Huutavan ääni historian juoksuhiekassa

Sergei Zavjalov: Joulupaasto
Suomennos ja esipuhe Jukka Mallinen
Poesia 2012, 109 s.

Mordvalaissyntyinen Sergei Zavjalov (s. 1950) on venäläisen nykyrunon Kolumbus: hän kyntää uusia reittejä. Klassisen filologian koulutuksen saanut runoilija liikkuu avantgarden ja ”korkean tyylin” väliä kuin mäntä. Zavjalov ei näpertele muotiaiheiden parissa, vaan kaariholvittaa ajatuksia, joiden päämäärä ei ole pienempi kuin määrittää sivilisaation tilaa.

Joulupaastoon on runojen lisäksi suomennettu essee ja runoilijan haastattelu. Teoksen kolmen runosarjan ”Mokellusta”, ”Neljä hyvää sanomaa” ja ”Joulupaasto” sekä esseen suomennokset ovat erinomaisia. Esipuheeseen ja haastatteluun on jäänyt joitakin epäselvyyksiä ja russismeja.

Zavjalovilta aiemmin suomennetun Melika (2007) -kokoelman runoja sitoo yhteen antiikki ja mordvalaisuus. Joulupaastossa Zavjalovin ajatusmaailma ja runousoppi ovat uudistuneet. Aiempi minimalismi on tallella, mutta vapaan mitan sijalla on proosaruno. Zavjalov ei kokeile kokeilun vuoksi, vaan piirtää esiin todellisuuden tukipisteet. Antiikin tilalle on tullut enemmän kristinusko. Jokaisessa runosarjassa lyyristä ”nykyhetkeä” peilaavana äänenä toimii myytti, Vanha Testamentti, mordvalaisten legendojen ja kristinopin synteesi tai ortodoksinen liturgia. Teoksen runoissa etualalla jyrähtävät rappion ja tuhoutumisen teemat.

”Mokellusta”-runosarjassa unelmien Kreikka näyttäytyy roskalavana, jossa laittomat maahanmuuttajat vilahtavat nykyajan neekeriorjina. Pisuaarin hinnasto Auschwichin asemalla rinnastaa rahatalouden ja kansanmurhan opit.

Runosarja ”Neljää hyvää sanomaa” tiivistää mordvalaisaiheen. Ersäläinen jumala Ineškajpaz palaa 1980-luvun Neuvostoliittoon. Kristukseen samaistuva henkiolento havaitsee mordvalaisten kielten ja kulttuurien olevan vaarassa kadota, sulautua suurempiinsa. Venäläiset merkitsevät rakenteellista väkivaltaa.

Tuhoutumisen teema huipentuu kollaaširunoelmassa ”Joulupaasto”. Leningradin piiritystä kehystävissä runokatkelmissa yhdistyvät säätiedot, pyhimyskalenteri, luostarisääntö, elintarvikemääräykset ja rintamaraportit. Nälkiintyneiden hourailu limittyy viranomaisen puheeseen. Leningradin joukkotuhoa ei mainita, on vain sitaattien pinta, jonka takana avautuu tyhjyys, välimatka sanan ja todellisuuden välillä.

Monessa kritiikissä Joulupaaston runosarjoja on luettu erillisinä. Eivät ne ole.

Yhteys löytyy viimeistään Zavjalovin haastattelusta. Runoilija puhuu löytöretkistä alkaneen Uuden ajan lopusta. Näivettyvän porvariston tilalle valtaan nousee manageristisen luokan diktatuuri. Runoja on siis luettava ”kirjaimellisen” merkityksen lisäksi metaforina nykyajasta.

Kun tiedostaa, että teoksen väkevimmän ”korkeakirjallisen” sitaattirihmaston muodostavat antiikin ja kristinuskon tekstikatkelmat, karkaavat ajatukset villikoirina myöhäisantiikkiin. Zavjalov seisoo aikakausien rajalla: hän rinnastaa katoavan antiikin ja nykyajan.

Antiikin logos sortui kansainvaelluksiin ja kristinuskon fundamentalismiin. Nykykulttuuri taas on Zavjalovin mukaan kuihtumassa konsumeristisen globalismin ”trash-kulttuuriin”. Herää myös kysymys: kuinka moni kieli ja kulttuuri joutuu globalismin tsunamin alla samaan asemaan kuin runojen mordvalaiset?

Zavjalov ei vastaa suoraan, sillä ajassa ei rationaalinen puhe tepsi: ”Ja tein ihmeitä, koska ei ollut johtopäätöksiä, jotka olisivat/ mahtuneet heidän päihinsä./ Sillä näiden ihmisten luonto oli raaistunut”.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2012.