keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 1.

29. huhtikuuta. Heinävesi - Helsinki.

- Siinä se on! 

Veera Virvavesi kampeutui tuhdolta seisoville ja viittasi ylös männikköön. Harjoittelijatyttö Seija tuskastui airoissa, nyhjäke pelkäsi kai veneen kaatuvan.  Jouni Inttinen ei tajunnut ja hidasteli, mutta Virvavesi juoksi jo näreikössä. Nyppylän päälle päästyään hän esitteli Seijalle ja Inttiselle äkkäämänsä uhrikiven. Kesti aikansa ennen kuin he erottivat urat kiven pinnasta, joita pitkin veri oli juossut uhrieläimestä tai kuka ties ihmisestä. Virvavesi esitteli tietämättömille mihin painaumaan uhrieläimen sisälmykset oli laitettu. Tähän näin on pantu kivekset, hän huikkasi Inttiselle ja kapusi kiveltä alas. Virvavesi kertoi heille, että kivenjärkäle - oikea hiidenkivi savolaisessa erämaassa - seisoi pienempien murikoiden päällä. Lohkare oli selvästi nostettu kivien päälle miestyövoimalla. Tämä todisti kiveä käytetyn uhraustarkoituksiin. 

Heidän projektinsa viimeinen päivä oli käsillä. Huhtikuu siinä oli pitkälti mennyt. Sinä vuonna oli poikkeuksellisen lämmin huhtikuu, kuten jo monena perättäisenä vuotena; mustikka ei sentään vielä kukkinut.

Retken lopuksi Virvavesi äkkäsi Venuskoivun, mikä todisti, että myös Savossa puita oli muokattu keinotekoisesti ihmiskädellä. Perinne oli samantyyppinen kuin Bonsai-puut Japanissa, tutkimuspiireissä tosin vielä melko tuntematon, Virvavesi selitti innoissaan sivellen jättikoivua, jonka rungon alaosa muistutti naisen vartaloa. Virvavesi irvisti korrektisti hymisteleville Inttiselle ja Seijalle. Salamavaloakin ne räpsyttivät. Ei koivusta olisi sentään valokuvaa tarvinnut.

Inttinen huvitti Virvavettä. Mies näytti uskovaa naamaa edessäpäin ja tuki hänen teorioitaan, nyökyttelystä ei meinannut tulla loppua. Selän takana Inttinen naureskeli Virvedelle, sen hän tiesi. Seijallekin Inttinen oli selittänyt Virveveden pudonneen puusta liian monta kertaa ja näkevän luonnossa sellaista mitä siellä ei ollut. Inttinen yritti selvästi päästä Seijan pöksyihin, Virvavesi ei ymmärtänyt miksi, lyhyeksi kynittyine punaisine töyhtöineen ruipelo Seija ei ollut seksipommi. Virvavesi oli ottanut opiskelijatytön mukaan kesäprojektiin vain kollegojen suosituksesta, eräiden mielestä Seijassa oli ainesta tutkijaksi.  Inttinen – poikaparka - ei vielä käsittänyt, että tieteen tekeminen oli tosiasioihin perustuvaa fiktiota, luovuudella oli iso sija. Liika rationaalisuus kangisti. 

Mutta täytyihän Inttistä sietää. Mies oli avain Obin projektin rahoitukseen. Ja odottakoon vain, vielä hän miehen kellistäisi. Suomen arkeologian toivona pidetyn Inttisen hankkeita tuettiin avokätisesti, ja nyt myös Virvavesi pääsisi osingoille. Inttinenkin tarvitsi häntä, ilman Virvaveden suhdeverkostoa Inttisellä ei olisi toivoa saada arkelogian professorin paikkaa Helsingin yliopistosta, ja sen Inttinen halusi - nuorimmaksi arkelogian professoriksi Suomen arkeologian historiassa.   Virvavesi ei voinut sille mitään, että tyrskähti joskus tahtomattaan vilkaistessaan Inttistä. Entinen SM-tason seinäkiipeilijä oli tätänykyä niin mahakoitunut, ettei pysynyt Virvaveden ja Seijan tahdissa korvessa, eikä Virvavedenkään kunnossa ollut hurraamista, sen verran reippaasti tuli lasia välillä kallistettua. Lievästi kieroine silmineen, pullonpohjalaseineen ja mormoonipartoineen Inttinen muistutti enemmän verohallituksen takahuoneeseen juuttunutta pikkuvirkamiestä kuin tutkijaa. Jeesus Kristus Perkele. 

Virvavesi antoi haastattelun paikallislehdelle tutkimusryhmän  löydöistä, jotka mahdolisesti vielä hätkähdyttävät suomalaista uskontotiedettä. Ennen junalle rientämistä hän käväisi tervehtimässä Möykky-Saven toimitusjohtajaa Sinkkosta, jonka kippoja ja kappoja valmistava suurehko pulju oli avokätisesti tukenut kevätprojektia. Sinkkonen vaikutti ärtyneeltä, mutta tyhmyydestä sakotetaan. Junassa Virvavesi vajosi huokaisten ykkösluokan pehmeälle istuimelle. Kuka käski Sinkkosen rahoittaa projektia, josta ei saa välitöntä taloudellista hyötyä? Se oli sitä yritysten uutta strategiaa, ollaan niin helvetin kulttuuri- ja tiedeyhteisömyönteisiä, vaikka ei ymmärretä pukinpaskan vertaa mistään Matti Nykäsen toilailuja pidemmälle menevästä kulttuurista, saati sitten tiedemaailmasta. Oma vikansa.

Helsinkiin hän saapui illansuussa. Asemalta hän suhautti kotiin poikkeuksellisesti taksilla. Bulevardi oli kaunis auringossa kylpiessään. Kadulla oli vain ärsyttävän paljon kesädokaajia liikkeellä, eräskin röhnötti melkein hänen rappunsa edessä hamuten viinipulloaan. Eivät osaa edes juomaansa valita. Virvavesi en koskenut viineihin, ei edes luomuviineihin, ne eivät kuuluneet pohjoiseen kulttuuriin. Hän ryyppäsi vain kirkasta ja sahtia tai muuta olutta. 

Apurahalautakunnasta oli tullut kirje, viimeinkin. Innoissaan hyppiessään Virvavesi melkein pudotti roikkalampun. Asiat kehittyivät. Hän näki jo itsensä pujottamassa varpaita kilometreja leveän Ob-joen rantahiekkaan. Vaikka Kazym-joelle he oikeastaan olivat menossa Ja se oli pohjoisessa erämaassa, ei siellä olisi lämmintä. He joutuisivat tunkeutumaan pitkälle metsätundraan. 

Kymmenen vuotta hän oli tutkinut käsikirjoituksia, tuohirullia, historiantutkimuksen ja kulttuuriantropologian syrjäpolkuja. Hän oli aavistanut, että siellä jossakin taigassa ja tundrassa se on. Sitä Kai Donnerkin aikanaan etsi, vaikka hänet tiedonpalaset harhauttivat etsimään väärältä alueelta, Jenisein tundralta. Virvavesi oli odottanut kauan ja tutkinut asiaa, hän halusi olla mahdollisimman varma. Pommi putosi lopulta syksyllä 2002: hän sai käsiinsä pietarilaisen kontaktin kautta OGPU:n alkuperäisen asiakirjan joulukuulta 1933, niin sanotun Kazymin kapinan ajoilta. Ja tuossa asiakirjassa kilisivät avaimet: se oli siellä! Suunnilleen niillä kohdin jossa hän oli arvellutkin. Asiakirjasta selvisi tarkka paikka. Entä millainen se oli? Hänellä oli ollut omat teoriansa, ja niitä asiakirja nyt vahvisti. Saattoiko asiakirjaan luottaa? Hän teki selvityksiä ja rauhoittui. Asiakirja oli aito. Sen kirjoittaja oli kaikkien analyytikkojen mukaan varsin vakuuttava. Löytö tulisi olemaan äärimmäisen merkittävä, käänteentekevä monella rintamalla.  Kultainen patsas se ei tietenkään ollut. 

Luvat tieteellisen tutkimuksen aloittamiseen Kazymin alueella lohkesivat aika helposti, kun ottaa huomioon, että Venäjän valtio on sentään aina Venäjän valtio. Ei tarvinnut kuin 9 kuukautta juosta Tehtaankadulla ja kirjoittaa pitkä selvitys hankkeesta, joka toimitettiin federaation turvallisuuspalvelu FSB:lle. 

Juhlatuulella Virvavesi paistoi itselleen poronkäristystä ja einehti sen perunamuusin kanssa. Palan painikkeeksi hän siemaisi kaksi snapsia Jamal-vodkaa, jota oli vielä varastossa. Kiitävän hetken hän ajatteli Inttistä ilman vaatteita, mutta naurahti sitten kaikuvassa keittiössä. Ei hänen Inttistä pitänyt pohtia. Tyyppi oli keskikertaisuus.

Kesädekkarin seuraava, 2.osa löytyy täältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...