Vapaus kieltäytyä valhemaailmasta

 

Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C on tuomittu kuolemaan.

Teksti: Ville Ropponen

Vladimir Nabokov (1899-1977) on kotimaansa diktatuuria ulkomaille paenneista venäläisistä emigranttikirjailjoista ehkä tunnetuin. Kirjailijan uusi suomennos Kutsu mestaukseen voisi ajankohtaisuudessaan olla kirjoitettu juuri nyt, vaikka ilmestyi lähes vuosisata sitten. Loisteliaassa romaanissa Nabokov piirtää kuvan absurdista yhteiskunnasta, jossa enemmistöstä poikkeamisesta rangaistaan ankarasti. Teos on sukua Franz Kafkan ja George Orwellin visioille. Nabokovin merkitystiheä, humoristinen, visuaalinen, metaforinen tyyli lentää uljaimmillaan. Kirjailija itse piti romaania yhtenä parhaista töistään nimittäen sitä ”ainoaksi proosarunoelmakseen”.

Nimeämättömässä, kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. on tuomittu kuolemaan. Valtaosa romaanista tapahtuu vankilan sellissä. Asetelman kautta kirjailija pohtii ulkopuolisuutta, taiteen olemusta, kirjailijan osaa ja olemassaolon tarkoitusta.

Teoksen kertoja on Nabokovin tapaan melko itsetietoinen ja selostaa välillä tarinan käänteitä. Fiktion rajoilla leikkiminen on Nabokovin taattuja tyylikeinoja, mutta nyt mennään pidemmälle, kun koko romaanin todellisuus näyttää huojuvan.

Nabokov ei ollut poliittisesti kantaaottava kirjailija. Ja sittenkin romaani on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen, kun kirjailija pakeni bolševikkien diktatuuria Venäjältä ja vain vuosi natsien valtaannousun jälkeen Nabokovin eläessä Berliinissä. Romaani ilmestyi Pariisissa 1938.

Kutsu mestaukseen on sukua Nabokovin sodanjälkeiselle romaanille Väärin päin (1947), joka sekin tapahtuu tragikoomisen totalitaristisessa yhteiskunnassa. Kutsu mestaukseen on teoksista hauskempi ja synkempi. Huumori on tummapaahtoista, ja groteskiin selkeyteen sekoittuu painajaisunen sävyjä.

Ekspressionismista ja absurdismista vauhtia nuuskaava kerronta on täynnä yksityiskohtia, symboleja ja motiiveja, jotka paljastuvat vähitellen kuin maatuška-nuken sisältä. Romaanissa tapahtuu koko ajan, vaikka tavallaan ei juuri mitään.

Kuolemaa pelkäävä Cincinnatus haluaisi kirjoittaa ajatuksiaan, mutta häntä häiritään jatkuvalla farssimaisella touhulla. Vartija Rodion, asianajaja Roman ja vankilanjohtaja Rodrig, tämän 12-vuotias Emma-tytär sekä kirjastonhoitaja ramppaavat sellissä. Repliikit ovat teatraalisia, vartijat käyttävät naamioita ja viranomaiset kalkittuja peruukkeja. Kaikki ikään kuin esiintyvät. Ja kommentoivat vangitun käytöstä.

Cincinnatus taas kirjoittaa olemisen tarkoituksesta, luomisen vaikeudesta, tuskasta, nautinnosta.

Odotetaan Martinka-vaimoa vieraisille tai mahdollista pakoa; lastenkodissa kasvaneelle vangille löytyy yllättäen äiti – joka hänkin tupsahtaa hössöttämään. Cincinnatuksen päälle vyöryy arjen banaalius, pošlost, jota Nabokov on analysoinut tarkemmin Gogolin teoksia käsittelevässä esseekirjassaan.

Teloituksen ajankohtaa ei kerrota tuomitulle, vaikka hän sitä kyselee. Entä jos kaikki on lavastettua, kuin vääristävän peilin heijastamaa parodiaa? Cincannatuksen houretta vai sittenkin paljon enemmän?

Samoin kuin Kafkan Oikeusjutun (1925) Josef K. on Cincinnatus C. tuomittu absurdista syystä: ”tieto-opillisesta eksytyksestä”. Hänen vikansa on se, että läpinäkyvien ihmisten maailmassa hän on läpitunkematon, pimeä este ajassa, joskin on oppinut tekeytymään läpikuultavaksi. Kaikki hänessä on väärää, röyhkeää ja riippumatonta. Romaanin kollektiivisuutta palvovassa yhteiskunnassa yksityinen mieli on rikos. Läpinäkymättömyys tuntuu tarkoittavan kiellettyä vapautta olla noudattamatta käskyjä. ”Cincinnatus” on latinaa ja tarkoittaa 'lukittua'.

Monet romaanin teemoista, kuten olemisen merkitys, elämä labyrinttina ja vankilana, auktoriteettien mielivalta ja tuomio ovat hyvin kafkamaisia. Nabokov itse kiistää romaanin kirjoitusaikana tunteneensa Kafkaa tai osanneensa tarpeeksi saksaa lukeakseen tätä, sillä Kafkan teoksia ei ollut vielä käännetty. Kafkan tapaan Nabokovin romaanin valtio pursuilee outoja byrokraatteja ja mystisiä perinteitä. Kenties rikoksen, rangaistuksen ja ylösnousemuksen tematiikka on velkaa Dostojevskille? Hän oli ainakin Kafkan mielikirjailija.

Kutsussa mestaukseen kirjallinen tyyli puhkeaa koristeelliseen hehkuun, joka tuo muistumia Lewis Carrollin teoksesta Liisa ihmemaassa (1865) – Nabokov venäjänsi sen 1920-luvun alussa. Romaanin asetelma muistuttaa myös Leonid Andrejevin pienoisromaania Seitsemän hirtetyn tarina (1908).

Cincinnatuksen teloituksen lähestyessä todellisuus muuttuu yhä keinotekoisemman oloiseksi: vartijan parta onkin tekoparta, tämä ja tuo paljastuu lavasteeksi, lunttilaput vilahtavat, murtumat maalataan umpeen. Viereiseen selliin parkkeerrannut soluttautuja monsieur Pierre on jo nimensä perusteella varieteen pullea nukke, jonka pettävän hahmon takaa paistaa virnuileva kuolema.

Fiktion maailman fiktiomaisuuden sekä romaanihenkilön, fiktiomaailman ja kirjailijan suhteen postmoderni tematiikka on tässä teoksessa aluillaan ja puhkeaa varsinaiseen liitoon Nabokovin myöhemmissa romaaneissa, kuten Sebastian Knightin todellinen elämä (1941) ja Kalvas hehku (1962).

Veteraanikääntäjä Vappu Orlov on suomentanut teoksen taitavasti. Cincinnatuksen tuomion syy, ”tieto-opillinen eksytys”, alkuteoksessa ”gnoseologitšeskaja gnusnost”, olisi kuitenkin ansainnut selityksen, sillä siihen piiloutuu romaanin tulkinnan avain. ”Gnoseologitšeskaja” viittaa Nabokoville tyypillisen kielipelin tapaan paitsi tieto-oppiin niin myös gnostilaisuuteen, uskonnolliseen liikkeeseen, joka vaikutti ajanlaskun alussa perustaen käsityksensä juutalaisuuteen, platonismiin ja varhaiseen kristillisyyteen.

Monissa romaaneissaan Nabokov ilmentää uskonnonvastaisia käsityksiä, mutta Kutsussa mestaukseen hän hyödyntää gnostilaisia ideoita tuonpuoleisesta. Toisin kuin useimpia ajan venäläisiä emigranttikirjailijoita Nabokovia ei kiinnostanut kirjoittaa sen paremmin realismia kuin tavoitella symbolismin mystisiä maailmanselityksiä. Hän yhdisti Venäjän kirjallisuuden ”hopeakauden” perinteen eurooppalaiseen modernismiin. Gnostilaiset ainekset ovatkin sekä parodiaa että metaforinen tapa osoittaa totalitarismien pettävyys.

Gnostilaisesti ymmärrettynä Cincinnatuksen todellinen olemassaolo jumallisena henkenä on estynyt hänen lihallisessa kehossaan. Maailma on gnostilaisuuden mukaan pahan tai tietämättömän alemman demiurgin luomus. Aineesta voi vapautua oman sisäisen, salaisen, pelastavan tiedon avulla. Ihminen on jumallisesta alkuperää, ja sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Tämä selittää tapahtumien hämmennystä romaanin lopussa. Cincinnatuksen transformaatiota on tosin kuvattu jo aiemmin:

”Riisui, kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.” (s.31)

Lopussa muodonmuutos toistuu hieman toisin:

”Yhä kääntyvän pyövelin lantion lävitse kuulsi kaide. Kalpea kirjastonhoitaja kyyristeli korokkeella antaen ylen. Katsojat olivat kertakaikkisen läpinäkyviä, eikä heistä ollut mihinkään, ja kaikki säntäilivät jonnekin – vain takimmaiset maalatut rivit pysyivät paikoillaan. Cincinnatus laskeutui hitaasti lavalta ja lähti kulkemaan hyllyvän rojun lävitse.” (s.215)

Cincinnatus siis kieltää todellisuuden sumutuksena ja samalla totalitarismien valhemaailman. Ajatus resonoi nykyisten valemedioiden, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden ja syvä-väärennösten kanssa. Romaanin yhteiskunnan enemmistön läpikuultavuus muistuttaa nykyihmistä, joka sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ei enää nauti salaisuuksista. Pikemminkin kuin yksityisyyden menetys meitä pelottaa se, että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä, somessa, CV:ssä ja elämässä. Solipsismia on pidetty nykyajan sairautena, kun omiin kupliinsa eristyneet yksilöt voivat olla varmoja vain omasta todellisuudestaan.

Nabokovin romaani kaikuu universaalille tasolle. Se ei kommentoi vain totalitarismeja, vaan kaikkea sitä eksytystä ja kansalaisvapauksien kavennusta, jota myös demokraattisissa yhteiskunnissa harrastetaan.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen. Suomentanut Vappu Orlov. 216 s. Moebius 2024.

Kritiikki ilmestynyt 14.8.2024 Kansan Uutisissa 7/2024.

Neuvostoliitosta kirjallisesti

Neuvostoliiton romahdettua ja sen valtionarkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa on neuvostohistoriasta ilmestynyt valtavasti tutkimuskirjallisuutta niin lännessä kuin entisessä Neuvostoliitossa. Kuva bolševikkien johtamasta valtiosta on tarkentunut, vaikka aivan kaikkia yksityiskohtia ei vieläkään tiedetä.

Aikaa on kulunut sen verran – vaikka ei ehkä vielä tarpeeksi – että Neuvostoliitosta olisi voinut tulla samanlainen populaarikulttuurin aarreaitta kuin natsi-Saksa on nykyään. Joka vuosi ilmestyy uusia tietokirjoja ja dokumentteja natsiajasta. Luvuttomia ovat romaanit ja Hollywood-elokuvat, joissa sankarit seikkailevat natsismin labyrinteissa. Samalla natsismista on pystytty leipomaan ”demonisen pahuuden” kaikukammio. Kätevästi on pystytty unohtamaan, että samanlaisia poliittisia, tieteellisiä ja ideologisia kehityskulkuja tapahtui monessa muussakin Euroopan tai maailman maassa. Edes rotuopit, rodunjalostus, antisemitismi tai rasismi eivät ole saksalaista keksintöä tai Hitlerin kehittämiä.

Bolševismin kauheudet eivät toistaiseksi ole päässeet samaan asemaan kuin natsismin – johtuu tämä sitten tietämättömyydestä, propagandan yhä jatkuvasta painolastista tai yksinkertaisesti siitä, etteivät hirveydet tapahtuneet länsimaailmassa – niitä ei siis tarvitse sieltä myöskään ulossulkea.

Viime vuosina yhdysvaltalaisessa jännityskirjallisuudessa on erottunut kapea aalto. Monet julkaistut dekkarit sijoittuvat Neuvostoliittoon. Esimerkiksi Tom Rob Smithin esikoisromaani Lapsi 44 (2008) tapahtuu Stalinin ajassa ja nyhtää tarinaansa ainesta Andrei Tšikatilon tapauksesta. Tšikatilo, näennäisesti sivistynyt perheenisä, joka vuosina 1978-1990 murhasi 50 lasta ympäri Neuvostoliittoa, on innoittanut monia jännityskirjailijoita kuten Thomas Harrisia. Stalinin aika ja poliittinen terrori toimivat Smithin dekkarissa lähinnä lavasteina, eikä neuvostohistorian tarjoamista draamallisista mahdollisuuksista saada otetta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on toisin. Neuvostoliitto on noussut 2000-luvulla eräänlaiseksi suureksi aiheeksi, jota on setvitty proosassa. Monia näistä romaaneista on kovasti huomioitu julkisuudessa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano.

Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat 2000-luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa.

Anita Konkan Musta passi (2001) on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos. Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa.

Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä (2004), Ohrana (2006), Troikka (2008) sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia. Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin – eräänlaisen tavaramerkkinsä – vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa 1918 punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim. Uusimmassa romaanissaan Matriarkka (2016) Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta.

Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus (2007) ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani (2008) jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: lajinvaihto on tuottanut uuden teoksen siinä mielessä, että samoista henkilöistä romaani kertoo eri tarinan eri painotuksin.

Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003). Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, 1990-luku ja Aliiden muistojen vuodet 1936-50, jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia?

Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD:n terrorin miehitetyssä Virossa. Terrorin logiikka ajaa petokseen. Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset henkilöt ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä.Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle.

”Puhdistus” viittaa sekä Stalinin puhdistuksiin, että moraaliseen puhtauteen ja saastaan - henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen historian selvitystyöhön. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB:n asiakirjat heittävät silti kylmää vettä lukijan niskaan. Tuleeko lunastusta sittenkään?

Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä. Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina 1930-1960. Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää (1966) ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna 2008 ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä.

Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta (2006) on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus. Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat 1930-luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön.

Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi. Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat ainakin yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää.

Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Mustanhumoristisen romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on kuvaus neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokouksesta, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan oman nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti (2008) on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa. Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin (1987) linjoille, mutta erilaisin painotuksin. Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: juoppo, kusipää, vaimonhakkaaja, sovinisti, rasisti ja armoton jutunkertoja. Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: arkipäivässä leijuva väkivalta, rähjäinen infrastruktuuri, elintarvikepula jonoineen, loputtoman villi luonto, ekologiset ongelmat. 

Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta. Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: tylyksi ja paskamaiseksi mutta lopulta ystäväksi ja toveriksi. Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:

”Tyttö mietti miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää arkista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa”.

Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Mitä on tehtävä?

Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia. Menestysromaanista Kätilö (2011) tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä 1930- luvulta 1950-luvulle.Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon. Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: näkäkulmatekniikkaa löytyy, mutta sehän on nykyään lähes puuduttavuuteen asti käytetty keino.

Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa. Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä. Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole. Vova paljastuu myös romaanin keskushahmojen sukulaiseksi.

Stalinistisesta terrorista ja Gulagista teos muovaa kummitusmaisen kuvan, joka on kuin suoraan keskiaikaisen demonologian käsikirjasta. Samalla Kettu hukkaa käsityksen todellisen neuvostoterrorin kammottavuudesta ja sen tarjoamat draamalliset mahdollisuudet.

Ketun romaanissa Neuvostoliitto – ja nyky-Venäjä – on lähinnä lavaste. Koska kyseessä on satu, kirjailija ei ole kaiketi yrittänytkään tavoittaa ajan ja paikan tuntua. Konkretian sijaan romaanin todellisuus rakentuu satujen tapaan väkevistä vastakohdista, jotka muistuttavat stereotypioita: Venäjä on hirveätä sortoa ja mätää. Marilaiset taas on kuvattu kansantarujen ”jaloina villeinä”. Kuvaan kuuluu suomalaisen naisen ja marilaisen karpaasin melodramaattinen seksikohtaus uhrilehdossa. Kliseissä kielikuvissaan ja orgasmien kuvailussaan kohtaus on kuin suoraan Regina-lehdestä. Koska kyseessä on satu, historiallisten faktojen väärä aikajärjestys, väärin kirjoitetut termit, ja tekstiin mausteeksi isolla sirottimella roimitut, väärin kirjoitetut venäjän sanatkaan eivät haittaa.

Neuvostoliitto tulee varmasti myös jatkossa toimimaan suomalaisen kirjallisuuden aineistolähteenä ja alustana, johon tukeutuen fiktiossa voidaan käsitellä erilaisia teemoja. Niin sanottu historian selvitystyö Neuvostoliittoon liittyen ei ole Suomessa lainkaan ohi, vaan pikemminkin alkamassa.

Ville Ropponen