikaisen kuninkaanlinnan rauniot. Tuuli nostattaa laineita Rioni-joella.

***

Sinisiin sarviin kuului eri aikoina kymmenestä viiteentoista kirjailijaa, mutta Tabidze puhui aina kolmestatoista jäsenestä. ”Se oli mystinen numero, joka viittasi taruun 13 assyrialaisesta munkista, jotka levittivät Georgiassa kristinuskoa 500-luvulla”, kertoo Tsipuria ja lisää: ”Siniset sarvet halusivat levittää runoutta”.

Sinisten sarvien miesvoittoiseen joukkoon kuului myös salaperäinen “kätketty sisar”. ”Paolo Iashvili loi mystisen pseudonyymin, Elene Darianin, jonka nimellä hän julkaisi runoja. Ne oli kirjoitettu naisen näkökulmasta – aikanaan ne olivat eroottisesti rohkeita. Dariani, joka viittaa Wilden Dorian Grayhin, oli muka niin ujo, ettei voinut esittää itse runojaan ja Iashvilin piti resitoida ne”, selittää Tsipuria.

Iashvilin aikoinaan tuntenut nainen, Elene Bagradze, väitti 1950-ja 1960-luvuilla olevansa Dariani ja vaati tekijyyttä runoihin. Väitteet nostettiin uudelleen esiin 1990-luvulla. Esimerkiksi kirjallisuusmuseon johtaja Lasha Bagradze on esittänyt Elenen olevan runojen todellinen tekijä.

”Todisteita näille väitteille ei kuitenkaan ole”, sanoo Tsipuria. Hänen mukaansa valtaosa georgialaista tutkijoista pitää nykyään Darianin runoja Iashvilin sepitteinä.

Siniset sarvet lähtivät vuonna 1918 levittämään runoutta Tbilisiin, itsenäistyneen Georgian pääkaupunkiin. Venäjän vallankumousta seurannut sisällissota ajoi sinne pakolaisiksi venäläisiä modernisteja. Oli nälänhätää ja epidemioita, mutta myös taiteellinen vapaus. Tbilisistä kehkeytyi toviksi avantgarde-taiteen metropoli.

Iashvili ja muut Siniset sarvet perustivat lehtiä ja kirjallisia kabareita, kuten Kimerioni (”Khimaira”)-klubin. Futuristiakatemia-klubin ohella siitä tuli tärkeä kirjallinen kohtaamispaikka. Yhdessä venäläisten avantgardistien kanssa Siniset sarvet oli mukana julkaisemassa sittemmin maineikkaita antologioita Fantastišeski kabatšok (”Fantastinen kapakka”) ja H2SO4. Jälkimmäisen nimi viittasi rikkihapon kemialliseen kaavaan. Tbilisin kuumista lähteistä pulppuaa edelleen rikkipitoista vettä, joka pyörittää myös kaupungin kuuluisia, historiallisia kylpylöitä.

Kimerioni-klubin rakennus on nyt osa Rustavelin draamateatteria Tbilisin vilkkaan pääkadun varrella. Aulassa on yhä näkyvillä joitakin freskoja, joita maalasivat ajan avantgarde-taiteilijat, kuten Lado Gudiashvili, Sergei Sudeikin ja Kirill Zdanevitš.

Poreileva aikakausi tyrehtyi vain kolmen vuoden päästä, kun puna-armeija miehitti Georgian kevättalvella 1921.

***

”Siniset sarvet reagoivat kielteisesti miehitykseen ja ottivat aktiivisen roolin sekavassa tilanteessa. Iashvili ja Tabidze osallistuivat vapaaehtoisiin aseettomiin partioihin, jotka pyrkivät suojelemaan siviilejä puna-armeijan puhdistuksilta ja ryöstelyltä”, selittää Tsipuria.

Kirjailijoilla oli myös yhteyksiä georgialaissyntyisiin bolševikkeihin, jotka olivat usein heidän ikätovereitaan ja käyneet samoja kouluja Kutaisissa. Iashvilin ehdotuksesta neuvostovalta luovutti konjakkitehtailija Davit Sarajishvilin itselleen rakennuttaman kartanon kirjailijaliitolle: siitä tehtiin kirjailijatalo.

Aluksi bolševikkivalta koetti houkutella kirjailijoita puolelleen, kuten muuallakin neuvostovaltiossa, laskemalla heidät ”myötäilijöiksi”, joihin suhtauduttiin kärsivällisesti. Vastarinta, mielenosoitukset, mellakat ja sissitoiminta vuorilla kuitenkin jatkuivat Georgiassa, ja elokuussa 1924 Georgian pakolaishallitus järjesti kansannousun. Se nujerrettiin verisesti: jopa 12 000 ihmistä sai surmansa taisteluissa ja joukkoteloituksissa – mukana Iashvilin veli. Tämän jälkeen”myötäilijöitä” ei Neuvosto-Georgiassa enää suvaittu. Kirjailijoiden tuli valita puolensa ellei halunnut vaieta tai paeta.

”Miehityksen jälkeen Georgiasta emigroitui vain vähän kirjailijoita, kuten puolalais-georgialainen Ilja Zdanevitš. Kirjailijat eivät vielä 1920-luvulla tajunneet täysin neuvostovallan ankaruutta. Pian heille ei enää myönnetty maastapoistumislupia”, sanoo Tsipuria.

Vaikka ensimmäiset kirjailijoiden sortotoimet alkoivat heti miehityksen jälkeen, 1920-luvun Neuvostoliitossa harjoitettu korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka loi myös mahdollisuuksia georgiankieliselle kirjallisuudelle. Kirjoja julkaistiin enemmän kuin koskaan, ja kirjallisuuselämä oli aluksi vilkasta. Monet taiteelliset ryhmät Sinisistä sarvista futuristeihin saivat vielä toimia vapaasti, vaikka proletaarikirjailijat hyökkäilivätkin heitä vastaan lehdistössä.

Venäläisten kirjailijoiden tapaan Siniset sarvet pakotettiin sopeutumaan uuteen todellisuuteen. ”Heitä myös houkuteltiin etuuksilla. Heidän kirjojaan julkaistiin laajoina painoksina, ja heitä pidettiin neuvostogeorgialaisen kirjallisuuden johtajina. Sinisten sarvien neuvostoaikaisista teksteistä löytyy silti paljon rivien välistä kritiikkiä”, toteaa Tsipuria.

***

Neuvostoliiton valtataistelun voittanut Stalin aloitti kulttuurivallankumouksen 1930-luvun alussa. Nyt kommunismi oli tarkoitus takoa valmiiksi. ”Uuden ihmisen” muovaamisessa taiteilla oli tärkeä propagandistinen tehtävä, ja erityisesti kirjallisuus sai toimia lipunkantajana. Kilpailevat kirjailijaryhmät, mukaan lukien Siniset sarvet, lakkautettiin vuoteen 1932 mennessä. Ainoaksi sallituksi suuntaukseksi tuli sosialistinen realismi. Etenkin modernistiset tyylikeinot tuomittiin ”dekadentteina”, ”ääri-individualistisina” ja ”formalistisina”.

Tässä vaiheessa johtavien Sinisten sarvien kirjailijoiden tiet erosivat. Jo pitkään neuvostovaltaa kritisoinut ryhmän perustajajäsen Robakidze loikkasi Saksaan vuonna 1930. Emigraatiossa hän tutustui Stefan Zweigiin ja kirjoitti Georgiaan sijoittuvia romaaneja, joista eräässä piirsi Stalinista kuvan kammottavana despoottina.

Iashvili ja Tabidze taas saavuttivat 1930-luvun alussa kuuluisuutta Georgian ulkopuolella, kun heidän runouttaan käännettiin venäjäksi. Venäjäntäjänä toimi kirjailijoihin tutustunut Boris Pasternak, tuleva Nobel-kirjailija. Monet hänen käännöksensä syntyivät Tbilisissä Tabidzen asunnolla, jossa tänä päivänä toimii kotimuseo.

Pasternak oli suorastaan hullaantunut Georgiaan. Tämä näkyy venäläisrunoilijan kokoelman Toinen syntymä (1932) runoissa, joissa “Gruusia” on korkean hengenelämän ja luonnollisen järjestyksen tyyssija, jota kannattelee elävä yhteys kansalliseen kulttuuriin, historiaan ja tarustoon.

Pasternakin runoissa Kaukasuksen vuorimaisema metaforisoituu. Hän ikään kuin siirtää 1800-luvun venäläisten runoilijoiden harrastaman Kaukasuksen romantisoinnin – ja myöhemmän yrityksen korvata romanttinen kuva realistisella – sosialistiseen tulevaisuuteen. Eräässä kokoelman runoista ”etäisyys sosialismiin” suhteutetaan georgialaiseen maisemaan. Vuorten ylittäminen on metafora kommunismin ”lopullisesta voitosta”. Runoilija antaa ikään kuin ymmärtää, että matkan pää, Georgia, on jo toteutunut utopia. Pasternakille sosialismi ei ollut ensisijaisesti taloudellinen teoria vaan eettinen periaate.

Pasternakin lisäksi Sinisten sarvien kirjailijoita venäjänsi Osip Mandelštam – joskaan hän ei arvostanut heitä kovin korkealle. Mandelštamista georgialaiset olivat lähinnä ranskalaista runoutta jäljitteleviä provinssikirjailijoita.

Käännökset vaikuttivat nostavan Iashvilin ja Tabidzen keskeisten neuvostokirjailijoiden joukkoon, ja he osallistuivat myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokoukseen 1934 pitäen siellä puheenvuorot. Kirjailijat sopeutuivat poliittisesti, ja Iashvilin tekstit muuttuivai aiempaa ideologisemmiksi, Tabidzen ylistykset “sosialismin rakentamiselle” olivat sen sijaan puolivillaisia. Kumpikaan kirjailijoista ei suostunut luopumaan modernistisesta tyylistään.

Georgian johtajaksi noussut Lavrenti Berija liehitteli Iashvilia ja Tabidzea, vaikka suhtautui muuten älymystöön entistä ankarammin. Berija veti molemmat runoilijat mukaan valtiolliseen byrokratiaan. Iashvilista hän teki peräti Transkaukasian neuvostotasavallan keskuskomitean jäsenen, ja kirjailija palkittiin työn punaisen tähden kunniamerkillä. Jopa vastahakoinen Tabidze istutettiin Tbilisin neuvostoon. Kun kirjailijat tajusivat osallistumisen hinnan, oli jo myöhäistä perääntyä.

***

Tbilisin kirjailijatalon Repressoitujen kirjailijoiden museossa on esillä yhteiskuvia, joissa tuomittujen kirjailijoiden kuvat on mustattu. Valokuvat ovat suuren terrorin ajalta 1936–1938. Tuolloin Stalinin suursiivous pyyhki läpi neuvostoyhteiskunnan, mukaan lukien Neuvosto-Georgian. Taiteen kentältä lakaistiin kadoksiin viimeisetkin modernismin edustajat – tosin silloin tuomituksi joutuminen ei enää välttämättä vaatinut erityisiä syitä.

Georgian 10. puoluekokouksessa toukokuussa 1937 Berija julkisti raportin, joka määritteli kunkin kirjailijan poliittisen luotettavuuden, onnistumiset ja virheet.

Kirjailijat alistettiin syksyyn asti kestäviin kirjailijaliiton maraton-kokouksiin. Ne kestivät tavallisesti iltaseitsemästä aamuyölle. Listojen mukaan leimatut kirjailijat pakotettiin tunnustamaan nykyiset ja menneet, joskus ajallisesti hyvinkin kaukaiset ”erheensä” ja ”rikoksensa” sekä yhteydet jo pidätettyihin kollegoihinsa. Muiden kirjailijoiden oli selvitettävä suhteensa syytettyyn ja yhdyttävä syytteisiin. Syytetyt tavallisesti erotettiin kirjailijaliitosta, mitä seurasi lähes aina pidätys. Joskus NKVD:n eli Neuvostoliiton sisäministeriön agentit odottivat jo kirjailijatalon eteisessä. Eräiden kohdalla liiton päätöslauselma vaatii suoraan henkilöiden ”fyysistä tuhoamista”.

Vain kaksi nimeä poistettiin syytettyjen listalta: georgian suosituimmat runoilijat Galaktion Tabidze ja Ioseb Grishashvili. Berija suojeli heitä samoin kuin Stalin suojasi joitakin omia suosikkejaan, kuten Pasternakia tai Mihail Šolohovia.

Berija painosti kovasti Iashvilia. Tämän ja Tabidzen kohdalla painoi se, että he olivat tavanneet Neuvostoliitossa 1936 vierailleen ranskalaiskirjailija André Giden. Ranskaan palattuaan Gide kirjoitti Neuvostoliitosta hyvin kielteisen kirjan. Kaikki Gidelle vieraanvaraisuutta osoittaneet saivat leiman otsaansa. Georgialaiskirjailijoiden lisäksi näin kävi esimerkiksi venäläiselle Boris Pilnjakille, joka ammuttiin 1938.

Iashvili oli yrittänyt harjoittaa kirjallista itsekritiikkiä julkaisemalla runon ”Petturi André Gidestä”, mutta se ei enää auttanut. Kirjailija pakotettiin nimeämään ”kansanvihollisiksi” joukon kollegoitaan ja ystäviään ja kannattamaan heidän erottamistaan kirjailijaliitosta. Tässä vaiheessa Iashvili kirjoitti sydäntäsärkevät jäähyväiset vaimolleen ja tyttärelleen – kirjeet löytyvät nykyään Repressoitujen kirjailijoiden museosta.

Viimeisenä niittinä Berija vaati Iashvilia tuomitsemaan elinikäisen ystävänsä Titsian Tabidzen. Sitä Iashvili ei voinut enää tehdä.

Kirjailijan itsemurhan jälkeen kirjailijaliitto hyväksyi lauselman, jossa Iashvilin sanottiin teeskennelleen kirjailijaa osallistuessaan maanpetturuuteen ja vakoiluun; hänen itsemurhansa oli ”provokatiivinen teko, joka herättää inhoa ja suuttumusta jokaisessa kunnollisten neuvostokirjailijoiden tapaamisessa”, kirjoitetaan liiton kokouksen pöytäkirjassa. Vain Tabidze kieltäytyi kannattamasta päätöstä ja käveli ulos kokouksesta.

Liiton kokouksissa vain prosaisti Konstantin Gamsakhurdia, Stalinin suosikki, osoitti ällistyttävää rohkeutta puolustaessaan Tabidzea verraten tapahtumia jopa Natsi-Saksan vainoihin. Tabidze ei itse enää osallistunut kokouksiin. Yhdessä viimeisistä runoistaan hän kirjoitti:

Tulee vielä moninaisempi aika,

kenties Pontus Euxine kuivahtaa,

ja silti runoilijan kurkku, halkaistu korvasta korvaan,

elää säkeiden jokaisessa atomissa. (Suom. Ville Ropponen, suom.huom.“Pontus Euxine” eli Mustameri)

Tabidze pidätettiin syksyllä. Ei auttanut, vaikka hän kuulusteluissa myönsi ”neuvostovastaisten” toimiensa yhteishenkilöksi vain georgialaisen 1700-luvun runoilija Belikin. Musta huumori ei uponnut NKVD:hen. Runoilija tuomittiin kuulumisesta fasistiseen järjestöön ja vakoilusta Ranskan hyväksi. Tabidze ja hänen ohellaan lähes kaikki Sinisiin sarviin kuuluneet georgialaiset modernistit ammuttiin.

***

Sinisistä sarvista ainoat jotka säilyivät hengissä, Kolau Nadiradze ja Sergo Kldiashvili, pelastuivat sattumalta. Heidät kyllä pidätettiin, mutta NKVD:n kuulustelija joutui terrorin pyörteissä itsekin pidätetyksi ja heitä koskevat tiedot hukkuivat, jolloin kirjailijat yllättäen vapautettiin.

Suuressa terrorissa neljäsosa eli yhteensä 90 Georgian kirjailijaliiton jäsenistä teloitettiin ja paljon useampi viskattiin Gulagiin. Kaikkiaan Stalinin aikana menehtyi noin 200 georgialaista kirjailijaa. Terrori iski kaikista raskaimmin Neuvostoliiton vähemmistöihin. Esimerkiksi ukrainalaisista kirjailijoista 1930–luvun vainoissa teloitettiin tai vietiin leireille lähes 90 prosenttia.

”Georgialainen modernismi kesti vain lyhyen ajan, 10–12 vuotta, mutta modernistit onnistuivat luomaan todella tärkeitä asioita, mikä auttoi pitämään Georgiassa yllä kiinnostusta länsimaiseen kirjallisuuteen. Myös neuvostoaikoina georgialaiset lukijat saivat kosketuksen niin sanottuun vapaaseen maailmaan Sinisten sarvien perinnön kautta”, tähdentää Bela Tsipuria.

Viimeinen Sinisistä sarvista, Nadiradze, ehti elää aikaan, jolloin taas uskalsi olla kriittinen. Vuonna 1985 jo 90-vuotias runoilija julkaisi 1969 kirjoittamansa runon 25 tebervali (”25. helmikuuta”), joka käsitteli vuoden 1921 puna-armeijan miehitystä. Repressoitujen kirjailijoiden museossa esillä olevassa runossa Nadiradze kirjoittaa:

Punalipun alla, päät pystyssä,

valkean ratsun jäykin askelin,

kuolema saapui kiiltävä sirppi kädessä!

Surulunta satoi, peittäen Tbilisin.

Ääneti oli Siionin kirkko, sen kansan mykistyminen tyrmäsi. (suom. Ville Ropponen)

Tsipurian mukaan moderneilla georgialaisilla kirjailijoilla oli jo neuvostoaikoina suhde Sinisten sarvien tuotantoon – erityisesti ryhmän patrioottisiin runoihin.

”Sinisten sarvien symbolistinen tuotanto taas ei ollut neuvostoaikoina kovin ymmärrettyä. Se löysi laajempaa mielenkiintoa vasta Georgian itsenäistyttyä 1990-luvulla, kun kiinnostus Sinisiä sarvia sekä georgialaista futurismia kohtaan nousi vahvasti”, sanoo avantgardea, georgialaisen kirjallisuuden sovjetisointia, modernismia ja postmodernismia laajasti tutkinut Tsipuria.

Kirjailijatalon puutarhan keskellä seisoo suuri, ryhmyinen lehmusveteraani. Se on nähnyt kirjailijoiden tulevan ja menevän. Yhdelle puun oksalle on sinitiainen tehnyt pesänsä: poikasten sirkutus kantautuu maahan asti.

Lähteet:

Dzhintsharadze, Dinara: Poetitšeskaja letopis. Metsniereba 1979.

Kikodze, Archil: The repressed writers of Georgia. Writers' house of Georgia 2022.

Pastenak, Boris: Sisareni elämä. Valik. ja suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus 2003

Rayfield, Donald: Stalin and his hangmen. Penguin books 2004.

Rayfield, Donald: Georgian literature – a history. Routledge 2010.

Internet-lähteet

Lasha Bagradze: “The exuberant life and tragic death of the Blue Horns“ 2018. (https://civil.ge/archives/244366)

Tbilisin Georgian kirjailijaliiton museoidun talon nettisivut: https://writershouse.ge/index.php?m=135

Kirjoittajan tekemät haastattelut:

Bela Tsipurian haastattelu Tbilisissä 28.7.2023.

Kvicha Vashakmadzen haastattelu Kutaisissa 30.7. 2023.

Kirjoittaja on esseisti, tietokirjailija ja Nuori Voima-lehden Kaukasian kirjeenvaihtaja – ainakin tässä numerossa.

Artikkeli on ilmestynyt Nuori Voima-lehden numerosssa 5/2023.

Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen

Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?

Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.

Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.

Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?

Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.

Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.

Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).

Kirjailijat diktatuurin ansoissa ja pauloissa

Stalinin vainojen tunnetuimmat kirjailijauhrit Osip Mandelštam ja Isaak Babel eivät taipuneet sosialistiseen realismiin.

Ville Ropponen

Toukokuun puolivälissä 1934 Osip Mandelštamin ovikello soi aamuyöllä. Salaisen poliisin agentit saapastelivat sisään. Kirjailija pidätettiin. Hänen juttunsa tutkija Šivarov oli kirjallisuusekspertti ja teki selväksi, että kyse oli runoudesta.

Tutkija ojensi paperin, jossa oli pilkkaruno Stalinista ja kysyi oliko Mandelštam kirjoittanut sen. Hän myönsi.

”Mistä syystä olette kirjoittanut sen?” Šivarov kysyi.

”Koska vihaan fasismia”, runoilija vastasi.

Mandelštam oli esittänyt jo edellisenä syksynä kirjoittamaansa runoa illanistujaisissa – sen kuuli tosin vain kymmenkunta ihmistä. Runo kertoo ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle – nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon” (Mandelštam: Kivitauluoodi, 34).

Runossa Stalin tukahduttaa keskustelun ja pelaa puoli-ihmisten palveluksilla. Stalinin ulkonäköä solvataan. Hänen sanotaan nauttivan tapattamisesta. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” irvailee Stalinin syntyperää, olihan hän kotoisin Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mikä ihme sai runoilijan heittäytymään tähän tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta vaan itsemurha?

Stalinin kulttuurivallankumous alkoi vuonna 1932: nyt taiteet nähtiin ”rintamina” taistelussa kansan koulimiseksi kommunismiin. Stalin piti kirjallisuuden vaikutusta yleiseen mielipiteeseen erityistärkeänä, ja olihan Stalin nuorena julkaissut itsekin runokokoelman. Kiistelevät kirjailijaryhmät lakkautettiin, perustettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitto, jonka johtoon istutettiin Maksim Gorki.

Kirjailijat piti panna palvelemaan valtion ideologiaa suoltamalla kansanjoukoille yksinkertaista kertomakirjallisuutta sosialistisen realismin raameissa. Suuntaus määräisi mistä aiheista ja miten kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Gorkin luona järjestetyssä tilaisuudessa Stalin nosti maljan ”kirjailijoille – ihmissielun insinööreille”. Moni kirjailija hurrasi.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Vielä 1920-luvulla suvaittuja modernistejakin painostettiin nyt sosialistiseen realismiin. Arkistoissa säilyneiden turvallisuuselinten raporttien mukaan osa kirjailijoista harasi vastaan ja esitti kovaakin kritiikkiä. Se onnistui yhä 1930-luvun alussa, mutta ei kauaa. Tulevaa ennakoi kesällä 1934 kirjailijakenttää ravistellut ”Mandelštamin juttu”.

Mandelštam oli vanhan polven mestari. Hän oli jo ennen vallankumousta tunnettu runoilija, akmeisti, jonka sivistynyt lyriikka ammensi niin antiikista, keskiajan Italiasta kuin nykyajastakin. Häntä pidettiin kielinerona ja erityisesti metaforien taiturina.

Monien kirjailijoiden tapaan Mandelštam oli käynyt 1920-luvulla henkistä painia neuvostovallan kanssa. Runoissaan ja esseissään hän tosin käytti kiertoilmaisuja ja puhui ”aikakaudesta”, ”valtion ahneudesta” ja humanismin kohtalosta.

Hän oli jäänyt Neuvostoliittoon, koska kannatti sosialismia, vaikka ei pitänytkään bolševikkivallasta eikä hyväksynyt diktatuuria. Hän puolusti taiteen riippumattomuutta 1920-luvun loppua kohden koko ajan yksinäisempänä äänenä.

Mandelštam oli myös yrittänyt sopeutua. Koettanut jopa alkaa kirjoittaa vaaditulla tavalla. Se ei onnistunut, ja niinpä hän vaikeni runoilijana 1920-luvun jälkipuoliskon. Vuonna 1930 runoilijalle myönnettiin eläke ”palveluista venäläiselle kirjallisuudelle ja mahdottomuudesta käyttää kyseistä kirjailijaa neuvostokirjallisuudessa”.

Mandelštam ei suostunut vetäytymään. Runosuoni pulppusi taas ja sylki nyt ulos kriittisiä säkeitä.

Stalin-epigrammi kasvoi kevätkesän 1933 kokemuksista Krimillä.

Etelään lomalle lähtenyt Mandelštam oli shokeerattu. Kevät kukki parhaassa terässään, mutta kaikkialla vaelteli maatalouden kollektivoinnin uhreja, nälkään kuolemaisillaan olevia pakolaisia Ukrainasta ja Kubanilta.

Pakolaiset elivät zemljankoissa, maakorsuissa, kuin jotkin esihistorian ihmiset. Törmääminen kollektivointiin avasi Mandelštamin silmät lopullisesti neuvostovaltion todellisuudelle.

Ja nyt runoilija oli vangittu. Kenties Mandelštam oli tarkoitus viskata Gulagiin, mutta sitten Stalin muisti, että elokuussa 1934 järjestettäisiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokous, jossa sosialistinen realismi julistettaisiin valtasuuntaukseksi. Tapahtumaa ei voinut häiritä.

Stalin tahtoi lisäksi luoda kuvaa Neuvostoliitosta sivistyksen linnakkeena vastapainona Euroopan kehitykselle, jota leimasi Italian fasismi ja Hitlerin valtaannousu. Natsit polttivat kirjoja ja vainosivat vasemmistolaisia. Stalin halusi näyttää Neuvostoliiton olevan eri maata ja vetää maailman vasemmistolaiset sen helmoihin.

Niinpä Stalin viestitti Mandelštamin jutun tutkijalle Šivaroville käskyn: ”eristettävä, mutta säilytettävä”. Minne siis päätyisi runoilija, joka ajan kehyksessä sai ”lievän” rangaistuksen – vain viisi vuotta karkotusta?

Samaan aikaan Isaak Babel törmäsi vaatimuksiin sovittaa kirjoittamisensa oikeaoppiseen kaavaan. Kirjailija osoittautui kovakorvaiseksi.

Vuonna 1931 hän matkusti Ukrainan maaseudulle perehtyäkseen käynnissä olevaan kollektivointiin. Reissun pohjalta Babel kirjoitti novellin ”Gapa Guzva”, joka ei päinvastoin kuin monet ajan kirjoitukset ollut kollektivoinnin ylistyslaulu.

Novellin nimihenkilö Guzva on rempseän seksuaalinen maalaisnainen. Hän jättää varjoonsa puoluebyrokraatit, jotka tulevat kylään esittelemään kollektivointia. Guzva on kiinnostunut kollektivoinnista vain eroottisessa mielessä. Nainen vierailee puoluevirkailija Osmolovskyn luona näyttääkseen, millaista vapaata seksiä hän odottaa tulevaisuuden kolhoosissa.

Roisin pilailun lisäksi tarinassa ei ole minkäänlaista poliittista tendenssiä, päinvastoin kuin odotettiin. Novellin jakso, jossa kylän nuorikkojen hääyön jälkeen mökin katolle vedetään punalippuun vertautuva verinen lakana, on jo melko uskallettua poskensoittoa. Babel alkoi näyttää kirjalliselta pikkupedolta, joka ei kyennyt muuttumaan.

Babelin suhde valtaan olikin kaksijakoinen. Hän kirjoitti vallankumouksesta ja uuden yhteiskunnan käänteistä, mutta kriittisellä asenteella, pureutuen rohkeasti väkivaltaan ja valtaorganisaatioihin. Gorkin suojattina ja uuden proosan lupauksena hän nousi 1920-luvulla valtavaan maineeseen. Hänen suosituimpia teoksiaan olivat sisällissotaa kaunistelematta kuvaava episodiromaani Punainen ratsuväki (1926) ja tarinakokoelma Odessalaisia (1927), joka sijoittuu kirjailijan synnyinkaupungin rikollismaailmaan.

Babel ei pyrkinyt venäläisen kirjallisuuden perinteiseen psykologiseen realismiin vaan ekspressiivisiin tehoihin. Hän sekoitti usein tyylilajeja ja vatkasi mukaan groteskia ja erotiikkaa. Babelin proosan voima syntyy värien ja sävyjen räiskeestä, tapahtumien ja rytmin dynamiikasta, yllättävästä huipennuksesta, harkitusta rakenteesta ja hiotusta sanonnasta.

Teksti on konkreettista ja kihisee ironiaa. Kirjallisen periaatteensa Babel ilmaisee novellissa ”Guy de Maupassant” (1932): ”Mikään rauta ei tunkeudu ihmissydämeen niin kylmästi kuin oikealla hetkellä pantu piste.”

Nuiva arvostelu ja julkaisuvaikeudet johtivat 1930-luvun alussa siihen, että myös Babel vaikeni kirjailijana, vaikka teki leipätöikseen käsikirjoituksia elokuvastudioille.

Kirjailijaliiton perustamiskokouksessa Babelia kritisoitiin ”alhaisesta tuottavuudesta”. Hän vastasi olevansa ”mestari uudessa kirjallisessa genressä, hiljaisuuden genressä”.

Vuodesta 1935 lähtien Babel silti työskenteli peräti kahden eri romaanikäsikirjoituksen kimpussa. Molemmista romaaneista ilmestyi vain katkelmia lehdissä.

Ensimmäinen käsikirjoitus ruoti kollektivointia. Säilynyt julkaisematon novelli ”Koluvjuška”, joka on ”Gapa Guzvan” tapaan luultavasti romaanin osa, keskittyy kollektivoinnin uhreihin ja vaikutuksiin maataloudelle. Novelli on täynnä väkivaltaa. Nähtävästi Babel pyrki kuvaamaan tapahtumia aivan liian todenmukaisesti, jotta sellaista olisi saanut julki.

Toinen käsikirjoitus kertoi Tšeka-NKVD:sta.

Maksim Gorki kuoli kesällä 1936. Se oli kova isku Babelille, joka menetti ystävän ja suojelijan. Syksyllä kukistui NKVD:n johtaja Genrih Jagoda, joka oli kuulunut Gorkin lähipiiriin. Babel tunsi verkon kiristyvän ympärillään.

Noihin aikoihin kaikilla vähänkin merkittävämmillä kirjailijoilla oli suhteita puoluejohtajiin ja turvallisuuselimiin. Niin Babelillakin. Gorkin kuoleman jälkeen hän tarvitsi uusia tukijoita.

Nikolai Ježovin noustessa NKVD:n johtajaksi Jagodan tilalle Babel äkkäsi tilaisuutensa: hän tunsi Ježovin takavuosilta. Ja mikä parasta, hän tunsi myös Ježovin vaimon Jevgenian, jonka mies veti mukanaan valtaan. Jevgeniasta, johon Babel oli tutustunut 1927 Berliinissä, tuli kirjailijalle suorastaan kuoleman suudelma.

Berliinissä Neuvostoliiton lähetystössä työskennellyt Jevgenia oli tavannut Pariisiin matkalla olleen Babelin, ensimmäisen kirjailijakuuluisuutensa. Heidän välilleen syttyi intohimoinen suhde, joka jatkui vielä Jevgenian palattua Moskovaan.

Vuodesta 1930 lähtien Jevgenija oli ollut aviossa Ježovin kanssa, mutta he elivät Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä -romaanin ihanteiden mukaan, vallankumouksellisten tyyliin vapaassa suhteessa, mikä ei ollut noina vuosina epätavallista. Jevgenija ryhtyi propagandalehti SSSR na Stroiken (”Neuvostoliitto rakenteilla”) päätoimittajaksi, ja kesällä 1936 hän pyysi Babelin mukaan lehden toimituskuntaan. Heidän suhteensa jatkui.

Stalinin määräyksestä Ježov käynnisti suuren terrorin syksyllä 1936. Seuraavan kahden vuoden aikana puolueesta, älymystöstä ja kansan parista puhdistettiin lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan pari tuhatta kirjailijaa pidätettiin. Vain 500 heistä selvisi, monet kärsittyään vuosia leireillä.

Sadat kirjailijat teloitettiin. Mandelštamin ja Babelin lisäksi tunnetuimpia terrorin kirjailijauhreja ovat Boris Pilnjak, Nikolai Kljujev ja Daniil Harms.

Myös kirjoja puhdistettiin. 1930-luvun lopulla yli 7800 nimikettä lähes 2000 kirjailijalta poistettiin kirjastoista. Mutta ei näitä 25 miljoonaa nidettä sentään poltettu, vaan niistä tehtiin kierrätyspaperia, jolle painettiin oikeaoppisten kirjailijoiden soveliaita teoksia.

Samaan aikaan kun Ježov pidätytti, kuulusteli ja murhasi uhrejaan, hänen vaimonsa vietti riehakasta kirjallisuuselämää. Jevgenia alkoi pyörittää kotonaan kirjallista salonkia, jossa vierailivat Babelin lisäksi monet muut kirjailijat, kuten Mihail Šolohov ja Vasili Grossman, toimittaja Mihail Koltsov, elokuvajaohjaaja Sergei Eisenstein ja jazz-laulaja Leonid Utjosov.

Babel kertoi vaimolleen salonkikäyntien olevan ”ammatillisia” ja liittyvän lisäksi haluun pitää yhteyttä puoluejohtajiin. Tämä olikin varmasti osasyy. Mutta oliko Babel lisäksi koukussa Jevgenijaan, vaikka tämä hänen lisäkseen muhinoi ainakin Šolohovin, Utjosovin ja monen muun kulttuurielämän vaikuttajan kanssa? Lähes kaikille heistä naisesta tuli musta leski.

KGB:n kirjallisuusarkistoja tutkinut Vitali Šentaliski uskoo, että Babelin kiinnostus Ježoveita kohtaan kumpusi ennen muuta kirjallisista intresseistä. Hän oli kerännyt materiaalia turvallisuuselimiä käsittelevää teosta varten, haastatellut johtavia tšekistejä ja merkinnyt tarinoita muistiin.

Liikkui jopa huhuja, että hänen romaanistaan olisi painettu pari kopiota Stalinia ja muita johtajia varten, mutta se ei olisi saanut julkaisulupaa.

Romanssi NKVD:n johtajan vaimon kanssa oli lopulta enemmän uhka kuin siunaus. Vapaan suhteen ihanteista huolimatta Ježov oli mustankipeä. Hän asetti Babelin tarkkailuun kerätäkseen kirjailijasta kompromaattia.

Ježovia informoitiinkin, että Babel oli puhunut käynnissä olevasta terroriaallosta ja väittänyt, että ihmisiä katoaa valtavalla tahdilla. Hän oli verrannut Neuvostoliiton vainoja Hitlerin Saksan vastaaviin.

Ježov kyttäsi myös Šolohovia ja asetutti salakuuntelulaitteita tämän huoneeseen Natsionalnaja-hotellissa. NKVD-johtaja oli pimahtaa lukiessaan pikkutarkan kuvauksen siitä, kuinka Šolohov ja Jevgenija suutelivat ja menivät sänkyyn. Šolohov tajusi olevansa tarkkailussa ja valitti puoluejohdolle. Stalin kutsui Ježovin politbyroohon, jossa hän sai pyytää Šolohovilta anteeksi.

Terrorin jyllätessä monet kirjailijat uskoivat, ettei Stalin tiedä tapahtumista, mutta Babel oli asioista paremmin perillä.

”Ei ole kysymys Ježovista. Hän on aktiivinen, mutta ei hän ole kaiken takana”, Babel sanoi Moskovassa vuodenvaihteessa 1937–1938 vierailleelle Ilja Ehrenburgille.

Osip Mandelštam karkotettiin Voronežiin, Keski-Venäjälle. Karkotusajan runot merkitsivät hänen tuotantonsa huippua. Niissä näkyy kiitollisuus elämästä ja oman kohtalon hyväksyminen. Runoilija tajusi koston vain lykkääntyneen.

Kirjallisuudentutkija Benedikt Sarnovin mukaan Stalin tahtoi aina, että ihminen tuhoutuessaan rakastaisi häntä. Siihen tähtäsi Mandelštamin ”lievä” rangaistus.

Näin vaikuttikin tapahtuvan, kun Mandelštam kirjoitti laajan oodin Stalinille. Näin alkaa ”Oodi Stalinille”-runon toiseksi viimeinen osa:

Stalinin katseesta vuori halkesi,

ja etäällä tasanko siristeli silmiään

kuin meri vailla ryppyjä...

(Kivitauluoodi, 37)

Oodin kirjoitusaika on kevättalvi 1937, jolloin uutiset suuresta terrorista olivat kai jo kiirineet Voronežiin. Ehkä Mandelštam toivoi pelastavansa runolla itsensä ja vaimonsa?

Runo ei Mandelštamin kykyihin verrattuna ole kovin kaksinen, mutta ei se ole pikaisesti rustattua roskarunouttakaan. Koko seitsenosaisen oodin ruotsintaneet Bengt Jangfeldt ja Göran Sonnevi näkevät runossa synkän lumovoiman, jonka yhdelle henkilölle äärimmilleen keskittynyt valta saattoi herättää.

Mandelštamin lisäksi aniharva kirjailija oli uskaltanut pilkata Stalinia. Mutta kuten Sarnov huomauttaa, kirjoitettuaan Stalin-oodin Mandelštam henkisesti antautui ja tavallaan hän sitten joutikin kuolla.

Mandelštam pidätettiin toukokuussa 1938. Samasta syystä kuin aiemminkin, ”vastavallankumouksellisesta agitaatiosta”, hänelle lätkäistiin viisi vuotta pakkotyötä Kolymassa. Ajan mittatikulla se oli lievä rangaistus, mutta runoilijan heikkoon kuntoon nähden kyse oli kuolemantuomiosta.

Mandelštam menehtyikin jo marraskuussa Vtoraja retška -kauttakulkuleirillä Vladivostokin poskessa.

Isaak Babelille kuulunut huvila, josta kirjailija pidätettiin toukokuussa 1939, seisoo yhä Moskovan liepeillä. Peredelkinon entinen kirjailijakylä on tosin nyt enemmän uusrikkaiden kuin taiteilijoiden suosiossa. Räikeänvihreän metalliaidan ympäröimässä rakennuksessa mikään ei muistuta Babelista.

NKVD:n agenttien tehdessä kotietsintää kirjailija ja hänen vaimonsa istuivat käsi kädessä. Agentit sulloivat Babelin käsikirjoitukset, muistikirjat ja kirjeet laatikoihin, jotka vietiin pois.

Babelin vaimo sai tulla mukana NKVD:n päämajaan Lubjankaan asti samassa kyydissä miehensä kanssa. Vaimon mukaan Babel vitsaili pidättäjilleen: ”Ette taida saada kovin paljon nukuttua” – ja jopa nauroi päälle. Vaimolleen hän sanoi: ”Pidä huolta, että tyttäremme kasvavat onnellisina.”

Lubjankassa Babelia kidutettiin ja hänet pakotettiin tunnustamaan. Kirjailijan allekirjoittamassa kuulustelupöytäkirjassa on säilynyt veritahroja. Babelin pidätyskuva ja kuulusteluasiakirjat ovat nykyään näytteillä Pietarin Poliittisen historian museossa.

Valokuvassa kirjailijaälykkö on muuttunut sängettyneeksi ihmisraunioksi, aivan kuin hänet olisi reväisty esiin omista groteskeista kertomuksistaan.

Pidätyksen konkreettinen syy selvisi Babelille kuulustelijoiden ojentaessa aiemmin pidetyn Ježovin kuulustelun pöytäkirjan. Stalin oli syrjäyttänyt Ježovin ja korvannut hänet Berijalla. Samalla vastuu suuresta terrorista sälytettiin Ježovin kontolle. Mutta kahleissakin Ježov tyydytti mustasukkaisen raivonsa: hän ilmiantoi vaimonsa kirjailijarakastajat ”vakoojina”. Šolohovia suojeli itsensä Stalinin käsi, mutta Berija käski pidättää Babelin.

Tammikuussa 1940 Babel tuomittiin kuolemaan Ranskan ja Itävallan vakoojana sekä yhteyksistään ”kansanvihollinen Ježovin vaimoon”. Vastaavien syytösten kohteeksi joutunut Jevgenija oli silloin jo tehnyt itsemurhan. Teloitettavien lista, jossa Babelin nimi oli mukana, on itsensä Stalinin allekirjoittama.

Myöhemmässä neuvostokulttuurissa Mandelštamista leivottiin vastakulttuurin ikoni, ja hänen muistonsa eli undergroundissa. Nyttemmin Venäjällä on tutkittu paljon Mandelštamia, ja häntä arvostetaan älymystöpiireissä.

Mandelštamin patsas seisoo, tai piileskelee, Moskovan keskustassa. Eräällä sivukujalla on pylväs, jonka huippuun on iskostettu kivipää. Pylväässä on sitaatti runoilijan niin sanotun susirunon ensimmäisestä säkeistöstä:

Loistavan tulevaisuuden rämisevän uljuuden

ja ihmisten korkean heimon vuoksi.

Säkeistön loppua ei ole merkitty, mutta jokainen Mandelštamin tunteva venäläinen sen muistaa: ”menetin maljapaikkani isien pidoissa/, ja iloni vietiin, ja kunniani”.

Runoilijan hauta Moskovan Kuntsevon kalmiston vanhassa osassa on niin syrjässä, että sinne eksyy enemmän sattumalta kuin tarkoituksella.

Vuonna 1994 uudella Venäjällä julkaistiin postimerkki Isaak Babelin kunniaksi, mutta muuten häntä ei juuri muisteta, vaikka hänen teoksiaan yhä luetaan. Babelin tuhkat ovat luultavasti Donskoin hautuumaan kuopassa, jonka kylttiin on merkitty ”Yhteishauta nro 1”.

Kyltissä kerrotaan myös, että haudassa lepää poliittisen vainon uhreja. Kohtalon ivaa on, että samassa kuopassa ovat myös NKVD-johtaja Ježovin tuhkat. Ja kuinka ollakaan, vain kymmenen metrin päässä seisoo Jevgenia Ježovan hautapaasi. Babel, Jevgenija ja Ježov lepäävät siis ikiajat lähes kylki kyljessä.

NKVD:n takavarikoimat Babelin käsikirjoitukset, yhteensä 27 kansiollista, katosivat. Jos käsikirjoitukset ovat säästyneet, ja ne joskus löytyvät, niissä kiinnostaa ennen muuta kaksi romaanikäsikirjoitusta.

Stalinin kirjailijavainot kertovat nurinkurisesti kirjallisuuden suunnattomasta arvostuksesta.

”Neuvostoliitto on ainoa maa, jossa runoilijoita tapetaan runouden vuoksi”, oli Mandelštamilla tapana veistellä vaimolleen.

Nykyään tällaista alkaa olla vaikea edes kuvitella. Vai onko sittenkään? Kesällä 2021 tutkivan journalismin sivusto Bellingcat paljasti, että Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yritti murhata Dmitri Bykovin 2019. Bykov on myös oppositiopoliitikko, mutta ennen muuta hän on kirjailija, joka on tunnettu satiirisista runoistaan ja vallanpitäjien kritiikistään.

Taidekenttä on muutenkin ollut painostuksen kohteena Putinin Venäjällä, jonka ilmapiiri tuntuu pakastuvan.

Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 1/2022.