Verson pääkirjoitus

Vähintäänkin 25 vuotta kypsyneen uusliberalistisen talouspolitiikan kielonmarjat ovat korjattavissa myös meillä. Hyvinvointivaltion kondomi on puhkaistu uuden luokkayhteiskunnan tieltä. Päätöksenteko keskittyy yhä pienemmälle ryhmälle, verohelpotukset ja panamakarkelointi rikkaille, vastikkeettomat edut suuryrityksille. Massatyöttömyys on tarkoitus muuttaa halpahintaisen pätkätyön suurmarkkinoiksi, jonka iloisesti kilisevään kitaan koulutuksen epätasa-arvo ja sosiaaliturvan asteittainen poisto kippaavat tuoretta ihmisainesta.

Sosiaalidemokratian viime vuosisadan menestys ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli saivat sen unohtumaan monen mielestä, mutta viimeistään nyt alkaa olla selvää, että riistosta on tullut taas riistoa.

Meidän halutaan uskovan, ettei vaihtoehtoja ole, kun OY Suomi AB:sta tuotekehitellään jättiläismäistä kryptovaluutan avolouhosta. Vastaan kitisevän prolen porkkanaksi on asetettu pääsy keskiluokkaan. Kilpaile hampaat irvessä, niin sinut palkitaan, vaikka edes keskiluokkaan ponnistaa nykyisen politiikan vallitessa yhä harvempi ja alas horjahtavien huudot raikuvat korvissa.

***

Kesä 1918 oli kuuma ja kauhea. Sata vuotta sitten kotoinen sisällissotamme huipentui ”verisulttaani” Mannerheimin siunaamaan valkoiseen terroriin: laittomiin teloituksiin, lapsisotilaisiin ja -uhreihin, keskitysleireihin, raiskauksiin ja nälällä tappamiseen. Menneisyys on mennyt, eikä sitä scheissea tarvitse väkisin muistella. Nykyisyydessä rimpuilussa ei ole järkeä ilman tulevaisuuteen suuntautuvaa volttiotetta – versoa.

Valkoista terroria nostalgisoiva äärioikeisto, työttömien kontrolli, työehtojen ja työläisten aseman heikennys toimivat kaikki samaan suuntaan – yhteiskunnan muuttamiseksi sosiaalidarwinismiin perustuvaksi. Kauhistelemme Kiinassa harjoitettavaa kansalaisten pisteytystä ja Facebookin keräämää tietoa tajuamatta, että saatamme tuijottaa kalsean tulevaisuuden etiäisiin.

Vallanpitäjät tarjoilevat propagandakuvaa siitä, että työttömät eivät ” halua tehdä työtä”, loisivat ja vetävät lonkkaa, kun taas verovaroin kustannettuja yritystukia imuroivat tahot eivät tietenkään loisi. Fossiilikapitalismissa työttömien on osoitettava kelpoisuutensa tuotantokoneelle. Heidän on osoitettava aktiivisuutensa toimittamalla tyhjää ennen kuin he kelpaavat palkansaajiksi, samoin kuin pornoelokuvien naisnäyttelijöiden on teeskenneltävä orgasmia tuottaakseen mieskatsojalle täyttymyksen.

***

Viimeisen vuoden aikana olen matkustanut Venäjän Kaukoidän Kolymasta Espanjan Barcelonaan ja Lahden Hennalaan (valtion ja säätiöiden epäsäännöllisillä apurahoilla tai pätkätyöpalkkioilla, kuinkas muuten). Nämä kaikki paikat muistuttavat sosialismin historiasta, sen eri suuntauksista, taistelusta, onnistumisesta ja tukahduttamisesta, sosiaalidemokratiasta stalinismiin ja anarkismiin. Ja ne muistuttavat myös tapahtumista 50 vuotta sitten, kun nuoriso ja uudistusmieliset nousivat hilpeästi karjuen kapitalismin ja kommunismin vanhoja valtasikoja vastaan Helsingissä, New Yorkissa, Prahassa, Chigagossa, Varsovassa, Mexicossa. Poroporvarien kyyneleet olivat jumalten nektaria situationistien pitäessä peliään vallankumouksellisen Pariisin kaduilla 1968.

Miksi me annamme eriarvoisuuden ja taloudellisen hierarkian kasvaa tekemättä mitään? Onko jokainen individualismiinsa käpertynyt yksilö tosiaan niin keskittynyt oman suoriutumisensa vaihdittamiseen, ettei muuhun ole aikaa, eikä putkinäön ohittavaa katsetta?

Meille uskotellaan, että tavoitteena on rakentaa yhteiskunta ihmisiä ja kaikkea elollista varten, ei vain eliittejä ja elinkeinoelämää. Ilmastonmuutoksen ja luonnontuhon kiihtyessä on vain vähän aikaa tehdä muutos. Vaikka oikeistoliberaalit niin uskovat, ympäristötietoisuus ja kulutustottumusten muuttaminen eivät yksin riitä.

Talousjärjestelmän rakenteiden vääntäminen uudelle rusetille tuntuu nyt yhä hankalammalta, kun uusliberaali kapitalismi vaikuttaa ulottuvan kaikkialle. Ja silti sääntelemätön kapitalismi saattaa viedä kaikki mukanaan ilmastonmuutoksen posauttamalle planeetalle, jossa viimeisistä fossiilisen polttoaineen rippeistä käydään karmivia kahakoita samalla, kun eliitti porskuttelee teräskuplissaan ja tykittää suoneensa mustaa verta. Vai uskotaanko edelleen vain teknologiaan ja ajatellaan, että digitalisaation ja robotisaation taikasauvat jakavat yhtäkkiä vaurauden tasaisemmin kaikille?

Oikeistopuolueiden ja talousliberalismin kannatus on säilynyt toistaiseksi korkealla, koska vaikutusmahdollisuuksien ja tarpeeksi väkevien vaihtoehtojen puutteessa ihmiset turvautuvat maagiseen ajatteluun: ilmastonmuutos ei oikeasti tulekaan, eikä se edes uhkaa hyvinvointia, koska vihertävät bisnesmiehet pelastavat meidät! Odotetaan valkealla robottiratsulla nelistävää miljärdööripelastajaa, joka kiskaisee juuri sinut ylös eliittiin ja sitten kaikki on sitä myöten selvää.

***

Uusliberalistisen kapitalismin markkinakoneistolle tärkeää ovat lähinnä mielikuvat. Elämme dystopiassa, jossa se miltä kaikki näyttää on paljon vaikutusvaltaisempaa kuin se miten asiat todella ovat. Fossiilikapitalismin spektaakkelissa valtaosa yhteisistä toiminnoista on kutistunut arvontuottamiseksi tai performanssiksi. Tässä simulaatiossa myös vastarinnalle koetetaan tarjoilla paikkaa omassa ruokintalokerossaan.

Mielikuvien pirstominen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan todellisia tekoja. Protestit, erimielisyys ja mielenosoitukset ovat aina muuttaneet yhteiskuntia.

Hierarkian ja herruuden tuhoaminen, henkisesti ravitseva arkielämä, maailmanlopun ammateissa jyystämisen korvaaminen merkityksellisellä työllä, perustulo, vapaa-aika ja aidosti solidaarisen ihmisyhteisön itsehallinto vaativat kasvunsa versoksi kokemuksellisuutta. Se tarkoittaa liikettä, joka antaa osallistuville ihmisille kokemuksia toisin tekemisestä, toisenlaisesta todellisuudesta.

Menneisyyden työväenliikkeiden retoriikan toistelu ei riitä: on luotava uutta nykyhetkessä. Tämän aallon sisäsiisteyden hylkäävissä korennonkerroksissa tulevat vaikuttamaan häiriöt, nolous, salonkikelvoton paine, särö, musiikki ja mellakka.

Ville Ropponen

esseisti, runoilija ja Kiila ry:n kamppailujen kovettama veteraani

Pääkirjoitus on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018.