Miksi matkustaa Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin 420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan kesäkuussa petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone lähti laskuun.
Surgut oli
muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli.
Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset,
kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.
Esitelmöin
nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin
suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti
Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta
tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että
yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa
lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja
kitara, livvinkieliset laulut.
Todellinen
spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin
filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin
kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat
puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät.
Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu.
Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin
historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen
musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät
kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät,
tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä
työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin
ääreen.
Lopuksi seurasi
hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi
runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia
on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin
suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5
prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.
Venäjän hymni
pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä,
patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli
Neuvostoliitosta.
Festivaalin
päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö
Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi
hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun
vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme
hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin
rakentamiseen. Entä nyt?
Aukiolla eri
vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli
kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää
ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus
tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.
Ympärillä
Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat
aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi
mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.
Ville Ropponen
Ilmestynyt M.A.
Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti