Proletariaatin periaatteet

Se mikä ennen oli laihuutta on nykyään ylipainoa, silkkaa läskiä.

Se mikä ennen oli toimeliaisuutta, on nykyään passiviisuutta.

Se mikä ennen oli taistelua, on nykyään televisio-ohjelmista kiistelyä.

Se mikä ennen oli mielenosoituksia, on nykyään halparuokaa purilaispaikasta.

Se mikä ennen oli tietoisuutta, on nykyään tiedottomuutta, pelkkää lumisadetta.

Päihdeongelma on ikuinen. Luokkaerot, terveyserot, sosiaalierot,

vaikuttavat ihmisten elinajan pituuteen jopa kymmenillä vuosilla.

Jossain silmänurkan vasemmalla kulmalla

ammattiliitot turvaavat vanhojen jäsentensä edut,

anarkistit kulkevat mielenosoituksessa

ja se näytetään rikottuna ikkunana.

Proletariaatti kuolee, Tampere turhaan,

mutta ei ennen kuin on siittänyt jälkikasvunsa,

josta tulee uusien säädöksien jälkeen halpatyövoimaa

laiskoille, rikkaille, väkivaltaisille ja muuten kyynisille.

Entententeelikamentten ja pippuri huis,

kuka nämä paskat savustaisi pois?

Feministinen robotti

Hän vaatii tasa-arvoa, ei sen enempää.

Ja siksi häntä nimitellään feministiksi.

Mutta hän on ylpeä nimestä, syystäkin, ja asettaa

kätensä kuin liipaisimelle

ruiskaistessaan naurunsa vasten kasvojamme.

Ja pian me nauramme mukana.

Sovinistinen robotti

Näinä päivinä naisen takapuolen, hänen pakaroidensa ylistäminen

kuulostaa ilkeältä sovinismilta.

Robotti pohtii

esiin työntyvää lihaisaa, punaista kukkaa,

joka leviää mukavasti kuin geopolitikka,

ja siinä keskellä terälehdet

valmiina ottamaan vastaan robotin teknologian.

Pyöreästi esiin työntyvä kukka,

jota robotin kaltaiset hahmot palvovat illansoitossa.

Miten ihanaa on ajatella, ettei kaikki täällä vielä ole automatisoitua.

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat. Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.

Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on on ihan helvetin siistiä.

Kekkoslovakia 2.0.

Hauskutin aikani,

katosin kuvasta, tulin taas takaisin,

hyvästi luvasta,

pyrynä metsän rajaa.

Hauskutin aikani,

itkin taas huvista, kiersin ulos

veroin ja osakkein,

tätä yhtä ja samaa.

Hauskutin aikani,

tapoin taas halusta, ylestä palosta,

tätä lujaa jämää.

Hauskutin aikani,

Kempeleen kalusta, uskosta lujasta,

paloa hämää.

Hauskutin aikani,

tuskutin kaikki, hyppäsin itse

sinne lahtarin läjään.

Ihmisrobotti juhlissa

Hän juhlistaa olemustaan, sulat ja värit.

Hänen olemuksensa on etumusta täynnä.

Hän katsoo, eikä kukaan kehtaa olla vastaamatta katseeseen.

Häntä kohdistavat kamerat.

Miksi, miksi, miksi, miksi, miksi,

miksi, miksi, miksi, miksi, miksi

Ei täällä ole turhia kysymyksiä.

Häntä kohdistavat kamerat, koska hän on tärkeä ja paljon enemmän kuin muut ,

kuin muut me täällä,

kuin muut me täällä,

kuin muut me täällä,

enemmän kuin minä ja sinä.

Koneistosta ei tietenkään ole kysymys.

Ihmisrobotti itämaisena viisaana

Itämaiset viisaat

osaavat hallita sydäntään, verenkiertoaan ja hengitystään,

silkalla tahdonvoimalla.

Mutta minä pystyn vähintään yhtä hyvään:

kykenen kontrolloimaan suolistoni toimintaa.

Pystyn röyhtäilemään kaksitoista tuntia yhteen menoon;

piereskelen 100 desibelin voimalla, 5 – 20 000 herzin korkeudelta;

voin olla ulostamatta kaksikin vuotta tai pusertaa kerralla kuorma-autollisen;

vatsani kurina kuulostaa painokoneelta, puudelin haukulta, Beethovenin yhdeksänneltä,

setelien kahinalta tai Vesuviuksen purkaukselta.

Ja mikä parasta, en koskaan kärsi vatsahaavasta.

Harvoin ymmärretään, että harmoninen

suolistontoiminta on onnellisen elämän

kellokortti ja tuntolevy.

Minun kykyni on kehityksen kondorinpesä,

metodologinen tritonus,

modernisaation G-piste.

Se on totisesti länsimaisen sivistyksen

ylivoimaisuuden ilmoitus.

Ihmisobotti dadaistien bileissä

Pöytäliinan ympyräkuvion halkaisijalla

seisoi kuohuviinillä täytettyjä laseja

Eteispalvelija kurottautui varpaisilleen, sieppasi

huoneeseen astuneen herrasmiehen knallin.

Odotetun vieraan kallon keskikohdasta

versosi pienikokoinen Eiffel-tornin näköiskappale.

Se oli metallia ja kasvukautensa aikana

se oli saanut hiukset varisemaan.

Pienen pieniä ihmisiä seisoskeli tornin

52. kerroksen ravintolassa ja näköalatasanteella.

Lilliputit sorisivat repliikkejä, esimerkiksi:

“kuinka hulppeita harjuja siintää horisontissa”.

Kaikki ymmärsivät heti: vieraalla ja tornilla

oli niin sanottu symbioosisuhde.

Kumpikaan ei voinut elää ilman toista.

Hedonistinen robotti

Olen tyydyttymättömässä tilassa,

luonteenomaisessa tilassa, jatkuu niin kuin Möbius-nauha.

On pakko päästä nussimaan, haluan tunkea elimeni jonnekin.

Haluan nussia koiraa, elefanttia, delfiiniä. Haluan naida

ruumiita, sikiöitä, äitiäni, isääni ja veljeäni.

Täytyy saada

nautintoa – oodekolonia tai Bourbon-viskiä,

tolua tai puhdasta oopiumia.

Olen hermostunut, ärsyyntynyt, ärsyyntynyt.

Nyt ei Subutex riitä.

Haluan tuntea auringon ideologian hehkun,

kun kaikki reaalinen on räjähtänyt ja vain illuusio

värisee täydellisenä horisontissa, ja vartalon läpäisee

kaikkivoipaisuuden neljän ulottuvuuden aalto.

Haluan kuolla pillu kielelläni, päässäni universumin orjantappurakruunu

ja objektiivisen totuuden peililasit päässä.

Haluan sammuttaa hasissätkäni Kristuksen peräreikään

ja naida Jumalalta tajun kankaalle.

Haluan syödä plutoniumia, syanidia ja DDT:tä,

kaikesta huolimatta, vain vittuillakseni.

Olen hermostunut, ärsyyntynyt, ärsyyntynyt.

Harmaata on maisema puolillaan

ja minä tarvitsen verisiä värejä.

Antakaa minulle jokapäiväinen nautinto,

niin minä vapahdan teidät.

Ihmisrobotin isoäiti

Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.

On tekohampaat, synteettinen kieli,

silmät ovat lasia, kallonkuoressa hopealevy.

On jalkaproteesi ja tekokämmen,

on korvaproteesi ja synteettiset nenäkarvat.

Hänellä on silikonirinnat ja häpyhuulissa lisäke.

Nahka on hohtava kuin lampunvarjostin.

Hänellä on polaroidinkiiltävät hiukset

ja kasvot liukkaat kuin vettynyt klitoris.

Hänellä on elävä katse,

mielenkiinnoton nimi, varjoaan

hitaammat raajat, ajatukset

jotka eivät kiinnosta mediaa.

Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.

Ylipäänsä häntä on hyvin vaikea myydä.

Ja on vaikea sanoa mitä hänellä voisi tehdä.

Hänen hävittämisensä tulee tuhottoman kalliiksi,

koska hänestä joutuu maksamaan ongelmajätemaksun.

Ihmisrobotti huutaa kiimasta

Sinä

hyppäät niskaani voimalla,

kierrätyspaperinharmaassa väkijoukossa,

shanghaijaat minut suden hetkellä,

viet syöksyveneen kannelta, jäähilerumputulesta,

pahan toivon niemen reunalta,

ithacanpunaisin huulin;

minä

olen kilpikonna gepardien bileissä,

plastillinen tinapoika,

hassu kosketus pudotessa lehden,

uniisi laukeava pornotähti,

kuumainen, luumainen

keskellä ihmisten hautajaiskatseita;

sinä

sinä olet valittuni tässä

pikosekunnin ikuisuudessa,

poismenevässä pirunpolskassa,

tässä nikkelielämässä;

minä

haluan että tiedät sen.

Ihmisrobotti entisenä Gulag-vankina

Istun Turuhanskin lankkulaiturilla,

hieron kasvoihini vastapyydettyä, veitsellä avattua muksun-siikaa,

revin nälkääni sen valkoista lihaa.

Pesemättömien vartaloiden tuoksu.

Tunnen miten Stalinin viikset kutittavat niskaani.

Hänen paksu kaukasialainen kyrpänsä tunkeutuu

rusottavien pakaroideni väliin.

Olen kontillani Turuhanskin laiturilla,

pää kohti Moskovaa.

Hänen kovat ossetialaiset pakaransa jännittyvät

ja hän päästää sisuksiini pitkän ryöpyn tulikuumaa marxismi-leninismiä.

Vartaloni jokainen suomu panssaroituu ja nousen

ylös uutena ihmisenä, neuvostoihmisenä, ihmisrobottina,

Turuhanskin laiturilla,

kuolemassa nälkään, 
hieron kasvoihini vastapyydettyä, veitsellä avattua muksun-siikaa.

Neuvostoliitosta kirjallisesti

Neuvostoliiton romahdettua ja sen valtionarkistojen avauduttua hetkellisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa on neuvostohistoriasta ilmestynyt valtavasti tutkimuskirjallisuutta niin lännessä kuin entisessä Neuvostoliitossa. Kuva bolševikkien johtamasta valtiosta on tarkentunut, vaikka aivan kaikkia yksityiskohtia ei vieläkään tiedetä.

Aikaa on kulunut sen verran – vaikka ei ehkä vielä tarpeeksi – että Neuvostoliitosta olisi voinut tulla samanlainen populaarikulttuurin aarreaitta kuin natsi-Saksa on nykyään. Joka vuosi ilmestyy uusia tietokirjoja ja dokumentteja natsiajasta. Luvuttomia ovat romaanit ja Hollywood-elokuvat, joissa sankarit seikkailevat natsismin labyrinteissa. Samalla natsismista on pystytty leipomaan ”demonisen pahuuden” kaikukammio. Kätevästi on pystytty unohtamaan, että samanlaisia poliittisia, tieteellisiä ja ideologisia kehityskulkuja tapahtui monessa muussakin Euroopan tai maailman maassa. Edes rotuopit, rodunjalostus, antisemitismi tai rasismi eivät ole saksalaista keksintöä tai Hitlerin kehittämiä.

Bolševismin kauheudet eivät toistaiseksi ole päässeet samaan asemaan kuin natsismin – johtuu tämä sitten tietämättömyydestä, propagandan yhä jatkuvasta painolastista tai yksinkertaisesti siitä, etteivät hirveydet tapahtuneet länsimaailmassa – niitä ei siis tarvitse sieltä myöskään ulossulkea.

Viime vuosina yhdysvaltalaisessa jännityskirjallisuudessa on erottunut kapea aalto. Monet julkaistut dekkarit sijoittuvat Neuvostoliittoon. Esimerkiksi Tom Rob Smithin esikoisromaani Lapsi 44 (2008) tapahtuu Stalinin ajassa ja nyhtää tarinaansa ainesta Andrei Tšikatilon tapauksesta. Tšikatilo, näennäisesti sivistynyt perheenisä, joka vuosina 1978-1990 murhasi 50 lasta ympäri Neuvostoliittoa, on innoittanut monia jännityskirjailijoita kuten Thomas Harrisia. Stalinin aika ja poliittinen terrori toimivat Smithin dekkarissa lähinnä lavasteina, eikä neuvostohistorian tarjoamista draamallisista mahdollisuuksista saada otetta.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on toisin. Neuvostoliitto on noussut 2000-luvulla eräänlaiseksi suureksi aiheeksi, jota on setvitty proosassa. Monia näistä romaaneista on kovasti huomioitu julkisuudessa. Osin kyse on ollut viime vuosina vaikuttaneesta historiallisten romaanien buumista, mutta ei pelkästään. Selvästi aiheelle on ollut suorastaan sosiaalinen nälkä ja jano.

Historialliset romaanit ovat usein suosittuja aikoina, jolloin syystä tai toisesta etsitään ratkaisua menneisyydestä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että nykyhetki ristiriitoineen olisi liian vaikea kuvattavaksi. Parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa käsitellään vaiettuja aiheita ja kansallisia traumoja. Monet Neuvostoliittoon liittyvät nykyromaanit käsittelevät suomensukuisten vähemmistöjen kohtaloita suuressä sosialistisessa itänaapurissa. Näin ne myös eräällä tavalla heijastavat 2000-luvulla alkanutta kansallismielistä aaltoa suomalaisessa kulttuurissa.

Anita Konkan Musta passi (2001) on nykypäivän havaintoja ja kirjailijan inkeriläissyntyisen sedän tarinaa Neuvostoliitossa yhdistelevä metafiktiivinen teos. Sedän pakoretkien mukana kuljetaan ympäri laajaa Neuvostomaata Novosibirskin rakennustyömailta sirkukseen Groznyissa.

Jari Tervon romaanitrilogia Myyrä (2004), Ohrana (2006), Troikka (2008) sukeltaa Suomen ensimmäisen tasavallan poliittiseen historiaan. Romaanien juonikuvioiden pääosassa ovat suhteet Neuvostoliittoon. Tervon kevytmodernismissa käytellään näkökulmatekniikkaa ja epäluotettavia kertojia. Trilogia luo kaunokirjallisen tulkinnan itsenäisyyden ajan historiasta, suomettumisesta, idänsuhteista, vakoilusta ja suomalaisista kommunisteista. Kommunismi on ideologia, jonka kanssa Tervon päähenkilöt ja heidän vastinparinsa käyvät sylipainia. Suomen ensimmäisen tasavallan militaristisia, ääärikansallisia tai fasistisia virtauksia sitä vastoin ei problematisoida.

Teoksista Ohrana sijoittuu selvimmin Neuvostoliittoon ja on myös trilogian vahvin teos. Siinä Tervo malttaa jättää kielelliset nokkeloinnit ja puolivillaisen poikahuumorin – eräänlaisen tavaramerkkinsä – vähemmälle ja luottaa tarinan voimaan. Romaani kuvaa sisällissodassa 1918 punakaartissa taistelleiden suomalaisten vaiheita Leningradissa ja suunnitelmaa salamurhata marsalkka Mannerheim. Uusimmassa romaanissaan Matriarkka (2016) Tervo kirjoittaa inkeriläisistä ja heidän Neuvostoliitossa kokemastaan vainosta, jonka takia kansa käytännössä lakkasi olemasta.

Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus (2007) ja sen aiheilta kirjoitettu samanniminen romaani (2008) jatkavat jo alkanutta Neuvostoliiton käsittelyä. Näytelmään verrattuna romaani on melko erilainen: lajinvaihto on tuottanut uuden teoksen siinä mielessä, että samoista henkilöistä romaani kertoo eri tarinan eri painotuksin.

Virolaistaustainen Oksanen käsittelee äitinsä suvun vaiheita neuvosto-Virossa jo esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003). Neuvosto-Viro on esikoisessa kuitenkin vain sivuteema ja pääosassa naisiin kohdistuvat kulttuuriset vaatimukset ja niiden aiheuttama psyykkinen kärsimys.

Puhdistus veistelee tarinan vaietusta traumasta. Psykohistoriallisen kertomuksen propelleina pyörivät kateus, heikkous, viha ja petos. Teoksen päähenkilöiden Aliiden ja Zaran kohdatessa törmäävät aikakaudet, 1990-luku ja Aliiden muistojen vuodet 1936-50, jolloin Eesti menetti itsenäisyytensä. Ovatko naisten kohtalot sittenkään kovin erilaisia?

Sisarusten välistä kateutta käsittelevän tarinan läpi romaani näyttää NKVD:n terrorin miehitetyssä Virossa. Terrorin logiikka ajaa petokseen. Aliide uhraa sisarensa ja valitsee pelastajakseen fanaattisen kommunistin Martinin. Silti hän piilottelee metsäveli Hansia ja haluaa omistaa tämän. Romaani näyttää Aliiden syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen, joka ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Henkilötaustat avautuvat romaanissa syvemmin kuin näytelmässä, joka kärsii eräänlaisesta asetelmallisuudesta. Tätä ei romaanissakaan täysin vältetä: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset henkilöt ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä.Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Stalinin terrori vertautuu nykyajan seksiorjabisnekseen. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen yleisinhimilliselle tasolle.

”Puhdistus” viittaa sekä Stalinin puhdistuksiin, että moraaliseen puhtauteen ja saastaan - henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen historian selvitystyöhön. Romaani pureutuu Viron historian kipupisteisiin, mutta puhkoo myös suomettumisen ajan patoumia lahden tällä puolen. Toisin kuin näytelmässä romaanin Aliide ikään kuin lunastaa pahat tekonsa pelastamalla Zaran. Loppuun sijoitetut fiktiiviset KGB:n asiakirjat heittävät silti kylmää vettä lukijan niskaan. Tuleeko lunastusta sittenkään?

Oksasen seuraava romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jatkaa Viron lähihistorian käsittelyä. Nyt seurataan kameleonttimaista psykopaattihahmoa Edgar Partsia vuosina 1930-1960. Ajanjakso ulottuu itsenäisestä Virosta neuvostomiehitykseen, saksalaismiehitykseen ja uuteen neuvostomiehitykseen. Mukana ovat Siperian kyyditykset ja vastavallankumouksellinen toiminta. Parts aloittaa metsäveljissä, jatkaa saksalaisten juoksupoikana ja päätyy neuvostohallinnon yhteysmieheksi. Tilaa saa myös Partsin vaimo Juudit, joka rakkaudettoman avioliiton ja sattumuksien kautta päätyy saksalaisupseerin leikkikaluksi.

Oksanen piirtää kiinnostavia kuvia ihmisistä ääritilanteissa. Romaani sortuu kuitenkin materiaalin liiallisuuteen ja opettavaisuuteen. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut halua kertoa kaiken neuvostovakoilusta ja propagandan tehtailusta. Juonenkuljetuksen pikkunäppärissä käänteissä moni henkilöhahmo jää paperiseksi. Virolaisklassikko Raimond Kaugver on lisäksi käsitellyt samoja teemoja romaanissaan Neljäkymmentä kynttilää (1966) ja tehnyt sen Oksasta paremmin. Kaugverin romaanin sankari on Oksasen teoksen päähenkilön vastakohta: Viron historian hiidenkirnussa hän ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi.

Oksanen sai Puhdistuksesta Finlandia-palkinnon vuonna 2008 ja imuroi samana vuonna lähes kaikki muutkin kirjallisuuspalkinnot. Kyse tuskin oli pelkästään siitä, että romaani oli niin tasokas. Aiheella ja erityisesti sen käsittelytavalla selvästi oli tilausta. Oksasen psykohistoriallinen, realismista ja kevytmodermista ammentava tapa rakentaa teoksensa selvästi puhutteli suurta yleisöä.

Ja kuitenkin esimerkiksi Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta (2006) on eräässä mielessä kiinnostavampi ja moniulotteisempi teos kuin Puhdistus. Pertun romaanissa luodaan tragikoominen katsaus stalinistiseen terroriin Neuvosto-Karjalassa. Ennen muuta käsitellään amerikansuomalaisia, jotka valheellisen propagandan houkuttelemina muuttivat 1930-luvun alussa kymmenintuhansin Karjalaan sosialismin rakennustyöhön.

Papaninin retkikunta on tutkielma totaalisen vallan mekanismeista ja jännitysromaanipastissi. Ilmestyessään melko vähälle huomiolle jäänyt romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat ainakin yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Romaanin päähenkilö Jaakko (Jack) Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta Karjalan metsäsissikapinan vuosilta; käsikirjoituksesta on sijoitettu otteita Papaninin retkikunnan sisään. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on melko epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick, salaperäinen femme fatale Ellen, älykköravintolan jazz soi Petroskoin yössä, ja vodkaa juodaan kuin viimeistä päivää.

Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon sadomasokististen fantasioiden kieppuessa ei ole selvää mikä on vainoharhaa ja mikä totta. Perttu osoittaa hyvin, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, ja totuudesta rikos, avautuu mielettömyyden ikkuna minä hetkenä tahansa arkielämän keskelle.

Mustanhumoristisen romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on kuvaus neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokouksesta, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan oman nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Perttu näyttää myös Oksasta selvemmin, ettei totalistarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa absoluuttisesti. Edes uhrit eivät aina ole viattomia, sillä he ovat saattaneet ilmiantaa toisia.

Katri Lipsonin 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva romaani Kosmonautti (2008) on kiinnostava poikkeus siinä mielessä, että se ei juuri pyri hyödyntämään poliittista aineistoa. Sivujuonteena neuvostovalta tosin pyrkii romaanissa käyttämään kosmonautin urasta haaveilevan pojan tarinaa propagandasssaan. Pääasiassa romaani on taitava modernistinen, omastamme poikkeavaan yhteiskuntaan sijoitettu rakkaustarina.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) palaa tavallaan kirjailijan nuoruuden novellikokoelman Väliasema Gagarin (1987) linjoille, mutta erilaisin painotuksin. Romaani on sommittelultaan yksinkertainen, mutta onnistuneesti pelkistetty. Nuori suomalainen nainen on Siperian junassa matkalla Moskovasta Mongoliaan. Pääosaan ei kuitenkaan nouse nainen, vaan hänen sattuman sanelema matkatoverinsa, keski-ikäinen äijä nimeltä Vadim: juoppo, kusipää, vaimonhakkaaja, sovinisti, rasisti ja armoton jutunkertoja. Siperian junan välietappien myötä ohi liukuu Neuvostoliitto ja sen kulahtanut, absurdi todellisuus: arkipäivässä leijuva väkivalta, rähjäinen infrastruktuuri, elintarvikepula jonoineen, loputtoman villi luonto, ekologiset ongelmat. 

Nainen löytää Venäjältä myös paljon kauneutta. Hän tekee tarkkoja havaintoja neuvostoelämästä. Matkatoveri Vadim juopottelee ja rivostelee, mutta tämä on kuvattu liioitellusti, venäläisen satiirin perinteiden mukaisesti. Välillä tyttö muistelee Moskovaa ja siellä odottavia monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Moskova näyttäytyy romaanissa turgenjevilaisena kuvaelmana, karkeana ja eksoottisena remeltävän muun Neuvostoliiton vastakohtana.

Matkatoveri Vadim kasvaa romaanin myötä eräänlaiseksi Neuvostoliiton metaforaksi: tylyksi ja paskamaiseksi mutta lopulta ystäväksi ja toveriksi. Romaanista kasvaa nurinkurinen rakkaudentunnustus:

”Tyttö mietti miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää arkista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa”.

Ollaan siis venäläinen älymystön ikuisen dilemman ääressä. Valta on kauheaa, mutta kansa kelvollista. Mitä on tehtävä?

Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) on aikuisten satu tai paremminkin kummitustarina. Teos toistaa ja varioi Ketun aikaisempia kertomuksia. Menestysromaanista Kätilö (2011) tuttu Titovkan vankileiri on nyt Vorkutan työleiri Komin hiilikaivoksilla. Gulag-leirillä hillutaan vuosikymmeniä 1930- luvulta 1950-luvulle.Villisilmäksi kutsutun silmävikaisen vanhanpiian tilalla on Villilintu, tyttö, joka menettää osittain kielensä ja puhekykynsä. Nykyajassa taas seurataan kuolleen isänsä perässä Marinmaalle kirmaavaa Vernaa, joka haluaa selvittää isänsä ja sukunsa kohtalon. Keinovalikoimaltaan teos on yksinkertainen: näkäkulmatekniikkaa löytyy, mutta sehän on nykyään lähes puuduttavuuteen asti käytetty keino.

Gulagin aikaiset vankileirikohtalot tietenkin limittyvät nykyaikaan. Romaanin tarinassa piisaa vallanhalua, alistamista, kostoa ja väkivaltaa. Suomalaisen Irgan kaksoisidentiteetti on jonkinlainen oivallus. Siinä miten nainen joutuu salaamaan todellisen minänsä marilaisessa kylässä tulee näkyviin sekä neuvostokokemus valheessa elämisestä, että marilaisvähemmistön toiseuden kokemus enemmistön keskellä. Oivallusta ei kuitenkaan kehitellä mihinkään. Irgan tausta loikkarina ja vankileirille päätyneenä naisena on kiinnostava ura. Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten punaisten ja itänaapuriin muuten eri syistä joutuneiden, repressoitujen suomalaisten kohtalot ovat pitkälti kirjallisuudessa vielä hyödyntämättä.

Vovan hahmossa romaanissa pilkataan Venäjän nykyjohtoa. Luonnollisesti Vova on kuvattu vallantäyteisenä törkimyksenä, raiskaajana, joukkosurmaajana ja peräti demonisena pahiksena, jota ohjaa paholaisjumala Keremet. Ilman huumoria ja ristiriitoja kuva ei ole. Vova paljastuu myös romaanin keskushahmojen sukulaiseksi.

Stalinistisesta terrorista ja Gulagista teos muovaa kummitusmaisen kuvan, joka on kuin suoraan keskiaikaisen demonologian käsikirjasta. Samalla Kettu hukkaa käsityksen todellisen neuvostoterrorin kammottavuudesta ja sen tarjoamat draamalliset mahdollisuudet.

Ketun romaanissa Neuvostoliitto – ja nyky-Venäjä – on lähinnä lavaste. Koska kyseessä on satu, kirjailija ei ole kaiketi yrittänytkään tavoittaa ajan ja paikan tuntua. Konkretian sijaan romaanin todellisuus rakentuu satujen tapaan väkevistä vastakohdista, jotka muistuttavat stereotypioita: Venäjä on hirveätä sortoa ja mätää. Marilaiset taas on kuvattu kansantarujen ”jaloina villeinä”. Kuvaan kuuluu suomalaisen naisen ja marilaisen karpaasin melodramaattinen seksikohtaus uhrilehdossa. Kliseissä kielikuvissaan ja orgasmien kuvailussaan kohtaus on kuin suoraan Regina-lehdestä. Koska kyseessä on satu, historiallisten faktojen väärä aikajärjestys, väärin kirjoitetut termit, ja tekstiin mausteeksi isolla sirottimella roimitut, väärin kirjoitetut venäjän sanatkaan eivät haittaa.

Neuvostoliitto tulee varmasti myös jatkossa toimimaan suomalaisen kirjallisuuden aineistolähteenä ja alustana, johon tukeutuen fiktiossa voidaan käsitellä erilaisia teemoja. Niin sanottu historian selvitystyö Neuvostoliittoon liittyen ei ole Suomessa lainkaan ohi, vaan pikemminkin alkamassa.

Ville Ropponen

Verijälkiä erämaassa

Kansalaisjärjestöt vaalivat Gulagin muistoa Siperiassa.

Joskus kuulee väitteitä, ettei nyky-Venäjällä muisteta lainkaan stalinistista sortoa ja vankileirien saaristoa Gulagia. Ainakaan Tomskissa tämä ei pidä paikkaansa. ”Siperian Ateenana” tunnetun yliopistokaupungin keskustassa on NKVD:n vankilamuseo.

– Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Yleensä sorron muistomerkit ovat syrjässä, tietää Vasili Hanevitš, museon johtaja ja Memorial-aktiivi.

Myös Tomskissa joukkoteloituspaikka Kaštakin muistomerkki sijaitsee kaukana lähiössä. Kaštakissa ammuttiin vuosina 1937-1938 parikymmentätuhatta ihmistä.

Tomskin ytimeen, vastapäätä kaupungintaloa, onnistuttiin kuitenkin jo neuvostoaikana 1989 perustamaan poliittisen sorron museo. Se oli ensimmäinen laatuaan Neuvostoliitossa. NKVD:n vankila sijaitsi rakennuksessa vuosina 1923-1944. Sittemmin rakennus oli asuintalo, joka sopivasti jäi tyhjilleen. 

Perestroikan vuosina Memorialilla oli sananvaltaa, ja järjestö sai Tomskin oblastin johdon tuen. Museon ensimmäinen näyttely avautui 1996.

Nyt NKVD-vankilamuseossa Siperian sydämessä laukkaa 60 000 kävijää vuodessa. Perusnäyttelyn lisäksi löytyy parin kuukauden välein vaihtuvia näyttelyitä.

Museo on myös tutkimuskeskus. Sinne kerätyssä sortopolitiikan uhrien arkistossa on 200 000 ihmisen tiedot.

 

– Internet-sivumme on kokonainen portaali. Sieltä löytää valtavasti aineistoa, Hanevitš myhäilee, näyttää läppäriltä pari vuotta sitten valmistuneita sivuja.

Isoisät ammuttiin 1937

Museojohtajan omassa suvussa on pakkosiirrettyjä puolalaisia. Hänen molemmat isoisänsä ammuttiin vuonna 1937. Oman suvun kohtaloiden selvittäminen saikin aiemman poliittisen taloustieteen opettajan vaihtamaan ammattia.

 

– Museotyö on merkinnyt minulle ikään kuin puhdistautumista siitä, että työskentelin osan elämääni neuvostojärjestelmän hyväksi. Halusin kertoa Siblagista.

Siblag (”Siperian leiri”) erosi useista muista leireistä siinä, että alueella oli valtavasti pakkosiirrettyjä ”kulakkeja” ja vähemmistöjä – jopa 20-kertainen määrä vankeihin nähden. Gulag-vankeja Siblagissa oli enimmillään 79 000.

Ihmiset siirrettiin seudulle kirjaimellisesti erämaahan. Leirit ja karkotettujen ”spetsposelokit” ('erityisasutus') piti rakentaa nollasta. Karkotettujen joukossa kuolleisuus usein olikin samaa luokkaa kuin Gulag-leireillä: 15 prosentin kuolleisuutta pidettiin normaalina. Vangit ja karkotetut pantiin rakentamaan tehtaita ja taloja, tekemään metsätöitä sekä kaivamaan kivihiiltä Kuzbassin alueella.

Nykyäänkin Tomskin, Novosibirskin ja Kemerovon oblastien asukkaista iso osa on vankien tai karkotettujen jälkeläisiä.

Moni uskoi ihanaan tulevaisuuteen

Hanevitš johdattaa meidät museon sisäpihalle. Se jää museorakennuksen ja entisen NKVD:n toimiston väliin – nyt toimistorakennuksessa on kuvaamataito- ja musiikkikoulu. Sisäpihalla tiedetään teloitetun ihmisiä. Uhrit myös haudattiin pihalle, siksi paikalla ei saanut neuvostoaikana kaivaa. Pihalta löydettiinkin 1990-luvulla uhrien jäännöksiä.

Nyt pihalla kohoavat virolaisten, latvialaisten, liettualaisten, kalmukkien ja puolalaisten vankien muistomerkit. Keskellä pihaa seisoo kookas muistokivi ja -kaari, jossa lukee ”Bolševistisen sorron uhrien muistolle”. Tällä halutaan Hanevitšin mukaan tähdentää, ettei kyse ole vain Stalinin uhreista.

Museon näyttelyn avulla voi seurata poliittisesti vainottujen kohtaloita 1920-luvulta aina 1980-luvulle. Viimeinen repressoitu oli liettualainen pappi ja opettaja Juotas Tamksavitšus, joka karkotettiin vuonna 1988 alueelle kolmeksi vuodeksi.

 

– Uskon, että neuvostojärjestelmä kesti niin pitkään siksi, että monet lahjakkaat ihmiset kannattivat sitä. Fanaatikot vakuuttivat ihmisille, että oli nykyhetkessä miten tahansa, tulevaisuudessa tulemme elämään ihanasti, ja liian moni uskoi, pohtii Hanevitš.

Hän lisää, että repressoitujen listaa pitäisi oikeastaan jatkaa.

 

– Vuonna 2010 entinen Tomskin kaupunginjohtaja Aleksander Makarov tuomittiin 12 vuodeksi työkoloniaan.

Virallisesti ei haluta muistella

Sisäpihan tuoreinta, kesäkuussa 2016 liettualaisvangeille pystytettyä muistomerkkiä edelsi tiukka keskustelu mediassa. Jotkut kommentaattorit vastustivat ”bandiittien” ja ”banderalaisten” muistomerkkejä, kun Baltian maissa ja Ukrainassa on vandalisoitu neuvostomonumentteja. Enemmistö silti kannatti muistomerkkiä, myös Tomskin vallanpitäjät.

 

– Virallisesti Venäjällä ei kuitenkaan paljon haluta muistella Gulagia. Sorto painettaisiin mielellään jopa unohduksiin. Tämä johtuu siitä, että kyse oli oman hallituksen toimista omaa kansaa vastaan. Lisäksi oli terroria vähemmistöjä kohtaan, kokonaisten kansojen pakkosiirtoja. Vainoista selvinneet, heidän sukulaisensa, ja uhrien sukulaiset, haluavat kuitenkin ehdottomasti muistaa, Hanevitš vakuuttelee.

Tätänykyä museo saa pienen perusrahoituksen valtiolta, Tomskin oblastilta. Varoja tulee myös Memorialilta. Lisää silti tarvittaisiin. Museo on pieni, sillä ei ole käytössään edes koko rakennusta, ja kirjasto ja elokuvasali puuttuvat.

 

– Meille ei anneta paljoa rahoitusta, jotta vallanpitäjiä ei luultaisi Gulagin muiston suosijoiksi, kokonaan he eivät silti voi tai edes halua sulkea museota, selostaa Hanevitš ristiriitaista suhtautumista. Hän uskoo, ettei tilanne helposti muutu.

 

– Poliittinen valta on jähmettynyt, ja vaalitkin ovat nykyään lähinnä muodollisuus.

Muistot yhä tuskallisia

Pari vuotta sitten myös Novosibirskissä haluttiin Tomskin tapaan avata museo entiseen NKVD:n vankilaan. Viime vuosikymmenet talossa oli toiminut mielisairaala. Rakennus oli pahoin rapistunut ja tuomittu purettavaksi.

– Järjestimme tapaamisia kaupunginjohdon ja rakennusyhtiön kanssa, mutta kukaan ei kannattanut museohanketta, harmittelee Sergei Krasilnikov, yliopistotutkija ja Memorial-aktiivi.

Entinen vankilarakennus kaupungin keskustassa jyrättiin ja paikalle pystytettiin asuintalo vuonna 2014. Seisomme Narymskojen puistossa, josta on näköala kyseiselle talolle.

Vieressä nyökyttelee Gennadi Tšitšurinin, Kolokol-järjestön edustaja ja entinen Gulag-vanki. Tšitšurinin isä ammuttiin vuonna 1937 pojan ollessa vuoden ikäinen. Hän itse sai myöhemmin tuomion ”vastavallankumouksellisen jälkeläisenä”. Omasta leiriajastaan 80-vuotias Tšitšurinin ei halua puhua. Kysyttäessä hän on puhjeta itkuun, niin tuskallisia ovat muistot.

Puistoon saatiin sentään pystytettyä muistomerkki Gulagin uhreille. Muistomerkin kivi on peräisin Iskitimistä, Siblagin kovan kurin rangaistusleiriltä nro 4.

Jättiläisen askel kaakkoon, jonka sähköjuna taittaa tunnissa, ja olemme tomuisessa Iskitimissä. Kaupungin laitamilla kenottaa Ložokin kylä, jossa aikoinaan sijaitsi pahamainen rangaistusleiri.

Nyt keskellä kahisevaa koivumetsikköä sojottaa ortodoksinen kirkko, jonka poskessa puron partaalla on katettu lähde. Tarun mukaan lähde puhkesi, kun rangaistusleirissä teloitettiin pappeja: lähde on pyhä.

Horisontin takana soljuu mahtava Obvirta. Tällä kohtaa se on leveä kuin meri: vastarantaa ei näy.

Ville Ropponen

Fakta

Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.

Kolokol on vuonna 2002 perustettu järjestö, joka pyrkii vaalimaan poliittisen sorron uhrien muistoa Venäjällä.

Tomsk on nimikkoalueensa keskuskaupunki, siellä on 524 000 asukasta.

Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki Novosibirsk on nimikkoalueensa keskus, siellä on 1,5 miljoonaa asukasta.

Tomskin NKVD:n vankilamuseon internet-sivu: www.nkvd.tomsk.ru

Reportaasi on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 25.9.2016.

Venäjän arktinen Auschwitz

Teksti: Ville Ropponen

Vorkuta on kaupunki ja symboli. Rapistuvassa kaivoskaupungissa Koillis-Komissa aistii elävästi Stalinin ajan.

Täällä keskellä tundraa, 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen sijaitsivat eräät vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimmista leireistä. Kaikki sai alkunsa kivihiilen ja bolševismin yhdistelmästä.

Pakkasta on pirteät viisi astetta, ja lunta enää pälvittäin, kun toukokuun lopulla saavun Vorkutaan. Kaupungin ilmassa leijuva pöly tuntuu nenässä.

Äkkiä löydän itseni Vorkutajoen korkealta rantatörmältä, kallistuneena kohti alhaalla siintävää tummaa vettä. Johdattajana läheiseen Rudnikin rauniokylään on vikkeläliikkeinen eläköitynyt opettajatar Irina Vittman, Gulag-historian tuntija, Memorial-aktiivi. Vittman on lahjoittanut esineitä Moskovan Gulag-museolle.

– Vorkutan Gulagista ei ole museota, se on suuri puute, kiroaa Vittman.

Hän juoksee eteenpäin viittoillen ympäriinsä. Juuri Rudnikiin tulisi rakentaa ulkoilmamuseo. Vittman on ehdottanut tätä Vorkutan kaupungin johdolle, mutta he väittävät ettei ole rahaa.

– Vorkuta sai alkunsa Rudnikista, täällä asuivat hiiltä etsineet geologit, selittää Vittman ja osoittaa katkennutta pylvästä, josta vihreä maali on rapissut.

Pylväs on pystytetty komilaisen metsästäjä Viktor Popovin muistoksi, tämä löysi alueelta kivihiiltä 1920-luvun lopulla, ja geologit seurasivat. Lähellä seisoo puolalaisten vankien muistopylväs.

Puolalaiset olivat ensimmäisiä pakkotyövankeja 1936 perustetussa leirissä. He kaivoivat ensimmäisen Kapitalnaja-kaivoksen, josta maan päällä todistavat yhä punatiilisen rakennuksen rauniot ja savupiippu.

 

Gulag-vangit asuivat teltoissa ja maakuopissa. Aluetta kutsuttiin nimellä ”Bulvar traglodytov”– 'luolaihmisten bulevardi'. Vielä vuonna 1956 jotkut elivät Vorkutan alueella maakuopissa, lisää Vittman. Työ ja kuri olivat kovia, ruoka huonoa ja sitä oli vähän, talvisin pakkasta jopa 60 astetta.

– Vorkuta raavittiin kynsillä esiin alkaen nollasta.

 

Eniten vankeja, jopa yli 80 prosenttia, kuoli ratatyömaalla, kun Vorkutaan vedettiin Komin läpi rautatie vuoteen 1942 mennessä. Neuvostovalta panosti rautatien rakentamiseen, koska teollistuva valtio tarvitsi hiiltä teräksen sulattamiseen ja aseteollisuuteen.

 

Kerrallaan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia.

 

Standardikaupunki tundralla

Memorialin arvion mukaan lähes puolet Vorkutan nykyisistä asukkaista on entisiä Gulag-vankeja tai karkotettuja ja heidän jälkeläisiään. Myös Vittmanin jo edesmennyt mies, kaivostyöläinen, oli karkotettujen Volgan saksalaisten jälkeläinen.

 

Vorkutassa toimi aikoinaan yliopisto, ooppera, teatteri ja nukketeatteri. Niissä esiintyvät leireillä vankeina olleet näyttelijät ja muusikot. Muitakin tunnettuja henkilöitä leireillä virui, kuten virolainen kirjailija Jaan Kross.

 

Vorkutan keskusta on täytetty mitä merkillisimmillä neuvostorakennustaiteen luomuksilla. Vangit ovat rakentaneet valtaosan. On hallintorakennuksia ja stalinistisen klassismin tyylinen kaivosmiesten kulttuuritalo. Keskuspuistoon on koetettu istuttaa puitakin, vaikka eivät ne tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi.

 

Majapaikkamme hotelli Vorkuta on ruma kivikolossi. Hotelli ”Lagpunktia” ('leiripiste') ei sentään löydy, vaikka kaupunginjohtaja Valeri Budovski onkin esitellyt idean avata Gulag-teemainen touhupuisto, jossa turistit olisivat leirivangin roolissa, asuisivat piikkilangan sisällä jne. Uusrikkaille suunnattu ravintola, jossa 200 grammaa kuivaa leipää ja suolasilliä maksaisivat esimerkiksi sata euroa olisi varmasti yhtä hyvä innovaatio.

Autiokyliä kehätiellä

Jatkamme Vittmanin kyydissä pitkin Vorkutaa kiertävää 60 kilometrin kehätietä. Kaivokset sijaitsevat sen varrella – kuten aikoinaan myös leirit. Kaivoksia on ollut kymmenittäin. Osa on jo ehtynyt. Osa osoittautui Neuvostoliiton jälkeen kannattamattomiksi. Tien varrella on eri vuosikymmenillä autioituneita kaivoskyliä, viimeiset vasta 1990-luvun talouskriisin seurauksena.

 

Kaivokset nykyään omistava Severstal-yhtiö maksaa Vittmanin mukaan kehnoa palkkaa ja vaatii pitkiä työvuoroja. Neuvostoliiton peruilta olevat ammattiliitot ovat hampaattomia, eikä riippumattomia liittoja ole syntynyt. Vorkutassa piisaa työttömyyttä. Monet ovat muuttaneet pois, ja kaupungin väkiluku on 1990-luvun alusta supistunut rajusti.

 

Ohitamme paikan jossa sijaitsi leiri ”kansanvihollisten” perheenjäsenille. Sivuutamme vanhoja vankilarakennuksia ja kalmistoja, johon on haudattu vankeja.

 

Näköpiiriin piirtyy Halmer-Jun kaivos ja autiokylä. Se on nykyään Venäjän armeijan harjoitusmaali. Vuonna 2005 presidentti Vladimir Putin tuhosi Halmer-Ju:n kulttuuritalon ampumalla sitä ohjuksella Kuolan niemimaalta.

Vereen hukutettu lakko

Vaikka Vorkuta oli kovimpia leirejä – tai ehkä juuri siksi – siellä tunnetaan useita kapinoita, aina vuodesta 1936 alkaen. Stalinin aikana kapinat tukahdutettiin armotta, jopa panssarivaunujen ja lentokoneiden tuella.

 

Pysähdymme Jur-Šorin kylän raunioiden liepeillä. Ratakiskojen tuolla puolen on sijainnut 29. kaivoksen leiri nro 10. Tundran risukossa näkyy yhä hirrenkappaleita, parakkien osia. Löytyy ruostuneita sängynpäätyjä ja metalliämpäreitä sekä leirin sairastuvan kivijalkaa.

 

Juuri tässä 3000 vangin leirissä lakkoiltiin pisimpään kesällä 1953, kun Vorkutan Gulag-vangit alkoivat Stalinin kuoltua vaatia parempia oloja ja vapautumistaan.

 

– Elokuun alkupäivinä 1953 lakko kukistettiin väkivalloin. 

Vittman näyttää missä kohtaa MVD:n sotilaat avasivat tulen. Hän näyttää ojan, johon vankeja heittäytyi suojaan luodeilta. Verilöylyssä vankeja kuoli tai haavoittui ainakin 120. Haavoihinsa kuoli myös suomalainen Eino Prykä, kuten Jukka Rislakki on osoittanut.

 

Vorkutan Gulag-leirit suljettiin lopullisesti vuonna 1960. Vankiloita alueella on silti edelleen, ohitammekin erään sellaisen ennen Jur-Šoria.

Entisen vangin juttusilla

Vargašorin kaivoskylässä tapaamme Anna Krikunin. Virkeä 94-vuotias mummo tarjoaa teetä ja kertoo elämästään. Hän vietti karkotuksessa ja Gulagissa kaikkiaan 13 vuotta, niistä 11 vuotta Vorkutassa. Onnettomuudekseen Anna jäi 1942 saksalaisten miehittämälle Kurskin alueelle, ja sai tuomion vakoojana.

 

Vorkutassa hän työskenteli tiilitehtaalla ja kaivoksessa maan alla. Hän oli naisvankien kanssa rakentamassa tietä, jota pitkin saavuimme Vargašoriin. Myös itse kylä on vankien rakentama. Annan vankinumero oli kaivoksessa JU 683, myöhemmin leirissä 2N440.

 

Anna kertoo, että alussa naisia ja miehiä pidettiin samassa leirissä vierekkäisissä parakeissa, vessa oli yhteinen. Myöhemmin syntyi myös lapsia, mutta se oli myöhemmin.

– Kuka olisi voinut siinä kylmyydessä ja nälässä ajatella seksiä, tuhahtaa Anna.

 

Vapauduttuaan 1956 Anna jäi Vorkutaan ja sinne muutti myös hänen Mordvan leireiltä vapautunut äitinsä. Minne muualle he olisivat voineet mennä?

 

Anna työskenteli erään kaivoksen konttorissa. Hänet rehabilitoitiin vasta vuonna 1973.

Haudat jäävät

Jur-Šorin hautausmaalla tuulee. Täällä on Vorkutan kalmistoista eniten muistomerkkejä. Baltit, ukrainalaiset, saksalaiset ja Venäjän Memorial ovat pystyttäneet muistomerkkejä ja kaunistaneet hautausmaata. Yksityiset tahot ovat laittaneet ristejä ja muistopaasia. Useassa puuristissä seisoo virolainen nimi. Hautausmaalta löytyy myös elokuun 1953 lakon tukahduttamisessa ammuttujen muistomerkki.

– Tänne on moni kansa pystyttänyt muistomerkkejä. Venäläisten muistomerkkiä vain ei ole, valtio ei halua muistaa Gulagia, Vittman äimistelee.

 

Ennen yksittäisillä haudoilla oli pelkästään vankinumerot. Kun 1990-luvulla NKVD:n arkistot hetkeksi avautuivat, saatiin nimiä hautakiviin, mutta ei kaikkiin.

– Ehkä arkistoja ei avata kokonaan siksi, että rikoksia on niin valtava määrä. Saattaisi käydä ilmi, että vaikka nykyisen avioparin isoisistä toinen teloitti toisen isoisän. Alkaisi sisällissota, jos kaikki paljastuisi täydelleen, arvelee Vittman.

Fakta

”Vorkuta” on nenetsin kieltä ja merkitsee paikkaa, jossa on paljon karhuja.

 

Kaupunki Vorkutasta tuli 1943. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutan kaupunkipiirin asukasluku oli 220 000. Nykyisin piirissä, johon kuuluu kaupungin lisäksi 15 taajamaa on 110 000 asukasta, itse kaupungissa 69 000.

 

Memorial on vuonna 1989 perustettu venäläinen kansalaisjärjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.

Reportaasi on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 22.7.2016.

Matkaopas ja tietokirja Jugrasta, Siperiasta

Uusi matkaopas vie Länsi-Siperiaan, erämaiden ja öljylähteiden keskelle sekä tutustuttaa kielisukulaisiimme hanteihin, manseihin ja nenetseihin.

Ville Ropposen Sankarimatkailijan Jugra on syväsukellus Uralin yli Länsi-Siperiaan. Kirjassa samoillaan taigassa, nuuhkitaan öljykenttiä ja vieraillaan Jugran merkillisissä teollisuuskaupungeissa. Erityisesti pureudutaan kielisukulaistemme hantien, mansien ja nenetsien menneisyyteen ja nykypäivään.

Miltä maistuu stroganina? Kiinnostavatko Kazymin kapinan heijastumat nyky-Venäjällä? Ja mistä on kysymys, kun keskellä erämaata avautuu äkkiä eläintarha leijonineen, laamoineen ja kenguruineen? Tämä kaikki selviää tästä teoksesta.

Kirja on paitsi matkaopas myös tietokirja, jossa valotetaan jännittävän alueen historiaa, kulttuuria, vähemmistökansoja, luontoa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teoksessa ääneen pääsevät muiden muassa useat aktivistit sekä taiteilijat, hantikirjailija Jeremei Aipin, dokumenttielokuvien ohjaaja Olga Kornienko, nenetsirunoilija Juri Vella, öljy-yhtiöitä vastaan kamppaileva hantiporonhoitaja Aleksander Aipin, hantinäyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova ja monet muut. Teoksessa tutkitaan Jugran kaupunkien rakentumista yhden sukupolven aikana, livutaan pitkin Objokea ja käväistään Kazymin kylän Koivunaamioiden festivaaleilla.

Teoksen kirjoittaja Ville Ropponen (s. 1977) on perehtynyt entisen Neuvostoliiton alueisiin, alkuperäiskansoihin ja ekologiaan. Hän on julkaissut matkakirjoja, esseitä ja tietokirjoja. Aiemmin hän on kirjoittanut matkaoppaat muun muassa Krimin niemimaasta ja Georgiasta.

Teostiedot:

Ville Ropponen

Sankarimatkailijan Jugra (Like 2016)

ISBN 978-952-01-1553-1

Kirjaa voi tilata tämän linkin takaa.

Jälkiteollisen pimeyden kronikka

Ville Ropponen

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio.

Suomentanut Kirsti Era. Jälkisanat Sanna Turoma.

Into 2015. Romaani, 285 s.

Roman Sentšinin (s.1971) Jeltyševit on venäläisen uuden realismin merkkiteokseksi sanottu romaani erään perheen ja yhteiskuntaluokan perikadosta.

Uusi realismi syntyi 2000-luvulla vastareaktiona perestroikan jälkeisen kirjallisuuden, venäläisen postmodernismin, ylitsepursuaviin kirjallisiin kokeiluihin. Uuden realismin teoreetikkonakin tunnettu Sentšin on määritellyt tyylisuunnassa keskeisiksi dokumentaarisen otteen tai naturalismin, tyylikokeilujen puutteen, lakonisen kielen ja vähäeleisen juonen.

Uusiksi realisteiksi on määritelty joukko 30-40-vuotiaita kirjailijoita, jotka ovat eläneet varhaisaikuisuutensa Neuvostoliiton hajoamisen ja Venäjän 1990-luvun sekasorron vuosina. Uudet realistit kuvaavat usein ihmisiä, joiden on neuvostolähtökohdista vaikea siirtyä elämään kapitalistisessa nollasummapelissä, kun yhteiskunnan turvaverkot ovat ohuet. Sentšinin lisäksi yksi tunnetuimpia uusia realisteja on Zahar Prilepin.

Uuden realismin voi asettaa myös osaksi nykyistä kansainvälistä virtausta, jossa dokumentaarisuus on noussut kirjallisuudessa ja muissakin taiteissa aiempaa tärkeämpään asemaan.

Nikolai Jeltyšev on humalaisten selviämisasemalla työskentelevä miliisi, hänen vaimonsa Valentina on työssä kirjastossa. Nuorempi poika istuu vankilassa, vanhempi poika on jämähtänyt asumaan vanhempiensa luo. Eletään 2000-luvun alkua venäläisessä pikkukaupungissa Siperiassa.

Nikolai hankkii lisätuloja putsaamalla juoppoja, mutta on tyytymätön elämäänsä. Hän jätti väliin 1990-luvun alun tilaisuudet ryhtyä bisnekseen, ei uskaltanut. Valentinakin tekee työtään innottomasti. Elämä on tasapaksua.

Kun Nikolai saa potkut miliisistä, perheen elämä luisuu alamäkeä. Jeltyševit joutuvat muuttamaan mökkiin vaimon synnyinkylään. Kolhoosit on kylässä lopetettu, eikä työtä muutenkaan ole. Jeltyševit aloittavat talon rakentamisen, mutta kesken se jää.

Valtaosa kyläisistä on maanviljelijöitä, juoppohulluja tai entisiä vankilakundeja. Alkoholismi, sairaudet, itsemurhat, taikauskoisuus, kieroilu ja väkivalta rehottavat.

Jeltyševien poika Artjom jatkaa ajelehtimistaan kylässä. Hän tekee paikallisen tytön raskaaksi ja joutuu naimisiin. Avioliitto ei suju, ja Artjom muuttaa kaupunkiin. Hän työskentelee hanttihommissa rakennuksilla keskiaasialaisten vierastyöläisten kanssa.

Lopulta Jeltyševit alkavat trokata laitonta viinaa ja juoda sitä itsekin yhä enemmän. Ärsyyntyminen, pohjaton apatia ja pian myös väkivalta nostavat päätään. Elämän perusturvallisuuden ja taloudellisen pohjan pettäessä myös moraali hupenee.

Ilmestyessään vuonna 2009 Venäjällä Jeltyševit aiheutti myrskyisää keskustelua. Romaani päätyi usean kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi ja sai kiittäviä arvosteluja, mutta sitä myös vieroksuttiin.

Osassa kritiikeistä kirjailijaa syytettiin negatiivisuudesta ja jopa ”sosialistisen realismin revanššista”. Jo aiemmin uusien realistien on väitetty kosiskelevan suurta yleisöä, joka on sisäistänyt sosialistisen realismin estetiikan.

Viittaukset sosialistiseen realismiin eivät ole tuulesta temmattuja. Sentšin on itsekin puhunut vaikutteistaan 1970-luvun ”maaseutuprosaisteilta”, kuten Valentin Rasputinilta ja Vasili Šukšinilta. Näistä poiketen Sentšin ei idealisoi tavallisia ihmisiä, vaan kuvaus on eleetöntä.

Sentšiniä on myös syytetty Tšehovin tapaisesta tunteettomuudesta Venäjän maaseutua kohtaan. Vaikutteita Tšehovilta epäilemättä löytyy, mutta huumoria Sentšinillä ei ole.

Sentšin kuvaa tympeähköjä henkilöitään myötäeläen. Jeltyševit on kunnianhimoinen kuvaus siitä millaista elämä siperialaisessa kylässä todella voi olla. Romaania lukee myös Jeltyševien selviytymistarinana, vaikka lopputuleman aavistaa jo alussa. Pienet myönteiset hetket kirkastuvat tarinan mustuudessa.

Uudet realistit ovat usein maininneet kirjallisina lähtökohtinaan Ljudmila Petruševskajan karut neuvostoarjen kuvaukset ja Sergei Dovlatovin kevyen todellisuudentajuisen proosan. Sentšin itse ihailee lisäksi Leonid Andrejevia.

Jeltyševeissä Andrejevin vaikutus tuntuu selvästi. Eniten tulevat mieleen Andrejevin sosiaalikriittiset tarinat. Kohtauksessa, jossa Nikolai lähtee kuskaamaan pirtuun kuollutta, tönköksi jäätynyttä naapuriaan kaupunkiin, välähtää myös ekspressionismi. Auton takapenkille ahdettu ruumis tuntuu tuijottavan syyttävästi. Konkreettiset yksityiskohdat näyttäytyvät romaanissa usein metaforina: ”ikkunalaudalla taimet tukahduttivat toisiaan”.

Jeltyševit on perhekronikka, joten vertauskohteita löytyy myös venäläisestä klassisesta realismista. Romaani ei niinkään muistuta 1800-luvun loppupuolen psykologista realismia, jossa keskeistä on ihmisen moraalinen kamppailu. Enemmän tulee mieleen 1800-luvun alun venäläinen realismi, joka ranskalaisten esikuvien mukaan kuvasi usein dokumentaarisesti suurkaupunkien kurjuutta.

Kirsti Era on suomentanut romaanin erinomaisesti. Sanna Turoman asiantuntevat jälkisanat valaisevat romaanin taustoja.

Yhteiskunnallinen taso nousee Jeltyševien päähenkilöistä, jotka ovat vahvasti symbolisia. Miliisinä Nikolai edustaa lakia- ja järjestystä, mutta myös väkivaltaa ja korruptiota. Kirjastonhoitaja Valentina edustaa sivistyksen, koulutuksen ja korkeakulttuurin merkitystä neuvostoyhteiskunnassa ja venäläisessä kulttuurissa. Heidän poikansa Artjom on seuraavan sukupolven lopputulema. Hän on opiskellut humanistisia aineita, mutta ei pysty ponnistelemaan menestyäkseen. Artjom haluaisi ilman vaivannäköä saman elintason kuin lapsuudessaan.

Jeltyševien syöksykierre kaupungista maaseudulle on samalla neuvostoperäisen keskiluokan luisu modernisaatiota edeltävään agraariyhteisöön ja keräilytalouteen. Tärkeässä kohtauksessa korostuu häpeä: Valentina joutuu nöyryytetyksi kaupungin torilla, jonne hän menee myymään marjoja ja törmää entiseen työtoveriin.

Romaani on yhteiskuntakriittinen, mutta ei yksioikoisen poliittinen. Selkeimmin poliittisessa kohtauksessa Valentina kuulee paikallisjunassa radiosta nuoren presidentin patrioottisen puheen. Seuraava kohtaus Valentinan saapumisesta kylään, toivottomuuden keskelle, asettaa puheen satiiriseen valoon.

Nostalgiaa neuvostoaikoja kohtaan romaanista ei löydä. Pikemminkin Sentšin kritisoi neuvostomentaliteettiin juuttuneiden ihmisten passiivisuutta ja kohtaloon alistumista. Jo ennen perheen alamäkeä Nikolaita kuvataan: ”hän oli elänyt aina jotenkin olosuhteiden pakosta, ei huvikseen”.

Jeltyševit kertoo jälkisosialistisen yhteiskunnan väliinputoajista. Tarina turvaverkkojen pettämisestä elämässä on silti universaali. Rajut yhteiskunnalliset muutokset, yhteisöjen hajoaminen ja keskiluokan kurjistuminen ovat lisäksi globaaleja teemoja, jotka koskettavat enemmän tai vähemmän myös suomalaisia.

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2016.