Verijälkiä erämaassa

Kansalaisjärjestöt vaalivat Gulagin muistoa Siperiassa.

Joskus kuulee väitteitä, ettei nyky-Venäjällä muisteta lainkaan stalinistista sortoa ja vankileirien saaristoa Gulagia. Ainakaan Tomskissa tämä ei pidä paikkaansa. ”Siperian Ateenana” tunnetun yliopistokaupungin keskustassa on NKVD:n vankilamuseo.

– Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Yleensä sorron muistomerkit ovat syrjässä, tietää Vasili Hanevitš, museon johtaja ja Memorial-aktiivi.

Myös Tomskissa joukkoteloituspaikka Kaštakin muistomerkki sijaitsee kaukana lähiössä. Kaštakissa ammuttiin vuosina 1937-1938 parikymmentätuhatta ihmistä.

Tomskin ytimeen, vastapäätä kaupungintaloa, onnistuttiin kuitenkin jo neuvostoaikana 1989 perustamaan poliittisen sorron museo. Se oli ensimmäinen laatuaan Neuvostoliitossa. NKVD:n vankila sijaitsi rakennuksessa vuosina 1923-1944. Sittemmin rakennus oli asuintalo, joka sopivasti jäi tyhjilleen. 

Perestroikan vuosina Memorialilla oli sananvaltaa, ja järjestö sai Tomskin oblastin johdon tuen. Museon ensimmäinen näyttely avautui 1996.

Nyt NKVD-vankilamuseossa Siperian sydämessä laukkaa 60 000 kävijää vuodessa. Perusnäyttelyn lisäksi löytyy parin kuukauden välein vaihtuvia näyttelyitä.

Museo on myös tutkimuskeskus. Sinne kerätyssä sortopolitiikan uhrien arkistossa on 200 000 ihmisen tiedot.

 

– Internet-sivumme on kokonainen portaali. Sieltä löytää valtavasti aineistoa, Hanevitš myhäilee, näyttää läppäriltä pari vuotta sitten valmistuneita sivuja.

Isoisät ammuttiin 1937

Museojohtajan omassa suvussa on pakkosiirrettyjä puolalaisia. Hänen molemmat isoisänsä ammuttiin vuonna 1937. Oman suvun kohtaloiden selvittäminen saikin aiemman poliittisen taloustieteen opettajan vaihtamaan ammattia.

 

– Museotyö on merkinnyt minulle ikään kuin puhdistautumista siitä, että työskentelin osan elämääni neuvostojärjestelmän hyväksi. Halusin kertoa Siblagista.

Siblag (”Siperian leiri”) erosi useista muista leireistä siinä, että alueella oli valtavasti pakkosiirrettyjä ”kulakkeja” ja vähemmistöjä – jopa 20-kertainen määrä vankeihin nähden. Gulag-vankeja Siblagissa oli enimmillään 79 000.

Ihmiset siirrettiin seudulle kirjaimellisesti erämaahan. Leirit ja karkotettujen ”spetsposelokit” ('erityisasutus') piti rakentaa nollasta. Karkotettujen joukossa kuolleisuus usein olikin samaa luokkaa kuin Gulag-leireillä: 15 prosentin kuolleisuutta pidettiin normaalina. Vangit ja karkotetut pantiin rakentamaan tehtaita ja taloja, tekemään metsätöitä sekä kaivamaan kivihiiltä Kuzbassin alueella.

Nykyäänkin Tomskin, Novosibirskin ja Kemerovon oblastien asukkaista iso osa on vankien tai karkotettujen jälkeläisiä.

Moni uskoi ihanaan tulevaisuuteen

Hanevitš johdattaa meidät museon sisäpihalle. Se jää museorakennuksen ja entisen NKVD:n toimiston väliin – nyt toimistorakennuksessa on kuvaamataito- ja musiikkikoulu. Sisäpihalla tiedetään teloitetun ihmisiä. Uhrit myös haudattiin pihalle, siksi paikalla ei saanut neuvostoaikana kaivaa. Pihalta löydettiinkin 1990-luvulla uhrien jäännöksiä.

Nyt pihalla kohoavat virolaisten, latvialaisten, liettualaisten, kalmukkien ja puolalaisten vankien muistomerkit. Keskellä pihaa seisoo kookas muistokivi ja -kaari, jossa lukee ”Bolševistisen sorron uhrien muistolle”. Tällä halutaan Hanevitšin mukaan tähdentää, ettei kyse ole vain Stalinin uhreista.

Museon näyttelyn avulla voi seurata poliittisesti vainottujen kohtaloita 1920-luvulta aina 1980-luvulle. Viimeinen repressoitu oli liettualainen pappi ja opettaja Juotas Tamksavitšus, joka karkotettiin vuonna 1988 alueelle kolmeksi vuodeksi.

 

– Uskon, että neuvostojärjestelmä kesti niin pitkään siksi, että monet lahjakkaat ihmiset kannattivat sitä. Fanaatikot vakuuttivat ihmisille, että oli nykyhetkessä miten tahansa, tulevaisuudessa tulemme elämään ihanasti, ja liian moni uskoi, pohtii Hanevitš.

Hän lisää, että repressoitujen listaa pitäisi oikeastaan jatkaa.

 

– Vuonna 2010 entinen Tomskin kaupunginjohtaja Aleksander Makarov tuomittiin 12 vuodeksi työkoloniaan.

Virallisesti ei haluta muistella

Sisäpihan tuoreinta, kesäkuussa 2016 liettualaisvangeille pystytettyä muistomerkkiä edelsi tiukka keskustelu mediassa. Jotkut kommentaattorit vastustivat ”bandiittien” ja ”banderalaisten” muistomerkkejä, kun Baltian maissa ja Ukrainassa on vandalisoitu neuvostomonumentteja. Enemmistö silti kannatti muistomerkkiä, myös Tomskin vallanpitäjät.

 

– Virallisesti Venäjällä ei kuitenkaan paljon haluta muistella Gulagia. Sorto painettaisiin mielellään jopa unohduksiin. Tämä johtuu siitä, että kyse oli oman hallituksen toimista omaa kansaa vastaan. Lisäksi oli terroria vähemmistöjä kohtaan, kokonaisten kansojen pakkosiirtoja. Vainoista selvinneet, heidän sukulaisensa, ja uhrien sukulaiset, haluavat kuitenkin ehdottomasti muistaa, Hanevitš vakuuttelee.

Tätänykyä museo saa pienen perusrahoituksen valtiolta, Tomskin oblastilta. Varoja tulee myös Memorialilta. Lisää silti tarvittaisiin. Museo on pieni, sillä ei ole käytössään edes koko rakennusta, ja kirjasto ja elokuvasali puuttuvat.

 

– Meille ei anneta paljoa rahoitusta, jotta vallanpitäjiä ei luultaisi Gulagin muiston suosijoiksi, kokonaan he eivät silti voi tai edes halua sulkea museota, selostaa Hanevitš ristiriitaista suhtautumista. Hän uskoo, ettei tilanne helposti muutu.

 

– Poliittinen valta on jähmettynyt, ja vaalitkin ovat nykyään lähinnä muodollisuus.

Muistot yhä tuskallisia

Pari vuotta sitten myös Novosibirskissä haluttiin Tomskin tapaan avata museo entiseen NKVD:n vankilaan. Viime vuosikymmenet talossa oli toiminut mielisairaala. Rakennus oli pahoin rapistunut ja tuomittu purettavaksi.

– Järjestimme tapaamisia kaupunginjohdon ja rakennusyhtiön kanssa, mutta kukaan ei kannattanut museohanketta, harmittelee Sergei Krasilnikov, yliopistotutkija ja Memorial-aktiivi.

Entinen vankilarakennus kaupungin keskustassa jyrättiin ja paikalle pystytettiin asuintalo vuonna 2014. Seisomme Narymskojen puistossa, josta on näköala kyseiselle talolle.

Vieressä nyökyttelee Gennadi Tšitšurinin, Kolokol-järjestön edustaja ja entinen Gulag-vanki. Tšitšurinin isä ammuttiin vuonna 1937 pojan ollessa vuoden ikäinen. Hän itse sai myöhemmin tuomion ”vastavallankumouksellisen jälkeläisenä”. Omasta leiriajastaan 80-vuotias Tšitšurinin ei halua puhua. Kysyttäessä hän on puhjeta itkuun, niin tuskallisia ovat muistot.

Puistoon saatiin sentään pystytettyä muistomerkki Gulagin uhreille. Muistomerkin kivi on peräisin Iskitimistä, Siblagin kovan kurin rangaistusleiriltä nro 4.

Jättiläisen askel kaakkoon, jonka sähköjuna taittaa tunnissa, ja olemme tomuisessa Iskitimissä. Kaupungin laitamilla kenottaa Ložokin kylä, jossa aikoinaan sijaitsi pahamainen rangaistusleiri.

Nyt keskellä kahisevaa koivumetsikköä sojottaa ortodoksinen kirkko, jonka poskessa puron partaalla on katettu lähde. Tarun mukaan lähde puhkesi, kun rangaistusleirissä teloitettiin pappeja: lähde on pyhä.

Horisontin takana soljuu mahtava Obvirta. Tällä kohtaa se on leveä kuin meri: vastarantaa ei näy.

Ville Ropponen

Fakta

Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.

Kolokol on vuonna 2002 perustettu järjestö, joka pyrkii vaalimaan poliittisen sorron uhrien muistoa Venäjällä.

Tomsk on nimikkoalueensa keskuskaupunki, siellä on 524 000 asukasta.

Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki Novosibirsk on nimikkoalueensa keskus, siellä on 1,5 miljoonaa asukasta.

Tomskin NKVD:n vankilamuseon internet-sivu: www.nkvd.tomsk.ru

Reportaasi on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 25.9.2016.