Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,

Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.