Runoilija ja Krim, tasapaino ja järkkyminen

Ville Ropponen

I.

On kirjailijoita, joilla on erityinen suhde tiettyyn paikkaan. Ensinnä tulee mieleen Kafkan Praha, Joycen Dublin ja Dostojevskin Pietari. Osip Mandelštamille erityiseksi tilaksi muodostui Krim. Niemimaa veti häntä vastustamatta puoleensa.

Runoilija oli Krimin kulttuurihistorian lumoissa – se tuntui tarjoavan yhteyden klassiseen Eurooppaan. Ja kuitenkin Krimistä tuli hänen elämässään kahdesti myös paikka, joka vetäisi hänet keskelle nykyhetken nevaa. Ensimmäisellä kerralla oli tehtävä valinta Neuvosto-Venäjältä lähtemisestä tai jäämisestä. Toisella kerralla oli erilaisen valitsemisen paikka, ja lopulta epäpoliittisen runoilijan oli pakko lähettää viesti aikakaudelle.

II.

Runoilijana Mandelštam on vaikean maineessa. Hän ei pyrkinyt ottamaan huomioon minkäänlaista ”keskivertolukijaa”, ei koettanut tulla ymmärretyksi, vaan katsoi lukijan vertaisekseen, joka ymmärtäisi häntä, puhui hän miten vaikeasti tahansa. Poikkeuksia säännöstä ovat muutamat kantaa ottavat runot, jotka ovat viestejä aikalaisille.

Mandelštam kritisoi usein ”valmiin ajatuksen kääntäjiä”. Hän erotteli ne, jotka vain käyttävät runon muotoa ajatuksen ilmaisemiseen, oikeista runoilijoista. Hän arvosteli myös ”keksittyjä sanoja”. Mandelštamin näkemyksen mukaan runous ei ollut, eikä voinut olla rationaalista ajatusten pyörittelyä, nokkeluutta tai sanojen tietoista yhdistelyä, vaan mukaan tarvittiin aina esitietoista ja tunnepitoista prosessointia, valveunta.

Mandelštamin runoissa sanoilla on monesti merkityksiä, jotka poikkeavat suuresti sanakirjamerkityksistä ja ovat lähes runoilijan henkilökohtaisia merkityksiä. Esimerkiksi tunnetussa runossa, ”Keskiyö Moskovassa. Pramea buddhalainen kesä” (1931), viittaus buddhalaiseen kesään juontuu siitä, että filosofi Vladimir Solovjovin tapaan Mandelštam mielsi ”buddhalaisuuden” barbaarivaunujen sotaretkeksi.

Johtuen runsaasta viittauskertymästä ja kirjallisuussitaateista Mandelštamin runoja on harvoin luettu elämänkerrallisuuden kautta. Kuitenkin myös tämä lukutapa on mahdollinen – ja siihen viittaa myös runoilijan vaimo Nadežda Mandelštam elämänkertateoksessa Ihmisen toivo (1972, suom. Esa Adrian). Kuten kaikki kirjailijat myös Mandelštam otti runoihinsa aineksia omasta elämästään.

III.

Kaikki johtui Krimistä. Matkustaessaan niemimaalle ensi kertaa 1910-luvulla Mandelštam oli runoja lehdissä julkaissut romaanisen filologian opiskelija. Hän oli opiskellut Pietarin lisäksi Keski-Euroopassa. Runoilijan kirjalliset suosikit löytyivät Aleksander Puškinin, ehkä ranskalaisimman venäläisen kirjailijan lisäksi Italian antiikista ja keskiajalta. Hän innottui Ovidiuksesta ja Dantesta. Myös Villon, Verlaine, Rimbaud ja Baudelaire kiehtoivat.

Asuessaan kesävieraana monitaiteilija Maksimilian Vološinin huvilalla Koktebelissa Mandelštam vaikuttui Krimin kulttuurisista kerrostumista. Niemimaalla oli paljon antiikin ajan raunioita – kreikkalaiset, roomalaiset ja bysanttilaiset olivat aikoinaan pitäneet sitä hallussaan. Venäläisille kirjailijoille Krim olikin pitkään ollut paikka, joka toi eniten mieleen klassisen Euroopan. Venäläisessä romanttisessa runoudessa Krim näyttäytyy pastoraalisena maisemana, Arkadiana, jossa luonto on jylhää mutta hempeää, ja rakastavaiset hetken onnellisia.

Myös Mandelštam etsi Krimiltä aluksi muinaista Tauriaa, Venäjän ja helleenisen maailman kohtauspintaa. Mustanmeren kautta syntyi yhteys Kaukasukselle ja Välimerelle ja sitä tietä Mandelštamille tärkeään Italiaan. Tämä kaikki merkitsi runoilijalle eurooppalaisen kulttuurin kehtoa.

Mandelštamille olennaisinta oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin. Metodistikristityksi kääntyneenä juutalaisena hän haeskeli Krimiltä lisäksi Juudeaa – myös juutalaiset olivat aikanaan vaikuttaneet Krimillä.

Mandelštamin isäntä, omalaatuinen Vološinin asusteli puolipysyvästi tataarien pyhän Karadagvuoren alarinteellä ja pyrki runoissaan tulkitsemaan Krimin kulttuurihistoriaa uusiksi. Hän myös maalasi ikkunastaan avautuvasta maisemasta loputtomasti eri muunnelmia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Vološinin luona kävi jatkuvasti vieraisilla Venäjän taiteellisen avantgarden huippunimiä. Huvilasta tuli eräänlainen kulttuurikeskus. Tämä oli venäläistä fin de siècleä. Keskustelut jatkuivat läpi yön ja vieraat toteuttivat erilaisia roolileikkejä, esiintyivät muinaisten egyptiläisten asuissa ja lausuivat tauotta runoja. Esimerkiksi Marina Tsvetajeva tapasi tulevan miehensä Sergei Efronin 18-vuotiaana Koktebelin rannalla.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tuon ajan muistikuvissa Krim näyttäytyy tasapainon ja kulttuurin saarekkeena keskellä epävarmaa ja vulgaaria todellisuutta.

IV.

On tuskin sattumaa, että Venäjän sisällissodan aikana Mandelštam matkusti Moskovasta juuri Krimille. Alue oli tuolloin valkoarmeijan hallussa. Runoilija asettui talveksi 1919–1920 Feodosiaan.

Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mandelštam kävi jatkuvaa henkistä painia ”aikakauden” kanssa. Runoudessaan hän koetti ratkaista suhdettaan bolševikkidiktatuuriin. Sisällissodan aikaisissa runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden sekasortoa vastaan näyttää asettuvan ikuisen paluun kierre. Krim assosioituu runoissa ikuisen paluun keskuksessa sijaitsevaan paikkaan ajan ulkopuolella. Se on levon ja tasapainon alue, joka tuo mieleen antiikin ihmisten käsityksen muinaisesta ”kulta-ajasta”.

Mandelštamin krimiläis-helleenisten runojen tärkeimpiä on ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” (1917). Runo alkaa kuvalla pullosta noruvasta hunajasta, pysähtyneen ajan symbolista. Ympäröivä maailma näyttäytyy kaaoksena, ”kaikkialla Bacchusta palvotaan, maailmassa/ on vain vartijoita ja koiria” (s.65), mutta Tauriassa on rauha, ”Hellaan jalo taito” (s.65). Seisahtumiseen liittyy kodikkuus: ”tuoksuu etikka, maali ja kellarintuore viini” (s.65). Runon päättävässä avarassa kohtauksessa kysytään missä on Iasonin kultainen talja eli mistä kaukaa harharetkeläinen voisi löytää kulttuurin ja onnen. Runon lopuksi toinen merille eksynyt, Odysseus, palaa ”aikaa ja avaruutta täynnä” (s.66). Mandelštamin näkemys on tässä vaiheessa vielä myönteinen: sekasorron jälkeen saattaisi koittaa uusi kulttuurikausi.

Mandelštamia kiehtoi myös Krimin tataarilainen, aasialainen historia. Runossa "Feodosia" (1920) satamakaupunki on itämaisten vaikutteiden kyllästämä: ”satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot”, kaduilla liikkuvat ”kyömynenäisten vaeltajien hahmot” (s.184). Runon tunnelma on värikäs ja energinen, kulttuurin versoja tunnutaan etsivän nyt islamilaisesta maailmasta. Silti runossa häivähtää myös murhe ja uhka: ”tuuli vie pois kultaisen siemenen /se ei palaa” (s.184), ”koirat viedään vankikoppimaisissa vankkureissa” (s.184) ja ”basaarin raivotarten keskellä kylmäverinen / monumentaalinen panssarilaivan kokki” (s.184). Viimeinen katkelma on paljastava, kun muistaa, että sittemmin Mandelštam käyttää sanaa ”monumentaalisuus” kuvaamaan ihmisille vihamielisiä ilmiöitä, jotka rakentavat historiallisen suuruutensa yksilön mitätöimiselle ideologian nimissä. Myöhemmin runossa ”amiraalit kovissa kolmikolkkahatuissaan/ koettavat muistella Šeherazaden unta” (s.185). Runo loppuu kaipauksen sävyihin, jotka samalla tunnustavat eri kulttuurien yhteismitallisuuden: ”Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka vaikea on uida, tähdet kaikkialla samat” (s.185).

Krimillä vallankumoukseen epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti pitkään lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä. Vaikuttiko tähän ehkä se, että kenraali Wrangelin vastavakoilu pidätti hänet? Wrangelilaiset epäilivät runoilijaa bolševikkiagentiksi. Kuka tietää, mutta vapauduttuaan Mandelštamin karisti Krimin pölyt kiireesti jaloistaan ja purjehti laivalla Mustanmeren yli Batumiin. Muutaman vuoden viiveellä hän palasi Tiflisin kautta pikkuhiljaa Moskovaan, jonne monet tiet tuntuivat vievän.

V.

Taiteilijat, jotka eivät avoimesti julistaneet tukeaan kommunistiselle puolueelle, joutuivat 1920-luvulla koko ajan hankalampaan asemaan. Totalitarismin voitettua Neuvostoliitossa Mandelštam puolusti taiteen riippumattomuutta ja kulttuurisen jatkuvuuden merkitystä. Hän pohti, onko humanismilla sijaa uudessa yhteiskunnassa. Runoilija kritisoi myös edistyksen ideaa, evoluutio-oppia ja teknologisen täydellistymisen teoriaa. Hänestä kirjallisuus ei ”kehittynyt”, vaan vain muuttui. Jotkut menneisyyden kirjailijat olivat ajankohtaisempia ja todempia kuin nykyiset. Mandelštamin pohdinta klassisen runouden vallankumouksellisuudesta haastaa neuvostokulttuurin ”ajankohtaisuuden” vaatimukset.

 ”Ei ole mitään kirjallista konetta, eikä päämäärää, jonne pitäisi laukata muita nopeammin” hän kirjoittaa esseessä Sanan luonnosta (1921–1922, s. 62). ”Edistyksen” mekaanisen liikkeen vastapainoksi Mandelštam asettaa orgaanisen, luonnonmukaisen liikkeen, jossa kehityksen sijaan olennaista on periytyvyys.

Muutamissa esseissä Mandelštam arvostelee neuvostovaltaa suoremmin. Berliinin emigranttilehdissä ilmestyneissä teksteissä Ihmisvilja (1922) ja Humanismi ja nykyaika (1923) hän kirjoittaa, että kansa on viljaa, jota jauhetaan ja leivotaan leiväksi. Mandelštam puhuu aikakausista, jotka eivät rakenna ihmistä varten, vaan käyttäen ihmisiä materiaalina. Hän viittailee muinaisen Assyrian kansanmurhaan ja Egyptin despotismiin.

Mandelštam varoittelee kääntymästä pois eurooppalaisesta kulttuurista. Hän kritisoi messianismia. Essee Humanismi ja nykyaika kuvaa miten monumentaalinen jättiläismäisyys murskaa yksilön. Essee päättyy vielä idealistiseen loppunousuun, mutta vain vuotta myöhemmin Mandelštam oli jo paljon pessimistisempi.

Yritettyään henkistä tilinpäätöstä aikakautensa suhteen Mandelštam vaikeni runoilijana lähes viideksi vuodeksi 1926–1930. Vaikenemiseen vaikuttivat ilmanalan kylmenemisen lisäksi runojen julkaisuvaikeudet, sillä Mandelštam kirjoitti kyllä proosaa, esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä sekä venäjänsi ulkomaista runoutta. Proosateoksissaan Ajan kohina (1925) ja Feodosia (1925) hän hyödyntää henkilökohtaisia aiheita, kuten muistojaan lapsuudesta ja sisällissodan vuosilta. 

Egyptiläinen postimerkki (1928) taas on esimerkki proosatyylistä, joka lähenee Mandelštamin runoutta. Jokainen sana on äärimmäisen kuormitettu; metaforat ovat omintakeisia, kerrostalomaisia; kuvien ja kohtausten välit on leikattu mahdollisimman pitkiksi. Kirjailija kääntyy nälkäisenä kulttuuriperinteen puoleen. Kuten monessa runossa aiemmin, proosassa keskeistä on pienen ja haavoittuvan kivulias yhteentörmäys suuren ja kauhistuttavan kanssa.

 Vuonna 1929 yhteentörmäyksiä oli tullut tarpeeksi. Tuona vuonna ilmestyneessä satiirissa Neljäs proosa runoilija viimein uskaltaa myöntää vastavirtaan ajattelunsa, eikä se enää pelota häntä.

Mandelštamin runolliset lukot avautuivat Pravdan päätoimittajan Nikolai Buharinin järjestämällä matkalla Georgiaan ja Armeniaan. Runouden kuiva kausi päättyi, kun Mandelštam alkoi tuntea rinnassaan ”Kolkhiksen kumahdukset” eli yhteyden historian ja kulttuurin maailmaan.

Yhteys maailmankulttuuriin oli arvossaan nuoressa neuvostovaltiossa, jossa ulkomaille matkustaminen oli vaikeutunut. Myöhemmin 1960-luvulla Joseph Brodsky kuokki samoin esiin eurooppalaista kulttuuriperimää Kaliningradin raunioiden alta.

Mustanmeren itäpuolella Mandelštam aisti alkukristillisyyttä. Jälleen hän etsi myös yhteyttä Juudeaan. Armeniasta tuli Mandelštamille ”Juudean maan nuorempi sisar”, kuten hän kirjoittaa teoksessa Matka Armeniaan (1933, s. 128). Juutalainen perinne nousi runoilijalle jälleen tärkeäksi. Samalla tavoin hän ammensi keskiajan italialaisilta runoilijoilta Dantelta, Petrarcalta ja Ariostolta, kulttuuriarvoja ja tasapainoa moraalista rappiota ja yhteiskunnallista väkivaltaa vastaan.

Mandelštam alkoi olla valmis hyväksymään hirvittävän totuuden ajastaan. Mahdollisesti hän myös valmistautui amok-juoksuun aikakautta vastaan ”kirjallisen hylkiön” roolissa. Rooli ei ollut runoilijalle täysin uusi. Jo nuorena, muualta tulleena juutalaisena, hän oli tuntenut olevansa Pietarissa kuin raznotšinets, 1800-luvun epäsäätyinen intellektuelli. Vastaavassa roolissa oli ollut Mandelštamin mielirunoilija Dantekin aikoinaan. Mandelštamin tunsi itsensä heidän perillisekseen.

VI.

Mandelštamin palatessa syksyllä 1933 lomamatkalta Moskovaan, oli sokeus hänen osaltaan lopullisesti päättynyt. Runoilijan hermot olivat äärimmäisen kireällä, eikä hän kirjoittanut mitään ennen marraskuuta. Juuri ilmestyneestä Armenia-kirjasta ilmestyi kielteinen arvio, ja Mandelštamia vaadittiin irtisanoutumaan teoksesta.

Marraskuussa Mandelštam erosi kirjailijaliitosta ja kirjoitti epigrammin Stalinille. Hän alkoi lukea satiirista runoaan illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi.

Runossa puhutaan ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle / nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään” (s.34). Stalinia pilkataan sumeilematta. Häntä kutsutaan kriminaalijohtajaan viittaavalla nimellä ”malina” (ven., sananmukaisesti ”vatukka”) kuin muistumana ajoista, jolloin Stalin salanimellä ”Koba” järjesteli pankkiryöstöjä Kaukasiassa kerätäkseen varoja bolševikkien kassaan. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” (s.34) irvailee Stalinin syntyperää, olihan isä aurinkoinen kotoisin Gorin kaupungista Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mandelštam oli saapunut tilaan, jossa Stalin-runon ensisäettä lainaten ”elämme tuntematta maata jalkojemme alla” (s.34). Mistä oli kysymys? Mikä oli saanut runoilijan heittäytymään tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta, vaan itsemurhan akti?

Nadežda Mandelštamin mukaan kyse oli kevään 1933 kokemuksista Krimillä.

VII.

Sinä vuonna talvi väistyi myöhään. Pellot ja laaksot olivat vasta vähän aikaa sitten kuivuneet, kun Mandelštamit matkustivat Krimille toukokuussa 1933. Perillä tuttavien luona Staryi Krymin pikkukaupungissa Osip Mandelštam kirjoitti runon.

Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krym,

kuten oli Wrangelin aikaan – siihen Krim on yhä syypää.

Paimenkoirat pihalla, paikatut rääsyt,

samanlainen harmaa, pureva savu.

Yhä samoin hajamielisesti kaunis maisema –

puut, lehdet nupuillaan

seisovat, kuin muukalaiset, ja herättää sääliä

eilisen tyhmyydellä koristettu manteli.

Luonto ei tunnista omia kasvojaan.

Ja pelottavat varjot Ukrainan, Kubanin...

Ja huopatossuissa nälkäiset kyläläiset

porttiaan vartioivat, koskematta kahvaan...

Tämä yksi Mandelštamin poliittisesti suorimmista runoista merkitsi lopullista silmien avautumista neuvostovaltion todellisuudelle.

Surkuhupaisaa kyllä runoilijan pidätyksen yhteydessä keväällä 1934 turvallisuuspoliisi NKVD käytti juuri tätä runoa esimerkkinä ”maatalouden sosialistisen rakennustyön mustamaalaamisesta”.

Mandelštam ei ollut poliittinen runoilija, mutta akmeistina hän oli uskollinen maalliselle ja konkreettiselle. Hän torjui yliluonnollisen, käsitteellisen hämäryyden ja metafysiikan. Tärkeintä oli etiikka ja yhteiskunta. Hänelle runous merkitsi aina yhteiskunnallista tapaa puhua ihmisten asioista, sillä runoilija elää ihmisten parissa ja jakaa näiden kohtalon. Runoilija ei puhu ”ihmisten puolesta”, vaan näiden kanssa.

Runo kasvaa järkytyksestä, jonka Mandelštam koki törmättyään pakkokollektivisaatioon ja kulakkikampanjaan. Toki Mandelštamit tiesivät Kubanilla, Ukrainassa ja Krimillä keväällä 1933 vallitsevasta elintarvikepulasta – he toivat lomalle mukanaan kuukauden annoksen leipää ja ryynejä. Perillä todellisuus kuitenkin shokeerasi.

Runon viittaus tunnistamattomiin joukkioihin tarkoittaa kulakkikampanjan uhreja, jotka kiertelivät kerjäämässä tai ryöstämässä ruokaa – siksi paikalliset vartioivat porttejaan yötä päivää. Ruokaa ei kaupungissa juuri ollut. Toreilla myytiin vain vihannesten lehtiä, etanoita, sieniä ja maitoa. Kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vain eliitti sai ruokaa pimeästi tiskin alta ja salaravintoloista.

Myöhemmin kesällä 1933 Mandelštamit kiertelivät Krimillä. He törmäsivät yhä uusiin Stalinin kampanjoiden uhreihin. Jaltalla he halusivat tavata tuttua konekirjoittajaa, mutta miestä ei löytynyt. Koko perhe oli passitettu leirille.

Runon maininta kenraali Wrangelista ei ole Mandelštamin omakohtainen muisto, vaan viittaus syyllisen rankaisemiseen, koston motiiviin. Runoilija päätteli aivan oikein, että pakkokollektivisointi kohdistettiin erityisesti paitsi bolševikkivaltaa vastustaneisiin ukrainalaisiin talonpoikiin ja kubanilaisiin kasakoihin (”Pelottavat varjot...”) myös Krimiin, joka oli vastavallankumouksellisen valkoarmeijan viimeinen pesäpaikka sisällissodassa.

Runon toisen säkeistön alussa tunnutaan muistelevan nuoruuden päiviä Krimillä, ”hajamielisesti kauniissa maisemassa”. Seuraavaksi maisema näyttää vääristyvän tunnistamattomaksi. Lopuksi Mandelštam ironisoi omaa sokeuttaan viitaten sukunimeensä, ”eilisen tyhmyydellä koristettu manteli(puu)” (ven. ”mindal'”).

Kirjoittaja on kirjailija-toimittaja ja kriitikko

Mandelštamin runon ”Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krim” sekä runon ”Feodosia” katkelmien suomennokset Natalia Deviatkina & Ville Ropponen. Alkuteos Osip Mandelštam: Izbrannye stihotvorenija, Olma Press, Moskva 2000.

Mandelštamin runojen ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” ja Stalin-epigrammin katkelmien suomennokset Marja-Leena Mikkola teoksessa Kivitauluoodi (Tammi 1997).

Mandelštamin esseet on suomentanut Jukka Mallinen teoksessa Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011).

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Otava 1972, suom. Esa Adrian).

Essee on ilmestynyt myös Kritiikki X -lehdessä (kevät 2014).