torstai 18. elokuuta 2022

Emmekö muka nähneet?

Teksti: Ville Ropponen


Euroopassa on sodittu jo puoli vuotta. Diktatuuri rynnäköi demokratiaa vastaan. Pian Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen EU:ssa ja Suomessa alettiin kysellä: miksi emme nähneet Venäjän uhkaa kristallipallosta?


Siiinäpä kysymys: miksi emme nähneet? Emme, vaikka kaikki oli tapahtunut vuosia aivan silmiemme edessä: sananvapauden kuristus, opposition ja kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, erimielisten ja vähemmistöjen vaino, korruptio ja poliittiset salamurhat. Aseitakin Putin oli käyttänyt jo Tšetšeniassa 1999-2003, Georgiassa 2008 sekä Krimillä ja Itä-Ukrainassa vuodesta 2014.

Pitäisikin kysyä: miksi Putinin hyökkäys Ukrainaan oli yllätys niin monelle? Oliko taustalla enemmänkin se, että olimme nähneet mitä tapahtui, mutta emme olleet katsoneet – emme halunneet katsoa?

Ennen kuin pohdin mistä tämä johtuu ja miksi monella Suomessa tuntuu olleen silmälaput Venäjän suhteen – poliittisesta suuntauksesta huolimatta – muistelen hieman omia Venäjän kokemuksiani.


Venäjä ei ole enää demokratia

Matkustin ensi kertaa Venäjälle kesällä 1999. Minua innosti itänaapurin eksoottinen monikulttuurisuus, länsimaista poikkeavat tavat ja kulttuurit sekä vehmas luonto. Häikäistyin arjen anarkistisen vapauden maasta, jossa tuntui voivan tapahtua lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Nuorena tämä tuntui tietenkin mielettömän siistiltä.

Kesällä 2005 matkalla Marinmaalle alkoikin sitten tapahtua. Haastattelin marilaisia kulttuuriaktivisteja, ja he kertoivat poliittisesta sorrosta. Jouduin turvallisuuspalvelu FSB:n pidättämäksi, agentit kuulustelivat minua ja sain sakot ”viisumin rekisteröintirikkeestä”. Seurasi viisumikielto. Itänaapurin mediassa minut leimattiin esimerkiksi tahoista, jotka liikkuvat Venäjällä ”toimittajan peiteroolissa pitäen yhteyksiä läntisiin tiedustelupalveluihin” ja välittäen ”kuriirina toimintaohjeita ja rahaa nationalisti-separatisteille”.

Se oli silmät avaava hetki. Silmiäni eivät avanneet vain Venäjän tiedustelupalvelun suuri valta vaan ennen muuta mediassa käytetyn retoriikan stalinistinen tai fasistinen sävy.

Ylen Mot-ohjelman haastattelussa sanoin syksyllä 2005, että Venäjä ei ole enää demokratia. Tuolloin väitteeseen suhtauduttiin joko vaieten tai vähätellen. Moni toimittajakollega naureskeli ”huomiohakuisuuttani”, ikään kuin olisin tahallani hommannut itselleni viisumikiellon.

Vettä virtasi Volgassa, ja tsaari antoi anteeksi syntiselle. Viisumikieltoni päättyi 2013 ja pääsin taas Venäjälle. Katsellessani opposition vappulkulkutta Pietarin leiskuvassa keväässä ja kulkueen raskasta poliisivartiota tunsin mieleni apeaksi. Venäjän luisu autoritarismiin tuntui vain kiihtyvän. Tapasin Pietarissa myös alakulttuuriväkeä ja taiteilijoita, joiden yhteiskuntakritiikki oli pelotonta. Venäjän kehitys ei tuntunut toivottomalta.

Matkustelin Venäjällä 2014-2020 ja keräsin aineistoa tietokirjoihin. Vuosi vuodelta ihmisistä tuntui tulevan entistä varovaisempia ja kyräilevämpiä. Moni alkoi painottaa, että ”ei puhuta politiikkaa”. Se mitä poliitiikalla tarkoitettiin näytti laajenevan koko ajan. Ja sittenkin maasta yhä löytyi kriittisiä taiteilijoita, toimittajia, alakulttuuriväkeä ja vähemmistöaktivisteja.


Viimeiset askeleet avoimeen diktatuuriin

Kesällä 2019 olimme suomalaisen kaverini kanssa katsomassa opposition mielenosoitusta rehellisten vaalien puolesta Moskovassa keskustassa. Kaupunki oli täynnä poliiseja ja kansalliskaaartia ja panssaroituja ajoneuvoja. Poliisi pysäytteli ihmisiä kaduilla mielivaltaisen näköisesti. Illalla tapasimme venäläisiä tuttuja ja menimme kävelemään puistoon Tsvetnoi-bulevardin suunnalle lähelle Moskovan sirkusta. Opposition ehdokkaat olivat aiemmin puhuneet puistossa ja se oli mustanaan väkeä. Poliisi oli myös paikalla, jossain ihmisten takana, mutta hämärtyvässä ilmassa oli vaikea nähdä tarkasti.

Kävelimme taaajan ihmisjoukon mukana puiston päähän, ja silloin poliisi alkoi äkki saartaa joukkoja ja pidättää ihmisiä. Jouduin kiinni ja minut kannettiin kalteriautoon. Sinne oli lisäkseni tuotu kymmenkunta henkilöä, kaikki nuoria miehiä. Perillä kaukaisen lähiön poliisiasemalla, vihreän metrolinjan päässä, näytin passiani ja kerroin joutuneeni sattumalta pidätetyksi. Ulkomaalaisena minut päästettiin yllättävänkin pian pois. Muut pidätetyt jäivät asemalle, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa.

Kesällä 2019 minusta näytti, että Venäjä astelee viimeisiä askelia avoimeen diktatuurin ja myös sanoin näin suomalaisen median haastattelussa. Sen jälkeen Putin vahvisti perustuslain muutoksella asemansa presidenttinä aina vuoteen 2036 asti; oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää, ja kun hän palasi Venäjälle saatuaan hoitoa ulkomailla, hänet heitettiin vankilaan.

Tämä kaikki tapahtui jo ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Täytyy palata alun kysymykseen: Miten niin Putinin Venäjän uhkaa ei meillä osattu nähdä tai ennakoida, kun kaikki tapahtui aivan silmiemme edessä?


Turha vaarantaa kaupankäyntiä

Kyse onkin siitä, ettei Venäjän pyllymäkeä diktatuuriin juuri kukaan ottanut vakavasti. Ei pitkään aikaan. Tämän asenteen taustalta löytyi erilaisia syitä. Oli kylmän sodan painolastia ja naiiviutta, mutta myös tekopyhyyttä, ahneutta ja mukavuudenhalua. Ehkä eniten vaikutti silti läntinen orientalismi ellei rasismi. Lännessä ei oltu koskaan valtavan kiinnostuneita Venäjän demokratiakehityksestä, joka oli ottanut takapakkia jo Jeltsinin aikana. Enemmänin ajateltiin, että kun kauppa kävi, niin mitäpä itänaapurin politikka meille kuului. Samalla tavalla länsimaat suhtautuvat Kiinaan tai Saudi-Arabiaan.

Putinismin uhrit olivat sitä paitsi pitkään vain venäläisiä tai muita ei-eurooppalaisiksi miellettyjä, kuten georgialaisia, joista länsimaalaisten ei tarvinnut välittää. Ukrainalaisistakaan ei ennen vuotta 2014, tai sen jälkeenkään juuri perustettu, olivathan he jonkinlaisia ”puoli-ryssiä”, joiden maan olisi eurooppalaisten mielestä parempi sopia Venäjän kanssa vaikka kuinka huonoin ehdoin. Turha heiluttaa venettä ja vaarantaa kaupankäyntiä.

Suomessa Venäjään on lisäksi tavattu suhtautua eri tavoin kuin muihin suurvaltoihin. Esimerkiksi suomalaisessa vasemmistossa voi yleensä olla anti-imperialisti tasan yhdellä tavalla, arvostelemalla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimia.

Esimerkiksi eräässä vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistyksessä minut painostettiin 2018 ulos johtokunnasta ja koko järjestöstä. Syynä oli Venäjän neuvostohistoriaan liittyvän pomomiehen glorifiointi. Vastustin glorifiointia. Ei pidetty siitäkään, että olin kanavoinut varoja ja tukea Putin-kriittisille tahoille tai että esitin järjestön somekanavissa näkemyksiä Venäjän historiasta. Yhdistyksen johtokuntaan nousi ryhmä kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä ja stand-up-koomikkoja, joilla oli yhteyksiä Suomen kommunistiseen puolueeseen ja Lenin-museon entiseen johtajaan. He puhdistivat järjestön johtokunnan miehittäen sen omilla kannattajillaan.


Jälkimodernin fasismin majakka loistaa

Jos palataan pohtimaan kansainvälistä politiikkaa, niin on selvää, että kilpailu voimavaroista kovenee ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin uhatessa. Jotkut muistuttavat, että kaikki ei alkanut Ukrainasta vaan kansainvälisen järjestelmän ja YK:n arvovalta on rapautunut jo pari vuosikymmentä, alkaen Yhdysvaltain invaasioista Afganistaniin ja Irakiin, länsivaltojen sekaantumisesta Libyan sotaan 2011 ja niin edespäin.

Tämä ei kuitenkaan puolusta Venäjän toimia, päinvastoin. Samalla tavalla Britannian ja Ranskan imperialismi 1900-luvun alussa tavallaan vakuutti Hitlerin siitä, että hän voi käyttää samoja menetelmiä – potenssiin kaksi – kolonisoidessaan Euroopan revanštisessa pyrkimyksessä palauttaa Saksan imperiumi. Ukrainassa ei ole kyse vain suurvaltapelistä, kuten äärioikeiston ja -vasemmiston nokkelat geopoliitikot tulkitsevat, vaan kansanmurhaan tähtäävästä hyökkäyssodasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Fossiilikapitalistiset eliitit ovat 1980-luvun lopulta lähtien tienneet ilmastonmuutoksen tulevan ja katkoneet siksi siteitään muuhun ihmiskuntaan, Venäjä ei ole poikkeus. Ukrainan sota on osa konservatiivisten eliittien globaalia pyrkimystä keskittää valta itselleen. Kapitalismin kriisiytyessä eliitit käyvät myös toisiaan vastaan. Jälkimodernin fasismin majakka loistaa nyt Moskovassa, mutta se tavoittelee tulta myös muualla.

Sekä oikeiston että vasemmiston on syytä katsoa peiliin: ihmisoikeuksien rikkojia ja luisua diktatuuriin ei tule tuomita vain niillä ilmansuunnilla, jotka sopivat mukavuusalueeseen vaan arvojen on oltava jakamattomia kaikissa tapauksissa.

Siihen asti kunnes fasismin majakka sammuu näen unta demokraattisesta Venäjästä, joka kohtelisi naapureitaan ja omia kansalaisiaan kunnioituksella. Se olisi maa, jonne voisi palata ilo takataskussaan.



Ilmestynyt myös Kansan Uutisissa 13/2022 (17.08.2022).





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vapaus kieltäytyä valhemaailmasta

  Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. On tuomittu kuolemaan. Teksti: Ville Ropponen Vla...