Kansalaisjärjestöt vaalivat Gulagin muistoa Siperiassa.
Joskus kuulee väitteitä, ettei nyky-Venäjällä muisteta lainkaan stalinistista sortoa ja vankileirien saaristoa Gulagia. Ainakaan Tomskissa tämä ei pidä paikkaansa. ”Siperian Ateenana” tunnetun yliopistokaupungin keskustassa on NKVD:n vankilamuseo.
Joskus kuulee väitteitä, ettei nyky-Venäjällä muisteta lainkaan stalinistista sortoa ja vankileirien saaristoa Gulagia. Ainakaan Tomskissa tämä ei pidä paikkaansa. ”Siperian Ateenana” tunnetun yliopistokaupungin keskustassa on NKVD:n vankilamuseo.
– Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Yleensä sorron muistomerkit ovat syrjässä, tietää Vasili Hanevitš, museon johtaja ja Memorial-aktiivi.
Myös Tomskissa
joukkoteloituspaikka Kaštakin
muistomerkki sijaitsee kaukana lähiössä. Kaštakissa ammuttiin
vuosina 1937-1938 parikymmentätuhatta ihmistä.
Tomskin
ytimeen, vastapäätä kaupungintaloa, onnistuttiin kuitenkin jo
neuvostoaikana 1989 perustamaan poliittisen sorron museo. Se oli
ensimmäinen laatuaan Neuvostoliitossa. NKVD:n vankila sijaitsi
rakennuksessa vuosina 1923-1944. Sittemmin rakennus oli asuintalo,
joka sopivasti jäi tyhjilleen.
Perestroikan vuosina Memorialilla oli
sananvaltaa, ja järjestö sai Tomskin oblastin johdon tuen. Museon
ensimmäinen näyttely avautui 1996.
Nyt
NKVD-vankilamuseossa Siperian sydämessä laukkaa 60 000 kävijää
vuodessa. Perusnäyttelyn
lisäksi löytyy parin
kuukauden välein vaihtuvia näyttelyitä.
Museo
on myös tutkimuskeskus. Sinne kerätyssä sortopolitiikan uhrien
arkistossa on 200 000 ihmisen tiedot.
–
Internet-sivumme on kokonainen portaali. Sieltä löytää
valtavasti aineistoa, Hanevitš myhäilee, näyttää läppäriltä
pari vuotta sitten valmistuneita sivuja.
Isoisät
ammuttiin 1937
Museojohtajan
omassa suvussa on
pakkosiirrettyjä puolalaisia. Hänen
molemmat isoisänsä ammuttiin vuonna 1937. Oman suvun kohtaloiden
selvittäminen saikin aiemman poliittisen taloustieteen opettajan
vaihtamaan ammattia.
–
Museotyö on merkinnyt minulle ikään kuin puhdistautumista siitä,
että työskentelin osan elämääni neuvostojärjestelmän hyväksi.
Halusin kertoa Siblagista.
Siblag
(”Siperian leiri”) erosi useista muista leireistä siinä, että
alueella oli valtavasti pakkosiirrettyjä ”kulakkeja” ja
vähemmistöjä – jopa 20-kertainen määrä vankeihin nähden.
Gulag-vankeja Siblagissa oli enimmillään 79 000.
Ihmiset
siirrettiin seudulle kirjaimellisesti erämaahan. Leirit ja
karkotettujen ”spetsposelokit” ('erityisasutus') piti rakentaa
nollasta. Karkotettujen joukossa kuolleisuus usein olikin samaa
luokkaa kuin Gulag-leireillä: 15 prosentin kuolleisuutta pidettiin
normaalina. Vangit ja karkotetut pantiin rakentamaan tehtaita ja
taloja, tekemään metsätöitä sekä kaivamaan kivihiiltä
Kuzbassin alueella.
Nykyäänkin
Tomskin, Novosibirskin ja Kemerovon oblastien asukkaista iso osa on
vankien tai karkotettujen jälkeläisiä.
Moni
uskoi ihanaan tulevaisuuteen
Hanevitš
johdattaa
meidät museon sisäpihalle. Se jää museorakennuksen ja entisen
NKVD:n toimiston väliin – nyt toimistorakennuksessa on
kuvaamataito- ja musiikkikoulu. Sisäpihalla tiedetään teloitetun
ihmisiä. Uhrit myös haudattiin pihalle, siksi paikalla ei saanut
neuvostoaikana kaivaa. Pihalta löydettiinkin 1990-luvulla uhrien
jäännöksiä.
Nyt
pihalla kohoavat
virolaisten, latvialaisten, liettualaisten, kalmukkien ja
puolalaisten vankien muistomerkit. Keskellä pihaa seisoo kookas
muistokivi ja -kaari, jossa lukee ”Bolševistisen sorron uhrien
muistolle”. Tällä halutaan Hanevitšin mukaan tähdentää, ettei
kyse ole vain Stalinin uhreista.
Museon
näyttelyn avulla voi seurata poliittisesti vainottujen kohtaloita
1920-luvulta aina 1980-luvulle. Viimeinen repressoitu oli
liettualainen pappi ja opettaja Juotas Tamksavitšus, joka
karkotettiin vuonna 1988 alueelle kolmeksi vuodeksi.
–
Uskon, että neuvostojärjestelmä kesti niin pitkään siksi, että
monet lahjakkaat ihmiset kannattivat sitä. Fanaatikot vakuuttivat
ihmisille, että oli nykyhetkessä miten tahansa, tulevaisuudessa
tulemme elämään ihanasti, ja liian moni uskoi, pohtii Hanevitš.
Hän
lisää, että repressoitujen listaa pitäisi oikeastaan jatkaa.
–
Vuonna 2010 entinen Tomskin kaupunginjohtaja Aleksander
Makarov tuomittiin 12 vuodeksi
työkoloniaan.
Virallisesti
ei haluta muistella
Sisäpihan
tuoreinta, kesäkuussa 2016 liettualaisvangeille pystytettyä
muistomerkkiä edelsi tiukka keskustelu mediassa. Jotkut
kommentaattorit vastustivat ”bandiittien” ja ”banderalaisten”
muistomerkkejä, kun Baltian maissa ja Ukrainassa on vandalisoitu
neuvostomonumentteja. Enemmistö silti kannatti muistomerkkiä, myös
Tomskin vallanpitäjät.
–
Virallisesti Venäjällä ei kuitenkaan paljon haluta
muistella Gulagia. Sorto painettaisiin mielellään jopa unohduksiin.
Tämä johtuu siitä, että kyse oli oman hallituksen toimista omaa
kansaa vastaan. Lisäksi oli terroria vähemmistöjä kohtaan,
kokonaisten kansojen pakkosiirtoja. Vainoista selvinneet, heidän
sukulaisensa, ja uhrien sukulaiset, haluavat kuitenkin ehdottomasti
muistaa, Hanevitš vakuuttelee.
Tätänykyä
museo saa pienen perusrahoituksen valtiolta, Tomskin oblastilta.
Varoja tulee myös Memorialilta. Lisää silti tarvittaisiin. Museo
on pieni, sillä ei ole käytössään edes koko rakennusta, ja
kirjasto ja elokuvasali puuttuvat.
–
Meille ei anneta paljoa rahoitusta, jotta vallanpitäjiä ei
luultaisi Gulagin muiston suosijoiksi, kokonaan he eivät silti voi
tai edes halua sulkea museota, selostaa Hanevitš ristiriitaista
suhtautumista. Hän uskoo, ettei tilanne helposti muutu.
–
Poliittinen valta on jähmettynyt, ja vaalitkin ovat nykyään
lähinnä muodollisuus.
Muistot yhä
tuskallisia
Pari
vuotta sitten myös Novosibirskissä haluttiin Tomskin tapaan
avata museo entiseen NKVD:n vankilaan. Viime vuosikymmenet talossa
oli toiminut mielisairaala. Rakennus oli pahoin rapistunut ja
tuomittu purettavaksi.
–
Järjestimme tapaamisia
kaupunginjohdon ja rakennusyhtiön kanssa, mutta kukaan ei
kannattanut museohanketta, harmittelee Sergei
Krasilnikov,
yliopistotutkija ja Memorial-aktiivi.
Entinen
vankilarakennus kaupungin keskustassa jyrättiin ja paikalle
pystytettiin asuintalo vuonna 2014. Seisomme Narymskojen puistossa,
josta on näköala kyseiselle talolle.
Vieressä
nyökyttelee Gennadi
Tšitšurinin,
Kolokol-järjestön edustaja ja entinen Gulag-vanki. Tšitšurinin
isä ammuttiin vuonna 1937 pojan ollessa vuoden ikäinen. Hän itse
sai myöhemmin tuomion ”vastavallankumouksellisen jälkeläisenä”.
Omasta leiriajastaan 80-vuotias Tšitšurinin
ei halua puhua. Kysyttäessä hän on puhjeta itkuun, niin
tuskallisia ovat muistot.
Puistoon
saatiin sentään pystytettyä muistomerkki Gulagin uhreille.
Muistomerkin kivi on peräisin Iskitimistä, Siblagin kovan kurin
rangaistusleiriltä nro 4.
Jättiläisen
askel kaakkoon, jonka sähköjuna taittaa tunnissa, ja olemme
tomuisessa Iskitimissä. Kaupungin laitamilla kenottaa Ložokin kylä,
jossa aikoinaan sijaitsi pahamainen rangaistusleiri.
Nyt
keskellä kahisevaa koivumetsikköä sojottaa ortodoksinen kirkko,
jonka poskessa puron partaalla on katettu lähde. Tarun mukaan lähde
puhkesi, kun rangaistusleirissä teloitettiin pappeja: lähde on
pyhä.
Horisontin
takana soljuu mahtava Obvirta. Tällä kohtaa se on leveä kuin meri:
vastarantaa ei näy.
Ville
Ropponen
Fakta
Memorial on vuonna 1989
perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii selvittämään
ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa
kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö
toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.
Kolokol on vuonna 2002
perustettu järjestö, joka pyrkii vaalimaan poliittisen sorron
uhrien muistoa Venäjällä.
Tomsk on nimikkoalueensa
keskuskaupunki, siellä on 524 000 asukasta.
Venäjän kolmanneksi suurin
kaupunki Novosibirsk on nimikkoalueensa keskus, siellä on 1,5
miljoonaa asukasta.
Tomskin
NKVD:n
vankilamuseon internet-sivu:
www.nkvd.tomsk.ru
Reportaasi
on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 25.9.2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti