Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.