keskiviikko 31. elokuuta 2022

Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

 

Ville Ropponen



1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdeksan kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Stalinin vainojen jälki tuntuu yhä ukrainalaisessa kirjallisuudessa.



Ukrainan ensimmäistä modernia kirjailijapolvea kutsutaan ”teloitetuksi renessanssiksi”. Stalin siivosi Ukrainan älymystön samaan aikaan, kun maassa raivosi hirvittävä holodomor, kollektivoinnin aiheuttama nälänhätä, joka surmasi miljoonia ihmisiä.

Ukrainan ensimmäisten nykyaikaisten kirjailijoiden kohtalo valaisee neuvostokirjallisuuden käännettä stalinistiseen kulttuuripolitiikkaan. Vallankumouksen jälkeinen rajoitettu sallivuus vaihtui 1930-luvun alussa tiukkaan ideologiseen kuriin. Nouseva neuvostoimperialismi johti vähemmistökielten ja -kulttuurien alasajoon.

Neuvostointelligentsijaa vainottiin yleisesti vasta suuren terrorin aikana 1936-1938. Miksi ukrainalainen älymystö tuhottiin jo useita vuosia aiemmin? Entä mitä etnispohjainen vaino kertoo stalinismista, jota ei ole ollut tapana liittää kansalliseen sortoon – toisin kuin natsismia?


Terrorin pyörteisiin liittyy kiinteästi Harkovaan pystytetty kirjailijatalo, Slovo. Kivikolossi kohoaa nykyäänkin kaupungin keskustan liepeillä. Harkova oli 1919-1934 Neuvosto-Ukrainan pääkaupunki. Viisikerroksinen, ilmasta katsoen C-kirjaimen muotoinen rakennus on nyt tavallinen asuintalo. Alunperin Slovo-talo rakennettiin vain kirjailijoille.

Talon muoto pohjasi siihen, että kyrillisten kirjainten ”C” vastaa latinalaisten kirjainten ”S”:ää, ja se taas oli sanan ”Slovo” ('sana') alkukirjain.

Joulukuussa 1929 yli 60 ukrainalaista sanataiteilijaa perheineen muutti tuliterään pytinkiin.

Taloon asutetuista kirjailijoista Mykola Khylovyi, Mykola Kuliš, Mykhailo Jalovyi ja Ostap Višnja olivat 1920-luvun nuoren ukrainalaisen polven tärkeimpiä. Kirjailijoiden lisäksi taloon muutti joitakin muitakin taiteilijoita, kuten elokuvaohjaaja Oleksandr Dovženko ja teatteriohjaaja Les Kurbas – molemmat neuvostokulttuurin eturiviä.

Talo tuli tarpeeseen. Kasvavassa Harkovassa oli 1920-luvulla huutava pula asunnoista. Köyhimmät kirjailijat asuivat työhuoneillaan, nukkuivat jopa käytävillä. Kirjoituksiaan he pitivät metallipadoissa, jotta hiiret eivät järsisi niitä.

Kun Višnja, suosittu satiirikko, pyysi kirjailijaryhmä Plug:in (”Aura”) nimissä neuvostohallitusta rakentamaan kirjailijoille asuintalon, vallanpitäjät innostuivat heti. Heidän näkökulmastaan oli oivaa, jos Ukrainan keskeiset kirjailijat koottaisiin yhteen pidettäväksi silmällä. Neuvostoliitossa korostettiin ammattia ja muutkin ammattiryhmät tehdastyöläisistä politrukkeihin asutettiin usein omiin taloihinsa.


Stalin kaavaili kirjailijoille tärkeää propagandistista tehtävää ”ihmissielun insinööreinä”. Uskollisille taiteilijoille neuvostohallitus tarjosikin kepin lisäksi porkkanaa – etuisuuksia työtiloista ja muhkeista rojalteista asuntoihin ja lomasanatorioihin. Moskovassa ja Leningradissa annettiin rakennuksia kirjailijoiden käyttöön.

Varta vasten kirjailijoille rakennettu Slovo oli omaa luokkaansa. Talossa oli suuret, 3-5 huoneen asunnot, joissa oli isot ikkunat, kylpyhuone, keskuslämmitys ja puhelinyhteys. Viimeksi mainittu etu mahdollisti irvokkaasti myös kirjailijoiden salakuuntelun. Oli taiteilijastudioita, lastentarha sekä katolla solarium ja suihku. Kaikki tämä oli huimaa luksusta aikansa Neuvostoliitossa, jossa peruskansalaiset elivät ahtaasti yhteisasunnoissa.

Slovoon muuttaneet kirjailijat saivat kuitenkin pian huomata, että unelmien talosta tuli myös heidän vankilansa – ja monelle viimeinen osoite.



On kohtalon ironiaa, että Slovo-talon valmistuessa 1929 tuhon kello tikitti jo, vaikka sitä oli vaikea aavistaa.

Päättyvä vuosikymmen oli ollut silkkaa ukrainalaisen kirjallisuuden nousua. Varhaisen neuvostovallan korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka merkitsi tukea vähemmistökielille ja -kulttuureille, ja samalla lukutaidottomuus pyrittiin poistamaan. Tämä kaikki sai tsaarin valtakunnassa sorretun ukrainalaisen kirjallisuuden herahtamaan kukkaan.

Syntyi nuori polvi ukrainaksi kirjoittavia kirjailijoita, ja ensi kertaa heille laaja lukeva yleisö. Uusi polvi katsoi itsensä kansalliskirjailija Taras Ševtšenkon (1814-1861) työn jatkajaksi, mutta myös tuoreiden urien kyntäjäksi: muodostettiin kirjailijaryhmiä proletaareista futuristeihin, uusklassisteihin ja maaseutukirjailijoihin.

Uudet kirjailijat tulivat alemmista luokista, eivätkä he vastustaneet neuvostovaltaa, mutta kannattavat itsenäistä ajattelua ja ukrainalaisuutta sekä elättelivät usein bolševismista eroavia ideoita sosialismista. Monet ajattelivat myös, ettei taiteen tarvinnut heijastaa ideologiaa, päinvastoin kuin Stalin kaavaili.

Ajan proosassa nousi esiin juonettomuutta painottanut virtaus; runoudessa näkyi futurismi ja symbolismi. Vaikutteita etsiessään ukrainalainen nuori polvi ei hakenut niitä niinkään venäläisestä kulttuurista vaan kääntyi kohti eurooppalaista modernismia.

Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyi. Esimerkiksi Khylovyn kuuluisa romaani Ja (romantika) (1924, ” Minä (romantiikka)”), kuvaa pettymystä vallankumoukseen, ajan ristiriitoja ja ihmiskuvan pirstoutumista. Romaani ammentaa kirjailijan kokemuksista Venäjän sisällissodassa. Päähenkilö, nimetön ja persoonaton Tšekan upseeri, tuomitsee oman äitinsä kuolemaan vallankumouksen ihanteiden nimissä. Romaani tiivistyy kysymykseen: oliko vallankumous tällaisen uhrin arvoinen?


Stalin käynnisti 1930-luvun alussa maatalouden kollektivoinnin. Sitä vastustaneita vainottiin, teloitettiin ja pakkosiirrettiin sadoin tuhansin. Samaan aikaan ”taiderintamalla” alkoi Stalinin kulttuurivallankumous, joka merkitsi myös kirjailijoiden liikkumatilan kaventumista.

Nyt myös uuden ukrainalaisen kirjallisuuden piirteet muuttuivat epäilyttäviksi. Modernismi tuomittiin ”formalismiksi”, ja vähemmistöjen kulttuuripyrkimykset alettiin nähdä ”porvarillisena nationalismina”. Tässä ilmapiirissa erityisen epäilyttävää oli se, että ukrainalaiset kirjailijat kirjoittivat ukrainaksi.

Heikommin tunnettu tosiasia on, että Stalinin vainojen ensimmäisiä uhreja olivat vähemmistöt. Niiden johtoryhmät ja älymystö repressoitiin ennen 1930-luvun puoliväliä. Esimerkiksi krimintataarien älymystö tuhottiin jo 1928. Suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöt taas puhdistettiin 1932-1933 niin sanotun SOFIN:in eli ”suomalaisten kansallisuuksien vapautumisen liiton” jutussa.

Vuoden 1932 lopussa kollektivointi eteni pahimpaan vaiheeseensa. Etenkin Ukrainassa Stalin käytti nälkää aseena nujertaakseen vastahankaiset talonpojat, heiltä takavarikoitiin kaikki vilja. Alkoi hyytävä holodomor.



Nälänhädän raivotessa pahimmillaan toukokuussa 1933 pidätettiin Mykhailo Jalovyi, yksi nuorten kirjailijoiden henkisistä johtajista. Ystävänsä nappaamisesta järkyttyneenä Mykola Khylovyi teki itsemurhan. Hänen viime viestissään luki: ”Jalovyin pidätys on kokonaisen sukupolven murhaamista – minkä tähden?”

Kokonaisesta sukupolvesta oli todellakin kysymys. Slovo-talon 66:sta asunnosta pidätykset iskivät seuraavan vuoden aikana 40:een. Kirjailijoita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta, porvarillisesta nationalismista, vakoilusta tai milloin mistäkin. Samaan aikaan ukrainan kielen sanakirjojen julkaisu lopetettiin, ja kielen ortografiaa muutettiin venäjää vastaavaksi.

Valtaosaa ukrainalaisista kirjailijoista ei ammuttu heti, vaan he päätyivät Solovetskin leirille Vienanmerellä.

Sieltä heidät noudettiin lokakuun vallankumouksen 20. vuosipäivän aattona 1937 ja kärrättiin Karhumäen lähelle, ei kauskaan Suomen rajasta. Sellä oli Sandarmokh, tuhansien ihmisten teloituspaikka, jonka Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi vuonna 1997.

Sandarmokhissa ammuttiin lähes 300 ukrainalaista kirjailijaa, taiteilijaa, opettajaa ja toimittajaa, heidän joukossaan Mykhailo Jalovyi, Mykola Kuliš ja Les Kurbas.

Tapahtuman muisto on häpeällinen myös nyky-Venäjällä ja sitä pyritään peittelemään: Sandarmokhin löytänyt Dmitrijev tuomittiin 2021 näytösoikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen.



Millaisia vaikutuksia 1930-luvun vainoilla oli ja on yhä ukrainalaiseen ja erityisesti ukrainankieliseen kirjallisuuteen?

Emigranttiukrainalaisten kirjailijoiden liiton vuonna 1954 julkaisemien tietojen mukaan 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, 8 kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Käytännössä ukrainalainen kirjallisuus siis lakkasi lähes olemasta.

Jotkut harvat merkittävät kirjailijat selvisivät vainoista, kuten kymmenen vuotta Gulagissa riutunut Ostap Višnja. Ne harvat kirjailijat, joita ei teloitettu tai viskattu leireille, kuten Mykola Bažan, joutuivat nöyrtymään oikeaoppisen taiteen tekijöiksi.

Stalinin kuoleman jälkeen useimmat vainoissa surmatut kirjailijat rehabilitoitiin, mutta sorrosta puhuminen oli kiellettyä aina Neuvostoliiton viime vuosiin.

Ukraina on monikielinen maa ja tulee olemaan. Kolmasosa ukrainalaisista ei osaa ukrainaa, mutta kaikki vähintään ymmärtävät venäjää.

Kielenpuhujien määrään suhteutettuna ukrainan asema ei ole vieläkään kovin vahva.



Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisumäärät ovat vasta viime aikoina lähteneet kasvuun. Samoin on ukrainankielisen median volyyymin suhteen. On vaikea välttyä ajatukselta, etteikö tämä kaikki pohjaisi pitkälti 1930-luvun sortoon. Ukrainassa holomor ja älymystön puhdistukset katsotaankin kansanmurhaksi, ja näkemyksen jakavat myös monet ulkomaiset historioitsijat.

Ukrainan kielen käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla, ja vuoden 2019 laki teki siitä ainoan virallisen kielen. Ukrainankielinen kirjallisuus on silti kaukana venäjänkielisen kirjallisuuden asemasta.

Vuosituhannen alkuvuosina Slovo-talon portille ripustettin laatta, jossa lueteltiin talossa asuneet kirjailijat. ProSlovo-hanke talon muiston vaalimiseksi alkoi 2017. Samana vuonna ukrainalaisen kirjallisuuden kirjasto suljettiin Moskovassa ja osa sen kirjoista tuhottiin. Kirjastoa pyörittänyt Natalia Šarina tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan ”vihan lietsomisesta venäläisiä kohtaan”.

Presidentti Putinin täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 jatkaa vanhaa isovenäläistä pyrkimystä hävittää ukrainalaisuus kokonaan.




Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 4/2022.


torstai 18. elokuuta 2022

Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen


Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?


Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.


Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.


Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?


Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.


Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.



Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).





Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

  Ville Ropponen 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdek...