Vorkutasta hei

Kun me saavuimme Vorkutaan,
jäkälää paljon kuin lunta,
Gulag-vangit tekivät kaiken,
nussin häntä, joka on kokeellisista pienin,
pituuskasvultaan,
siitä on kauan 50 vuotta,
nyt olen yli yhdeksänkymmenvuotias, huulissani
kasvaa viiksiä, olen yhä juoksussa,

vartija,

ei siellä seksiä ajateltu,
oli niin helvetin nälkä ja kylmä.
Ja kivihiilipöly huumasi aistimia.
Stalin ja viikset.

Juhlimme baarissa nimeltä Berlin.
Mikä meitä vaivaa?
Tyttö on kotoisin Nagasakista?
Tai mistä vain, menemme pohjoiseen.

Isku yhteen suuntaan, tuli kaivos.
Isku toiseen suuntaan, tuli metsätyömaa.
Isku kolmanteen suuntaan, tuli rautatiemaa.

Just ja pakkanen. Minä olen etelästä ja minä tiedän, että näin pitää tehdä, eikä kukaan
kerro minulle ikinä, ettei näin pitänyt tehdä. Siksi
että tiiliä oli tarpeeksi. Ja tiliä.

Stalin sanoi.
Ja rautatie tuli etelästä.

Öljyistä vääntöä Siperiassa

Kirjoitin artikkelin Länsi-Siperian öljynporauksesta, alkuperäiskansoista ja ympäristöstä Stop Fennovoima-blogiin.

Artikkelin kirjoittaja Ville Ropponen on esseisti, tietokirjailija ja toimittaja, joka on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, alkuperäiskansoihin ja ympäristökysymyksiin. Alunperin Ropponen aikoi osallistua Reclaim the Cape -toimintaviikkoon yhtenä tapahtuman puhujista. Aikataulumuutoksen tehtyä tämän mahdottomaksi hän osallistuu vieraskynä -tyyppisenä kirjoittajavieraana.

https://fennovoima.no.com/fi/2016/04/vieraskyna-oljyista-vaantoa-siperiassa/

Solženitsynin puolustuspuhe

Ville Ropponen

Erkki Vettenniemi

Solženitsyn – Elämä ja eetos

Elämäkerta, 346 s.

Teos, 2015

Aleksander Solženitsynista (1918-2008) on Vankileirien saariston uudelleenjulkaisun ansiosta keskusteltu meillä viime vuosina paljon. Myös maailmalla hänestä on ilmestynyt tutkimuksia ja elämänkertoja. Suomenkieliselle elämänkerralle on ollut tilausta.

Historioitsija Erkki Vettenniemi on tarttunut tehtävään ja luotaa kirjailijan ja toisinajattelijan elämää. Samalla Vettenniemen teos osallistuu debattiin Solženitsynista poleemisin äänenpainoin. Vettenniemen mukaan Solženitsynin maailmankuvaa ei ole ymmärretty. Mutta onko kaikessa kyse vain ymmärtämättömyydestä?

Solženitsyn selvisi sodasta, Gulag-leireistä, syövästä ja kahdesta KGB:n salamurhayrityksestä. Nobelin vuonna 1970 saaneen kirjailijan elämässä ja teoksissa on sen verran ristiriitoja, ettei hän vieläkään jätä kylmäksi.

Lähteitä Vettenniemi on käyttänyt runsaasti, mutta kirjailijan teosten käsittely on jäänyt vähemmälle. Syyksi Vettenniemi mainitsee sen, ettei hän ole kirjallisuudentutkija. Elämäkerturin päämäärä on Solženitsynin eetoksen jäljittäminen, mitä hän toisaalta etsii myös teoksia tulkitsemalla.

Ajoittaisesta kankeudesta huolimatta teoksen kerronta sujuu.

Yksittäisistä ihmisistä ehkä juuri Solženitsyn vaikutti eniten neuvostojärjestelmän sortumiseen. Kirjailijan kiistattomin ansio on vaatimus neuvostovallan rikosten kollektiivisesta käsittelystä. Sortajien ja teloittajien on kaduttava.

Sen jälkeen kun kirjailija oli karkotettu Neuvostoliitosta 1973, hänen lausuntonsa ja teoksensa herättivät ärtymystä myös lännessä. Sittemmin monet ovat tuominneet kirjailijan patakonservatiiviksi, äärinationalistiksi ja antisemiitiksi.

Kirjailijana Solženitsyn syntyi Gulagissa. Ajan oloissa Solženitsynin tuomio oli lievä, 8 vuotta, mutta riitti siinä kitumista. Solženitsyn joutui taipumaan jopa ilmiantajaksi. Tästä kaikesta kehkeytyi kirjallisuuden materiaalia.

Entinen kommunisti käsitti, että Stalinin lisäksi myös Lenin ja koko neuvostojärjestelmä oli mätä. Solženitsynista tuli kristitty ja antikommunisti. Hän tunsi elävänsä, jotta voisi kirjata ylös kansan onnettomuuden ja kutsua katumukseen.

Kuten eräänlainen edeltäjänsä Dostojevski – josta samoin tuli kristitty vankileirillä – Solženitsyn mielsi kärsimyksen jalostavana voimana. Solženitsynin kirjallinen tyyli, jossa kaivataan moraalista eetosta on lähempänä vanhaa Tolstoita.

Vapautumisen jälkeen Solženitsynin esikoisromaani Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštšovin erikoisluvalla vuonna 1962. Siihen julkaisut Neuvostoliitossa tyssäsivät. Jo 1965 KGB salakuunteli kirjailijaa ja takavarikoi hänen käsikirjoituksiaan. Kaikkea KGB ei löytänyt: Solženitsyn piilotteli romaaniensa aineistoa ja Gulagin todistajien lausuntoja ympäri Venäjää – tämän kuvaus on elämänkerran kiinnostavinta antia.

Vankileirien saariston käsikirjoitus syntyi piilopirtissä Virossa. Se on yhä Solženitsynin tärkein teos, viiltävä dokumenttiromaani Gulagista, jota voi lukea myös Danten Helvetin modernina versiona tai eepoksena syntiinlankeemuksesta ja sovituksen tarpeesta.

KGB painosti ja mustamaalasi kirjailijaa. Mutta mikään ei saanut Solženitsynia lopettamaan Kremlin herrojen arvostelua; lisäksi hän julkaisi tamizdatina lännessä. Lopulta kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta. Hän muutti Keski-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin.

Pakkoemigraatiossa Solženitsynista tuli julistusten antaja. Hän vastusti suurvaltaleirien liennytystä ja tuomitsi lännen yhteiskunnan ”moraalisesti rappeutuneena”.

Ronald Reagan ja Margaret Thatcher kannattivat kirjailijaa. Samoin tekee elämänkerturi. Teokseen syntyy tyhjäkäyntiä, kun jaaritellaan pitkällisesti pääseekö kirjailija Valkoisen talon vieraaksi vai ei.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994. Kirjailija oli 1990-luvulla kova ”rosvokapitalismin” ja vallanpitäjien kriitikko, joka kieltäytyi kahdesti Jeltsinin myöntämästä kirjallisuuspalkinnosta. Putinin aikaan 2000-luvulla hänen kritiikkinsä tylsyi. Hän tapasi Putinin kahdesti ja otti tältä vastaan myös kirjallisuuspalkinnon.

Elämäkerturi uhraa paljon sivuja sen todisteluun, ettei Solženitsyn niin kauhean konservatiivinen ollut, ei myöskään oikeasti yltiöisänmaallinen tai antisemiitti. Tällainen kuva on Vetteniemen mukaan median rakentama.

Solženitsynin ennusteli jo vuonna 1965 neuvostoimperiumin hajoamista ja neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, Vettenniemi muistuttaa. Kirjeessä Neuvostoliiton johtajille (1975) kirjailija kaipasi kansallismielisyyttä ja vieroksui demokratiaa. Hänestä sille oli Venäjällä liian lyhyet perinteet. Siirtymäkaudeksi Solženitsynin suositteli ”kevennettyä autokratiaa”.

Solženitsyn pani bolševismin pitkälti ”ulkomaalaisuuden” syyksi. Hän korosti venäläisten kärsineen neuvostosorrosta enemmän kuin muut ja suositti katumusta kaikille neuvostokansoille, ei vain venäläisille. Tässä on perää sen verran, että nykymaailmassa neuvostosorto on monessa entisessä neuvostotasavallassa sälytetty vain venäläisten kannettavaksi.

Punainen pyörä -romaanissa (1971-1991) Solženitsyn päättelee, että Venäjän kohtalon sinetöi jo maaliskuun 1917 vallankumous. Hölläkätiset ja taitamattomat demokraatit avasivat hänestä portit bolševismille. Hän syyttää myös Venäjän intelligentsiaa kumousoppien ihailusta. Ratkaisuna olisi jälleen ollut ”kevennetty autokratia”, jonka kautta tsaarinvalta olisi taipunut demokratiaksi. Solženitsynin näkemykset vaikuttavat melko samoilta kuin venäläisten valkoemigranttien 1920- ja 1930-luvuilla.

Mutta milloin ja miten ”kevennetty autokratia” loppuu? Siihen kirjailija ei kunnolla vastannut.

Solženitsyn oli esteettisesti konservatiivi. Kirjailija tuomitsi postmodernismin, kuten oli tuominnut sosialistisen realismin. Silti: Solženitsynin proosa on klassismissaan tavallaan melko lähellä sosialistista realismia.

Vettenniemi korostaa neuvostojärjestelmän ateismia, mutta ei käsittele sitä miten kommunismissa oli lopulta paljon samaa kuin jyrkässä uskonnollisuudessa.

Entä onko se uskottava väite, että kaikki Solženitsynin arvostelijat ovat väärässä? Vettenniemi syyttää kirjailijan suomalaisia tulkitsijoita nimeltä mainiten ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Martti Anhava ja Jukka Mallinen ovat lähes mustamaalanneet kirjailijaa, ja tämä johtuu lähinnä KGB:n disinformaatiosta, joka jatkoi elämäänsä lännessä. Timo Vihavainen taas saa kiitosta Solženitsynin tajuamisesta.

Kyse on tietenkin erilaisista maailmankuvista, läntisen liberalismin ja venäläisen uskonnollispohjaisen maailmankuvan ristiriidasta. Erilaiset tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta tarvitseeko elämäkerturin olla kaikesta kohteensa kanssa samaa mieltä? Hieman kriittisempi ote ei olisi elämäkertaa pahentanut, vaikka on käsitettävää, että Vettenniemi näkee ristiriitaisesti ymmärretyn kirjailijan tarvitsevan puolustuspuhetta.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 2/2016.

Georgia-matkaopas on ilmestynyt

(Ville Ropponen & Kalle Niinikangas )
385s. Pehmeäkantinen. ISBN. 978-952-268-142-3
Matkaopas.

Jylhien vuorenrinteiden, viinilaaksojen ja ikivanhojen kaupunkien Georgia tarjoaa matkailijalle ainutkertaisen elämyksen tutustua vuosituhansia vanhaan kulttuuriin, nauttia Kaukasian kuuluisasta keittiöstä ja patikoida lampaiden ja lammaskoirien parissa vuorten ja laaksojen välillä.

Ropponen ja Niinikangas paljastavat salaisimmat viinikätköt, paratiisilaaksot ja kummallisimmat pikkukylät Georgian kauniista maasta.

Kirjaa voi tilata tämän linkin takaa.

Vallankumouksen enkelit

Kävin katsomassa venäläisen Aleksei Fedortšenkon (s.1966) ohjaaman elokuvan Vallankumouksen enkelit (Angely revoljutsii, 2014). Se oli erittäin hieno, vaikuttava filmi, yksi Fedortšenkon parhaita.Ylipäänsä Fedortšenko on kansainvälisen luokan elokuvaohjaaja.

Elokuva sijoittuu Kazymin kapinan vuosiin 1933-1934, jolloin pohjoishantit ja metsänenetsit nousivat neuvostovaltaa vastaan pohjoisen Hanti-Mansian kylissä ja erämaissa.

Elokuvasta muodostuu laajempi kuva nuoren neuvostovallan kansallisuuspolitiikasta, tai sen epäonnistumisesta. Nopein viittauksin Fedortšenko piirtää esiin bolševikkivallankumouksen jyrkkyyden ja väkivallan, mutta myös kumouksen keskellä kukkineen spontaanin luovuuden ja pyrkimyksen vapauteen. Fedortšenko luotaa kolonisoijan ja kolonialisoidun sekä eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen kulttuurin suhdetta, ja tässä mielessä tarina on yleismaailmallinen. Sillä on myös

kaikukohtansa monikulttuurisen nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Ja miksei myös suomalaisten suhteessa esimerkiksi saamelaisiin.

Fedortšenkolle tyypillisesti tarina Polina Šnaiderin ja hänen toveriensa retkestä Kazymiin kerrotaan surrealistisisen sävyisin katkelmin. Fedortšenko luottaa fragmentaarisiin kohtauksiin, jokainen yksityiskohta on merkitsevä, ja toimintaa tuodaan mukaan vain silloin, kun se on välttämätöntä.

Poliittinen työntekijä Šnaider ja hänen työtoverinsa, eri alojen taiteilijat, esittävät alkuperäiskansoille modernia taidetta, luonnontieteellistä maailmankuvaa ja ateismia. Venäläiset eivät käsitä etteivät hantit ja nenetsit jaa samaa maailmaa heidän kanssaan, eivätkä tarvitse bolševikkien opetuksia. Altruistiset, tai pikemmin isälliset aikomukset ”auttaa alkuperäiskansat nykyaikaan” menettävät uskottavuutensa, kun opettajan ja opetettavan suhde on jyrkän hierarkkinen. Kommunistit loukkaavat alkuperäiskansojen uskonnollisia tunteita. He saavat maksaa siitä yksilötasolla kalleimman mukaan. Alkuperäiskansat maksavat tietenkin yleisesti ottaen paljon kovemmin.

Valtaosa elokuvasta liikkuu Šnaiderin ja hänen toveriensa elämänvaiheissa. Tätä kautta piirtyy kuva neuvostovallan alkuvaiheesta, joka liikkuu pelottavaa polkua kohti nykyaikaistumista. Elokuvan loppu taittuu lumeen, vereen ja vodkaan. Viimeinen kohtaus on dokumentaarinen: sana annetaan alkuperäiskansojen naiselle, joka syntyi kapinan aikaan. Mitä hänestä on tullut? Mitä on jäljellä alkuperäiskansojen kulttuurista? Vai onko Šnaiderin ja toverien maailmankuva sittenkin peittänyt alleen erämaan rauhan, koivunaamiot ja poron, joka nytkähtelee, kun sen kurkku avataan uhriksi jumalille?

Fedortšenko on kiinnostavasti käsitellyt Venäjän vähemmistöjä, erityisesti suomalais-ugrilaisia kansoja myös monessa aiemmassa elokuvassaan. Esimerkiksi Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Muinainen suomalais-ugrilainen kansa merjalaiset sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.

Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.

Romanttisen runoilijan encore

Sergei Jesenin oli Venäjän Pentti Saarikoski.

Ville Ropponen

Lokakuussa 2015 Batumin tukahduttava hellepäivä purkautuu kaatosateeksi, jota turistit, kasinohait, bilehileet ja tavalliset tallaajat pakenevat. Katselen Melikišvili-katu 11:sta porttikongista, kun kulkukoira etsii suojaa rakennustyömaalta, mutta työmiehet hätistävät sen tiehensä. Koira luikkii läpi puiston, jossa hääseurue väistyy puiden alle.

Batumissa, jota georgialaiset sanovat nykyään rakkauden kaupungiksi, törmää yhtenään häiden hulinaan. Sitten koira sujahtaa viereeni porttikongiin. Eläin antautuu hansikoidun käteni rapsutettavaksi, ja sulloudumme yhdessä syvemmälle talon sisään.

Yhdessä koiran kanssa painamme korvamme vasten kuivaa kiviseinää: kuulostelemme vanhan talon ääniä. Koetamme kuulla romantiikan säväreitä tässä osoitteessa, jossa aikakautensa rock-tähti, traaginen runoilija Sergei Jesenin eli viimeisiä tyytyväisyyden hetkiään.

Täällä Jeseninin silmissä kimaltelivat Khorasanin kullatut katot ja sieraimissa tuntui sahrami. Hän fantasioi hunnutetuista naisista ja hörppi teetä – tai mitä nyt sitten hörppikään. Ja koirallakin on tässä oma paikkansa.

”Joulukuussa 1924 syklooni toi ennenkokemattoman kylmän sään Batumiin. Viisitoista astetta pakkasta iski naapurustoon. Parissa päivässä sitruunaviljelmät ja eucalyptyspuut Mustanmeren rannalla kuolivat. Hurrikaanin vahvuiset tuulet vispasivat merta ja upottivat laivoja. Kolmimetriset, vaahdon kehystämät aallot karjuivat ja hakkasivat talon seiniä, jossa Jesenin asui. Kaupungin kadut tukkeutuivat lumikinoksista ja sudet kahlasivat niiden halki. Rautatieyhteys katkesi ja lennätinlinjat murtuivat. Kaiken kruununa alkoi maanjäristys”, kirjoittaa Jeseninin ystävä kirjailija Nikolai Veržibsky vain lievästi liioitellen teoksessaan Vstretši s Jeseninym (1961, ”Tapaamisia Jeseninin kansssa”).

Sergei Jesenin saapui Kaukasiaan maineensa huipulla syyskuussa 1924. Hän oli ollut tsaarin Venäjän skandalisti ja valtakunnanjuoppo, jonka aiempi avioliitto maailmankuulun tanssijatar Isadora Duncanin kanssa oli saanut median kuolaamaan Euroopasta Amerikkaan. Jesenin oli samaa romanttista runoilijatyyppiä kuin Artur Rimbaud, Dylan Thomas, Eino Leino tai Pentti Saarikoski. Tämän tyypin roolitukseen kuuluivat julkiset kohut, vaihtuvat seksuaalikumppanit ja runsas ryyppääminen. Jesenin oli neljä kertaa naimisissa, ja jo vuosia hän oli ollut sen verran tuliliemen tuttavana, että näki pikku-ukkoja ja sai vainoharhoja.

Uudessa neuvostoyhteiskunnasssa runoilija tunsi itsensä vieraaksi, vaikka olikin aluksi kannattanut bolševikkeja, koska ”nämä olivat tuhonneet sivilisaation”. Jesenin sai vaikutteita skyyttalaisliikkeeltä, jonka mukaan vallankumous ratkaisi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Jesenin asettui idän, ”maaseudun” ja ”irrationaalisen tunteen” puolelle, ja ehkä siksi hän hehkuttaa monessa runossaan Venäjän aasialaisuutta.

Runoilijan into laantui, kun bolševikit näyttivät pilaavan hänen unelmiensa agraari-Venäjän. Jesenin ei uskaltanut tai halunnut kritisoida bolševikkeja, mutta ironiaa ja epäilyä löytyy myöhäisrunoista. Runossa ”Neuvosto-Venäjä” (1924) runoilija toteaa, ettei häntä tarvita uudessa yhteiskunnassa.

Jesenin runoilijanrooli oli myös talonpoikainen, vaikka hän oli läpeensä kirjallisesti sivistynyt. Kirjeissään hän kutsui itseään mordvalaiseksi. Runoilijan varhaistuotannossa piirretään esiin satujen sipulikirkko-Venäjä, jollaista todellisuudesta tuskin on koskaan löytynyt.

”Jesenin saveaa saappaansa kuten naiset puuteroivat nenänsä ennen salonkeihin astumista”, leukaili Vladimir Majakovski Jeseninin saapuesssa Pietarin runoilijapiireihin syksyllä 1916. Jesenin oli kerubimaisen kaunis ja hänen tyylinsä resitoida runoja tunteella vakuutti kuulijat.

Jesenin ei jäänyt maalaiselämän ja luonnonnäkyjen propagoijaksi, vaan vaikutti myös imaginistien liikkeessä. Aikakauden keskeisiin kokeellisiin suuntauksiin, akmeismiin ja futurismiin, verrattuna imaginismin merkitys oli ehkä marginaalinen, mutta sillä oli sukulaisryhmiä ulkomailla. Amerikkalaiset imagistit, kuten Ezra Pound, olivat käsityksissään kielen metaforisuudesta hyvin lähellä imaginistien ideoita. Imaginistit korostivat kuvan ja metaforan itsetarkoituksellista merkitystä.

Imaginistiajoista on kirjoittanut Jeseninin ystävä runoilija Anatoli Mariengof teoksessaan Romaani vailla valhetta (1926, suom. Olli Kuukasjärvi. Tamara Press 2002). Moskovassa Mariengof ja Jesenin jakoivat asunnon ja jossain vaiheessa myös kämpän ainoan vuoteen, lähes naisystävätkin.

Tasapäisyyteen totuttelevien neuvostoihmisten keskellä runoilijat keikaroivat silinterihatuissa, nimesivät katuja uudelleen itsensä mukaan ja painattivat julistuksen ”yleisestä liikekannallepanosta radikaalien runollisten muotojen puolustamiseksi”. Julistustaan he liimasivat sotakomissariaatin päiväkäskyn viereen Moskovan aitoihin.

Myöhemmin, kun Jesenin-kultti nousi, Mariengofia pidettiin ”puhtaan Jeseninin likaisena varjona”, joka muka johdatti maalaispojan turmelukseen – aivan kuin Jesenin ei olisi sinne itse osannut.

Venäjällä Jesenin on yhä hyvin suosittu, vaikka älyköt nyrpistelevät. Venäjän artomellerin keskeislyyrinen sanonta osuu usein ohimoon.

Suomessa hän on yllättävän tuntematon. Ensimmäinen laajempi suomennosvalikoimakin ilmestyi vasta 2000-luvulla.

”Katurunouden” ja esittävän runon tekijöiden sopisi ottaa Jesenin omakseen, sillä hän on melodian mestari – jos vain suomennokset pysyvät Jeseninin tasolla. Runoilija kokeili symbolismin ja imaginismin keinoja, mutta runoissa viehättää eniten hersyvä tunne, kansanrunouden tyylinen laulullisuus ja rytmi, joka syntyy runomitasta ja äännetoistosta.

Ei ihme, että Jeseninin runoja on paljon sävelletty, viime vuosinakin.

Mitäpä jos noista vartalon liikkeistä,/ aamunraikkaista kasvoista,/ lahjoittaisin Khorasanin huivin/ ja maton Širazista?

Nykyään Batumissa piirtelevät pilvenpiirtäjät, sadat kasinot pyörivät, raha kahisee ja löytää pesänsä. Rantakadulla sojottaa Aakkostorni, joka on muistomerkki georgialaisille kirjaimille. Batumin Mc'Donalds näyttää peileillä päällystetyltä ballistiselta ohjukselta.

Matkailuun panostetaan vastaavalla kiihkolla, jolla Josif Džugasvilin poliittisten gangsterien joukkio täytti kuudestilaukeaviaan sata vuotta aiemmin. Batumi on viimeisen 10 vuoden aikana muuttunut Georgian ”Dubaiksi” ja ”Las Vegasiksi”. Se muistuttaa hieman Kazakhstanin Astanaa tai Länsi-Siperian öljykaupunkeja: raaka kasinokapitalismi ja futuristinen arkkitehtuuri lyövät kättä vuosisataisissa kulisseissa.

Kun Jesenin 1920-luvulla muutti kaupunkiin, se oli  kaistale aatelista kylpyläresidenssiä proletariaatin valtion kainalossa. Runoilija etsi energiaa ja kirjoitusrauhaa. Hän etsi terveellistä elämää. Kirjeissään ystävilleen Venäjällä hän vakuutti kulkevansa poispäin ”viime vuosien boheemielämästä”.

Batumissakin Jesenin tosin joi todistajien mukaan päivittäin pullollisen konjakkia. Ehkä hän vakuuttui myös georgialaisesta viininjuontityylistä, jossa malja kumotaan aina kerralla, eikä maistellen kuten Euroopassa.

Mikä tärkeintä: Jesenin etsi Batumista itämaita. Runoilija oli jo pitkään ollut kiinnostunut persialaisesta runoudesta; hän oli matkustanut Uzbekistaniin ja Bakuun sekä haastatellut Persiassa käyneitä. Ei ole mikään ihme, että Jesenin tunsi löytävänsä idän myös Georgiasta.

Jo 1800-luvun venäläiset kirjailijat Puškin, Lermontov ja Gribojedov olivat kuvanneet Georgiaa orientaalisena ja lähes islamilaisena maana. Todellisuudessa Georgia ei ollut erityisen aasialainen, ja kristinusko oli maassa vanhempaa kuin Venäjällä – mutta miksi takertua pikkuseikkoihin.

Matkatessaan Georgian Tiflisin kautta Batumiin Jesenin tapasi georgialaisia runoilijoita, kuten Titsian Tabidzen ja Paolo Iašvilin. Erityisesti Tabidzde ystävystyi myöhemmin Boris Pasternakin kanssa, josta sukeutui Georgian kulttuurin ihailija. Molemmat georgialaisrunoilijat likvidoitiin Stalinin puhdistuksissa.

Tiflisissä Jesenin sekaantui humalaisiin tappeluihin kapakoissa, jolloin vain georgialaiset runoilijat pystyivät estämään häntä saamasta ”kaukasialaisesta tikarista”. Siitä että puna-armeija oli vain pari vuotta aiemmin miehittänyt Georgian ja lopettanut samalla maan lyhyen itsenäisyyden Jeseninillä ei tunnu olleen mitään käsitystä.

Batumiin saavuttuaan Jesenin näytti aluksi työskentelevän pirullista tahtia. Syntyikin monta runoa ”Persialaisten aiheiden” runosarjaan, joka on valoisampi väläys runoilijan viime vuosien synkässä tuotannossa. Hän kirjoitti muutakin, kuten runoelman Anna Snegina ja runon ”Katoava Venäjä” sekä pinnistellyn oloisen runon Leninistä nimeltä ”Maailman kapteeni”. Mutta sitten lumimyrsky pilasi kaiken. Ja Batumi osoittautui ”pahemmaksi kuin kyläpahanen”. Tylsyys laskeutui kaduille.

Onneksi Jesenin oli jo ehtinyt tutustua Šagane Taljaniin, nuoreen opettajattareen, josta muovautui ”Persialaisten aiheiden” keskeinen hahmo ja muusa. Heidän suhteensa laadusta on pitkään arvuuteltu, mutta todennäköisesti he vain keskustelivat kirjallisuudesta, ja Jesenin lainasi pari opusta Taljanilta.

Jesenin oli nimittäin Batumissa lähes ensi päivistä asti suhteissa mystisen ”Miss Ol:in” kanssa. Tämä oli luultavasti 18-vuotias kirjallisuudesta kiinnostunut gymnaasityttö. Heidän suhteensa oli intiimi, ja Jesenin mainitsi kirjeissään jopa avioliittoaikeista. Saatuaan tammikuussa 1925 tietää, että tyttö ja hänen sukulaisensa ovat sekaantuneet Turkista tulevaan salakuljetuskauppaan, Jesenin tylysti katkaisi välit.

Runojen muusaksi sopi paremmin Šagane, eksoottisen nimensäkin takia. Vaikka hän ei ollutkaan persialainen, vaan armenialainen, syntyisin pölyisestä Akhalsikhestä, nykyisin Georgiaan kuuluvasta pikkukaupungista keskellä Mešketian turkkilaisten vanhaa kotiseutua. Baku Rabotši-lehdessä tammikuussa 1925 ensi kertaa ilmestyneestä, ”Persialaisten aiheiden” kolmannesta runosta tuli yksi Jesenin kuuluisimpia. Se alkaa näin:

Šagane, oma Šagane!/ Koska olen pohjoisesta, eikö niin,/ kerron sinulle miten vainiolla,/ ruis aaltoilee kuun alla./ Šagane, oma Šagane!

Runosarja ”Persialaisia aiheita” muodostaa mielikuvitusmatkan Iraniin. Runoissa on viittauksia klassisiin persialaisrunoilijoihin ja orientalistisia kuvia: on mustia huntuja ja teehuoneiden koristeellista hämärää, tepastellaan puutarhoissa, satakielet livertävät ja ruusut rusottavat. Runo-minä haikailee kuitenkin jatkuvasti kaukaiselle Venäjälle ja ”pohjoisen tytön” perään. Ei ole yllätys, että sarja päättyy päätökseen palata kotimaahan.

Vuosi Batumin ajan jälkeen, joulukuussa 1925 Jesenin muutti Pietariin, jossa oli aloittanut kirjailijanuransa. Hän palasi kuin vanha elefantti syntymäsijoilleen. Runoilija kirjautui huippuhotelli Angleterreen, kirjoitti jäähyväisrunonsa ”Hyvästi ystäväni, hyvästi” omalla verellään kuin japanilainen samurai ja hirttäytyi.

Tarkkaan ottaen ei tapahtunut aivan näin, vaikka tarina levisi maakuntalehtiin ja sieltä maailmalle. Jesenin kirjoitti viimeisen runonsa päivää ennen itsemurhaansa. Hän valitteli ystävilleen, ettei hotellihuoneessa ollut mustetta ja – runoilija näytti viillettyä rannettaan. Hän repi runonsa paperin neljään osaan ja antoi ystävälleen Erlinille, vannotti lukemaan kun tämä olisi yksin. Sattuman takia Erlin luki runon, eräänlaisen avunpyynnön, vasta seuraavana päivänä, kun Jesenin oli jo hirttäytynyt.

Neuvostoliitossa levisi 1970-1980-luvuilla teoria, että salainen poliisi OGPU olisi murhannut Jeseninin ja lavastanut sen itsemurhaksi. Samaa on epäilty Majakovskin itsemurhasta. Mitään todisteita olettamukselle ei ole löytynyt. Luultavasti kyseessä on dissidenttimyytti, sädekehä, joka syttyi palamaan muidenkin neuvostovallan alkuaikoina kuolleiden kirjailijoiden päälle.

Jesenin itsemurhan teatraalisuus tekee hänen kuolemastaan myös jollain tapaa lähes groteskin. Mutta sellaisia itsemurhat joskus ovat. Muistan nuoruudestani erään tapauksen, kun Tapiolan tornista hyppäsi mies frakki päällä. Hän oli vuokrannut asun pukeutuakseen kerrankin kunnolla. Ei itsemurhissa tietenkään oikeasti ole mitään huvittavaa.

Kenties Jesenin oli pääsemättömissä romantiikan aikakaudesta ja ”hullun neron” roolista siihen kuuluvine haittavaikutuksineen? Rooli oli peräisin 1800-luvun modernisoituvasta Euroopasta. Venäjän liukuessa kohti nykyaikaistumista kommunistisen kokeilun terässiivillä tuon roolin oli kadottava vanhan aikakauden mukana. Samalla katosi rooliin liimautunut ihminen.

Jesenin oli epäilemättä sairas.Tai niin kuin Jesenin itse sen sanoi toiseksi viimeisessä runossaan ”Musta mies”: ”vihmoo viina aivoja”.

Runoilijanrooli, johon Jesenin pukeutui, on nyt auttamatta vanhentunut ja pois muodista. Nykyajan menestynyt miesrunoilija on Alexander Stubbia muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja esittelee ehkä työhuoneensa. Jos hän on nainen, hän on tiukka bisnesmimmi ja poseeraa avokaulaisessa, mutta hallitussa mekossa meikki ojossa kiiltopaperisen aikauslehden kannessa.

Tällaiset hahmot sopivat myös hyvin sujahtelemaan nykyisen Batumin VAU-arkkitehtuurin lomaan.

Kaatosade on päättynyt Batumissa. Aurinko hohkaa taas Vähä-Kaukasuksen huippujen yllä kuin adžarialainen hatšapuri – kananmuna ja voiklimppi keskellä.

Huomenna taidan unohtaa Batumin ja lähteä katsomaan Gonion kylää. Tarun mukaan Kolkhiin kuningas Aetes hautasi poikansa Apsarosin Gonioon sen jälkeen, kun Kultaisen taljan varastanut helleeni Jason oli likvidoinut tämän. Joidenkin lähteiden mukaan myös yksi Jeesuksen opetuslapsista, Matteus, olisi haudattu Gonioon.

Mitäpä Georgiasta ei löytyisi? Niin ajatteli Jeseninkin.

Jeseninin runosuomennosten katkelmat on kursivoitu. Ensimmäinen katkelma (”Persialaisten aiheiden 1.runo) on teoksesta Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot (suom. Olli Hyvärinen). Nastamuumio 2009. Toisen katkelman (”Persialaisten aiheiden” 3. runo) ja katkelman Veržibskyn teoksesta on suomentanut Ville Ropponen.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 1/2016.

Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.