Lastuja Venäjän valtavirran koskessa

Ville Ropponen

Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten asema ei ole parantunut. Putinilainen autoritarismi ei erityisemmin tue vähemmistökieliä tai -kulttuureja. Panostus marginaalisempiin kultturihankkeisiin on Venäjällä muutenkin vähäistä johtuen myös taloudellisista syistä. Yllättäen suomalais-ugrilaiset aiheet ovat viime vuosina silti murtautuneet venäläisen kulttuurin valtavirtaan – kenties ensimmäistä kertaa.

Suomalais-ugrilaisuus on näkynyt elokuvassa, kirjallisuudessa ja kuvataiteissa. Kun soppaan lisätään udmurtilaisen Buronovo babuški-yhtyeen parin vuoden takainen euroviisuvoitto, erottuu kiinnostava maininki. Ehkä on liioiteltua puhua ”suomalais-ugrilaisesta trendistä”, mutta silti suomalais-ugrilaisuuden pisarointi kulttuurin keskikentälle on tavallaan tuonut vähemmistöille arvonnousua.

Paljon on elokuvaohjaaja Aleksei Fedortšenkon (s. 1966) ansiota. Hän on hakenut uusimpien elokuviensa aiheet suomalais-ugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta. Elokuvien tyylilaji on maaginen realismi, jopa surrealismi. Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Merjalaiset on muinainen suomalais-ugrilainen kansa, joka sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.

Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti aivan uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.

Kazymin kapinan jäljillä

Fedortšenkon tuorein elokuva Angely revoljutsii (”Vallankumouksen enkelit”, 2014) sijoittuu niin sanotun Kazymin kapinan keskelle, kapinan jossa pohjoishantit nousivat pakkokollektivisaatiota ja neuvostovaltaa vastaan talvella 1933-1934. Syynä hantien kiinnittämiseen kolhooseihin olivat arvoturkikset, joita neuvostovalta halusi hyödyntää. ”Tänään öljy on samassa roolissa”, Fedortšenko sanoo Novoje vremja-lehden haastattelussa.

Kazymin kapinan brutaali tukahduttaminen, jossa käytettiin jopa lentokoneita, liittyy stalinistisiin sortotoimiin. Kapinan kriittinen käsittely on tärkeää, koska sitä on ennen pääosin kuvattu vain neuvostonäkökulmasta. Stalinin ajan kriittiseen ruodintaan ei nyky-Venäjällä enää niin usein törmää. Stalinia on päinvastoin alettu valtajulkisuudessa uudelleen arvostaa. Esimerkiksi Venäjän kouluille suunnattu uusi historiankirja kuvaa Stalinin kautta pääosin myönteisessä valossa.

Kiinnostavasti Kazymin kapinaa kuvaa myös uudehko venäläinen elokuva Krasnyj ljod. Saga o hantov Jugry (”Punainen jää. Taru Jugran hanteista”, 2010). Oleg Fesenkon ohjaama elokuva perustuu löyhästi hantikirjailija Jeremei Aipinin romaaniin Božja mater v krovavih snegah (2003, suom. ”Siperian veriset lumet”, 2013). Kirjailija Aipinilla on jopa pieni sivurooli elokuvassa – samoin kuin hantikirjailija Timofei Moldanovilla.

Elokuva poikkeaa romaanista melko paljon. Kazymin kapina ja sen tukahduttaminen on elokuvassa mytologisoitu, jollei suorastaan kaunisteltu. Pääosasssa on Hollywood-tyylinen toiminta. Henkilöhahmot ovat ohuehkoja, ja hantin kieltä kuullaan vain vähän.

– Jos olisin itse tehnyt elokuvan, olisin tehnyt sen eri tavoin. Romaanin tarina ei ole draama vaan tragedia. Ohjaaja tietenkin on moskovalainen ja hän katsoo asioita siitä näkökulmasta. Häntä kiinnosti enemmän eksotiikka, lentävät porot, muinaiset soturit koivunaamioissaan ja muut koristeet, sanoo Jeremei Aipin kun haastattelen häntä Hanti-Mansijskissa.

Aipinin mukaan on silti hyvä, että elokuva on tehty. Hantien historiaa on venäläisessä elokuvassa tai kirjallisuudessa käsitelty hyvin vähän.

Jermakin vastustajat

Aipin sanoo nyt keräävänsä materiaalia suurromaania varten. Romaani tulee kertomaan hantiruhtinaista, jotka taistelivat venäläisen Jermakin joukkoja vastaan. 

Vasili ”Jermak” Timofejevitš oli kolmannen polven kasakka ja Volgan jokirosvo. Hänestä tuli Stroganovien mahtisuvun rajavartija ja sittemmin johtaja vuoden 1582 sotaretkelle, joka avasi tien venäläisten Siperian valloitukselle. Suomeksi ”jermak” tarkoittaa myllynkiveä. Stroganovit ovat tunnettuja paitsi lihakastikkeesta myös liiketoimistaan kaivosteollisuudessa, jotka tekivät heistä yhden Venäjän rikkaimpia sukuja. 

Jermakin joukkojen tunkeutuessa Jugraan hantit eivät ehtineet liittyä yhteen ja siksi heidät lyötiin, uskoo Aipin. Jermakin kolonialisteilla oli paremmat aseet ja tykkejä, mutta venäläisjoukon lukumäärä oli varsin pieni, vain 650-800 sotilasta. 

Materiaalia romaania varten on ollut hyvin vaikea löytää, kertoo Aipin. Historialliset tiedot ovat epätarkkoja. Yksi romaanin keskushenkilö tulee olemaan nykyisen Hanti-Mansijskin paikalle eläneen hantiheimon ruhtinas Samar. Toinen tärkeä henkilö tulee olemaan soturi Tania, Juganin seudulta. Kirjailija sanoo löytäneensä muutamia myyttisiä tarinoita Taniasta. Surgutin öljykaupungin lähellä on lisäksi jäänteitä Tanian linnoituksesta, jonka Jermakin joukot tuhosivat tykeillä.

Yhteisellä vyöhykkeellä?

Viime vuonna Venäjällä näki päivänvalon suomalais-ugrilaisen runouden antologia Poety jugorskogo pojasa (2014, ”Ugran vyöhykkeen runoilijat”). Vastaavaan en ole aiemmin Venäjällä törmännyt. Antologia julkistettiin Pietarissa Erarta-museon näyttelyssä, jossa vuodenvaihteessa 2013-2014 järjestettiin suomalais-ugrilaisen nykytaiteen näyttely ensi kertaa sitten Stalinin aikojen .

Antologialla on kytköksiä Suomeen ja Hanti-Mansiaan. Monet antologian runoilijoista olivat vuosina 2013-2014 mukana kansainvälisellä Bjarmia & Beowulf -runokiertueella, jota olin itse mukana järjestämässä. Kiinnostavalla tavalla kiertue sai näin jatkoa julkaisun muodossa Venäjällä. Antologian julkaisun puuhamiehenä toiminut Vladimir Nazanski on pietarilaisen Erarta-museon koordinaattori. Toissa kesänä otin osaa Hanti-Mansian Surgutisssa kaupunkifestivaaliin ja tutustuin Nazanskiin. Antologian toisen toimittajan, marilaisen runoilija Raisa Sungurovan tunsin jo entuudestaan runokiertueelta. Ympyrä sulkeutui.

Runoantologiassa on mukana karjalaisia, marilaisia, udmurtteja, komilaisia, virolaisia, manseja ja hanteja; runot on julkaistu runoilijoiden alkukielellä ja lisäksi käännöksinä joko venäjäksi, suomeksi tai englanniksi.

Antologiassa julkaistaan niin tunnettujen nimien, kuten mansi Juvan Šestalovin ja nenetsi Juri Vellan, Udmurtian etnofuturistien Viktor Šibanovin ja Larisa Orehovan kuin myös tuoreempien tekijöiden runoja. Suomesta ovat mukana runoilijat Olli Heikkonen, Kaisa Ijäs ja Esa Hirvonen.

Antologian venäjäksi kirjoittavista runoilijoista voi mainita Suomessa pitkään asuneen, nyt Sveitsiin siirtyneen Sergei Zavjalovin, joka on kirjoittanut auki Venäjän kolonialistista kertomusta. Zavjalovilla on mordvalaiset juuret ja hän on tutkinut syntyperäänsä runollisen arkeologian keinoin. Runoilijalta on suomennettu kokoelmat Melika (ntamo 2007, suom. Jukka Mallinen) ja Joulupaasto (Poesia 2012, suom. Jukka Mallinen).

Harmaan sävyjä

Ristiriidat ovat kai ikuisia. Jos jotain hyvää niin myös jotain pahaa. Ei voi kieltää sitä, etteikö Krimin miehityksen jälkilöylyissä ja sodan Ukrainassa yhä jatkuessa Venäjällä olisi noussut myös isovenäläinen nationalismi, jonka piirissä vähemmistöihin suhtaudutaan aiempaa epäilevämmin. 

Jo vuodesta 2010 alkaen venäläisissä mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. 

Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiasta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi. Keväällä 2014 Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa.

Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi viime kesänä inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan?

Jolleivat asiat ole ristiriitaisia, niin ne ovat monimutkaisia. Venäjän suomalais-ugrilaisissa syrjäkylissä yhä useammat lakkaavat puhumasta omaa äidinkieltään, koska siitä ei katsota olevan mitään hyötyä, eikä äidinkieltä tueta. Samaan aikaan Moskovassa tai provinssikeskuksissa elokuvaohjaajat ja runoilijat kiinnostuvat alkuperäiskulttuureista.

Venäjällä on siis käynnissä useita erilaisia virtauksia samaan aikaan. Tämä ikään kuin alleviivaa maan moninaisuutta. Suomessa on usein tapana nähdä Venäjän monoliittisena möhkäleenä, maana jonka kaikkia tapahtumia ohjaa mystisen kaikkivoipa keskusvalta. Todellisuudessa tuntuu vilkkuvan huomattavasti enemmän harmaan sävyjä, olkoonkin, että ne harvoin löytävät tiensä valtavirtaan.

Artikkeli on ilmestynyt Kaltiossa 6/2015