Traaginen seksikomedia Neuvostoliitosta

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Suomentanut Arja Pikkupeura.

Romaani, 359 s.

Siltala 2012.

Nyt on muodikasta arvostella kaikkea paikallista ja kansallista. Otetaan vaikka kotimainen historiallinen romaani. Se keskittyy liiaksi suurmiehiin ja viime sotiin. Lähinnä sisällissotaa on kuvattu toisin, häviäjien ja uhrien näkökulmasta.

Jo riittää kärjistys, mutta silti suomalaisesta kirjallisuudesta on vaikea löytää vertailua venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s.1943) romaanille Medeia ja hänen lapsensa. Romaani sivuaa useita neuvostohistorian marginaaleja. Ulitskajalla on mainetta syrjäytettyjen ryhmien kuvaajana, vaikka nyt hän ei ruodikaan aiheita yhtä terävästi kuin aiemmin suomennetussa teoksessa Naisten valheet (2010. 

Alkuteos Medeia ja hänen lapsensa on vuodelta 1996, vuosikymmeneltä jolloin kirjoitettiin paljon tilinpäätöksiä neuvostoajalta.  Kerronnan keinot Ulitskajan osaa siksi hyvin, että jopa sukuromaanin kalutussa lajityypissä kehkeytyy melko tuoretta jälkeä.

Syntyjään Pontian kreikkalainen Medeia on laajan suvun vesa. Kesäisin ympäri Neuvostoliittoa hajaantuneet sukulaiset kokoontuvat hänen taloonsa Krimille. Kehystarina tapahtuu kesällä 1976, mutta tuon tuosta hypätään Medeian sukulaisten, erityisesti naisten, menneisyyden traagisiin tai koomisiin vaiheisiin. Sukulaiset ovatkin Medeian ”lapsia”, omia lapsia hänellä ei ole.

Antiikin myyttien kaimastaan poiketen Medeia ei surmaa lapsiaan, vaan elävöittää heidät kertomuksissa. Näkökulma on henkilöiden yksityiselämässä. Rakastumiset, syrjähypyt ja eroamiset ovat tärkeämpiä kuin politiikka, johon Medeia romaanissa suhtautuukin kuin säätilaan.

Vaikeita aiheita ei silti kartella. Romaanissa näkyy Venäjällä vähän käsitelty historia, kuten Stalinin Krimiltä pakkosiirtämät tataarit ja kreikkalaiset sekä Uzbekistaniin kärrätyt Volgan saksalaiset. Pakkokollektivisaatio ja juutalaisiin kohdistettu ”kosmopolitismin” vastainen kampanja erottuvat. Esiin piirtyy Medeian suvun monietnisyys: totalitarismista huolimatta Neuvostoliitto oli eräänlainen monikulttuurinen tila.

Ulitskaja kuvaa myös vammaisen lapsen kanssa elämistä, auto-onnettomuuden uhrien omaisten surua, Neuvostoliitosta emigroitumista, mutta myös menestymistä neuvostoyhteiskunnassa.

Romaanin huipentavan suhdekuvion Ulitskaja on lainannut Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira (1899). Ulitskajalla Krimillä lemmiskelevät kaksi sisarusta, Maša ja Nika, jotka armastavat samaa miestä, Butanovia. Kaikki kolme ovat tahoillaan naimisissa, mutta samapa tuo. Mašan ja Butanovin suhteessa tiivistyy hengen ja ruumiin, idealismin ja materialismin, ainutlaatuisen ja sarjallisen ristiriita. Butanov on menestyvä urheiluhieroja, Maša orastava runoilija. Tšehovin tapaan Ulitskaja lyö romantiikan rikki, mutta kertoo myös romanssin päätöksen.

Neuvostojärjestelmä oli mikä oli, mutta ihmisten elämästä oli moneksi, Ulitskaja tuntuu sanovan. Suomessa ajatellaan usein, että neuvostoelämästä voi muovailla vain demonisoidun tai kiillotetun mustavalkokuvan. Ulitskajan kertomus ihmisistä raskaassa ajassa on täynnä hiljaista elämäniloa. Se on yhtä ”tosi” tapa kertoa Neuvostoliitosta kuin jokin toinen.

Aistirikas tyyli kohottaa teoksen keskiverron yli. Keveys, yksi Italo Calvinon painottamista kirjallisista hyveistä, pullistaa Ulitskajan työkalupakkia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.

Lumeen alla on kivinen todellisuus

Ljudmila Ulitskaja:Naisten valheet 

Kääntäjä: Arja Pikkupeura

207 s., Siltala 2011 

Valehtelevatko naiset eri tavoin kuin miehet? Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) mukaan kyllä. Valheet voivat olla pieniä tai suuria, ja joskus niistä voi seurata jopa kärsimystä ja kuolemaa. Siinä missä miesten valheet ovat megalomaanisia ja pyrkivät hyötyyn, naiset valehtelevat sattumoisin, päämäärättä, epätoivoisesti tai silkasta valehtelun taidosta. Näin kirjoittaa Ulitskaja uuden suomennosteoksensa Naisten valheet esipuheessa.

Ulitskaja on yksi tunnetuimpia nykyvenäläisiä kirjailijoita, palkittu ja monille kielille käännetty. Hän aloitti kirjoittamisen melko myöhään. Ensimmäisen teoksensa, romaanin Sonetška (1994), hän julkaisi vasta 51-vuotiaana. Sittemmin romaaneja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia on syntynyt.

Tabujen rikkoja ja tyylitaituri

Venäjällä Ulitskajalla on tabujen rikkojan maine. Virallinen neuvostokirjallisuus oli sosialistisen realismin kahlitsemaa sekä korrektia ja siveää. Neuvostoaikana tabuja käsiteltiin avoimesti vain maan alla. Ulitskaja on käsitellyt teoksissaan erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, köyhyyttä, alkoholismia ja vammaisuutta.

Kirjailijan kykyä kuvata elämän varjopuolia on äimistelty, koska hän tulee älymystöpiireistä. Biologin koulutuksen saanut Ulitskaja työskenteli 1980-luvulla Moskovan yliopistossa geenitutkijana kunnes hänet irtisanottiin kielletyn samizdat-kirjallisuuden levittämisestä. Juutalaisena Ulitskajalla on omakohtaistakin kokemusta marginaaleista ja syrjinnästä.

Ulitskaja sai mainetta julkaistessaan pari vuotta sitten kirjeenvaihtonsa vangitun liikemiehen Mihail Hodorkovsin kanssa. Ulitskaja vertaa Hodorkovskia 1960-luvun poliittisiin vankeihin Andrei Sinjavskiin ja Juri Danieliin.

Ulitskajalta aiemmin suomennettu Iloiset hautajaiset (2002) kuvaa amerikanvenäläisten yhteisöä. Naisten valheet sarjoittaa naiskohtaloita, joilla ei ensi alkuun tunnu olevan paljonkaan yhteistä. Teoksen kuudessa jaksossa Ulitskajaa muistuttava Ženja kuuntelee kohtaamiensa naisten tarinoita. Ženjan hahmo yhdistää tekstijaksot ja ne ketjuuntuvat episodiromaaniksi; tapahtuma-aika liukuu molemmin puolin suuren ja mahtavan romahtamista 1980- ja 1990-luvuilla.

Ženjalle tilittäviä naisia yhdistää elämänpettymys. Naisten valehtelusta tulee draaman käynnistäjä ja jopa historian katalysaattori. Päällisin puolin valheista ei kuitenkaan tarinoissa seuraa kovin ikävää, korkeintaan mielipahaa. Postmodernista valheen ja toden olemuksella pelailusta tai metafiktiosta ei ole kysymys, Ulitskaja kirjoittaa perinteistä realismia.

Ulitskajan teoksen nostalgisuus ja sadun utu virittävät mielen tšehovilaisen novellin kääntöpiirille. Naisten valheiden muotopuhtaasta tyylistä tulee mieleen eräs kotoinen prosaisti, venäläissyntyinen Zinaida Lindén, sillä erotuksella, että Lindénin tyylipuhtauden alla on vain sisäsiistiä kritiikkiä.

Pyyteettömiä mutta teräviä satuja

Naisten valheiden keveyden alta tökkivät terävät teemat. Löytyy monenlaisia valheita alkaen klassisesta huijauksesta, jossa Diana on rakentanut jokaiselle abortoimalleen sikiölle elämäntarinan. Episodissa ”Tarinan loppu” 13-kesäinen sukulaistyttö saa Ženjan kauhistumaan jutuillaan suhteesta serkkujen isän kanssa. Viimeisessä episodissa valheesta on tullut jo elämäntaito: Ženja on hysteerisen ystäväpiirin keskellä sinnittelevä kirjailijarouva, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Tarina kuvaa vammautuneen kuntoutumista ja lähipiirin suhtautumista. Ženjan tšetšeenisyntyisen kodinhoitajan kautta palautetaan mieleen Tšetšenian sodissa vammautuneet ihmiset.

Naisten valheet kertoo valehtelusta, joka kaunistaa elämää. Onko itselle valehtelu niin paha asia, tuntuu Ulitskaja kysyvän. Yhden vastauksen hän antaa romaanin keskeisessä episodissa, jossa Ženja ei ole enää kuuntelija, vaan päähenkilö: hänet palkataan Sveitsiin tekemään dokumenttikäsikirjoitusta.

Sveitsiläisohjaaja haluaa kuvata venäläisiä prostituoituja. Ženja selvittää ilotyttöjen kertovan valheellista tarinaa itsestään, sen lisäksi jokaisella on oikea, karu kohtalo, johon kuuluu huoraamista porttikongeissa, väkivaltaa ja alkoholismia. Mutta sveitsiläisohjaaja haluaa dokumentista melodraamaa köyhille, silmänlumetta meidän ja todellisuuden väliin. Naisten valheet taitavat lopulta olla ihan yhtä järeitä kuin miesten valheet, vain eri tavoin.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 20.6.2011.