Sirkus Collanin matka

Kertomus

Ville Ropponen

”Pataljoona on harvennut ja huvennut, mutta se on tehnyt miehen työtä, suomalaista työtä saksalaisen aseveljensä rinnalla. Nämä pojat ovat merkinneet maineikkaan luvun omaan historiaansa, eikä sitä Suomen kansankaan historiassa milloinkaan unohdeta. Kun minä olen täällä liikkunut tällä kertaa, olen tullut ajatelleeksi, että tulevaisuuden Porilaisten marssin säkeisiin voitaisiin Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan nimien rinnalle asettaa Kaukasus. Saksalaiset johtajat, joiden komennossa tässä divisioonassa on Euroopan parasta väkeä, ovat suomalaisiamme kaikki kiittäneet. Sen mukaan mitä olen täällä nähnyt ja kuullut, on kiitokseen epäilemättä vahvasti aihetta”.

Ote Mannerheimin Saksan päämajassa olevan edustajan, kenraali Paavo Talvelan puheesta suomalaisen SS-pataljoonan miehille kenraalin vieraillessa Kaukasuksen rintamalla 21.10.1942.

*

Otteita Sturmmann Valtteri Ropposen (s. 1919) päiväkirjasta.

14.8.1942

Vyöryttiin kuormavaunuissa Maikopin öljyalueen läpi niin että lotina kävi. Hellettä oli +50 astetta auringossa. Ympärillä leijui pölypilvi, jota kolonnat nostattivat. Trossissa ei lusmuiltu, vaan kärjessä mentiin, kun oli kamppiretki. Hiki valui kypärän alta kasvoille, sitä sai alituiseen pyyhkiä. Yöt olivat lyhyitä ja viileitä. Hitaasti Kaukasus-vuoret nousivat. Lumihuippuja näkyi samalla tavalla kuin kuulemma Alpeilla. Aro vaihtui kukkuloiksi ja laaksoiksi: maissintähkiä, sonnanlemua, savikattoisia kyliä, naisia hunnuissa. Ruohikko paloi okraa ja keltaista. Lehdot tuikkivat vihreinä. Taivas oli tapaus sininen. Nälkä kurni pikkuisen vatsanpohjalla, koska pataljoonan muona oli sitä samaa: leivänpala ja maissi- tai hirssivelliä.

Tyhjänpanttina siellä ei keikuttu, vaan mentiin pojat telavaunussa niin että nivusissa hytkyi, mentiin suureen seikkailuun. Vähän väliä silmät osuivat toisen sällin silmiin ja puhjettiin nauruun. Tupakansavut meni väärään kurkkuun. Nauru, se paisui ja paisui kunnes hohotus valtasi koko kuormavaunun. Runsaudensarvi meitä odotti, sen tiesi jokainen. Hykerryttävää tunnetta eivät häirinneet edes ryssän Tšaikojen hyökkäykset. Kaksitasoiset hävittäjät olivat paarmoja, eivät osanneet oikein pistää, mutta ympärillä piti häristä. Ärsytti, mutta virne palasi suupieliin, kun teiden pientareilla alkoi näkyä vihollisen sotarojua ja haisevia ruumiita lojumassa.

Jo Helsingistä ja insinööritoimisto Rataksen värväyksestä asti oli ollut selvää, että nyt lähdetään juurimaan aitoaasialainen svaboda lopullisesti maan pinnalta. Mennään katsomaan, ettei sen kuppainen miljoonasade enää ikinä purkaudu Karjalan kannaksen läpi kohti Suomineidon uumanpohjia. Ainakin minulle tämä oli selvää. Se oli yleiseurooppalaista taistelua. Kuljimme jääkärien jäljillä totuuden teitä.

Uskon, että moni poika katseli ryssän lakeuksia myös sillä silmällä, että mihin pystyttää maatilansa, kun lääniä ryhdytään voiton jälkeen jakamaan. Tietenkin ensin 20–30 miljoonaa slaavia on poistettava häiritsemästä. Se oli messevä ajatelma. Kuvittele, hoitelet kartanoasi kuistin riippumatosta käsin: lauhkeiksi koulitut ryssät kylvävät ja korjaavat viljaa puolestasi. Talon pielessä on viinitarha, jonka tuotoksia maistelet hiljakseen kirjavan valon illassa. Ja oluttakin pannaan, kullankeltaista, kuplivaa lageria. Sitten on aika mennä tupaan työntämään tuulensuojaan oman tilan läskipossua. Se on loimutettu tulisijan yllä kokonaisena ja kidassa sillä on oman tilan kaneliomena.

Lomilla voi hypätä automobiilin rattiin ja päristellä joutuisasti saksalaisten rakentamia pikateitä pitkin katselemaan Keski-Eurooppaa ja sivistyneiden maiden nähtävyyksiä. Kaupoissa kaikki maailman tavarat ovat saatavilla, niitä tuotetaan halvalla neekerien ja kiinalaisten maissa. Ja saksalaiset välittävät tavaraa Eurooppaan niin kuin vain etevä kauppiaskansa osaa.

Siinä rytyytettiin, Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS ”Nordost”, kuuluisa ”sirkus Collani” matkalla Samarkandiin. Köröteltiin pitkin vuorten loivakukkulaista etumaastoa. Se pursusi pörheätä pusikkoa, pojat. Sellaista vehmautta ihasteltiin, naureskeltiin, vaikka olihan meillä Helsingissäkin puistoissa jalopuuta: tammia, pyökkejä, jalavia. Useimmat sälleistä olivat muualta Suomesta, eivätkä olleet sellaisia nähneet. Mutta laaksojen pohjalla rusottivat pyöreät persikat. Voi sitä mehun tirskahtelua ja äiteliä lemuja!

Vasemmalla puolellani istui Jorma Hauska, kaksimetrinen ja turpealihaksinen pohjalainen maatilan poika. Hänen kasvonsa ja tukkansa levisivät maantienvärisinä. Naamalla vaihtelivat vihan ja nautinnon ilmeet, kun hän ähisi, rusautteli sorminiveliään ja supatti vähän väliä, että milloin niitä pääsee tappamaan, milloin niitä pääsee panemaan.

Vastapäätä istuva Nyyrikki Himanen oli tynkäkasvuinen ja kuivanlaiha. Hänellä oli maine erikoismiehenä, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain hyvä leuhkimaan. Miehellä oli upseerinviikset, lainetukka, valkeat käsineet maastopuvun kanssa ja itsetietoisen halveksuva ilme. Siinä oli oikea Edelweiss. Väitettiin, että Himanen käytti partavettä sotaretkelläkin ja välillä myös joi sitä.

Oikealla puolellani istui Uolevi Lehtonen. Hän ei ollut mikään ihminen, vaan upottava suo. Heti kun joutui hänen läheisyyteensä, alkoi hän imeä kaveria syvyyksiin, mutta sillä tavalla miellyttävästi niin kuin – tiedätte mikä. Mies oli lehtopiru, poltti ketjussa, suonekas ja puukasvoinen ja vaskisen pissapotan tapaan patinoitunut. Hän vaihtoi jalkarättinsä useammin kuin kukaan toinen.

Sivummalla nojaili Urpo Hautala. Teologiaa opiskellut Suomen armeijan reservin vänrikki sai tyytyä saksalaisten joukoissa Unterscharführerin eli Uschan arvoon. Hautala puhisi jatkuvasti, ettei hänestä oikein ollut sotilaaksi, ettei ammatti ottanut avautuakseen, ei vaikka kokemusta oli jo talvisodasta. Kerrottiin, että Hautala lausui rukouksen jokaiselle tappamalleen ryssälle. Totta tai ei, niin raamattua hän ainakin selaili ahkerasti.

Ja sitten minä itse: helsinkiläinen ylioppilas ja saksan kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Sotakokemusta ei ollut, mutta kunnostauduin koulutuksessa ja sain ylennyksen. Täkäläinen sotilasarvoni Sturmmann vastasi meikäläistä korpraalia.

Kuuluimme kaikki samaan ryhmään eli Gruppeen. Olimme sotilaita ja meidät tunnisti jo kaukaa. Sotilaan ruumis oli voiman ja urheuden vaakunakilpi, ja vaikka meidän oli opeteltava ammattimme vähitellen, lähinnä taisteluissa, niin silti harjoitukset, kuten marssi ja ryhdikkäät asennot, kuuluivat suurelta osalta kunnian ruumiilliseen retoriikkaan. Tunnusmerkit, joista saattoi todeta ammattiin parhaiten soveltuvat yksilöt, olivat eloisuus ja valppaus, suora ryhti, korkea rinta, leveät hartiat, pitkät käsivarret, paksut sormet, pieni vatsa, tukevat reidet, ohuet sääret, kuivat jalat sekä pitkä ja paksu mulkku, sillä tämän kaltainen mies on varmasti notkea ja voimakas, hyvä nussimaan. Sotilaan täytyi marssia tahdissa ollakseen tyylikäs ja vakaa, sillä kivääri on kunnioitettava ase, ja sitä oli syytä kantaa vakaasti ja rohkeasti. Määrätietoisen valmennuksen tuloksena komppaniamme muodottomasta aineksesta ja kömpelöstä ruumiista oli Gross-Bornin koulutuskeskuksessa tehty tarkoitukseensa sopiva kone.

Ilta saapui. Takana hämärtyvässä ilmassa leimahtelivat Maikopin öljykenttien palavat poraustornit, pumppulaitokset ja puhdistamot, jotka veli itäläinen oli lähtiessään sytyttänyt. Ensimmäiset tähdet iskivät silmää taivaalla. Puhkesimme kaikki taas yhteiseen lempeään nauruun. Se kumisi kuin urut katedraalissa.

16.8.1942

Lineinajan kylä lepäsi laakean tasangon länsilaidalla. Sen takana nousi loivista metsäisistä kukkuloista muodostunut kehä, jonne ryssä oli kaivautunut asemiin. Kello oli seitsemän aamulla, ja kaste leijui vielä laaksossa. Saavuimme kuormavaunuilla tielle, ja marssimme kylää kohti. 

Asetuimme valmiusasemiin. Se ei ollut mikään shähtruppi. Jokainen tarkisti varusteensa, ettei mikään streikkaa. Kypärät pantiin päähän, käsikranaatit vyöhön, lapioiden soljet kiinnitettiin huolellisesti.

Höökivaunut saapuivat. Loputtomana jonona ne ajoivat ohitsemme niin että kuiva pöly aivan kiehui niiden telaketjuissa. Vaunut pysähtyivät salon reunaan. Ilmoitettiin, että komppaniamme nousisi vaunujen päälle, kun ne lähtevät höökimään, ja teimme työtä käskettyä.

Tankkien moottori jyrisi mahtavana pauhuna. Pakokaasu haisi. Pitkä vastamaa muuttui myötärinteeksi. Metsä harveni, ja näin jo kylän ensimmäisen talon oikealla rinteessä. Edessä kumahteli ja jyrisi. Kukkuloiden yllä oli käynnissä pieni näytelmä. Muutaman hävittäjän savuviivat kiemurtelivat ja sotkeutuivat toisiinsa. Ehdimme ajaa parisataa metriä laaksoon ennen kuin aloimme saada ryssältä tulta. Ensin paukahti kylästä muutama kiväärin laukaus, johon pk:t yhtyivät. Sitten alkoivat säksättää kukkuloilla asemissa olleet kk:t ja raskaammat aseet paukahdella.

Hyppää alas hyökkäysvaunun päältä. Ota konepistooli selästä, paina varmistin pois, pane ase kainaloon, tulta eteen lyhyitä sarjoja. Etene ketjussa muiden mukana, tunkeudu pinjametsän halki.

– Tarkkana pojat, ryssä on tönöjen takana! Uscha Hautala karjui.

Karsikon loputtua mökkien takaa leimahteli. Mäntyjen kylkiin napsahteli. Oma tykistöisku peitti kylän savuun. Tuprun hälvettyä näkyi miten meikäläinen höökivaunu ajoi nurin ryssien pakin.

Nouse ylös, syöksy kyyryssä eteenpäin, ammu, heittäydy kranaattikuoppaan. Feuer Frei!

Korohorot iskivät kylän kauimmaiseen laitaan ja kukkulan rinteeseen. Aamuilmaan sinkoili maankappaleita ja kiviä, musta savu pöhähteli. Useampi hirsitaloista paloi.

– Viel’ on Suomi voimissaan. Voi vihollisen hurmehella peittää maan, lauloi Lehtonen kumeasti.

– Tulta munil! karjui Hauska ja rokotti yhtä talorykelmää, josta yhä harvemmin ammuttiin vastaan. 

Raskas vartalo tömähti viereen. Se oli Uscha Hautala.

– No, pojat, mennäänpäs tuon aukean yli, että heilahtaa, Uscha ärjäisi ja nousi seisomaan.

Ponnisteltiin ylös. Ryntäsin ja ammuin lonkalta – taloja, puita, välähdyksiä silmänurkassa. Pysähdyttiin mökin seinustalle huohottamaan, Himanen, Hauska ja minä. Himanen heitti käsikranun tönön räppänästä sisään. Potkaisin oven auki ja ruikkasin kp:lla tupaan. Se oli turhaa. Riekaleet olivat seinillä, verta hujan hajan. Taisi olla vanha pariskunta, ruumiista oli vielä sen verran jäljellä, että sen saattoi päätellä. Sitten mentiin kyyryssä puolijuoksua puhdistamaan seuraavaa taloa.

Olin entuudestaan kuullut paljon siitä miltä taistelu tuntuu, mutta ei sitä ollut osannut kuvitella. Vihollisia näkyi ja niitä ammuttiin, jännitys otti henkeen, käskyjä kajahteli ja niitä miettimättä totteli. Multaa lensi ympäriinsä, kun räjähteli, oli savua ja pölyä. Tuttuja kaatui, mutta itse vain juoksi eteenpäin ehjänä ja koetti selvitä.

Ensimmäinen taistelu näyttää onko miehessä ainesta. Jos tulee itku tai vetelät housuun niin ei tule suvea, saattaa selvitä hengissä, mutta ammattilaiseksi ei ole asiaa. Minä innostuin kahakan aikana koko ajan lisää. Teki välillä niin eetwarttia, että samanmoista tunnetta olin maistanut aiemmin vain Kallion bordelleissa. Sitä rähäkkää henkeä oli muissakin sälleissä. Sen näki seisovista silmistä ja punoittavista kasvoista.

Taistelun jälkeen maa oli täynnä ruumiita. Ne olivat kuin syksyn satoa, rouskuja ja vahveroita metsässä. Harmi vain että joukossa oli myös meikäläisiä. Hieman harmistuneita pojat olivat siitä, ettei Lineinajasta löydetty yhtään nuorta naista, vain vanhoja ämmiä, eikä niitä laskettu.

Taistelun jälkeen pantiin täytäntöön komissaarikäsky, Komissarbefehl, eli antautuneet politrukit ja kommunistit ammuttiin paikalla. Joukossa meni muitakin, kiväärimiehiä tai siviilejä, joilla oli ruma pärstä.

Ryssän antautuneet sotilaat marssitettiin pitkänä jonona taaksepäin. Resupekkoja. Saksalaiset eivät antaneet ryssän vangeille ruokaa, sen tiesi. Ja sen ymmärsi, oli omissa suissakin tekemistä. Kertoivat, että piikkilanka-aitauksissa vangit syödä rouskuttivat toisiaan, ei niillä ollut sivistystä edes sen vertaa, että olisivat itsensä hillinneet. Niitä listittiin usein pienimmistäkin syistä, mikä oli lopulta tarkoituksenmukaista.

18.8.1942

Komppanialla oli majapaikka kylässä Lineinajan poskessa. Puutarhojen kukkeat tuotteet antoivat mahdollisuuden hedelmillä herkutteluun. Saksalaiset näyttivät huvittelun mallia: viereisestä kylästä kuului taukoamaton kk:n säksätys.

Huvittelussa piti olla tarkkana. Meillä oli ehdoton käsky, että kaukasuslaisia ei saanut kiusata. Hitlerin opin mukaan musulmaanit olivat juutalaisen vihollisia siinä missä arjalaiset. Ja kai näistä vuoristokansoista jotain liittolaista ja hiwiä kaavailtiin slaavilaisuuden juurimisessa. Mutta ei paikallisia venäläisiä aina erottanut vuoristolaisista. Siivilöi siinä esiin oikeat naiset.

Ajan kanssa se onnistui. Kun ei sodan orkesteri pauhannut, niin aijai sitä rauhaa ja kiimaa, viinirypäleen kölninvettä, tammi- ja päärynäpuumetsiä kylän ympärillä, missä kisailtiin. Anna sinä ruokaa, minä annan lämpöä, maukuivat ryssän naiset, ja pojat tekivät työtä käskettyä. Ruokaa ei tosin aina muistettu antaa. Kylistä toki tyhjennettiin muonavarat vaihteluksi pataljoonan rautaisannokseen. Kellareista kaivettiin esiin mustilla kikkareilla päällystettyä vehnästä ja lampaanviulua ja hunajaa puulusikalla suoraan purkista.

Eritoten upseerit parittelivat naisten, ja miestenkin kanssa, vaikka kansallissosialismi kielsi pederastian – ja niin kielsi muuten myös Suomen laki. Himanen, joka ei ollut pasifisti eikä kasvissyöjä, vaan otti aina voiton kotiin ja lihaa leivän päälle, vaikka olisi mentävä läpi luutarhojen, kertoi tarinan. Se kuului näin: Lineinajassa saksalaiset leikkasivat ryssän vangilta mulkun pois ja paistoivat sen kepin nokassa. Sitten ne panivat ryssän eukolle putkikäsikranaatin pilluun; ei jäänyt kuin huulet jäljelle, sillä tavalla posahti. Sen jälkeen ryssän mulkku sai karvakauluksen.

Joskus hieman häiritsi, kun sakemannin sotilaat katsoivat suomalaisia vinoon. Emme muka ole kunnon arjalaisia, vaan alkukantaisia, kuulemma parittelemmekin vain koira-asennossa. Minä pyrin tätä käsitystä aina korjaamaan ja siteerasin ulkomuistista runoja ja puheita saksalaisille. Lineinajassa laskettelin Heinrich Heinea eräälle SS-Oberscharführerille, mutta tämä ei halunnut kuulla, vaan väitti, että Heine oli rasvainen juutalainen. Sittemmin en ole Heinea siteerannut. Mutta saksalainen oppii vielä ja näkee meikäläisen sivistyneisyyden, kun Suomi nousee.

Ryssän korohorot iskivät välillä, ja sumunheittäjät pauhasivat takaisin. Ryssä sanoo niitä kuulemma Hitler-uruiksi. Vihollisen lentokone kierteli taivaalla pilven pörhelöiden välissä ja paskoi pommeja. Silloin oli pakko painua kuoppaan.

Yöt olivat nihkeitä. Laaksoihin laskeutui kylmä sumu, ja partisaaninpirut iskivät kranaatteja nukkumatupien seinään tai tähtäilivät tarpeilleen meneviä miehiä kiikarikiväärien takaa.

Päivällä pimeän ärjyt olivat taas kuin pois pyyhittyjä. Silmissä kimmelsivät ikuisen lumen peittämät Kaukasuksen vuorenhuiput. Imelänä töyräkkeenä paistoi Elbrus-vuoren sokeritoppa. Ei ollut vaikea kuvitella, että pian eteneminen jatkuisi näiden harjanteiden yli Aasiaan.

20.8.1942

– Hermostuttavan kiehtovia tammoja täällä. Ovat tosin turhan suurikokoisia, täytyy nousta tuolille ulottuakseen, Obersturmführer Hans Collani sanoi saksaksi.

Aurinko vääntelehti taivaanrajassa. Ilma hiveli poskipäitä. Lirautin vedet talon portaiden pieleen. Huokaisin ja töyssähdin maahan. Löysin katkenneen korren ja pistin sen suuhuni.

Collania talutettiin hyyssiköiden suuntaan kahden miehen voimin. Kuului kakomista. Oli ollut juhlistamista. Nordland-pataljoonan komentaja oli eksynyt paikalle, kun kohoteltiin snapseja kylänvanhimman talossa. Komentajaa harvoin näkyi, ja niin kohoteltiin lisää maljoja. Paikalle tuli paljon upseerismiehiä. Joukkueemme oli muka vartiossa, mutta menossa silti mukana. Jos väsytti, niin tarjoiltiin kahvia. Laulettiin Jääkärimarssia, Ateenalaisten laulua ja saksalaisia lauluja. Välillä syötiin lounaita, silliä ja munaa. Collanin paikalle järjestämät sirpakat ryssän neidit tarjoilivat. Ja kun oli saatu murua rinnan alle ja kirkasta napaan, niin ei muuta kuin naiset sohville ja reidet auki. Niin sitä pitää, sanoi Himanen ja lausui syvällisen ajatelman lemmestä. Siinä oli nätti likka alla, hame korvissa. Välillä pelattiin shakkia tai lyötiin korttia. Pesäpalloon kaikki olivat liian kännissä.

– SS Marschiert im Feindesland...

Teufelslied herätti minut. Olin sammunut heinikkoon. Huussin kulmalla makasi Collani omassa oksennuksessaan ja korisi. Horjuin sisään savitaloon.

– Wo wir sind da geht’s immer vorvärts: Und der Teufel der lacht nur dazu! Ha, ha, ha, ha, lauloivat Hauska, Himanen ja Lehtonen, ryyppylasit kohotettuina. Hautala nyrpisteli sivummalla pureskellen makkarankuoria. Lattialla oli iso läikkä tummunutta verta, jotain sotkua ja karvoja, ehkä hiuksia.

– No terve veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit, lasi pojalle, hihkaisi Hautala.

– Topra huja, urahdin ja romahdin penkille.

– Kuka täällä ryssää puhuu, lopetti Himanen laulunsa.

– Mies Suomesta, nussii Aasiaa ja vetristää rotua. Adin, tvaa trii pjet... Adin dva tri pjet.

Ja sitten minä lauloin. Tahti kiihtyi kiihtymistään, hammas narskui hammasta vasten. Silmästä silmään malka kihisi. Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

– Sitokaa tuo mies, sitokaa! huusi Collani saksaksi oviaukosta. Jotenkin hän oli herännyt, selvinnyt ja saanut takaisin komennusäänensä. Saksan kieli kuljetti minut köysiin. Niin päättyi se ilta, kuin sunnuntaiehtoo tyyni, ja päädyin lepäämään.

21.8.1942

Kurinpitotoimia siitä meuhkaamisesta seurasi, koko joukkueelle. Jouduimme päiväksi töihin partisaaneja pyydystävään järjestyspartioon. Haimme kuorma-autoilla viereisestä venäläiskylästä kaksi tusinaa asukkaita. Vanhoja miehiä enimmäkseen, joukossa pari naista ja yksi lapsi. Asettelimme terroristeiksi ja sabötööreiksi epäillyt ryssän kyläläiset ladon seinää vasten riviin. Meidän lisäksemme teloituskomppania koostui ukrainalaisista hiweistä. Uscha Hautala oli saanut kunnian komentaa.

– Joukkue, asento! Ladatkaa! Tähdätkää... Tulta!

Liikesarja toistettiin kolme kertaa, hoideltiin aina kahdeksan kerralla. Viimeisessä erässä oli ehkä 7-vuotias tyttö mukana. Yhteyslaukauksen kajahdettua tyttö jäi seisomaan punavalkoisessa kukkamekossaan nukke kainalossa. Itkua tuhristi.

– Ropponen! Kajahti Uscha Hautalan komentoääni, mutta sortui. Otin pari askelta eteen, ojensin kiväärin ja ammuin tyttöä otsaan. Hän lennähti taakse. Palasin riviin.

– Osasto! Karjui Hautala.

Silloin se tapahtui. Vatsalaukkuni kääntyi ympäri. Oksensin loputtomalta tuntuvan ajan nurmikolle, todellisuudessa ei kai kulunut kovin kauaa. Pyyhin suuta hihaan. Kokosin itseni, nousin. Välikohtaus oli ohi.

– Tämä hygieniatason alhaisuus näillä leveysasteilla, se aktualisoituu suoliston epäbalanssina, totesi Hautala.

Maisterismiehenä hän käytteli sujuvasti sivistyssanoja. Ymmärsin, mutta Himanen, Hauska ja Lehtonen seisoivat vähän aikaa suuvärkit auki.

– Kohmelo sillä on, eikä muuta, Hauska sanoi lopulta.

Ja niin pakka taas purkautui rentoon hihitykseen, hirnuntaan, reisien takomiseen ja kieriskelyyn tomussa.

Illalla komppaniassa kulki sana: vuoristodivisioonien alppijääkärit olivat pystyttäneet Elbruksen, Euroopan korkeimman vuoren, kahdesta huipusta jylhimmälle Saksan hakaristilipun. Ja silloin, ilman eri käskyä, kohosi karvaisista rinnoista nelinkertainen eläköön-huuto Elbrukselle, isänmaalle, Adolf Hitlerille ja lopulliselle voitolle.

9.9.1942

Pataljoona irrotettiin rintamalta. Siirto Itä-Kaukasukselle. Syksy: sateita ja viluisia ilmoja. Tien varrella pieniä puisia ristejä, lätäköitä, mutaa. Vuorten alarinteillä tammi- ja jalavametsiköt punastelivat ja kellersivät. Syyskuu oli julmaa aikaa, kaikki lakastui.

23.9.1942

Ajoimme kuorma-vaunussa Maikopin öljyalueen, Labinskin ja Armavirin tiesolmun kautta Terek-joelle. Nordland-pataljoona oli katkaissut Gruusian sotilastien Groznyin pohjoispuolella. Terekin sillanpäässä etulinjaan. Asemasotaa kukkuloilla. Maasto nousi kuin terassit kohti Malgopekin kaupunkia, kukkulaa ja kumparetta, polvenkorkuista heinikkoa. Viikon päivät vaivannut punatauti helpotti viimein.

6.10.1942

Tänään vallattiin Malgopekin pieni ja likainen öljykaupunki. Rähmäinen kissansilmä tassilla.

16.10.1942

Pataljoonamme otti tänään haltuunsa kukkulan 701; kymmenet pojat jäivät rinteeseen. Vain pieni joukko meikäläisiä pääsi kukkulan huipulle. Huvittava tapaus: Hauska sai kajauksen kranaatista ja putosi venäläiseen poteroon. Panssari perääntyi takaperin ja ajoi kuopan yli, mutta mieheen ei tullut naarmuakaan.

Malgopekin kukkuloilla levittyi taisteluhautojen fysiologia: ryssän ajoneuvoja liikkui kaukana maissihalmeen laidalla; vainiolla retkotti omia ja vihollisen raatoja. Höökivaunu savusi rinteessä, ja pensaisto otti tulta. Taistelun jälkeen poltettiin toisetkin tupakat.

6.12.1942

Joulukuu Kaukasiassa, eikä lunta ole tullut. Olemme asemissa Tšikolassa. Aamuvarhaisella pilkisti aurinko pilvien rakosesta ja heitti keväisen ounahduksen orastaville maissipelloille ja kumpusille, joilla on yhä säilynyt vihreää ruohoa.

Aamupäivällä ryssä antoi tulta kaikista putkista. Pian kohti kylää alkoi tulvia miehiä ruskeissa mantteleissa. Joukkueemme vältti laajan saarrostuksen tekemällä heti vastahyökkäyksen vihollisen puolelle. Mies vierestäni ryntäsi pystyssä eteenpäin. Suhahdus repi juoksijan pään irti. Piiskatykki oli jossain piilossa. Ruumis jatkoi liikettä, se hölkkäsi eteenpäin tovin ennen kuin sortui maahan.

Alarinteessä jäimme mottiin kk-aseman monttuun. Himanen kaatui aamukymmeneltä. Hän sai pk:n osuman lantioonsa, kitui ja huusi kauan, mutta emme savulta nähneet ampua häntä. Kranaatteja putoili niskaan kuin rakeita rospuuttoaikaan. Hauska ja Lehtonen jäivät täysosuman tielle haudanmutkassa, ja pian me olimme Uscha Hautalan kanssa ainoat sällit käyttämässä konekivääriä. Ammuimme ja latasimme. Onneksi kasti oli vielä puolillaan patruunoita.

Suuntasimme tulen jokiuomaan, josta ryssän ruskeat laineet yrittivät läpi. Miestä kaatui kuin ruista, ne juoksivat vain päin. Aurinko oli jo korkealla, alkoi tulla lämmin ja yhä me vain pidättelimme. Huusimme ja pyyhimme rapaa naamalta. Ja ammuimme.

Korvissani soi ihmeellinen laulu. Niin kuin kymmenten kannelten helähtely sekoittuisi kuovin huutoon, airojen solinaan, vasaran paukkeeseen ja hiilten napsahteluun takassa. Tunsin halua heittää aseeni pois. Silmistäni valuivat vuolaat kyyneleet. Kaipasin kotiin, kaipasin äitini luo, hänen lämpöiseen syliinsä. Samalla tunsin vastustamatonta halua nousta ylös, juosta mudassa päin vihollista, heittäytyä luotien tielle, raastaa übermanttelin yltäni, syleillä näiden uljaiden puna-armeijan sotilaiden jalkoja ja nuolla heidän varpaidensa välit.

Silmissä vilisi kuvia, joissa puna-armeijan naissotilaat olivat ahtautuneet ruskeaan nahkaan. Heidän muotonsa venyttivät nahkavaatteita äärimmilleen. He juoksivat luokseni, kun konekivääristä loppuivat kudit ja sen piippu valahti maan pintaan. Heidän hurmeella ja hiilellä rajatut kulmansa ja huulensa värähtelivät julmasti, kun minut pakotettiin selälleni routaiseen maahan niin että pakaroihini sattui, ja erektioni pakottavuutta pilkaten minua ruoskittiin nagankoilla niin että kasvoni, rintani ja vatsani menivät jurmuille, huuleni halkesi, ja nenästä huljahti paksu veri. Sitten naissotilaat ratsastivat minulla jokainen vuorollaan. He läimivät hansikoiduilla nyrkeillään niin että hampaani raksuivat suusta ulos, katkeillen... tämä kaikki oli äärettömän kivuliasta.

– Laukkaa ratsu reima, huusivat naissotilaat selvällä suomen kielellä.

He olivat suomalaisia punaryssiä Karjalasta. Herra isä, nyt oltiinkin kotimaisten kesken saunassa. Esiin saapasteli viiksekäs komissaari. Hän oli punakomentaja Toivo Antikainen, jotenkin vain tiesin sen. Antikainen oli huhujen mukaan taistellut suomalaisia vastaan Kannaksella talvisodassa. 

Antikainen veti nagaikan vyöltään ja alkoi ruoskia punatukkaisen naissotilaan pyöreitä, valkeita pakaroita virnistellen. Herramme Jeesus Kristus, ne pakarat olivat kuin omenan kuulaat kyljet, valkeankuulaan kaaret valkeiden öiden keskellä Kokemäenjoella. Samalla Antikainen runkkasi turpoavaa elintään. Nainen istuutui Antikaisen aisalle, ja he kirmasivat niin sanotusti aron poikki.

Antikainen nousi ja työnsi seipäänsä vaihteeksi naamalleni. Hämmästyin, mutta sitten otin elimen suuhuni, eikä se tehnyt pahaa. Imin polvillani proletariaatin diktatuuria. Ja eipä aikaakaan, kun Antikainen laukesi nielurisoihini terveisensä toveri Stalinilta. Sitten hän napitti henkselinsä ja saapasteli tiehensä.

Hautala oli kiinnostunut tapahtumista ja avannut housunsa. Hänellä oli varmasti pataljoonan isoin kyrpä, sellaista wurstia näki harvoin edes hevosilla. Punaiset naissotilaat ihastelivat, levittelivät reisiään ja meille avautui näkymä paljaaksi ajeltuihin jalkoväleihin ja rusottaviin häpyhuuliin. Ja siinä se oli – kommunistinaisten vitut olivat vallankumouksenpunaisia. Kukkokiekuu, Hautala parkaisi aamuterveisensä, vaikka ei aamu ollutkaan. Äkkiä siinä keskellä oli vain yksi vittu, Suonenjoen mansikka. Kastoimme molemmat puukkomme vuorotellen mansikkaan ja täytimme sen valkoisella terrorilla kuin kermavaahdolla. Vittu imi kaiken, se nuoli huuliaan, nauroi äänekkäästi. Se täyttyi verellä ja paisui paisumistaan, kuin naarashyttynen, kuin lihansyöjäkasvi se nousi yllemme ja peitti pian pilvet, taivaan ja auringon. Vittu peitti taistelun äänet ja näyt, se hautasi taakseen rynnäköivät joukot ja sarjatuotannon ylivoimasta kertovan konekiväärin nakutuksen. Vitun pinnassa sykkivät verisuonet, ja niiden sisässä hurme loiskui kuin meri, alkulima, josta lähdimme ryömimään kohti kuolleiden rapujen peittämää somerikkoa. Vittu veti meidät sisäänsä pimeyteen, se oli lämmintä ja turvallista, se oli koti, se oli paluu, se oli tutut kasvot ja ääni. Sinne me Hautalan kanssa upposimme kuunnellen sydämemme rytmiä, suontemme murinaa, maksan kitinää, verisuonten virtausta ja keuhkojen läähätystä.

– Osuiko sinuun, osuiko sinuun! Uscha Hautala karjui minulle naama valkoisena. Äänet jysähtivät taas tajuntaan: korviahuumaava meteli. Pudistin päätäni. Nousin kyynärpäiden varaan. Olinko menettänyt tajuntani? Tunnustelin itseäni joka puolelta ja ymmärsin: olin ehjä. Mutta jano oli polttava.

– Ei tässä mitään. Anna vettä...

Ryystin kenttäpullosta. Palasin pikku hiljaa pilvistä. Ja samalla hetkellä omat vahvistukset saapuivat paikalle. Alkoi vastahyökkäys. Meikäläiset syöksyivät ylös syvännettä. Vihollinen ammuskeli rotkosta. Pikakiväärisarjat pyyhkivät läheltä. Ryssän korohoro pudotteli etumaastoon. Jo ärjäisivät meikäläistenkin aseet. Höökivaunut ampuivat, ja tykistö ampui. Ryssän puolella mourusi ja haukahteli. Lähelle meitäkin putoili, piti painaa pää. Räjähdysten paineaallot saivat minut välillä menettämään tasapainoni.

Sitten nousivat meikäläiset. Tuossa ryntäsi eteenpäin muuan konekivääriampuja rautaristi rinnassaan ja ampui MG34:llään lonkalta. Tuossa tikitti komean täysipartaisen suomalaisen SS-Rottenführerin Suomi-konepistooli. Eräältä aidalta saksalainen ryhmänjohtaja rynkytti hyvin tähdättyjä sarjoja vihollisen linjaan. Pikakiväärin panssariluoti teki taiteellista jälkeä. Ryssältä lensi puolet päästä pois. Vihollinen alkoi paeta suin päin. Heitä ajettiin takaa ja ammuttiin kuin fasaaneja.

Lähelle meidän poteroa retkahti ryssän sotilas ulisemaan. Jalat oli ammuttu poikki. Lopetimme sen tuskat tarkalla laukauksella. Uscha Hautala ryömi katsomaan, jos kaatuneen repusta löytyisi murkinaa. Hän raahasi koko repun mukanaan poteroon ja ryhdyimme suolet kurnien availemaan selvästi painosta notkuvaa kapistusta.

Esiin kuoriutui lampaan pää. Se oli silkka pää, jota ei ollut keitetty, ei paistettu, ei edes nyljetty. Keskellä taistelua ja kranaattien mitä hirvittävintä ulinaa me emme voineet mitään: hohotus kasvoi sisällämme ja äkisti nauru höyrähti ilmoille. Se oli pelkkää mylvinää, se oli maahan iskenyt pyörremyrsky, tuhat salamaa tai koko laakson täyttävä suunnaton ryöppy Jumalan toilettivettä. Se oli ihme.

6.12.1942

Taistelu Tšikolasta oli päättynyt. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Maastossa ryssän raadot olivat lukuisat kuin narttukoiran satiaiset. Antautuneita marssitettiin riviin. Siinä laitettiin samaan riviin Tšikolan asujaimia, jotka epäilemättä olivat kutsuneet neuvostojoukot paikalle. Siinä oli niitä ryssän tuttuja ilmeitä, velttoja kuin vanha vittu, siinä oli riippuvaa huulta ja tutisevia pujopartoja. Siinä oli ähinää ja aasian kieltä. Siinä oli saappaiden rahinaa ja kajahtelevia käskyjä. Uscha Hautalan taisteluväsymys purkautui verbaaliseen ponnistukseen:

– Karjalan karhu! Nyt riitti. Tuokaa nainen.

Pian Hautalan luo talutettiin mustatukkainen tyttö, jolla ei ollut yllään kuin repaleinen paita. Nainen värisi kylmästä polvistuessaan. Uscha laski housunsa. Tytön huulet imivät veltosti Hautalan turpoavaa, linjakasta aisaa.

– Äh! Hautalan nautti ja laukesi sitten rajusti naisen vasempaan silmään.

Uscha veti pistoolinsa, viritti sen ja ampui naista päähän. Teologian maisteri alkoi oppia nykyisen ammattinsa perusteita. Hautala nosti housunsa ja kiinnitti henkselit.

Asetuin kk:n taakse. Uscha syötti panosvyötä. Hän nyökkäsi, ja painoin liipasimen pohjaan asti. Vetelin pari lyhyttä varvia ensimmäiseen riviin ja kun kaikki eivät vielä siitä kaatuneet, niin rupesin jyystämään sarjatulta sillä tavalla, että päästiin hekumalliseen rytmiin. Rynkytin sen päivän kunniaksi, ja rynkytin ilosta. Huulet siinä meillä nousivat ikenien päältä ja hampaat loistivat auringossa. Uscha katsoi minua herkeämättä silmiin, ja yhtäkkiä, yhtä äkkiä kuin taistelun lopussa, me räjähdimme nauruun.

Nauru levisi joukoissamme, paisui paisumistaan mehukkaana taikinana, jonka hiivana konekiväärien sarjat harottivat leppeässä talvi-ilmassa. Se oli sitä aikaa, kun tuhat miestä nauroi yhteen ääneen ja kun tuhat miestä laukesi housuihinsa yhtä aikaa katsoessaan sitä ihanaa näkyä, kun sanoinkuvaamaton voima pyyhki punaryssän miehet, naiset ja lapset lakoon, upotti multaan ja paiskasi tuleen. Se oli nuoruuden kukoistuksen aikaa. Se oli niitä päiviä kun uskoin horjumatta Suur-Suomeen, Adolf Hitleriin ja Suur-Saksan lopulliseen voittoon. Mutta parasta oli, että jokaikinen Kaukasiassa tapahtunut asia jäi sinne, yksikään sivullinen ei saanut tietää mitään.

Sanasto

Sumunheitin eli Hitler-urut = kuorma-auton lavalle asennettu raketinheitin, samantyyppinen kuin neuvostoliittolaisten ns. Stalinin urut, ts. Katjuša-raketinheitin.

kp = konepistooli

mg = saksalainen konekivääri

shähtruppi = partioretki

trossi = kuormasto, ts. huoltosaattue

höökivaunu = hyökkäysvaunu, so. panssarivaunu

höökiä = hyökätä

korohoro = krh eli kranaatinheitin

pakki = Panzerabwerkanone, panssarintorjuntatykki

kasti = Patronenkast, kk:n ammuslaatikko

Hiwi, ”Hilfswilligen” = vapaaehtoiset apulaiset, saksalaisten joukkojen operaatio Barbarossan aikana venäläisten, ukrainalaisten ja muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien joukosta tai sotavangeista värvättyjä vapaaehtoisia sotilaita. Hiwit kantoivat saksalaista univormua, mutta heitä kohdeltiin huonommin kuin saksalaisia joukkoja tai näiden arjalaisiksi luokiteltavia SS-vapaaehtoisia.

Kertomus on julkaistu myös Nuori Voima-lehden Brutaali-numerossa 3-4/ 2014.