Romanttisen runoilijan encore

Sergei Jesenin oli Venäjän Pentti Saarikoski.

Ville Ropponen

Lokakuussa 2015 Batumin tukahduttava hellepäivä purkautuu kaatosateeksi, jota turistit, kasinohait, bilehileet ja tavalliset tallaajat pakenevat. Katselen Melikišvili-katu 11:sta porttikongista, kun kulkukoira etsii suojaa rakennustyömaalta, mutta työmiehet hätistävät sen tiehensä. Koira luikkii läpi puiston, jossa hääseurue väistyy puiden alle.

Batumissa, jota georgialaiset sanovat nykyään rakkauden kaupungiksi, törmää yhtenään häiden hulinaan. Sitten koira sujahtaa viereeni porttikongiin. Eläin antautuu hansikoidun käteni rapsutettavaksi, ja sulloudumme yhdessä syvemmälle talon sisään.

Yhdessä koiran kanssa painamme korvamme vasten kuivaa kiviseinää: kuulostelemme vanhan talon ääniä. Koetamme kuulla romantiikan säväreitä tässä osoitteessa, jossa aikakautensa rock-tähti, traaginen runoilija Sergei Jesenin eli viimeisiä tyytyväisyyden hetkiään.

Täällä Jeseninin silmissä kimaltelivat Khorasanin kullatut katot ja sieraimissa tuntui sahrami. Hän fantasioi hunnutetuista naisista ja hörppi teetä – tai mitä nyt sitten hörppikään. Ja koirallakin on tässä oma paikkansa.

”Joulukuussa 1924 syklooni toi ennenkokemattoman kylmän sään Batumiin. Viisitoista astetta pakkasta iski naapurustoon. Parissa päivässä sitruunaviljelmät ja eucalyptyspuut Mustanmeren rannalla kuolivat. Hurrikaanin vahvuiset tuulet vispasivat merta ja upottivat laivoja. Kolmimetriset, vaahdon kehystämät aallot karjuivat ja hakkasivat talon seiniä, jossa Jesenin asui. Kaupungin kadut tukkeutuivat lumikinoksista ja sudet kahlasivat niiden halki. Rautatieyhteys katkesi ja lennätinlinjat murtuivat. Kaiken kruununa alkoi maanjäristys”, kirjoittaa Jeseninin ystävä kirjailija Nikolai Veržibsky vain lievästi liioitellen teoksessaan Vstretši s Jeseninym (1961, ”Tapaamisia Jeseninin kansssa”).

Sergei Jesenin saapui Kaukasiaan maineensa huipulla syyskuussa 1924. Hän oli ollut tsaarin Venäjän skandalisti ja valtakunnanjuoppo, jonka aiempi avioliitto maailmankuulun tanssijatar Isadora Duncanin kanssa oli saanut median kuolaamaan Euroopasta Amerikkaan. Jesenin oli samaa romanttista runoilijatyyppiä kuin Artur Rimbaud, Dylan Thomas, Eino Leino tai Pentti Saarikoski. Tämän tyypin roolitukseen kuuluivat julkiset kohut, vaihtuvat seksuaalikumppanit ja runsas ryyppääminen. Jesenin oli neljä kertaa naimisissa, ja jo vuosia hän oli ollut sen verran tuliliemen tuttavana, että näki pikku-ukkoja ja sai vainoharhoja.

Uudessa neuvostoyhteiskunnasssa runoilija tunsi itsensä vieraaksi, vaikka olikin aluksi kannattanut bolševikkeja, koska ”nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Jesenin sai vaikutteita skyyttalaisliikkeeltä, jonka mukaan vallankumous ratkaisi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Jesenin asettui idän, ”maaseudun” ja ”irrationaalisen tunteen” puolelle, ja ehkä siksi hän hehkuttaa monessa runossaan Venäjän aasialaisuutta.

Runoilijan into laantui, kun bolševikit näyttivät pilaavan hänen unelmiensa agraari-Venäjän. Jesenin ei uskaltanut tai halunnut kritisoida bolševikkeja, mutta ironiaa ja epäilyä löytyy myöhäisrunoista. Runossa ”Neuvosto-Venäjä” (1924) runoilija toteaa, ettei häntä tarvita uudessa yhteiskunnassa.

Jesenin runoilijanrooli oli myös talonpoikainen, vaikka hän oli läpeensä kirjallisesti sivistynyt. Kirjeissään hän kutsui itseään mordvalaiseksi. Runoilijan varhaistuotannossa piirretään esiin satujen sipulikirkko-Venäjä, jollaista todellisuudesta tuskin on koskaan löytynyt.

”Jesenin saveaa saappaansa kuten naiset puuteroivat nenänsä ennen salonkeihin astumista”, leukaili Vladimir Majakovski Jeseninin saapuesssa Pietarin runoilijapiireihin syksyllä 1916. Jesenin oli kerubimaisen kaunis ja hänen tyylinsä resitoida runoja tunteella vakuutti kuulijat.

Jesenin ei jäänyt maalaiselämän ja luonnonnäkyjen propagoijaksi, vaan vaikutti myös imaginistien liikkeessä. Aikakauden keskeisiin kokeellisiin suuntauksiin, akmeismiin ja futurismiin, verrattuna imaginismin merkitys oli ehkä marginaalinen, mutta sillä oli sukulaisryhmiä ulkomailla. Amerikkalaiset imagistit, kuten Ezra Pound, olivat käsityksissään kielen metaforisuudesta hyvin lähellä imaginistien ideoita. Imaginistit korostivat kuvan ja metaforan itsetarkoituksellista merkitystä.

Imaginistiajoista on kirjoittanut Jeseninin ystävä runoilija Anatoli Mariengof teoksessaan Romaani vailla valhetta (1926, suom. Olli Kuukasjärvi. Tamara Press 2002). Moskovassa Mariengof ja Jesenin jakoivat asunnon ja jossain vaiheessa myös kämpän ainoan vuoteen, lähes naisystävätkin.

Tasapäisyyteen totuttelevien neuvostoihmisten keskellä runoilijat keikaroivat silinterihatuissa, nimesivät katuja uudelleen itsensä mukaan ja painattivat julistuksen ”yleisestä liikekannallepanosta radikaalien runollisten muotojen puolustamiseksi”. Julistustaan he liimasivat sotakomissariaatin päiväkäskyn viereen Moskovan aitoihin.

Myöhemmin, kun Jesenin-kultti nousi, Mariengofia pidettiin ”puhtaan Jeseninin likaisena varjona”, joka muka johdatti maalaispojan turmelukseen – aivan kuin Jesenin ei olisi sinne itse osannut.

Venäjällä Jesenin on yhä hyvin suosittu, vaikka älyköt nyrpistelevät. Venäjän artomellerin keskeislyyrinen sanonta osuu usein ohimoon.

Suomessa hän on yllättävän tuntematon. Ensimmäinen laajempi suomennosvalikoimakin ilmestyi vasta 2000-luvulla.

”Katurunouden” ja esittävän runon tekijöiden sopisi ottaa Jesenin omakseen, sillä hän on melodian mestari – jos vain suomennokset pysyvät Jeseninin tasolla. Runoilija kokeili symbolismin ja imaginismin keinoja, mutta runoissa viehättää eniten hersyvä tunne, kansanrunouden tyylinen laulullisuus ja rytmi, joka syntyy runomitasta ja äännetoistosta.

Ei ihme, että Jeseninin runoja on paljon sävelletty, viime vuosinakin.

Mitäpä jos noista vartalon liikkeistä,/ aamunraikkaista kasvoista,/ lahjoittaisin Khorasanin huivin/ ja maton Širazista?

Nykyään Batumissa piirtelevät pilvenpiirtäjät, sadat kasinot pyörivät, raha kahisee ja löytää pesänsä. Rantakadulla sojottaa Aakkostorni, joka on muistomerkki georgialaisille kirjaimille. Batumin Mc'Donalds näyttää peileillä päällystetyltä ballistiselta ohjukselta.

Matkailuun panostetaan vastaavalla kiihkolla, jolla Josif Džugasvilin poliittisten gangsterien joukkio täytti kuudestilaukeaviaan sata vuotta aiemmin. Batumi on viimeisen 10 vuoden aikana muuttunut Georgian ”Dubaiksi” ja ”Las Vegasiksi”. Se muistuttaa hieman Kazakhstanin Astanaa tai Länsi-Siperian öljykaupunkeja: raaka kasinokapitalismi ja futuristinen arkkitehtuuri lyövät kättä vuosisataisissa kulisseissa.

Kun Jesenin 1920-luvulla muutti kaupunkiin, se oli  kaistale aatelista kylpyläresidenssiä proletariaatin valtion kainalossa. Runoilija etsi energiaa ja kirjoitusrauhaa. Hän etsi terveellistä elämää. Kirjeissään ystävilleen Venäjällä hän vakuutti kulkevansa poispäin ”viime vuosien boheemielämästä”.

Batumissakin Jesenin tosin joi todistajien mukaan päivittäin pullollisen konjakkia. Ehkä hän vakuuttui myös georgialaisesta viininjuontityylistä, jossa malja kumotaan aina kerralla, eikä maistellen kuten Euroopassa.

Mikä tärkeintä: Jesenin etsi Batumista itämaita. Runoilija oli jo pitkään ollut kiinnostunut persialaisesta runoudesta; hän oli matkustanut Uzbekistaniin ja Bakuun sekä haastatellut Persiassa käyneitä. Ei ole mikään ihme, että Jesenin tunsi löytävänsä idän myös Georgiasta.

Jo 1800-luvun venäläiset kirjailijat Puškin, Lermontov ja Gribojedov olivat kuvanneet Georgiaa orientaalisena ja lähes islamilaisena maana. Todellisuudessa Georgia ei ollut erityisen aasialainen, ja kristinusko oli maassa vanhempaa kuin Venäjällä – mutta miksi takertua pikkuseikkoihin.

Matkatessaan Georgian Tiflisin kautta Batumiin Jesenin tapasi georgialaisia runoilijoita, kuten Titsian Tabidzen ja Paolo Iašvilin. Erityisesti Tabidzde ystävystyi myöhemmin Boris Pasternakin kanssa, josta sukeutui Georgian kulttuurin ihailija. Molemmat georgialaisrunoilijat likvidoitiin Stalinin puhdistuksissa.

Tiflisissä Jesenin sekaantui humalaisiin tappeluihin kapakoissa, jolloin vain georgialaiset runoilijat pystyivät estämään häntä saamasta ”kaukasialaisesta tikarista”. Siitä että puna-armeija oli vain pari vuotta aiemmin miehittänyt Georgian ja lopettanut samalla maan lyhyen itsenäisyyden Jeseninillä ei tunnu olleen mitään käsitystä.

Batumiin saavuttuaan Jesenin näytti aluksi työskentelevän pirullista tahtia. Syntyikin monta runoa ”Persialaisten aiheiden” runosarjaan, joka on valoisampi väläys runoilijan viime vuosien synkässä tuotannossa. Hän kirjoitti muutakin, kuten runoelman Anna Snegina ja runon ”Katoava Venäjä” sekä pinnistellyn oloisen runon Leninistä nimeltä ”Maailman kapteeni”. Mutta sitten lumimyrsky pilasi kaiken. Ja Batumi osoittautui ”pahemmaksi kuin kyläpahanen”. Tylsyys laskeutui kaduille.

Onneksi Jesenin oli jo ehtinyt tutustua Šagane Taljaniin, nuoreen opettajattareen, josta muovautui ”Persialaisten aiheiden” keskeinen hahmo ja muusa. Heidän suhteensa laadusta on pitkään arvuuteltu, mutta todennäköisesti he vain keskustelivat kirjallisuudesta, ja Jesenin lainasi pari opusta Taljanilta.

Jesenin oli nimittäin Batumissa lähes ensi päivistä asti suhteissa mystisen ”Miss Ol:in” kanssa. Tämä oli luultavasti 18-vuotias kirjallisuudesta kiinnostunut gymnaasityttö. Heidän suhteensa oli intiimi, ja Jesenin mainitsi kirjeissään jopa avioliittoaikeista. Saatuaan tammikuussa 1925 tietää, että tyttö ja hänen sukulaisensa ovat sekaantuneet Turkista tulevaan salakuljetuskauppaan, Jesenin tylysti katkaisi välit.

Runojen muusaksi sopi paremmin Šagane, eksoottisen nimensäkin takia. Vaikka hän ei ollutkaan persialainen, vaan armenialainen, syntyisin pölyisestä Akhalsikhestä, nykyisin Georgiaan kuuluvasta pikkukaupungista keskellä Mešketian turkkilaisten vanhaa kotiseutua. Baku Rabotši-lehdessä tammikuussa 1925 ensi kertaa ilmestyneestä, ”Persialaisten aiheiden” kolmannesta runosta tuli yksi Jesenin kuuluisimpia. Se alkaa näin:

Šagane, oma Šagane!/ Koska olen pohjoisesta, eikö niin,/ kerron sinulle miten vainiolla,/ ruis aaltoilee kuun alla./ Šagane, oma Šagane!

Runosarja ”Persialaisia aiheita” muodostaa mielikuvitusmatkan Iraniin. Runoissa on viittauksia klassisiin persialaisrunoilijoihin ja orientalistisia kuvia: on mustia huntuja ja teehuoneiden koristeellista hämärää, tepastellaan puutarhoissa, satakielet livertävät ja ruusut rusottavat. Runo-minä haikailee kuitenkin jatkuvasti kaukaiselle Venäjälle ja ”pohjoisen tytön” perään. Ei ole yllätys, että sarja päättyy päätökseen palata kotimaahan.

Vuosi Batumin ajan jälkeen, joulukuussa 1925 Jesenin muutti Pietariin, jossa oli aloittanut kirjailijanuransa. Hän palasi kuin vanha elefantti syntymäsijoilleen. Runoilija kirjautui huippuhotelli Angleterreen, kirjoitti jäähyväisrunonsa ”Hyvästi ystäväni, hyvästi” omalla verellään kuin japanilainen samurai ja hirttäytyi.

Tarkkaan ottaen ei tapahtunut aivan näin, vaikka tarina levisi maakuntalehtiin ja sieltä maailmalle. Jesenin kirjoitti viimeisen runonsa päivää ennen itsemurhaansa. Hän valitteli ystävilleen, ettei hotellihuoneessa ollut mustetta ja – runoilija näytti viillettyä rannettaan. Hän repi runonsa paperin neljään osaan ja antoi ystävälleen Erlinille, vannotti lukemaan kun tämä olisi yksin. Sattuman takia Erlin luki runon, eräänlaisen avunpyynnön, vasta seuraavana päivänä, kun Jesenin oli jo hirttäytynyt.

Neuvostoliitossa levisi 1970-1980-luvuilla teoria, että salainen poliisi OGPU olisi murhannut Jeseninin ja lavastanut sen itsemurhaksi. Samaa on epäilty Majakovskin itsemurhasta. Mitään todisteita olettamukselle ei ole löytynyt. Luultavasti kyseessä on dissidenttimyytti, sädekehä, joka syttyi palamaan muidenkin neuvostovallan alkuaikoina kuolleiden kirjailijoiden päälle.

Jesenin itsemurhan teatraalisuus tekee hänen kuolemastaan myös jollain tapaa lähes groteskin. Mutta sellaisia itsemurhat joskus ovat. Muistan nuoruudestani erään tapauksen, kun Tapiolan tornista hyppäsi mies frakki päällä. Hän oli vuokrannut asun pukeutuakseen kerrankin kunnolla. Ei itsemurhissa tietenkään oikeasti ole mitään huvittavaa.

Kenties Jesenin oli pääsemättömissä romantiikan aikakaudesta ja ”hullun neron” roolista siihen kuuluvine haittavaikutuksineen? Rooli oli peräisin 1800-luvun modernisoituvasta Euroopasta. Venäjän liukuessa kohti nykyaikaistumista kommunistisen kokeilun terässiivillä tuon roolin oli kadottava vanhan aikakauden mukana. Samalla katosi rooliin liimautunut ihminen.

Jesenin oli epäilemättä sairas.Tai niin kuin Jesenin itse sen sanoi toiseksi viimeisessä runossaan ”Musta mies”: ”vihmoo viina aivoja”.

Runoilijanrooli, johon Jesenin pukeutui, on nyt auttamatta vanhentunut ja pois muodista. Nykyajan menestynyt miesrunoilija on Alexander Stubbia muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja esittelee ehkä työhuoneensa. Jos hän on nainen, hän on tiukka bisnesmimmi ja poseeraa avokaulaisessa, mutta hallitussa mekossa meikki ojossa kiiltopaperisen aikauslehden kannessa.

Tällaiset hahmot sopivat myös hyvin sujahtelemaan nykyisen Batumin VAU-arkkitehtuurin lomaan.

Kaatosade on päättynyt Batumissa. Aurinko hohkaa taas Vähä-Kaukasuksen huippujen yllä kuin adžarialainen hatšapuri – kananmuna ja voiklimppi keskellä.

Huomenna taidan unohtaa Batumin ja lähteä katsomaan Gonion kylää. Tarun mukaan Kolkhiin kuningas Aetes hautasi poikansa Apsarosin Gonioon sen jälkeen, kun Kultaisen taljan varastanut helleeni Jason oli likvidoinut tämän. Joidenkin lähteiden mukaan myös yksi Jeesuksen opetuslapsista, Matteus, olisi haudattu Gonioon.

Mitäpä Georgiasta ei löytyisi? Niin ajatteli Jeseninkin.

Jeseninin runosuomennosten katkelmat on kursivoitu. Ensimmäinen katkelma (”Persialaisten aiheiden 1.runo) on teoksesta Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot (suom. Olli Hyvärinen). Nastamuumio 2009. Toisen katkelman (”Persialaisten aiheiden” 3. runo) ja katkelman Veržibskyn teoksesta on suomentanut Ville Ropponen.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 1/2016.