Vapaus kieltäytyä valhemaailmasta

 

Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C on tuomittu kuolemaan.

Teksti: Ville Ropponen

Vladimir Nabokov (1899-1977) on kotimaansa diktatuuria ulkomaille paenneista venäläisistä emigranttikirjailjoista ehkä tunnetuin. Kirjailijan uusi suomennos Kutsu mestaukseen voisi ajankohtaisuudessaan olla kirjoitettu juuri nyt, vaikka ilmestyi lähes vuosisata sitten. Loisteliaassa romaanissa Nabokov piirtää kuvan absurdista yhteiskunnasta, jossa enemmistöstä poikkeamisesta rangaistaan ankarasti. Teos on sukua Franz Kafkan ja George Orwellin visioille. Nabokovin merkitystiheä, humoristinen, visuaalinen, metaforinen tyyli lentää uljaimmillaan. Kirjailija itse piti romaania yhtenä parhaista töistään nimittäen sitä ”ainoaksi proosarunoelmakseen”.

Nimeämättömässä, kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. on tuomittu kuolemaan. Valtaosa romaanista tapahtuu vankilan sellissä. Asetelman kautta kirjailija pohtii ulkopuolisuutta, taiteen olemusta, kirjailijan osaa ja olemassaolon tarkoitusta.

Teoksen kertoja on Nabokovin tapaan melko itsetietoinen ja selostaa välillä tarinan käänteitä. Fiktion rajoilla leikkiminen on Nabokovin taattuja tyylikeinoja, mutta nyt mennään pidemmälle, kun koko romaanin todellisuus näyttää huojuvan.

Nabokov ei ollut poliittisesti kantaaottava kirjailija. Ja sittenkin romaani on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen, kun kirjailija pakeni bolševikkien diktatuuria Venäjältä ja vain vuosi natsien valtaannousun jälkeen Nabokovin eläessä Berliinissä. Romaani ilmestyi Pariisissa 1938.

Kutsu mestaukseen on sukua Nabokovin sodanjälkeiselle romaanille Väärin päin (1947), joka sekin tapahtuu tragikoomisen totalitaristisessa yhteiskunnassa. Kutsu mestaukseen on teoksista hauskempi ja synkempi. Huumori on tummapaahtoista, ja groteskiin selkeyteen sekoittuu painajaisunen sävyjä.

Ekspressionismista ja absurdismista vauhtia nuuskaava kerronta on täynnä yksityiskohtia, symboleja ja motiiveja, jotka paljastuvat vähitellen kuin maatuška-nuken sisältä. Romaanissa tapahtuu koko ajan, vaikka tavallaan ei juuri mitään.

Kuolemaa pelkäävä Cincinnatus haluaisi kirjoittaa ajatuksiaan, mutta häntä häiritään jatkuvalla farssimaisella touhulla. Vartija Rodion, asianajaja Roman ja vankilanjohtaja Rodrig, tämän 12-vuotias Emma-tytär sekä kirjastonhoitaja ramppaavat sellissä. Repliikit ovat teatraalisia, vartijat käyttävät naamioita ja viranomaiset kalkittuja peruukkeja. Kaikki ikään kuin esiintyvät. Ja kommentoivat vangitun käytöstä.

Cincinnatus taas kirjoittaa olemisen tarkoituksesta, luomisen vaikeudesta, tuskasta, nautinnosta.

Odotetaan Martinka-vaimoa vieraisille tai mahdollista pakoa; lastenkodissa kasvaneelle vangille löytyy yllättäen äiti – joka hänkin tupsahtaa hössöttämään. Cincinnatuksen päälle vyöryy arjen banaalius, pošlost, jota Nabokov on analysoinut tarkemmin Gogolin teoksia käsittelevässä esseekirjassaan.

Teloituksen ajankohtaa ei kerrota tuomitulle, vaikka hän sitä kyselee. Entä jos kaikki on lavastettua, kuin vääristävän peilin heijastamaa parodiaa? Cincannatuksen houretta vai sittenkin paljon enemmän?

Samoin kuin Kafkan Oikeusjutun (1925) Josef K. on Cincinnatus C. tuomittu absurdista syystä: ”tieto-opillisesta eksytyksestä”. Hänen vikansa on se, että läpinäkyvien ihmisten maailmassa hän on läpitunkematon, pimeä este ajassa, joskin on oppinut tekeytymään läpikuultavaksi. Kaikki hänessä on väärää, röyhkeää ja riippumatonta. Romaanin kollektiivisuutta palvovassa yhteiskunnassa yksityinen mieli on rikos. Läpinäkymättömyys tuntuu tarkoittavan kiellettyä vapautta olla noudattamatta käskyjä. ”Cincinnatus” on latinaa ja tarkoittaa 'lukittua'.

Monet romaanin teemoista, kuten olemisen merkitys, elämä labyrinttina ja vankilana, auktoriteettien mielivalta ja tuomio ovat hyvin kafkamaisia. Nabokov itse kiistää romaanin kirjoitusaikana tunteneensa Kafkaa tai osanneensa tarpeeksi saksaa lukeakseen tätä, sillä Kafkan teoksia ei ollut vielä käännetty. Kafkan tapaan Nabokovin romaanin valtio pursuilee outoja byrokraatteja ja mystisiä perinteitä. Kenties rikoksen, rangaistuksen ja ylösnousemuksen tematiikka on velkaa Dostojevskille? Hän oli ainakin Kafkan mielikirjailija.

Kutsussa mestaukseen kirjallinen tyyli puhkeaa koristeelliseen hehkuun, joka tuo muistumia Lewis Carrollin teoksesta Liisa ihmemaassa (1865) – Nabokov venäjänsi sen 1920-luvun alussa. Romaanin asetelma muistuttaa myös Leonid Andrejevin pienoisromaania Seitsemän hirtetyn tarina (1908).

Cincinnatuksen teloituksen lähestyessä todellisuus muuttuu yhä keinotekoisemman oloiseksi: vartijan parta onkin tekoparta, tämä ja tuo paljastuu lavasteeksi, lunttilaput vilahtavat, murtumat maalataan umpeen. Viereiseen selliin parkkeerrannut soluttautuja monsieur Pierre on jo nimensä perusteella varieteen pullea nukke, jonka pettävän hahmon takaa paistaa virnuileva kuolema.

Fiktion maailman fiktiomaisuuden sekä romaanihenkilön, fiktiomaailman ja kirjailijan suhteen postmoderni tematiikka on tässä teoksessa aluillaan ja puhkeaa varsinaiseen liitoon Nabokovin myöhemmissa romaaneissa, kuten Sebastian Knightin todellinen elämä (1941) ja Kalvas hehku (1962).

Veteraanikääntäjä Vappu Orlov on suomentanut teoksen taitavasti. Cincinnatuksen tuomion syy, ”tieto-opillinen eksytys”, alkuteoksessa ”gnoseologitšeskaja gnusnost”, olisi kuitenkin ansainnut selityksen, sillä siihen piiloutuu romaanin tulkinnan avain. ”Gnoseologitšeskaja” viittaa Nabokoville tyypillisen kielipelin tapaan paitsi tieto-oppiin niin myös gnostilaisuuteen, uskonnolliseen liikkeeseen, joka vaikutti ajanlaskun alussa perustaen käsityksensä juutalaisuuteen, platonismiin ja varhaiseen kristillisyyteen.

Monissa romaaneissaan Nabokov ilmentää uskonnonvastaisia käsityksiä, mutta Kutsussa mestaukseen hän hyödyntää gnostilaisia ideoita tuonpuoleisesta. Toisin kuin useimpia ajan venäläisiä emigranttikirjailijoita Nabokovia ei kiinnostanut kirjoittaa sen paremmin realismia kuin tavoitella symbolismin mystisiä maailmanselityksiä. Hän yhdisti Venäjän kirjallisuuden ”hopeakauden” perinteen eurooppalaiseen modernismiin. Gnostilaiset ainekset ovatkin sekä parodiaa että metaforinen tapa osoittaa totalitarismien pettävyys.

Gnostilaisesti ymmärrettynä Cincinnatuksen todellinen olemassaolo jumallisena henkenä on estynyt hänen lihallisessa kehossaan. Maailma on gnostilaisuuden mukaan pahan tai tietämättömän alemman demiurgin luomus. Aineesta voi vapautua oman sisäisen, salaisen, pelastavan tiedon avulla. Ihminen on jumallisesta alkuperää, ja sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Tämä selittää tapahtumien hämmennystä romaanin lopussa. Cincinnatuksen transformaatiota on tosin kuvattu jo aiemmin:

”Riisui, kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.” (s.31)

Lopussa muodonmuutos toistuu hieman toisin:

”Yhä kääntyvän pyövelin lantion lävitse kuulsi kaide. Kalpea kirjastonhoitaja kyyristeli korokkeella antaen ylen. Katsojat olivat kertakaikkisen läpinäkyviä, eikä heistä ollut mihinkään, ja kaikki säntäilivät jonnekin – vain takimmaiset maalatut rivit pysyivät paikoillaan. Cincinnatus laskeutui hitaasti lavalta ja lähti kulkemaan hyllyvän rojun lävitse.” (s.215)

Cincinnatus siis kieltää todellisuuden sumutuksena ja samalla totalitarismien valhemaailman. Ajatus resonoi nykyisten valemedioiden, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden ja syvä-väärennösten kanssa. Romaanin yhteiskunnan enemmistön läpikuultavuus muistuttaa nykyihmistä, joka sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ei enää nauti salaisuuksista. Pikemminkin kuin yksityisyyden menetys meitä pelottaa se, että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä, somessa, CV:ssä ja elämässä. Solipsismia on pidetty nykyajan sairautena, kun omiin kupliinsa eristyneet yksilöt voivat olla varmoja vain omasta todellisuudestaan.

Nabokovin romaani kaikuu universaalille tasolle. Se ei kommentoi vain totalitarismeja, vaan kaikkea sitä eksytystä ja kansalaisvapauksien kavennusta, jota myös demokraattisissa yhteiskunnissa harrastetaan.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen. Suomentanut Vappu Orlov. 216 s. Moebius 2024.

Kritiikki ilmestynyt 14.8.2024 Kansan Uutisissa 7/2024.

Teloitus

 

Vladimir Nabokov

Suomennos Ville Ropponen

Ne yöt kuluvat: makaan näin,

vuode lipuu Venäjälle,

minut vievät rotkolle päin,

vievät rotkon teurasmäelle.

Havahdun, istuimella pimeässä
kello, tulitikut lepäävät,

silmissä, kuin pyssynpiipun piirtyessä,

kellotaulun hehkut vääntyvät.

Käsillä peitän kaulan, rinnan
nyt, nyt minut ammutaan —
katseen siirtämisen hinnan
vie roihu, alkaa sammumaan.

Tietoisuuden ilman tuntoa
kellon nakutus herättää,
se on maanpaon onnea,
ei tarvitse enää säikähtää.

Mutta sydän, se tahtia lyö,
että olisi todella näin:
Venäjä, tähdet, teloitusyö
ja tuomenmarjassa rotkolle päin.

Maanpakoruno heräsi uudelleen henkiin

Vuonna 1927 nuori Vladimir Nabokov oli maanpaossa bolševikkivaltaan sortuneelta Venäjältä. Hän asui Berliinissä, kaikki oli hyvin, hän oli jo asettunut, aviossa, opiskeli yliopistossa, kirjoitti paljon ja julkaisi. Kuitenkin hänen ajatuksensa palasivat usein Venäjälle.

Hän mietti monesti kirjailija Nikolai Gumiljovin kohtaloa. Gumiljov oli teloitettu 1921 neuvostovallan vastaisena agenttina.

Tammikuussa 2023 joukko Venäjältä emigroituneita muusikoita julkaisi yhteisen albumin Posle Rossii (”Venäjän jälkeen”). Nimi tulee Marina Tsvetajevan runokokoelmasta vuodelta 1928. Levy on omistettu kaikille sata vuotta sitten Venäjältä emigroituneille kirjailijoille, jotka päätyivät Istanbuliin, Belgradiin, Berliiniin, Prahaan., Pariisiin, Riikaan, Tallinnaan, Harbiniin ja Shanghaihin.

Nykymuusikot sävelsivät lauluja emigranttikirjailijoiden tekstien pohjalta. Tunnettujen tekijöiden lisäksi mukana on joukko vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Monetochkan laulu Nabokovin runon ”Teloitus” (alk. ”Rasstrel”, 1927) pohjalta on kuultavissa YouTubessa.

Runo ja saate ovat ilmestyneet Parnassossa 6-7/2023.

Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija

Teksti: Ville Ropponen

Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimpia graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

Viktoria Lomaskon teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa englanniksi Thomas Campbellin kääntämänä. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Se toinen Venäjä (Into, suom. Ville Ropponen).

Se toinen Venäjä luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella. Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä. Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon graafista reportaasia, erityisesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.

Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Se toinen Venäjä jakautuu kahteen, kronologisessa järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen. Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa. Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin

Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänellä on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla. Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä, ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan kolmestatoista luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

Toisenlainen yhteiskunta

Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä, nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011-2012 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet, asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön E-keskuksen agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvua sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousua Venäjällä. Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.

Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Graafisissa reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia

Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiiviisiin maaseuturealisteihin, vaikka hänen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

Entisen Neuvostoliiton näköaloja

– Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Moskovasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias-teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille. Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

– Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.

Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvototasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan, Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

– Lisäksi suunnittelen omaelämänkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

– Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.

Artikkeli on ilmestynyt Sarjainfossa 3/2018.

Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa

demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.

Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.

Feuer frei!

Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.

Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.

Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.

Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä

ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.

Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,

ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.

Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,

tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.

Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Kiinnostavan hajanainen Dostojevski

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty.

Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.

Esseitä. 255 s.

Siltala 2017

F.M. Dostojevskin kirjailijakuva on ristivetoinen. Taantumuksellisen oikeassaolijan psykologisia havaintoja ja ihmistuntemusta ihaillaan. Ihmisrakkauden apostoli oli myös äärinationalisti ja antisemiitti – hieman samoin kuin eräs vertailukohtansa Solženitsyn.

Dostojevskilla tunteet lainehtivat poikkeusyksilöiden pauhatessa. Kirjailijaa on pidetty myös kömpelönä sanankäyttäjänä, jonka romaanikompositiot ovat sekavia, henkilöhahmot epämääräisiä ja todellisuudenkuvaus räpiköivää. Vai onko kyse pikemminkin dialogisuudesta ja moniäänisyydestä – kuten kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin määritteli?

Tavallaan on outoa, että Dostojevskia luetaan ja tutkitaan yhä kiivaasti.

Ristiriitaan pureutuu esseekokoelma Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Venäläisen kirjallisuuden seuran vuonna 2014 järjestämän luentosarjan pohjalta pystytetyn teoksen 12 kirjoittajasta miehiä on 9, naisia kolme, mutta miehisiä ovat Dostojevskin teoksetkin. Kirjoittajat ovat kirjallisuuden tutkijoita, suomentajia ja kirjailijoita. Lähinnä ruoditaan Rikosta ja rangaistusta, Idioottia ja Karamazovin veljeksiä. Lukijan tulee tuntea Dostojevskin teokset. Ei olisi haitannut, jos kokoelmaan olisi sisältynyt Dostojevskin tuotannon eri vaiheita yleisesti esittelevä teksti.

Esseiden aiheet vaihtelevat Dostojevskin teosten filmatisoinneista kirjailijan vankeuteen Siperiassa. Pekka Pesonen kirjoittaa Dostojevskin suhteesta Pietarin myyttiin. Kalle Holmbergin sanoin Dostojevski on ”maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää”. Tiina Kartano käsittelee Schellingin filosofian vaikutusta Dostojevskiin, jonka romaaneissa on aatetta niin, että häntä on pidetty enemmän ideologisena kuin psykologisena kirjailijana.

Nabokov suomii Dostojevskia. Tätä ja muuta kritiikkiä esittelee ansiokkaasti Mika Pylsy. Dostojevskin melodramaattisuus sekä henkilöiden ja asetelmien kliseisyys ovat peräisin sentimentaalisesta ja goottilaisesta romaanista, arvelee Nabokov. Dostojevskilla on tavallaan vain yksi idea, venäläinen messianismi, kristinusko. Dostojevski yrittää käännyttää lukijan näkemään maailman tavallaan, mustavalkoisena ja maksimalistisena. Dostojevskin populaarin puolella hoippuva ideakirjallisuus on osoittautunut elinvoimaiseksi, joten ehkä kirjailija kolkuttelikin postmodernismin ovia?

Martti Anhavan Dostojevskin tyyliä ja ihmiskäsitystä harjaava teksti on kokoelman parhaita. Dostojevskin imu ei perustu kielellisiin tehoihin. Sisäisen maailman horjahduksia sameana vellova kerronta ilmaisee murhaavasti. Liioittelun, adjektiivivyöryn ja monisanaisuuden voi tulkita sanojen ilmaisukykyä, itse kieltä koskevaksi epäluottamukseksi.

Kenties Dostojevski onkin kirjallisuuden suuria melankolikkoja, joka heijastelee todellisuuden ja sanojen välillä kumisevaa kuilua? Nabokov kääntyilee haudassaan, kun kiinnostus Dostojevskiin jatkuu postmodernin jälkeisenä aikakautena.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2017.

Siperiasta kotiin

Ville Ropponen

Muistelma

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Suom. Tuukka Sandström.

Idiootti. 240 s.

Pikkupoika vaeltaa halki Stalinin Neuvostoliiton Eduard Kotšerginin muistelmassa.

Miksi salaisen poliisin NKVD:n lastenkodin huoltomiehen vartalo pursuaa japanilaisia tatuointeja? Tämä ja monta muuta tarinaa selviää Eduard Kotšerginin (s.1937) teoksesta Risteillä ristityt.

Se pohjaa tekijän lapsuusmuistoihin, jotka ovat niin jännittäviä, ettei juonenkäänteitä ole tarvinnut keksiä.

Pietarilainen kirjailija Kotšergin on myös kuvataiteilija ja lavastaja.

Venäjällä ilmestyi perestroikasta 2000-luvun alkuun paljon Stalinin terroria ja vankileirejä setviviä teoksia. Sittemmin ne ovat harventuneet. Stalinin mainetta on alettu palauttaa, eikä historian haavoja enää niin haluta käsitellä.

Tähän Risteillä ristityt iskee tuoreesti. Lapsen ja varhaisteinin vinkkelistä kerrottu suuri selviytymistarina on vaikuttavaa kaunokirjallisuutta.

Venäjällä teosta on verrattu Dickensin orpokertomuksiin ja Twainin poikakirjaklassikkoon Huckleberry Finn. Risteillä ristityt voitti ensimmäisenä ei-fiktiivisenä teoksena Venäjällä arvostetun Natsionalnyi bestseller-palkinnon.

Stepanytš-pojan isä ammutaan 1937, ja äiti kärrätään Gulag-leirille. Poika viedään NKVD:n lastenkotiin Siperian Omskiin. Vuonna 1945 ”varjoksi” kutsuttu 8-vuotias poika pakenee tavoitteenaan palata äidin luokse Leningradiin.

Reissu läpi Neuvostoliiton kestää lähes seitsemän vuotta.

Kotšergin kirjoittaa iskevästi. Lyhyesti kerrotaan paljon. Musta satiiri pehmentää tragediaa pikareskiromaaniksi. Kotšerginin taitoon kuuluu, että tarkasti veistetyt muistelmat vaikuttavat spontaaneilta.

Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa sitaatilla kansanperinteestä, orpojen laulusta. Sitten seurataan Stepanytšia eri kasvatuslaitoksissa, paossa ja seikkailuissa.

Teoksessa soivat tšastuskat – rekilaulut – rämisevät bylinoiden, kansantarujen, ja rikollislegendojen ainekset Stalinin pakkasessa.

Johtoteemoja on neuvostotekopyhyys. Esimerkiksi Omskin lastenkodin johtajatar on myös taiteilija, joka maalaa maalauksia Stalinista lasten kanssa. Lapsimalleiksi hän pakottaa orpokodin ”kansanvihollisten” lapset.

Taito taitella kuparilangasta Stalinin profiili pelastaa Stepanytšin nälkäkuolemalta. Hän kulkee jäniksenä junissa ja kohtaa vaikka ketä, hantin, kiinalaisen taiteilijan ja pohjoisvenäläisen noidan. Hän oppii erätaitoja, varkaiden temppuja, maalausta ja tatuointia.

Teos onkin myös kuvaus taiteilijantien alusta. Venäjän monikielisyyttä sivuutaan. Stepanytšin äidinkieli on puola.

Alkuteoksessa käytellään paljon fenjaa, rikollisslangia. Suomentaja Tuukka Sandström on taiteillut ilmaisujen kanssa. Joitain alkuteoksen vivahteita on ehkä menetetty, mutta yleisesti ottaen Sandström suomentaa taidokkaasti.

Teos kohoaa panoraamaksi Stalinin ajan yhteiskunnasta ja sen ulkopuolelle sysätyistä. Pakolaispoika kohtaa kerjäläisiä, junarosvoja, hasiskauppiaita ja tavallisia hyviä ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin.

Kotšergin selvisi, mutta moni muu ei selvinnyt. Venäjällä on yhä valtavasti kodittomia lapsia. Valtion päätökset upottavat ihmisiä, niin ennen kuin nykyään, niin Venäjällä kuin meilläkin.

Lastenkotien henkilökuntaa pilkataan armotta. Kasvatuslaitosten olot ovat karut: Nälkää ja kuria. Lapsia rienataan, hakataan, ja Kotšergin viittaa myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Sairastuneet usein kuolevat. Kasvatuslaitokset näyttäytyvät stalinismin pienoismalleina.

Löytääkö Stepanytš lopulta Leningradista äidin? Niin kuin orpojen lorussa sanotaan: ”En ole mamman poika, en ole papan poika, mä kasvoin kuusessa, mä lensin tuulessa...”

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 25.5.2017.

Neuvostoliitosta kirjallisesti

Neuvostoliiton romahdettua ja sen valtionarkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa on neuvostohistoriasta ilmestynyt valtavasti tutkimuskirjallisuutta niin lännessä kuin entisessä Neuvostoliitossa. Kuva bolševikkien johtamasta valtiosta on tarkentunut, vaikka aivan kaikkia yksityiskohtia ei vieläkään tiedetä.

Aikaa on kulunut sen verran – vaikka ei ehkä vielä tarpeeksi – että Neuvostoliitosta olisi voinut tulla samanlainen populaarikulttuurin aarreaitta kuin natsi-Saksa on nykyään. Joka vuosi ilmestyy uusia tietokirjoja ja dokumentteja natsiajasta. Luvuttomia ovat romaanit ja Hollywood-elokuvat, joissa sankarit seikkailevat natsismin labyrinteissa. Samalla natsismista on pystytty leipomaan ”demonisen pahuuden” kaikukammio. Kätevästi on pystytty unohtamaan, että samanlaisia poliittisia, tieteellisiä ja ideologisia kehityskulkuja tapahtui monessa muussakin Euroopan tai maailman maassa. Edes rotuopit, rodunjalostus, antisemitismi tai rasismi eivät ole saksalaista keksintöä tai Hitlerin kehittämiä.

Bolševismin kauheudet eivät toistaiseksi ole päässeet samaan asemaan kuin natsismin – johtuu tämä sitten tietämättömyydestä, propagandan yhä jatkuvasta painolastista tai yksinkertaisesti siitä, etteivät hirveydet tapahtuneet länsimaailmassa – niitä ei siis tarvitse sieltä myöskään ulossulkea.

Viime vuosina yhdysvaltalaisessa jännityskirjallisuudessa on erottunut kapea aalto. Monet julkaistut dekkarit sijoittuvat Neuvostoliittoon. Esimerkiksi Tom Rob Smithin esikoisromaani Lapsi 44 (2008) tapahtuu Stalinin ajassa ja nyhtää tarinaansa ainesta Andrei Tšikatilon tapauksesta. Tšikatilo, näennäisesti sivistynyt perheenisä, joka vuosina 1978-1990 murhasi 50 lasta ympäri Neuvostoliittoa, on innoittanut monia jännityskirjailijoita kuten Thomas Harrisia. Stalinin aika ja poliittinen terrori toimivat Smithin dekkarissa lähinnä lavasteina, eikä neuvostohistorian tarjoamista draamallisista mahdollisuuksista saada otetta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on toisin. Neuvostoliitto on noussut 2000-luvulla eräänlaiseksi suureksi aiheeksi, jota on setvitty proosassa. Monia näistä romaaneista on kovasti huomioitu julkisuudessa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano.

Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat 2000-luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa.

Anita Konkan Musta passi (2001) on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos. Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa.

Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä (2004), Ohrana (2006), Troikka (2008) sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia. Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin – eräänlaisen tavaramerkkinsä – vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa 1918 punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim. Uusimmassa romaanissaan Matriarkka (2016) Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta.

Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus (2007) ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani (2008) jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: lajinvaihto on tuottanut uuden teoksen siinä mielessä, että samoista henkilöistä romaani kertoo eri tarinan eri painotuksin.

Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003). Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, 1990-luku ja Aliiden muistojen vuodet 1936-50, jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia?

Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD:n terrorin miehitetyssä Virossa. Terrorin logiikka ajaa petokseen. Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset henkilöt ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä.Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle.

”Puhdistus” viittaa sekä Stalinin puhdistuksiin, että moraaliseen puhtauteen ja saastaan - henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen historian selvitystyöhön. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB:n asiakirjat heittävät silti kylmää vettä lukijan niskaan. Tuleeko lunastusta sittenkään?

Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä. Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina 1930-1960. Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää (1966) ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna 2008 ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä.

Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta (2006) on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus. Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat 1930-luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön.

Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi. Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat ainakin yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää.

Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Mustanhumoristisen romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on kuvaus neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokouksesta, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan oman nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti (2008) on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa. Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin (1987) linjoille, mutta erilaisin painotuksin. Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: juoppo, kusipää, vaimonhakkaaja, sovinisti, rasisti ja armoton jutunkertoja. Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: arkipäivässä leijuva väkivalta, rähjäinen infrastruktuuri, elintarvikepula jonoineen, loputtoman villi luonto, ekologiset ongelmat. 

Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta. Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: tylyksi ja paskamaiseksi mutta lopulta ystäväksi ja toveriksi. Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:

”Tyttö mietti miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää arkista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa”.

Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Mitä on tehtävä?

Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia. Menestysromaanista Kätilö (2011) tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä 1930- luvulta 1950-luvulle.Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon. Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: näkäkulmatekniikkaa löytyy, mutta sehän on nykyään lähes puuduttavuuteen asti käytetty keino.

Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa. Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä. Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole. Vova paljastuu myös romaanin keskushahmojen sukulaiseksi.

Stalinistisesta terrorista ja Gulagista teos muovaa kummitusmaisen kuvan, joka on kuin suoraan keskiaikaisen demonologian käsikirjasta. Samalla Kettu hukkaa käsityksen todellisen neuvostoterrorin kammottavuudesta ja sen tarjoamat draamalliset mahdollisuudet.

Ketun romaanissa Neuvostoliitto – ja nyky-Venäjä – on lähinnä lavaste. Koska kyseessä on satu, kirjailija ei ole kaiketi yrittänytkään tavoittaa ajan ja paikan tuntua. Konkretian sijaan romaanin todellisuus rakentuu satujen tapaan väkevistä vastakohdista, jotka muistuttavat stereotypioita: Venäjä on hirveätä sortoa ja mätää. Marilaiset taas on kuvattu kansantarujen ”jaloina villeinä”. Kuvaan kuuluu suomalaisen naisen ja marilaisen karpaasin melodramaattinen seksikohtaus uhrilehdossa. Kliseissä kielikuvissaan ja orgasmien kuvailussaan kohtaus on kuin suoraan Regina-lehdestä. Koska kyseessä on satu, historiallisten faktojen väärä aikajärjestys, väärin kirjoitetut termit, ja tekstiin mausteeksi isolla sirottimella roimitut, väärin kirjoitetut venäjän sanatkaan eivät haittaa.

Neuvostoliitto tulee varmasti myös jatkossa toimimaan suomalaisen kirjallisuuden aineistolähteenä ja alustana, johon tukeutuen fiktiossa voidaan käsitellä erilaisia teemoja. Niin sanottu historian selvitystyö Neuvostoliittoon liittyen ei ole Suomessa lainkaan ohi, vaan pikemminkin alkamassa.

Ville Ropponen

Jälkiteollisen pimeyden kronikka

Ville Ropponen

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio.

Suomentanut Kirsti Era. Jälkisanat Sanna Turoma.

Into 2015. Romaani, 285 s.

Roman Sentšinin (s.1971) Jeltyševit on venäläisen uuden realismin merkkiteokseksi sanottu romaani erään perheen ja yhteiskuntaluokan perikadosta.

Uusi realismi syntyi 2000-luvulla vastareaktiona perestroikan jälkeisen kirjallisuuden, venäläisen postmodernismin, ylitsepursuaviin kirjallisiin kokeiluihin. Uuden realismin teoreetikkonakin tunnettu Sentšin on määritellyt tyylisuunnassa keskeisiksi dokumentaarisen otteen tai naturalismin, tyylikokeilujen puutteen, lakonisen kielen ja vähäeleisen juonen.

Uusiksi realisteiksi on määritelty joukko 30-40-vuotiaita kirjailijoita, jotka ovat eläneet varhaisaikuisuutensa Neuvostoliiton hajoamisen ja Venäjän 1990-luvun sekasorron vuosina. Uudet realistit kuvaavat usein ihmisiä, joiden on neuvostolähtökohdista vaikea siirtyä elämään kapitalistisessa nollasummapelissä, kun yhteiskunnan turvaverkot ovat ohuet. Sentšinin lisäksi yksi tunnetuimpia uusia realisteja on Zahar Prilepin.

Uuden realismin voi asettaa myös osaksi nykyistä kansainvälistä virtausta, jossa dokumentaarisuus on noussut kirjallisuudessa ja muissakin taiteissa aiempaa tärkeämpään asemaan.

Nikolai Jeltyšev on humalaisten selviämisasemalla työskentelevä miliisi, hänen vaimonsa Valentina on työssä kirjastossa. Nuorempi poika istuu vankilassa, vanhempi poika on jämähtänyt asumaan vanhempiensa luo. Eletään 2000-luvun alkua venäläisessä pikkukaupungissa Siperiassa.

Nikolai hankkii lisätuloja putsaamalla juoppoja, mutta on tyytymätön elämäänsä. Hän jätti väliin 1990-luvun alun tilaisuudet ryhtyä bisnekseen, ei uskaltanut. Valentinakin tekee työtään innottomasti. Elämä on tasapaksua.

Kun Nikolai saa potkut miliisistä, perheen elämä luisuu alamäkeä. Jeltyševit joutuvat muuttamaan mökkiin vaimon synnyinkylään. Kolhoosit on kylässä lopetettu, eikä työtä muutenkaan ole. Jeltyševit aloittavat talon rakentamisen, mutta kesken se jää.

Valtaosa kyläisistä on maanviljelijöitä, juoppohulluja tai entisiä vankilakundeja. Alkoholismi, sairaudet, itsemurhat, taikauskoisuus, kieroilu ja väkivalta rehottavat.

Jeltyševien poika Artjom jatkaa ajelehtimistaan kylässä. Hän tekee paikallisen tytön raskaaksi ja joutuu naimisiin. Avioliitto ei suju, ja Artjom muuttaa kaupunkiin. Hän työskentelee hanttihommissa rakennuksilla keskiaasialaisten vierastyöläisten kanssa.

Lopulta Jeltyševit alkavat trokata laitonta viinaa ja juoda sitä itsekin yhä enemmän. Ärsyyntyminen, pohjaton apatia ja pian myös väkivalta nostavat päätään. Elämän perusturvallisuuden ja taloudellisen pohjan pettäessä myös moraali hupenee.

Ilmestyessään vuonna 2009 Venäjällä Jeltyševit aiheutti myrskyisää keskustelua. Romaani päätyi usean kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi ja sai kiittäviä arvosteluja, mutta sitä myös vieroksuttiin.

Osassa kritiikeistä kirjailijaa syytettiin negatiivisuudesta ja jopa ”sosialistisen realismin revanššista”. Jo aiemmin uusien realistien on väitetty kosiskelevan suurta yleisöä, joka on sisäistänyt sosialistisen realismin estetiikan.

Viittaukset sosialistiseen realismiin eivät ole tuulesta temmattuja. Sentšin on itsekin puhunut vaikutteistaan 1970-luvun ”maaseutuprosaisteilta”, kuten Valentin Rasputinilta ja Vasili Šukšinilta. Näistä poiketen Sentšin ei idealisoi tavallisia ihmisiä, vaan kuvaus on eleetöntä.

Sentšiniä on myös syytetty Tšehovin tapaisesta tunteettomuudesta Venäjän maaseutua kohtaan. Vaikutteita Tšehovilta epäilemättä löytyy, mutta huumoria Sentšinillä ei ole.

Sentšin kuvaa tympeähköjä henkilöitään myötäeläen. Jeltyševit on kunnianhimoinen kuvaus siitä millaista elämä siperialaisessa kylässä todella voi olla. Romaania lukee myös Jeltyševien selviytymistarinana, vaikka lopputuleman aavistaa jo alussa. Pienet myönteiset hetket kirkastuvat tarinan mustuudessa.

Uudet realistit ovat usein maininneet kirjallisina lähtökohtinaan Ljudmila Petruševskajan karut neuvostoarjen kuvaukset ja Sergei Dovlatovin kevyen todellisuudentajuisen proosan. Sentšin itse ihailee lisäksi Leonid Andrejevia.

Jeltyševeissä Andrejevin vaikutus tuntuu selvästi. Eniten tulevat mieleen Andrejevin sosiaalikriittiset tarinat. Kohtauksessa, jossa Nikolai lähtee kuskaamaan pirtuun kuollutta, tönköksi jäätynyttä naapuriaan kaupunkiin, välähtää myös ekspressionismi. Auton takapenkille ahdettu ruumis tuntuu tuijottavan syyttävästi. Konkreettiset yksityiskohdat näyttäytyvät romaanissa usein metaforina: ”ikkunalaudalla taimet tukahduttivat toisiaan”.

Jeltyševit on perhekronikka, joten vertauskohteita löytyy myös venäläisestä klassisesta realismista. Romaani ei niinkään muistuta 1800-luvun loppupuolen psykologista realismia, jossa keskeistä on ihmisen moraalinen kamppailu. Enemmän tulee mieleen 1800-luvun alun venäläinen realismi, joka ranskalaisten esikuvien mukaan kuvasi usein dokumentaarisesti suurkaupunkien kurjuutta.

Kirsti Era on suomentanut romaanin erinomaisesti. Sanna Turoman asiantuntevat jälkisanat valaisevat romaanin taustoja.

Yhteiskunnallinen taso nousee Jeltyševien päähenkilöistä, jotka ovat vahvasti symbolisia. Miliisinä Nikolai edustaa lakia- ja järjestystä, mutta myös väkivaltaa ja korruptiota. Kirjastonhoitaja Valentina edustaa sivistyksen, koulutuksen ja korkeakulttuurin merkitystä neuvostoyhteiskunnassa ja venäläisessä kulttuurissa. Heidän poikansa Artjom on seuraavan sukupolven lopputulema. Hän on opiskellut humanistisia aineita, mutta ei pysty ponnistelemaan menestyäkseen. Artjom haluaisi ilman vaivannäköä saman elintason kuin lapsuudessaan.

Jeltyševien syöksykierre kaupungista maaseudulle on samalla neuvostoperäisen keskiluokan luisu modernisaatiota edeltävään agraariyhteisöön ja keräilytalouteen. Tärkeässä kohtauksessa korostuu häpeä: Valentina joutuu nöyryytetyksi kaupungin torilla, jonne hän menee myymään marjoja ja törmää entiseen työtoveriin.

Romaani on yhteiskuntakriittinen, mutta ei yksioikoisen poliittinen. Selkeimmin poliittisessa kohtauksessa Valentina kuulee paikallisjunassa radiosta nuoren presidentin patrioottisen puheen. Seuraava kohtaus Valentinan saapumisesta kylään, toivottomuuden keskelle, asettaa puheen satiiriseen valoon.

Nostalgiaa neuvostoaikoja kohtaan romaanista ei löydä. Pikemminkin Sentšin kritisoi neuvostomentaliteettiin juuttuneiden ihmisten passiivisuutta ja kohtaloon alistumista. Jo ennen perheen alamäkeä Nikolaita kuvataan: ”hän oli elänyt aina jotenkin olosuhteiden pakosta, ei huvikseen”.

Jeltyševit kertoo jälkisosialistisen yhteiskunnan väliinputoajista. Tarina turvaverkkojen pettämisestä elämässä on silti universaali. Rajut yhteiskunnalliset muutokset, yhteisöjen hajoaminen ja keskiluokan kurjistuminen ovat lisäksi globaaleja teemoja, jotka koskettavat enemmän tai vähemmän myös suomalaisia.

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2016.

Solženitsynin puolustuspuhe

Ville Ropponen

Erkki Vettenniemi

Solženitsyn – Elämä ja eetos

Elämäkerta, 346 s.

Teos, 2015

Aleksander Solženitsynista (1918-2008) on Vankileirien saariston uudelleenjulkaisun ansiosta keskusteltu meillä viime vuosina paljon. Myös maailmalla hänestä on ilmestynyt tutkimuksia ja elämänkertoja. Suomenkieliselle elämänkerralle on ollut tilausta.

Historioitsija Erkki Vettenniemi on tarttunut tehtävään ja luotaa kirjailijan ja toisinajattelijan elämää. Samalla Vettenniemen teos osallistuu debattiin Solženitsynista poleemisin äänenpainoin. Vettenniemen mukaan Solženitsynin maailmankuvaa ei ole ymmärretty. Mutta onko kaikessa kyse vain ymmärtämättömyydestä?

Solženitsyn selvisi sodasta, Gulag-leireistä, syövästä ja kahdesta KGB:n salamurhayrityksestä. Nobelin vuonna 1970 saaneen kirjailijan elämässä ja teoksissa on sen verran ristiriitoja, ettei hän vieläkään jätä kylmäksi.

Lähteitä Vettenniemi on käyttänyt runsaasti, mutta kirjailijan teosten käsittely on jäänyt vähemmälle. Syyksi Vettenniemi mainitsee sen, ettei hän ole kirjallisuudentutkija. Elämäkerturin päämäärä on Solženitsynin eetoksen jäljittäminen, mitä hän toisaalta etsii myös teoksia tulkitsemalla.

Ajoittaisesta kankeudesta huolimatta teoksen kerronta sujuu.

Yksittäisistä ihmisistä ehkä juuri Solženitsyn vaikutti eniten neuvostojärjestelmän sortumiseen. Kirjailijan kiistattomin ansio on vaatimus neuvostovallan rikosten kollektiivisesta käsittelystä. Sortajien ja teloittajien on kaduttava.

Sen jälkeen kun kirjailija oli karkotettu Neuvostoliitosta 1973, hänen lausuntonsa ja teoksensa herättivät ärtymystä myös lännessä. Sittemmin monet ovat tuominneet kirjailijan patakonservatiiviksi, äärinationalistiksi ja antisemiitiksi.

Kirjailijana Solženitsyn syntyi Gulagissa. Ajan oloissa Solženitsynin tuomio oli lievä, 8 vuotta, mutta riitti siinä kitumista. Solženitsyn joutui taipumaan jopa ilmiantajaksi. Tästä kaikesta kehkeytyi kirjallisuuden materiaalia.

Entinen kommunisti käsitti, että Stalinin lisäksi myös Lenin ja koko neuvostojärjestelmä oli mätä. Solženitsynista tuli kristitty ja antikommunisti. Hän tunsi elävänsä, jotta voisi kirjata ylös kansan onnettomuuden ja kutsua katumukseen.

Kuten eräänlainen edeltäjänsä Dostojevski – josta samoin tuli kristitty vankileirillä – Solženitsyn mielsi kärsimyksen jalostavana voimana. Solženitsynin kirjallinen tyyli, jossa kaivataan moraalista eetosta on lähempänä vanhaa Tolstoita.

Vapautumisen jälkeen Solženitsynin esikoisromaani Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštšovin erikoisluvalla vuonna 1962. Siihen julkaisut Neuvostoliitossa tyssäsivät. Jo 1965 KGB salakuunteli kirjailijaa ja takavarikoi hänen käsikirjoituksiaan. Kaikkea KGB ei löytänyt: Solženitsyn piilotteli romaaniensa aineistoa ja Gulagin todistajien lausuntoja ympäri Venäjää – tämän kuvaus on elämänkerran kiinnostavinta antia.

Vankileirien saariston käsikirjoitus syntyi piilopirtissä Virossa. Se on yhä Solženitsynin tärkein teos, viiltävä dokumenttiromaani Gulagista, jota voi lukea myös Danten Helvetin modernina versiona tai eepoksena syntiinlankeemuksesta ja sovituksen tarpeesta.

KGB painosti ja mustamaalasi kirjailijaa. Mutta mikään ei saanut Solženitsynia lopettamaan Kremlin herrojen arvostelua; lisäksi hän julkaisi tamizdatina lännessä. Lopulta kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta. Hän muutti Keski-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin.

Pakkoemigraatiossa Solženitsynista tuli julistusten antaja. Hän vastusti suurvaltaleirien liennytystä ja tuomitsi lännen yhteiskunnan ”moraalisesti rappeutuneena”.

Ronald Reagan ja Margaret Thatcher kannattivat kirjailijaa. Samoin tekee elämänkerturi. Teokseen syntyy tyhjäkäyntiä, kun jaaritellaan pitkällisesti pääseekö kirjailija Valkoisen talon vieraaksi vai ei.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994. Kirjailija oli 1990-luvulla kova ”rosvokapitalismin” ja vallanpitäjien kriitikko, joka kieltäytyi kahdesti Jeltsinin myöntämästä kirjallisuuspalkinnosta. Putinin aikaan 2000-luvulla hänen kritiikkinsä tylsyi. Hän tapasi Putinin kahdesti ja otti tältä vastaan myös kirjallisuuspalkinnon.

Elämäkerturi uhraa paljon sivuja sen todisteluun, ettei Solženitsyn niin kauhean konservatiivinen ollut, ei myöskään oikeasti yltiöisänmaallinen tai antisemiitti. Tällainen kuva on Vetteniemen mukaan median rakentama.

Solženitsynin ennusteli jo vuonna 1965 neuvostoimperiumin hajoamista ja neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, Vettenniemi muistuttaa. Kirjeessä Neuvostoliiton johtajille (1975) kirjailija kaipasi kansallismielisyyttä ja vieroksui demokratiaa. Hänestä sille oli Venäjällä liian lyhyet perinteet. Siirtymäkaudeksi Solženitsynin suositteli ”kevennettyä autokratiaa”.

Solženitsyn pani bolševismin pitkälti ”ulkomaalaisuuden” syyksi. Hän korosti venäläisten kärsineen neuvostosorrosta enemmän kuin muut ja suositti katumusta kaikille neuvostokansoille, ei vain venäläisille. Tässä on perää sen verran, että nykymaailmassa neuvostosorto on monessa entisessä neuvostotasavallassa sälytetty vain venäläisten kannettavaksi.

Punainen pyörä -romaanissa (1971-1991) Solženitsyn päättelee, että Venäjän kohtalon sinetöi jo maaliskuun 1917 vallankumous. Hölläkätiset ja taitamattomat demokraatit avasivat hänestä portit bolševismille. Hän syyttää myös Venäjän intelligentsiaa kumousoppien ihailusta. Ratkaisuna olisi jälleen ollut ”kevennetty autokratia”, jonka kautta tsaarinvalta olisi taipunut demokratiaksi. Solženitsynin näkemykset vaikuttavat melko samoilta kuin venäläisten valkoemigranttien 1920- ja 1930-luvuilla.

Mutta milloin ja miten ”kevennetty autokratia” loppuu? Siihen kirjailija ei kunnolla vastannut.

Solženitsyn oli esteettisesti konservatiivi. Kirjailija tuomitsi postmodernismin, kuten oli tuominnut sosialistisen realismin. Silti: Solženitsynin proosa on klassismissaan tavallaan melko lähellä sosialistista realismia.

Vettenniemi korostaa neuvostojärjestelmän ateismia, mutta ei käsittele sitä miten kommunismissa oli lopulta paljon samaa kuin jyrkässä uskonnollisuudessa.

Entä onko se uskottava väite, että kaikki Solženitsynin arvostelijat ovat väärässä? Vettenniemi syyttää kirjailijan suomalaisia tulkitsijoita nimeltä mainiten ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Martti Anhava ja Jukka Mallinen ovat lähes mustamaalanneet kirjailijaa, ja tämä johtuu lähinnä KGB:n disinformaatiosta, joka jatkoi elämäänsä lännessä. Timo Vihavainen taas saa kiitosta Solženitsynin tajuamisesta.

Kyse on tietenkin erilaisista maailmankuvista, läntisen liberalismin ja venäläisen uskonnollispohjaisen maailmankuvan ristiriidasta. Erilaiset tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta tarvitseeko elämäkerturin olla kaikesta kohteensa kanssa samaa mieltä? Hieman kriittisempi ote ei olisi elämäkertaa pahentanut, vaikka on käsitettävää, että Vettenniemi näkee ristiriitaisesti ymmärretyn kirjailijan tarvitsevan puolustuspuhetta.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 2/2016.