Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.