keskiviikko 17. elokuuta 2011

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 4.

1. elokuuta, Berjozovo - Kazym, Jugran piirikunta, Venäjä

Ruoho laskeutumisalueen ympärillä taipui luokille, kun roottorinlavat takoivat. Hartšenko kipusi helikopterin matkustamotilaan. Hän istuutui seinustan taitettavalle penkille ja silmäili kopterin takaosaa, jossa monenlaiset johdot risteilivät katonrajassa. Peräluukku oli suljettu tiiviisti. Hartšenko oli pukeutunut maastopukuun ja vetänyt päähänsä hyttyslakin. Hänen yllään oli täydet varusteet: kartta, kompassi, radiopuhelin, kiikarit ja kainalokotelossa 9 mm Stetškin APS-pistooli 20 luodin lippaalla sekä varalippaita.

Kopteri irtosi maasta. Se kallisteli ja kohosi sitten nopeasti. Hartšenko painoi kuulosuojaimet korville, nojautui taaksepäin ja vajosi uneen. Puolen tunnin päästä hän heräsi ja alkoi katsella ikkunasta.

Alla kimalteli Kazym-joen nauha. Sen molemmilla puolilla laajeni rannaton metsätundra, jossa saattoi siellä täällä erottaa telaketjullisten miehistönkuljetusautoa muistuttavien vesdehodien jättämiä jälkiä. Varvikolta kesti ainakin 20 vuotta kasvaa uudelleen uriin. Metsätundtra muuntui suoalueeksi. Kilometrien laajuisten nevansilmäkkeiden väritys läikkyi keltaruskeasta punavihreään. Hartšenko tuumaili hymähdellen millaista olisi taivaltaa noiden lettojen halki. Etelässä pilkotti öljykenttien liekkejä. Kazymin alueella kenttiä ei juuri ollut. Isoimmat öljyesiintymät paikantuivat Surgutin luoteispuolelle. Surgut ympäristöineen oli oikeastaan ainoa FSB:n hallinoima saareke Jugrassa, joka muuten oli pitkälti Pugatšoville uskollinen. Jamalin Nenetsian kaasukentät lepäsivät Kazymista pohjoiseen. Kopteri tärähtäessä hän tuussahti keskilattialle. Mutta ei siinä mitään, toista se oli talvella, kun luminen pohjoispuhuri sai kopterin usein vaappumaan miten sattui.

Laskeuduttiin Kazymin kentälle. Se ei ollut paljon muuta kuin pala asfalttia rajoonin keskuskylän eteläpuolella taigan rajassa. Tuuli idästä. Hartšenko nosti kaulukset pystyyn. Männikön yli lekutti muutama tundrahanhi.

Kentän laidassa seisoi vihreä katettu armeijamallinen jeeppi. Jeepin edessä nurmikolla istui
tukeva, viisikymppinen mies miliisiunivormussa. Hartšenko ei ensin erottanut toista miestä, mutta sitten tämä tuli näkyviin jeepin takaa poltellen pikkusikaria. Popliinitakin liepeet viistivät maata. Miehen vinot silmät siristyivät  Hartšenkon lähestyessä. Mies nosti kätensä ja siveli ohuita viiksiään ja suipon partansa kärkeä.

– Koltšak, Juri Filippovitš, miliisiluutnantti Kazymin yksiköstä, univormupukuinen nousi kättelemään veltosti lemuten mahorkalta ja vanhalta vodkalta.

– Jemeljan Tšapajev, sanoi popliinitakkimies ja tarrasi Hartšenkon kädestä kuin olisi  hukkumaisillaan. 

He huristelivat Kazymin kylän lävitse. Puutaloissa oli valkoisiksi ja vaaleansinisiksi suditut ikkunankarmit ja päätykoristeet. Keskellä kylää kenotti kulttuurikeskus, pari elintarvikekauppaa, miliisiasema ja tönö, joka nimitti itseään ravintolaksi. Sivummalle sijoittui poliklinikka, jota tituleerattiin sairaalaksi. Jeepin avoimesta ikkunasta Hartšenko haistoi kasvavan nurmen, hillat, lapset ja mudan – ja mäkäräisetkin pääsivät yrittämään jeeppiin sisään, sillä auton vauhti oli sellainen, että polkupyörällä olisi mennyt ohi.

– Tämä Sopotšin on šamaanisukua, hänen isoisänsä osallistui aikoinaan kapinaan. Sopotšin yrittää olla nationalisti ja separatisti, majoittelee tutkijoita ja sen sellaista, Koltšak sylkäisi.

– Mihin kapinaan? Hartšenko haukotteli.

Tšapajev mulkaisi äkkiä Hartšenkoa. Koltšak mölisi ja pyöritti silmiään.

– Kazymin kapinaan talvella 1933-34, Tšapajev sanoi.

– Vai niin. On siitä aikaa...

Hartšenkon teki mieli tupakkaa, vaikka hän ei ollut polttanut Jugraan paluunsa jälkeen. Muutama kuukausi avioeron jälkeen hän oli vetänyt vodkaa enemmän kuin koskaan, silkkaa yksinäisyyttään ja epätoivoaan. Sitten hän oli kiertänyt korkin kiinni, jättänyt juomisen lähes kokonaan, ja tupakointi lähti samalla. Auto kurvasi Andrei Sopotšinin talolle, joka vartioi Kazymin kylää sen itäreunassa. Talo oli tyypillinen jugralainen laudoista tehty asumus.

– Tästä he lähtivät suon poikki tundraan. Andrein veli Juvan meni ilmeisesti mukaan,  Koltšak murahteli. 

– Katsopaanpa sisälle, Tšapajev kaivoi taskustaan yksinkertaisen perustiirikan ja näpelöi hetken oven kimpussa. Lukko loksahti. 

Ovi aukeni suoraan pirttiin, jonka taka-osasta johti lyhyt käytävä keittiöön. Edestä vei tie isohkoon makuuhuoneeseen, jossa oli kerrossänky ja parivuode. Näytti siltä kuin Sopotšinilla olisi joskus ollut perhettäkin, vaimo ja lapsia, vaan eipä ollut enää. Pirtin lattialla makasi kauhtunut porontalja, seinälle oli kinnitetty täytetty naali, ja buben, hantilainen šamaanirumpu.

– Onko tuo aito? Hartšenko ähkäisi.

– Kai se on, noita saa ostaa rummuntekijöitä, jos on rahaa, ja Sopotšinilla tuntuu olleen. Tai ehkä se teki rummun itse, Tšapajev sanoi.

Keittiössä oli likaisia astioita ja käytettyjä vaatteita kenttävuoteella. Koltšakin mukaan Sopotšin nukkui aina keittiössä. Suomalaiset vieraat oli majoitettu makuuhuoneeseen. Salaperäinen Felix Belov nukkui yön pihalle, maassa näkyi teltan pystytysjälkiä.

– Oliko niillä tutkijoilla suhde?  Hartšenko tiedusteli.

– En tiedä, mitä väliä, eri sukunimi niillä on, Koltšak ärähti.

Tšapajev nauroi kuin viisitoistavuotias.

Talon takana nökötti huussi, joka oli täynnä paskaa. Tönön nurkalta lähti tuoreet vesdehodin telaketjun jäljet, ne johtivat suonpläntin yli ja katosivat idänpuoleisen metsätundran vaivaiskoivikkoon.

– Mistä vesdehod on peräisin?

– Se on Sopotšinin oma. Hänellä oli rahaa, Koltšak puhisi kuin anteeksipyytäen.

– Mistä rahat olivat peräisin?
 
Koltšak näytti yhä vaivaantuneemmalta, hän otti lakin päästään ja pörrötti sekaista kuontaloaan. Katsokaas, Andrei Sopotšin perusti 1990-luvun alussa yksityisen porokolhoosin. Se menestyi, ja sillä oli oma teurastamokin. Mutta, sitten, Koltšak häkeltyi taas, Andrein sukulainen, Prokopij Sopotšin, joka… tuota… oli duumaedustaja ja sellaista, tuota… kuoli yllättäen, ja sen jälkeen, tuota…ymmärrättehän, Andrein yritystä ei katsottu hyvällä, hän joutui lopettamaan, myi sen pois, ja sai rahaa. Sopotšin pärjäsi sitten turkismetsästyksellä, veistämällä ja myymällä koriste-esineitä, poronluusta se niitä teki, ja kuljettamalla harvoja turisteja erämaahan. Täällä kävi useaan otteeseen dokumenttien tekijä Surgutista tekemässä elokuvaa hanteista, ja Sopotšiniakin elokuvantekijä haastatteli.

Koltšak tapitti Hartšenkoa lihavat kasvot punehtuneina. Tämä nyökkäsi ja kääntyi pois.

Prokopij Sopotšin – mitä se nimi toi mieleen?  Oliko se vuonna 1993? Hartšenko oli silloin vielä poliisikoulussa, mutta kaikki puhuivat tapauksesta, kunnes huhut loppuivat kuin seinään. Niin se oli. Prokopij Sopotšin oli hantiaktivisti ja Jamalo-Nenetsian paikallisduuman edustaja. Mutta ei hän ollut niin ärhäkkä kuin veljensä Josif, Russkinskojen kyläneuvoston päällikkö. Josif protestoi koko ajan joka asiasta ja vaati voimallisesti maanomistuoikeutta alkuperäisasukkaille. Aivan epärealistinen vaatimus, mutta eiväthän tällaiset aktivistit tajua. Josifille päätettiin kai antaa opetus., Prokopij oli veljensä luona Russkinskojessa maaliskuussa 1993 viettämässä hantien perinteistä juhlaa Zlatia, kun hänet pidätettiin. Sopotšinien perheen rasvainen ja iloinen ryyppyjuhla keskeytyi siihen, että ovea taottiin nyrkillä. Homma oli annettu paikallismiliisin päällikön Sergej Hudjaškon hoidettavaksi, mutta – kuten operaatioon osallistunut Volkov Hartšenkolle kerran vodkapäissään vihjaili – juttuun otti osaa miliisejä ympäri Jugran, kaikista haluttiin tehdä yhtälailla vastuullisia. Ryypättiin helvetisti vodkaa ja soitettiin musiikkia kovalla; jokaisen piti ainakin kerran lyödä sitä pampulla, Volkov oli selittänyt lähellä sammumispistettä. Myöhemmin Hartšenko ei ollut viitsinyt kysellä häneltä enempää, parempi kun en tiennyt. Varhain seuraavana aamuna Prokopij Sopotšin löydettiin lumihangesta kyläneuvoston talon nurkalta läheltä miliisiasemaa. Hän oli kuollut. Sopotšinin vieressä lojui puolityhjä vodkapullo ja tuntemattoman henkilön turkislakki. Passi, rahat ja kotiavaimet olivat kadoksissa. Milisipäällikkö Hudjaško ilmoitti, että Sopotšin oli päästetty rutiinikuulustelun jälkeen lähtemään kotiin. Sopotšin julistettiin kuolleeksi hypotermiaan.  Hartšenko kääntyi miesten puoleen. Taas teki mieli tupakkaa.

– On luultavaa, että Sopotšin kuuluu Mandalaan tai ainakin toimii järjestön yhdysmiehenä, Tšapajevin huulet liikkuivat.

– Tuo on spekulointia, ei ole mitään todisteita Sopotšinin yhteydestä ryhmään, jonka koko olemassaolo on kiistanalainen, Koltšak kiivastui,eikä  Hartšenko käsittänyt miksi.

Hän ei viitsinyt mainita, että Mandalan johto oli jo viime syksynä solminut liittosopimuksen Viktor Pugatšovin kanssa: järjestön joihinkin maltillisiin vaatimuksiinsa suostuttiin, vastineeksi Mandala lopetti protestinsa, työnseisauksensa ja hillitsi alkuperäisväestön kiihotusta. Koltšakille oli turha kertoa ylimääräistä, mutta Tšapajevin olisi kyllä pitänyt tietää.

  Ei tässä voi hidastella! Onko ajoneuvomme valmiina?!  Hartšenko ärjäisi yllättäen.

Koltšak punoitti kuin palokärjen pää.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...