Solženitsynin puolustuspuhe

Ville Ropponen

Erkki Vettenniemi

Solženitsyn – Elämä ja eetos

Elämäkerta, 346 s.

Teos, 2015

Aleksander Solženitsynista (1918-2008) on Vankileirien saariston uudelleenjulkaisun ansiosta keskusteltu meillä viime vuosina paljon. Myös maailmalla hänestä on ilmestynyt tutkimuksia ja elämänkertoja. Suomenkieliselle elämänkerralle on ollut tilausta.

Historioitsija Erkki Vettenniemi on tarttunut tehtävään ja luotaa kirjailijan ja toisinajattelijan elämää. Samalla Vettenniemen teos osallistuu debattiin Solženitsynista poleemisin äänenpainoin. Vettenniemen mukaan Solženitsynin maailmankuvaa ei ole ymmärretty. Mutta onko kaikessa kyse vain ymmärtämättömyydestä?

Solženitsyn selvisi sodasta, Gulag-leireistä, syövästä ja kahdesta KGB:n salamurhayrityksestä. Nobelin vuonna 1970 saaneen kirjailijan elämässä ja teoksissa on sen verran ristiriitoja, ettei hän vieläkään jätä kylmäksi.

Lähteitä Vettenniemi on käyttänyt runsaasti, mutta kirjailijan teosten käsittely on jäänyt vähemmälle. Syyksi Vettenniemi mainitsee sen, ettei hän ole kirjallisuudentutkija. Elämäkerturin päämäärä on Solženitsynin eetoksen jäljittäminen, mitä hän toisaalta etsii myös teoksia tulkitsemalla.

Ajoittaisesta kankeudesta huolimatta teoksen kerronta sujuu.

Yksittäisistä ihmisistä ehkä juuri Solženitsyn vaikutti eniten neuvostojärjestelmän sortumiseen. Kirjailijan kiistattomin ansio on vaatimus neuvostovallan rikosten kollektiivisesta käsittelystä. Sortajien ja teloittajien on kaduttava.

Sen jälkeen kun kirjailija oli karkotettu Neuvostoliitosta 1973, hänen lausuntonsa ja teoksensa herättivät ärtymystä myös lännessä. Sittemmin monet ovat tuominneet kirjailijan patakonservatiiviksi, äärinationalistiksi ja antisemiitiksi.

Kirjailijana Solženitsyn syntyi Gulagissa. Ajan oloissa Solženitsynin tuomio oli lievä, 8 vuotta, mutta riitti siinä kitumista. Solženitsyn joutui taipumaan jopa ilmiantajaksi. Tästä kaikesta kehkeytyi kirjallisuuden materiaalia.

Entinen kommunisti käsitti, että Stalinin lisäksi myös Lenin ja koko neuvostojärjestelmä oli mätä. Solženitsynista tuli kristitty ja antikommunisti. Hän tunsi elävänsä, jotta voisi kirjata ylös kansan onnettomuuden ja kutsua katumukseen.

Kuten eräänlainen edeltäjänsä Dostojevski – josta samoin tuli kristitty vankileirillä – Solženitsyn mielsi kärsimyksen jalostavana voimana. Solženitsynin kirjallinen tyyli, jossa kaivataan moraalista eetosta on lähempänä vanhaa Tolstoita.

Vapautumisen jälkeen Solženitsynin esikoisromaani Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštšovin erikoisluvalla vuonna 1962. Siihen julkaisut Neuvostoliitossa tyssäsivät. Jo 1965 KGB salakuunteli kirjailijaa ja takavarikoi hänen käsikirjoituksiaan. Kaikkea KGB ei löytänyt: Solženitsyn piilotteli romaaniensa aineistoa ja Gulagin todistajien lausuntoja ympäri Venäjää – tämän kuvaus on elämänkerran kiinnostavinta antia.

Vankileirien saariston käsikirjoitus syntyi piilopirtissä Virossa. Se on yhä Solženitsynin tärkein teos, viiltävä dokumenttiromaani Gulagista, jota voi lukea myös Danten Helvetin modernina versiona tai eepoksena syntiinlankeemuksesta ja sovituksen tarpeesta.

KGB painosti ja mustamaalasi kirjailijaa. Mutta mikään ei saanut Solženitsynia lopettamaan Kremlin herrojen arvostelua; lisäksi hän julkaisi tamizdatina lännessä. Lopulta kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta. Hän muutti Keski-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin.

Pakkoemigraatiossa Solženitsynista tuli julistusten antaja. Hän vastusti suurvaltaleirien liennytystä ja tuomitsi lännen yhteiskunnan ”moraalisesti rappeutuneena”.

Ronald Reagan ja Margaret Thatcher kannattivat kirjailijaa. Samoin tekee elämänkerturi. Teokseen syntyy tyhjäkäyntiä, kun jaaritellaan pitkällisesti pääseekö kirjailija Valkoisen talon vieraaksi vai ei.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994. Kirjailija oli 1990-luvulla kova ”rosvokapitalismin” ja vallanpitäjien kriitikko, joka kieltäytyi kahdesti Jeltsinin myöntämästä kirjallisuuspalkinnosta. Putinin aikaan 2000-luvulla hänen kritiikkinsä tylsyi. Hän tapasi Putinin kahdesti ja otti tältä vastaan myös kirjallisuuspalkinnon.

Elämäkerturi uhraa paljon sivuja sen todisteluun, ettei Solženitsyn niin kauhean konservatiivinen ollut, ei myöskään oikeasti yltiöisänmaallinen tai antisemiitti. Tällainen kuva on Vetteniemen mukaan median rakentama.

Solženitsynin ennusteli jo vuonna 1965 neuvostoimperiumin hajoamista ja neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, Vettenniemi muistuttaa. Kirjeessä Neuvostoliiton johtajille (1975) kirjailija kaipasi kansallismielisyyttä ja vieroksui demokratiaa. Hänestä sille oli Venäjällä liian lyhyet perinteet. Siirtymäkaudeksi Solženitsynin suositteli ”kevennettyä autokratiaa”.

Solženitsyn pani bolševismin pitkälti ”ulkomaalaisuuden” syyksi. Hän korosti venäläisten kärsineen neuvostosorrosta enemmän kuin muut ja suositti katumusta kaikille neuvostokansoille, ei vain venäläisille. Tässä on perää sen verran, että nykymaailmassa neuvostosorto on monessa entisessä neuvostotasavallassa sälytetty vain venäläisten kannettavaksi.

Punainen pyörä -romaanissa (1971-1991) Solženitsyn päättelee, että Venäjän kohtalon sinetöi jo maaliskuun 1917 vallankumous. Hölläkätiset ja taitamattomat demokraatit avasivat hänestä portit bolševismille. Hän syyttää myös Venäjän intelligentsiaa kumousoppien ihailusta. Ratkaisuna olisi jälleen ollut ”kevennetty autokratia”, jonka kautta tsaarinvalta olisi taipunut demokratiaksi. Solženitsynin näkemykset vaikuttavat melko samoilta kuin venäläisten valkoemigranttien 1920- ja 1930-luvuilla.

Mutta milloin ja miten ”kevennetty autokratia” loppuu? Siihen kirjailija ei kunnolla vastannut.

Solženitsyn oli esteettisesti konservatiivi. Kirjailija tuomitsi postmodernismin, kuten oli tuominnut sosialistisen realismin. Silti: Solženitsynin proosa on klassismissaan tavallaan melko lähellä sosialistista realismia.

Vettenniemi korostaa neuvostojärjestelmän ateismia, mutta ei käsittele sitä miten kommunismissa oli lopulta paljon samaa kuin jyrkässä uskonnollisuudessa.

Entä onko se uskottava väite, että kaikki Solženitsynin arvostelijat ovat väärässä? Vettenniemi syyttää kirjailijan suomalaisia tulkitsijoita nimeltä mainiten ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Martti Anhava ja Jukka Mallinen ovat lähes mustamaalanneet kirjailijaa, ja tämä johtuu lähinnä KGB:n disinformaatiosta, joka jatkoi elämäänsä lännessä. Timo Vihavainen taas saa kiitosta Solženitsynin tajuamisesta.

Kyse on tietenkin erilaisista maailmankuvista, läntisen liberalismin ja venäläisen uskonnollispohjaisen maailmankuvan ristiriidasta. Erilaiset tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta tarvitseeko elämäkerturin olla kaikesta kohteensa kanssa samaa mieltä? Hieman kriittisempi ote ei olisi elämäkertaa pahentanut, vaikka on käsitettävää, että Vettenniemi näkee ristiriitaisesti ymmärretyn kirjailijan tarvitsevan puolustuspuhetta.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 2/2016.