Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 3.

22. heinäkuuta, Helsinki – Moskova

Juna kolkkasi. Projektiapurahoja ei myönnetty niin paljon, että Virvavesi ja Inttinen olisivat pystyneet lentämään, vaan he menivät rautateitse Moskovaan. Tolstoi-junan hyttiosastossa oli heidän lisäkseen kaksi tuntematonta venäläistä liikemiestä, joista toinen ei sanonut sanaakaan ja kiipesi heti yläsängylle lukemaan dekkaria, toinen miehistä oli moottoriturpa ja lemusi partavedeltä. Moskovassa työskentelevä mies kyseli mikä kahvimerkki oli heidän mielestään paras ja miksi Suomessa vastustetaan turkiksia. Kun he eivät osanneet vastata yksiselitteisesti, mies alkoi puuhailla omiaan. Molemmat miehet tuijottivat Virvavettä kuin hän olisi ensimmäinen heidän kohtaamansa nainen vuosikausiin. Virvavesi hymähti itsekseen, hän oli tottunut.

Raja sujahti ohi. Tullimiehet ja passintarkastajat nousivat rajalla kyytiin ja poistuivat Viipurissa. Pietarissa seisahduttiin hetkiseksi.

He siirtyivät Inttisen kanssa ravintolavaunuun, jossa miellyttävän viileä ilmastointi hiveli Inttisen partaa ja viiksenkärkiä, ja tarjoilijattaren takapuolen sulavat liikkeet ja kevyen ironiset silmäykset sivelivät Inttisen itsetuntoa. Virvavesi tunsi sydämensä tykyttävän ruohonleikkurina.

Hän tilasi valkosipuli-punajuuri-juustosalaattia, seljankaa ja kupin teetä. Inttinen tyytyi annokseen kraavilohta keitinperunoilla. Lähdön kunniaksi he tilasivat myös pullollisen vodkaa. 

–  Parasta venäläisessä ruuassa ovat salaatit, Virvavesi sanoi.

– Ei vodkassakaan vikaa ole, Inttinen totesi.

Virvavesi pohdiskeli, että hyvin valmistettu ja sievästi tarjoiltu ateria oli oikeastaan urbaanin sivilisaation parhaita tuotteita. Oliko kaupungistuneessa sivilisaatiossa ylipäänsä muita hyviä puolia?

Inttinen naurahti.

– Mikähän meitä odottaa perillä?

– Ratkaisu, Virvavesi sanoi oudon vakavasti ja puraisi huulta.

Inttinen mulkaisi kierosilmäiseen tapaansa ja unohtui sitten muistelemaan ensimmäistä pitkää junamatkaansa Venäjällä. Hän pölisi opiskeluajoistaan vuosituhannen vaihteessa tai niillä main, Inttinen oli niin tuore, vaikka ei hän ollut kuin viisi vuotta Virvavettä nuorempi.

Siperian kruunu-olutpullojen korkit sihahtelivat, ja päälle maisteltiin kuivattua mustekalaa, savujuustoa ja suolakurkkuja, Inttinen hehkutti taputellen vatsaansa, aivan kuin he eivät olisi juuri odotelleet ruokaa pöytään, vaan vaeltaisivat nääntyneinä tundralla. Junan platskart-osastossa oli tunnelmaa. Radio rokkasi. Ujommatkin juttelivat. Osasto oli avovaunu, hyttejä ei ollut, vaan makuulavitsat sijoittuivat vierekkäin kaksi kerroslaveria aina vastakkain, ja käytävällä vielä kerroslaveri pitkittäin. Alkuillasta kaikki santsasivat kuumaa vettä vaunun samovaarista ja siemailivat teetä. Myöhemmin jonotettiin vessaan ja sama toistui aamulla. Inttinen tunsi yhä sieraimissaan hien, silavan, parfyymin ja alkoholin tuoksukimaran. Asiaa demonstroidakseen hän levitti leveän nenänsä sieraimet kuin pulu siipensä. Virvavesi tirskahti äkkiä niin kuin nuori tyttö, ja Inttinen vilkaisi häntä hämmentyneesti. Inttinen muisti satakiloisen muorin, jonka heidän matkaporukkansa risti kauhean kekseliäästi nimellä täti Kuritsa eli kana siksi että nainen ahmi jatkuvasti grillibroilereita. Junamiliisin saattuessa paikalla muori kätki vodkan helmoihinsa, ja pian hän kilisti taas ystävineen meluisasti hohottaen.

  – Me emme vielä puhuneet ratkaisusta, Virvavesi keskeytti.

  – Mistä ihmeen ratkaisusta? Inttinen huljutti lisää vodkaa molempien laseihin.

– Leikitään, että se mitä me etsimme ja jonka tulemme löytämään on jotakin, mikä voi vaikuttaa koko maailman kohtaloon.

– Mitä?

– Leikitään. Sanotaan, että se on, se on… antimateriaa!

– Antimateriaa? Inttinen ilmeili.

Virvavesi halusi leikkiä, hän halusi pelata. Ei hän tiennyt mikä se lopulta oli, se saattoi olla artefakti, esine, tai ehkei se ollut, mutta ajatellaan, että se oli artefakti, jolla oli poikkeuksellisia ominaisuuksia. Sellaisia ominaisuuksia, joiden avulla saattoi kääntää historian suuren hammasrattaan kulkusuuntaa ja palauttaa nykyiset yhteiskunnat takaisin heimoyhteiskunnan tasolle aina metsästäjä-keräilijä-kulttuuriin asti. Välittömästi ja yhtä aikaa koko maailmassa. Sillä pikkuhiljaa se ei käy,  yksikään maa ei suostu aloittamaan prosessia, jolleivat mukana ole samanaikaisesti myös kaikki muut.

Inttinen alkoi päästä jyvälle. Tämä oli taas näitä Virvaveden kehitelmiä. Hauskaahan tämä oli, pohtia tällaisia, fantasioida. Vanhemman, hyvin säilyneen naisen hymyilevää juttelua kuunteli ihan mielikseen. Mutta miksi Inttisen mieleen hiipi pieni epäilys, oliko sittenkään täysin järkevää ryhtyä Virvaveden kanssa tähän projektiin? Ei, epäilys oli karkoitettava. Hän tarvitsi naista, tai hän ei tarvinnut Virvavettä naisena, vaan siitä huolimatta, akateemisena olentona. Ei naiseudestakaan haittaa ollut, hän äkkäsi ajattelevansa.

– Mitä me sitten teemme tällä artefaktilla? Inttinen kysyi.

 – Me käytämme sitä, Virvavesi vastasi ykskantaan.

Inttisen hymy syveni. Tämä oli selvästi tällaista älyllistä leikkiä,  ja se tuntui myös vatsanpohjassa, eikä pahasti, päinvastoin.

– Vihjaatko, että ennen modernia yhteiskuntaa vallitsi jonkinlainen kultakausi? Keskiaikainen ihanainen maa, Onnela-Tapiola, Inttinen  alkoi hyräillä naureskellen.

Virvavesi naurahti.

  – En, tarkoitan, että pitää mennä paljon kauemmaksi. Täytyy mennä aikaan ennen paikalleen asettumista, maanviljelystä, keskitettyjä yhteisöjä ja työnjakoa. Inttinen näytteli tyrmistynyttä:

– Miksi?

– Ihmisen suurin virhe on ollut siirtyminen heimokulttuurista maanviljelykseen ja edelleen monimutkaisempiin yhteiskuntajärjestelmiin. Pitäisi palata takaisin, Virvavesi sanoi tiukasti ja tuijotti Inttistä syvälle silmiin.

Inttinen hohotti ja kaatoi taas lasilliset. He kilistivät hymyillen toisilleen. 

– Teollinen yhteiskunta, nykyteknologia, sen toiminta aiheuttavat yhä enemmän ongelmia, Virvavesi jatkoi. 

– No niin tietenkin, mutta mitä nimenomaisia ongelmia? Inttinen kysyi sarkastisesti.

– Teknologia kuljettaa ihmisiä kiihtyvällä tahdilla epävapauteen.

– Eikös se ole pikemminkin päinvastoin?

 

Virvavesi tuhahti teeskennellen loukkaantunutta. Inttinen huokasi teatraalisesti ja tokaisi:

– Hyvä on, tekniikkaan ei voi suhtautua yksiselitteisesti. Mutta miksi teknologinen kehitys ei voisi ratkaista nykyongelmia?

– Oli miten oli ratkaisu tulee liian myöhään.

– Tai liian aikaisin, Inttinen keksi, esittäen nokkelaa.

Virvaveden mielestä teknologia ei ollut ainoa asia, jos tuli päästä eroon. Piti luopua myös  numerojärjestelmästä, uskonnosta ja taiteesta, nämä kaikki kuuluvat hegemonian idelogiaan, Virvavesi selitti. Lisäksi täytyi hylätä symboliseen kieleen perustuva kommunikaatio, joka esti ihmisiä kohtaamasta toisiaan suoraan ja erotti heidät muusta luonnosta.

Inttinen äimisteli Virvaveden esitystä, nainen hallitsi jopa terminologiaa. Miltä ajattelijalta termistö oli peräisin, hän vaati saada tietää.

– Nämä ajatukset ovat John Zerzanilta. Hän on amerikkalainen filosofi.

– Eivät sentään Tarzanilta, Inttinen hohotti mutta vakavoitui Virvaveden ilmeen edessä.

 

Inttistä kiinnosti tietää mikä tarkoitus tieteen, taiteen ja uskonnon hävittämisellä saattoi olla, kun jo Virvaveden mainitsemat metsästäjä-keräilijät harjoittivat niitä. Ja eikö jo ihmistä edeltäneillä isoilla apinoilla ollut jonkinlainen symbolinen kieli, vähintään viittomakieli.

– En todellakaan tiedä. Tuo on minusta kaikkein hulluin kohta Zerzanin teoriassa, Virvavesi nauroi.

  Inttinen tuijotti häntä ensin ällistyneenä ja ratkesi sitten hohottamaan:

– Kokeilit minua! Et sinäkään ota Zerzania vakavasti.

– En minä kaikille hänen ajatuksilleeen naura, Virvavesi vakavoitui ja naulasi taas katseensa Inttiseen. 

Inttinen asetteli silmälasejaan.

– Miten nykyiset yhteiskunnat voisivat palata takaisin luonnontilaan? hän kysyi.

– Eivät millään normaalilla tavalla.

– No niin. Sanotaan, että tämän Tarzanin utopia saataisiin jollain ilveellä toteutumaan globaalissa mittakaavassa. Siirtymävaihe, jossa järjestäytyneet yhteiskunnat romahtaisivat, olisi joka tapauksessa valtavaa kaaosta.

Tässä kohtaa Virvavesi hymyili haltioituneesti. Hän sanoi uskovansa, että maapallon väestöstä pitäisi menehtyä vähintään 90 prosenttia, jotta päästäisiin ihannetilaan, sillä väkiluku pritiviivisyyteen palanneella maapallolla olisi parin miljoonan luokkaa.

Inttinen pakotti itsensä hymyilemään. Hän kokosi itsensä ja kuvasi eloisasti millaista oli, kun ihminen eli niin sanotusssa luonnontilassa. Vaeltavan heimon kaikki pitkättukkaiset jäsenet kuhisivat syöpäläisiä. Monenlaiset taudit väijyivät jokaisen puun ja kivenlohkareen takana, vaivoin pyydystetty kala ja liha järsittiin raakana tai savuttavalla nuotiolla käristettynä. Suolaa ei tunnettu, eikä mausteita.

Inttinen päästi pitkän teeskennellyn huokauksen ja nakkasi suuhunsa viimeisen loheen käärityn perunanpalasen. Virvavesi selitti, ettei tarkoittanut palaamista täsmälleen samanlaiseen tilaan kuin 12 000 vuotta sitten, oppimatta mitään nykyhetkestä ja historiasta. Inttinen nakkeli niskojaan. Hän alkoi kyllästyä. Rajansa ymmärrykselläkin, tämä älyllinen leikki oli jo muuttunut puuduttavaksi.

Nyt Virvavesi tuijotti mustaa ikkunaa, jonka pitsiverho peitti. Nainen oli kai loukkaantunut, kun Inttinen ei kuunnellut häntä. Kuin iso lapsi, Intinen ajatteli. Ikkunan toisella puolella kiisi viileä ilma. Virvavesi pohdiskeli nyt varmasti pohtimasta päästyään tulevia ekokatastrofeja, jotka teollistumisen ja tieteen kehitys väistämättä aiheuttaisi. Tuijottaessaan ikkunasta Virvavesi näytti siltä kuin istuisi oudon metallisen madon kyydissä ilman mahdollisuutta vaikuttaa matkan kulkusuuntaan tai nopeuteen.   

Inttinen muisteli huhuja, joita oli kuullut Virvavedestä. Tämä oli herännyt visi vuotta sitten ekologisesti ja ryhtynyt yhdeltä istumalta kasvissyöjäksi. Hän oli uppoutunut kierrätykseen ja energiansäästöön, alkanut kuljeskella oudoissa lumpuissa ja puhua fantastisia. Jostain syystä tämä kaikki vaikutti Virvaveden tieteelliseen työhön kohottavasti, hänen julkaisutahtinsa kiihtyi ja hänestä tuli arvostettu, joskin eksentrisenä pidetty huippututkija, jota toivottiin kovasti luennoitsijavieraaksi Suomen yliopistoissa. Nykyään hänen pukeutumistyylinsä oli jälleen tavanomaistunut.

Muutama vuosi takaperin Virvavesi valittiin kovan väännön jälkeen Helsingin yliopiston uskontotieteen professoriksi nuorimpana hakijana laitoksen historiassa. Mikään ei auttanut hänen vastaehdokastaan. Ei vaikka vastustaja yritti mustamaalata Virvavettä tuomalla esiin tämän jäsenyydet radikaaleissa ympäristöjärjestöissä, artikkelit Uusi Toukokuu-lehdessä, ja erään mielenosoituksen yhteydessä sattuneen pidätyksen. Mielenosoitus oli muuttunut äkisti mellakaksi ja Virvavesi oli kiskottu mustanmaijan takaosaan. Hän oli saanut syytteen virkavallan vastustamisesta, vaikka ei ilmeisesti vastustanut. Kahdenkymmenen tunnin putkareissun jälkeen viisikymppinen mieskonstaapeli oli silmäillyt häntä perusteellisesti päästä jalkoihin ja tiukannut mitä seksikäs tohtori teki anarkistien ja huligaanien mielenosoituksessa. Tämän kaiken Virvaveden vastaehdokas oli ryöpyttänyt ilmoille, Inttinen muisti, mutta aivan turhaan: Virvavesi voitti suvereenisti.

Siinä tuo oudosti kaunis professori istui pää riipuksissa, tuijottaen yhä syvemmälle ikkunaan ja kai laskeskellen kuinka moni sivilisaatio ennen länsimaista sivilisaatiota oli kaatunut ekokatastrofeihin.

Inttienen kaatoi vodkaa. Virvavesi kääntyi katsomaan häntä ylähuuli merkillisesti mutrussa.

– Tämä alkaa muuttua kiinnostavaksi, Inttinen sanoi.

Miehen puhe oli alkanut sopertaa paperinohuesti. Pullo nousi, ja vodka nuljui laseihin, tällä kertaa sto gram eli sata grammaa kerralla, tuplapaukku.

  – Tarkoitan sitä, että nykyiset teollistuneet yhteiskunnat tulisi purkaa ja saattaa takaisin pienyhteisöjen, paikallisen talouden ja ekologian tasolle, ilman keskitettyä valtaa ja väkivaltamonopolia. Parasta olisi jos voisimme luoda heimoyhteiskunnan uudestaan, maailmanlaajuisesti, Virvavesi puhui taas, kiihkeästi ja nopeasti. Hän oli lopettanut ikkunaan toljottamisen.

– En tajua, Inttinen ähkäisi.

– Entä jos olisi tiettyjä keinoja toteuttaa tällainen hanke?

– Mitä ihmeen tiettyjä keinoja?

– Ratkaisu. Tulet näkemään. 

Hullu nainen, mutta kiehtova, Inttinen ajatteli kaataessaan taas lisää vodkaa. Ehkä ihminen tosiaan oli sukupuuttoa kohti reissaava laji? Ilmastonmuutos, ydinsota, energiakriisi - jos emme tuhoudu joihinkin näistä, väestönräjähdys tekee lopulta selvää koko kööristä. Mutta entä sitten? Mitä oli tehtävissä? Inttinen alkoi taas kuunnella Virvaveden hypnoottista ääntä; hän heijui sisään mielikuviin. Hän näki silmissään Virvaveden piirustaman maailman, jossa teolliset yhteiskunnat, suurvallat ja pienvallat, oli pyyhkäisty syrjään yhdellä kauhistuttavalla harjaisulla. Talouseliittien valtapeli oli iäksi mennyttä. Koneet oli poltettu. Operaation aikana oli kuollut satoja miljoonia ihmisiä, kaikkialla lojui mädäntyviä raatoja, mutta vielä enemmän olisi kuollut jos teknologinen järjestelmä olisi saanut jatkaa ja romahtanut omia aikojaan niin kuin väistämättä tulisi käymään, Virvavesi messusi. Planeettaa täplittivät heimokulttuurit. Ihminen oli oppinut virheistään ja sääteli syntyvyyttä siten, ettei kehkeytynyt liikaväestöä ja tarvetta lisäteknologioiden kehittämiseen. Ihminen eli luonnosta, sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, käyttäen lihasvoimiaan ja älyään toimeentuloonsa ja henkiseen hyvinvointiin. Teoriat ja ylirationaalinen lume eivät sumentaneet aisteja ja arvostelukykyä, maailmankatsomus muodostui aistien ja alitajunnan yhteispelistä. Suhde luontoon oli muuttunut Ympäristöä ei riistetty liiallisten luuloteltujen tarpeiden tyydyttämiseksi.

– Ei kiinnosta, vai?

Inttinen hätkähti ja näki edessään virnistelevän Virvaveden. Mies hämääntyi yhä enemmän, kaatoi itselleen paukun vodkaa, ryysti sen nopeasti ja kaatoi heti toisen. Hän loihe lausumaan:

– Juon liikaa, tiedän sen.

– Minäkin juon liikaa, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Nykyään kaikki juovat liikaa, jolleivat sitten käytä huumeita tai lääkkeitä tai himokuntoile tai paahda liikaa duunia tai pyöritä pettämisrumbaa.

– Olisi hyvä löytää tyydytys jostain muusta kuin dokaamisesta, Inttinen hymyili.

Virvavesi nosti jalan toisen yli. Farkut kiristivät juuri oikeista paikoista.

Ja sitten Virvavesi puhui taas pitkään heimokulttuureista, siitä miten sota oli niille vain jonkinlainen urheilumuoto. Vihollisen tappaminen oli hyvä teko ainoastaan siinä mielessä, että se vähensi vastustajien määrää. Vaikkapa Pohjois-Amerikan tasankointiaaneille oli taistelussa arvokkainta koskettaa vihollista ja selviytyä siitä ehjin nahoin turvaan. Siitä sai paljon pisteitä. Toisen heimon tai edes vihollissotajoukon tuhoamiseen ei pyritty. Järjestelmällinen joukkoväkivalta oli paikalleen asettuneen, sivilisoituneen kulttuurin tuote. Kun käytössä on nykyteknologian arsenaali, ei enää voitu puhua paikallisista sodista, vaan uhkana oli maailmanlaajuinen tuho.

– Heh-heh, villit ovat jaloja, ja jalot villejä, jalat menevät minne saattuu, ja kädet perässä. Viime vuosikymmenten aikana tehty tutkimus elämästä ja kuolemasta ja känkkäränkästä heimoyhteiskunnissa on minusta silti paljastanut karun todellisuuden. Kärjistetysti sanoen Hobbes oli oikeassa sen merikäärmeensä kanssa: niin sanotussa luonnontilassa ihmisen elämä oli lyhyt ja suorastaan vitun raaka, Inttinen totesi väliin ja kaatoi vodkaa.

Virvavesi huusi. Hän ei kiistänyt ihmisten ja erityisesti miesten aggressivisuutta. Mutta sota astui hänen mukaansa näyttämölle vasta yhteisön rakenteen mutkistumisen, paikalleen asettumisen ja hevosen käyttöönoton jälkeen. Paikasta toiseen vaeltavat metsästäjät, keräilijät tai paimentolaiset eivät kuuluneet siihen joukkoon, jonka antropologit väittävät sotivan vuosittain. Heimokulttuureissa sodittiin vain urheilumielessä. Röyhistely ja painiminen riittivät, ei tarvittu joukkotuhoaseita. Yhteisön paine toimi liian aggressiivisia yksilöitä vastaan.

– Entä mitä tapahtuu vapaamieliselle seksuaalimoraalille tässä esiteollisessa ihantolassa? Sehän on sukupuolten tasa-arvon lähtökohta. Vai tuleeko näillä höyhensaarilla voimaan haaremisysteemi tai paritteluoikeus vain päälliköille? Inttinen tiedusteli.

Virvavesi ei ymmärtänyt lainkaan, mitä tekemistä vapaalla seksimoraalilla on nykyajan kanssa. Hän kehotti pohtimaan vertailun vuoksi esimerkiksi  inuiittien jonoavioliittoa.

– Jonoavioliittoa! Inttinen huudahti ja mörähti räkättämään. Vodkaa pursui suusta rinnuksille.

Ja niin myös Virvavesi hulahti nauramaan, kikattamaan, hohottamaan ja parkumaan. He istuutuivat vierekkäin, takoivat toisiaan ja läähättivät. Muista pöydistä luotiin parivaljakkoon oluen ja suolakurkun karvaita katseita.

– Sä olet mieletön nainen, Inttinen määritteli kierosilmät kimaltaen.

Ja sitten he puhuivat puuta, heinää, kaarnaa ja sammalta. Jutun taso laski kuin tuulta haistelevan torakan viiksikarva, ja siinä he puhuisivat varmasti vieläkin, jollei seuraavana aamuna olisi ollut aikainen herätys, jollei vodka olisi tehnyt tehtäväänsä, ja jollei epävarmuus siitä miten pitkälle oli hyvä mennä olisi naarannut heitä kohti kuorsauksentäyteistä ratkaisua. 

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 2.

1. elokuuta. Berjozovo, Jugran piirikunta, Venäjä. 

Sinä aamuna Arkadi Hartšenko saapui työpaikalle vartin myöhässä. Mistä hän olisi voinut tietää, että alkamassa oli tapahtumasarja, jota myöhemmin kutsuttiin Kultanaisen jutuksi. Kello oli seitsemän, heinäkuu lopussa, aurinko hupussa, Obin rantaa kehystävien korpien kosteus ennusti hallaa. Hartšenkolla oli yllään mustat farkut, savunharmaa samettitakki ja 18-reikäiset teräskärkiset maiharit. Hän oli sileäleukainen, suihkukuumennettu ja selvä, kainalossa oli deodoranttia. Vain hänen sielunsa oli hieman ryvettynyt. Nykyaikaistumisen tehokkaaksi järjestämiseksi valtio oli monopolisoinut väkivallan käytön.  Valtio oli yhteiskunnan kovalevy, ja tuon levyn pienen pieni virtapiiri oli miliisiviranomainen, Hartšenko. Elämäänsä hän oli niin tyytyväinen kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista.

Jo pari vuotta Hartšenko oli kanavoinut stressiä takomalla hiekkasäkkiä salilla Oktjabrskij mikrorajoonin urheilukeskuksessa. Mikrorajooni sijaitsi Berjozovon laitamilla ja oli ainoa lähiö taajamakeskuksen lisäksi. Oktjabrskij oli ainoa osa Berjozovoa, jossa kohosi elementtitaloja, muutoin kaupunki oli yhä puuta. Muinaisinta lähiössä oli tuuli, joka iltaisin vihmoi päin kasvoja: sentään jotain pysyvää muutosta on maailmassa. Hartšenko asutti kaksiota Proletarskaja-katu kuutosessa. Hän harrasti klassikkoromaanien lukemista, toisinaan uistelua ja metsästelyä, ja talvisin murtomaahiihtoa ja luistelua. Mitä eronnut mies elämältä tarvitsee? Pietaria hän ei juuri muistellut. Hän oli palannut Siperiaan.

Käytävällä Hartšenkoa vastaan tuli tuntematon nuori koltiainen, ei sentään talitiainen, mutta kaiketi uusi talossa. Kaikenlaisia kefiiriviiksiä nykyään värvätään, Hartšenko ajatteli vastatessaan veltosti tervehdykseen. Kauriinmetsästysmatkalla Altai-vuorilla suhailevan presidentti Dmitri Tarakanovin helikopteri oli eksynyt sumussa, etsinnät olivat kännistyneet, tajuntaan kolahti katkelma aamu-uutista – eräässä hänen ohittamistaan huoneista oli radio täysillä. Kai Tarakanov pian löytyy, asialla ovat varmasti erikoisjoukot,  Hartšenko pyyhkäisi silmäkulmaansa.

Hänen toimistonsa keskellä seisoi mustaksi maalattu kirjoitustaso, jonka vasemmassa kulmassa jökötti kellastunut tietokone – viisitoista vuotta vanhaa mallia. Tason keskellä huilaili oranssimuovinen kirjoitusalusta, jonka vieressä oli kuulakärkikyniä ja toimistotarvikkeita. Lomakekansio asemoitui kirjoitusalustalle. Lihava hämähäkki ylitti parhaillaan kansiota vaivalloisesti kuin Ural-vuoristoa. Metallinen tuoli oli painettu kiinni pöytälevyyn. Nurkassa piilotteli ruskea muoviämpäri itkien päämäärättömyyttään, koska hän ei ollut heittänyt sinne paperisilppua päiväkausiin. Toimisto haisi. Ehkä se johtui kiinni romahtaneista sälekaihtimista? Hartšenko avasi pikkuikkunan, lysähti tuoliin ja venytteli. Samassa puhelin ulvaisi.

– Berjozovon miliisiasemalla, väkivaltarikososasto, hän haparoi luurin kouraansa.

Se oli pomo, Ivan Volkov, joka äyski epäselvään tapaansa: –Hienoa, että olette jo paikalla. Lähtekää välittömästi Kazymiin.

– Mitä on tapahtunut? hän yritti, mutta Volkov oli jo sulkenut puhelimen.

Hartšenko kaappasi sivukeittiön puolelta pannusta mustaa teetä pahvimukiin ja hörppi sen kävellessään pomon toimistolle toiselle puolelle betonikompleksia.  Kieli paloi.

Berjozovo sijaitsi kauniilla paikalla korkealla Ob-joen rantatöyräällä. Mäkien ja notkelmien ansiosta kadut keskustassa puikkelehtivat ylös ja alas. Berezovossa oli ankara talvi, pakkasta jopa - 50 C, jäät lähtivät kunnolla vasta kesäkuussa ja tulivat jo syyskuun lopulla takaisin. Lyhyttä kesää piristivät miljoonat hyttyset. Sosva-joen rannalle, vanhalle komien kauppapaikalle vuonna 1593 pykätty kaupunki oli kutistunut piirin keskuskyläksi. Talot olivat mustia hirsitaloja, hotelli, museo, muutama baari, urheilukeskus ja kulttuurikeskus, jossa näytettiin viikonloppuisin elokuvia. Vähän mitään sellaista minkä olisi luullut vetäneen Pietarissa asuneen miehen tänne. Mutta Hartšenkolla  oli omat syynsä, joista hän ei tosin kolmen vuoden jälkeen enää ollut niin varma. Ilmasto sinänsä ei ollut ongelma, hänellä riitti kokemusta.

Berjozovossa oli asustellut moni häntä kuuluisampikin. Pietari suuri rakennutti vuonna 1724 Berjozovon luostarin paikalle vankilalinnakkeen, jonka tunnetuin vanki oli Pietarin kuoleman jälkeen karkotettu tsaarin suosikki, ruhtinas Menšikov. Tretjakovin galleriassa Moskovassa riippui siitä maalauskin Menšikov Berjozovossa. Ruhtinaan rakennuttaman kirkon pohjakerros oli säilynyt joentörmällä. Berjozovossa oli hiippaillut myös Lev Trotski. Matkalla Obdorskiin karkotukseen vuonna 1902 Trotski tekeytyi sairaaksi. Hänen onnistui löytää Berjozovon sairaalasta sosialismia kannattava mies. Tämän avustukselle Trotski pakeni lantakuormaan piiloutuneena. Miten olisi käynyt maailmanvallankumouksen, jos vartijat olisivat tuolloin penkoneet kuorman terävällä talikolla?

Hartšenko koputti Volkovin toimiston ovelle, odotti hetken ja meni sisään. Volkov jökötti järeän kirjoituspöydän takana kuin potalla. Pomon koripallon muotoista ja kokoista kalloa kehysti harva väritön liimatukka, posket olivat painuneet sisäänpäin kuin liiallisesta suihinotosta, ja pullonpohjalasit roikkuivat putoamaisillaan nenänpäässä. Karvaiset kädet lepäsivät vatsan päällä. Mahasta kuka tahansa heimopäällikkö olisi ollut ylpeä. Kuten Hartšenkon toimistossa täälläkin oli ongelmia ilmastoinnin kanssa. Kertaakaan koko kolmivuotisen Jugran kautensa aikana Hartšenko ei ollut kohdannut näin lämmintä kesää, keskilämpötila oli varmasti yli 20 astetta. Pomon otsa oli kostea ja tuon tuosta hän pyyhkäisi sitä kämmenellä. Pöydällä loikoili paperipino ja kyniä, sekä puolentoista litran pullollinen Narzan- kivennäisvettä.

–        Nopeus ei ole parhaita puolianne toveri luutnantti Hartšenko. Kun sanon heti, tarkoitan välittömästi, Volkov totesi.

–        Työaikani alkoi juuri.

– Minua ei kiinnosta aikanne, kunhan työskentelette. Istukaa.

Hartšenko teki tointa käskettyä kirjoituspöydän edessä olevaan tuoliin, joka narahti kun paino laskeutui sille. Volkov oli niitä vanhan koulun miehiä, jotka yhä jaksoivat kutsua toveriksi ja tittelöidä.

– Kazymissa on vähän ongelmia, Volkov sanoi kiskottelevaan tapaansa.

– Niin ymmärsin.

Kazymin rikosasiat oli alistettu Berjozovon piirille, sillä Kazymissa ei ollut omaa rikosmiliisiä. Pomo piti tauon, ruuvasi kivennäisvesipullon korkin auki ja kaatoi kolhiintuneen juomalasin piripintaan. Hän kohotti lasin verkalleen huulilleen ja joi pitkään ja ahnaasti. Aataminomena nuljui.

– Sieltä on lähtenyt tiehensä ulkomainen tutkimusryhmä, suomalaisia, arkeologi ja… jokin etnografi, Volkov viimein sanoi ja nuolaisi huuliaan.

–  Mikä pirun arkeologi? Ei täällä ole arkeologeja ollut vuosikausiin.

– Nyt on. Saapuivat Kazymiin jo viisi päivää sitten. Mieti, parivaljakko kävi täällä, meidän asemallamme rekisteröitymässä.

 Volkov pysähtyi tuijottamaan Hartšenkoa kuin tämä olisi väärän värinen huonekalu. Volkovin silmät verestivät.

– Niillä ei ollut lupaa poistua Berezovon alueelta, Volkov lähes kuiskasi.

–        Passi- ja viisumiosaston asiat ovat eri asioita kuin, tuota, Hartšenko änkytti.

–        Olkaa hiljaa! Ulkomaalaisia on kadonnut! He kulkevat erämaassa. He ovat matkalla itään. Ettekö käsitä mitä se merkitsee? Luulette olevanne rikostutkija! Ei, te ette tiedä mistään mitään, ette halua ymmärtää. Ette välitä, kun olette Pietarista! Siitäpä se kiikastaa! Niin juuri! Volkov räjähti.

Hartšenko koetti hymyillä.

– Olen syntynyt Surgutissa, Pietarissa työskentelin vain väliaikaisesti.

– Ei siltä vaikuta.

Hartšenko istui hiljaa viisi sekuntia, hänen päänsä kääntyili hiljakseen vasemmalta oikealle, saattoi nähdä miten hänen keskikokoiset aivonsa raksuttivat ja selasivat läpi viime aikojen raportteja.

– Federaalit? hän ähkäisi.

–  Olette nero toveri luutnantti Hartšenko.

– Mutta kuinka? 

Volkov huokaisi, otti vasusta paperiliittimen ja pyöritteli sitä isossa kourassaan. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Hän pudotteli sanoja huuliltaan yksitellen kuin peliautomaatti pikkukolikoita:

– Suomalainen tutkimusryhmä on yöpynyt Kazymissa entisen poroteurastamo-yrittäjän Andrei Sopotšinin talossa. Sopotšin harrastaa nykyään turkismetsästystä ja luulee lisäksi olevansa eräopas. Hänen veljensä Juvan on samaa maata. Suomalaistutkijoiden seurassa on raportoitu liikkuvan henkilö nimeltä Felix Belov, joka on olevinaan jonkinlainen eräopas hänkin. Belov on kaiketi yhyttänyt tutkijat jo täällä Berjozovossa, nyt vasta raportoidaan, helvetti soikoon... Sattumoisin tiedämme, että Belov ei ole mikään Belov, vaan FSB:n erikoismies, todelliselta nimeltään mikähyvänsä poronvittu. Ymmärrätte kai mitä tämä merkitsee?  

– En aivan selvästi näe mihin...

– Äh, koettakaa nyt ymmärtää. Belov yllyttää ilman virallista lupaa liikkuvat suomalaiset erämaahan, jolleivat he sinne ole muutenkin menossa, ja pfff. Tätähän me olemme pelänneet joskus ennenkin, kun seudulla on liikkunut ulkomaalaisia. Tapauksesta saadaan syy provokaatioon,  luodaan varoittava esimerkki länsimaisia tutkijoita varten, jotka työntävät nenänsä joka paikkaan ja voidaan näpäyttää Euroopan Unioniin kuuluvaa Suomea.

Hartšenko nieleskeli sylkeä.

– Ettekö hieman liioittele toveri majuri Volkov? Skenaario oli mahdollinen aiemmin, entisen presidentin aikana, mutta kahdessa vuodessa Tarakanov on muuttanut tilanteen. Ei tuollaista enää sallita.

 – Mutta Tarakanov on kadonnut.

–        Helikopteri on eksynyt sumussa, olen vakuuttunut, että se löydetään hetkenä minä hyvänsä.

Paperiliitin singahti äkkiarvaamatta Volkovin sormista ja pyöri ilman halki kilahtaen lattialle. Volkov naulasi katseensa  Hartšenkoon.

–        Ettekö tiedä mitä on tapahtunut? Niin, ette tietenkään, eihän siitä ole ollut mediassa.

Volkov huokaisi, muikisti paksut poskensa ja ilmeili kuin hänen hampaidensa väleihin olisi jäänyt kotletin siivuja.

–        Sanokaa heti mistä on kysymys, Hartšenko hermostui.

Volkov virnisti alaisensa etiketin sivuutukselle.

–        Olen saanut tietää, että Tarakanovin helikopteri on löytynyt.

 – Niin?

 – Perkeleen kopteri on tyhjä. Ei Tarakanovia. Ei mitään.

 –  Ei ole totta! Mitä hänelle on tapahtunut?

– Mitäs luulette? Siepattu, tai mikä luultavampaa listitty. Epävirallisesti puhutaan terrori-iskusta, valmistellaan jotain hemmetin tiedotetta. Mutta mikä taho nyt Altai-vuorilla terroria harrastaisi, Volkov naksutteli hampaitaan.

–        Ja tiedättekö mikä tilanne on Moskovassa? Volkov jatkoi.

– No mikä?

– FSB:n panssarit liikehtivät. Lähteideni mukaan FSB on ottanut haltuunsa parlamenttirakennuksen, Kremlin sekä TV-ja radio-asemat.

– Sehän on... Mitä armeija tekee tai GRU?

–Ne ovat aloillaan. Virallisesti on kysymys vain valtion turvallisuutta vahvistavista toimenpiteistä.

 – Niinpä niin!

 –Tietolähteeni ei osannut kertoa enempää. Mutta ymmärrätte kai mitä tämä merkitsee meidän kannaltamme? Suomalaisten tutkijoiden katoaminen on nyt Tarakanovin haihduttua tyystin eri asia. Tilanne on räjähdysherkkä ja arvaamaton. Eikä FSB tuhlaa aikaa. Tutkijoiden häviäminen on provokaatio, jonka varsinainen vaikutin on se, että vieritetään syy Jugran miliisin harteille, kavennetaan valtuuksiamme, erotetaan kaikki Pugatšovin tukijat. Ja pfff – me olemme mennyttä. Olenko kenties puhunut liian suoraan, toveri luutnantti Hartšenko?

Hartšenko ravisti päätään. Jo kauan Moskova oli halunnut lakkauttaa Jugran piirikunnan autonomian. Entisen presidentin aikana liikkui jatkuvasti suunnitelmia liitoksesta Tjumenin suuralueeseen. Jugran öljymiesten, kuten TromaganNeftin Viktor Pugatšovin valta ärsytti Kremliä. Paikalliseliitit söivät Pugatšovin kädestä, ja hän oli hankkinut kannatusta myös hanti- ja mansijohtajien joukossa. Jugran duuma ja miliisi olivat vuosikausia puoltaneet TromaganNeftiä. Pugatšov piti omiensa puolta ja palkitsi avokätisesti.  Moskovaa ei haluttu tänne määräilemään. Vuosi sitten Tarakanovin noustua presidentiksi oli huokaistu helpotuksesta. Jugran autonomian lakkautuspuheet oli virallisesti pistetty jäihin.

Äkkiä Hartšenko muisti huhut, joiden mukaan TromaganNefteGazia vastaan kerättiin todisteita veropoliisin iskua varten. Pugatšov oli uhattuna. ja samoin olivat hänen tukijansa, duumamiehet ja miliisi. Tarakanov ei ollut puuttunut asiaan, vaikka  Pugatšov oli hänen vankimpia tukijoitaan. Ehkä presidentti olikin heikko? Jumala oli korkealla ja tšaari kaukana. Ja nyt jotain oli tapahtunut presidentille. Helikopteri sumussa, syöksyssä kohti vuorenseinää, konekivääriampujia tai snaipereita. Oliko Tarakanov edes hengissä? Etkö sinäkin, Venäjä, riennä samoin kuin nopea saavuttamaton troikka? Ah, limusiinit, limusiinit, mitkä limusiinit! Minne kiihdytät sinä murhaavasti häikäisevä Volga, musta kuin opaali? Ei vastausta. Vaihteet naksuvat, moottori mouruaa, stereot jytäävät ihanasti, jyrähtäen repeytyy kappaleiksi ilma, muuttuen viimaksi. Ohi liitää kaikki, mitä maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut autot, jalankulkijat ja pyöräilijät.

– Oletteko te hereillä! Volkov ärjäisi.

–        Kyllä, herra päällikkö.

Volkov takoi nyrkkiä hidastetusti pöytään.

– He ovat lähteneet liikkeelle puolitoista tuntia sitten, puoli seitsemän maissa, meille raportoitiin. Heidän jälkensä menevät suoraan itään, kohti Num-To-järveä. Helikoptereja ei voi käyttää. FSB:n aktiivisuus alueella on merkittävä, emme tiedä tarkasti, mihin se liittyy. Ymmärrättekö tehtävänne?  

– Bljad na hui, Hartšenko ähkäisi.

Kazymin itäpuolella avautui suunnaton erämaa-alue, joka ulottui 67 pituuspiiriltä lännessä 70 pituuspiirille idässä, pohjoisessa se rajoittui Kazym-jokeen ja etelässä 63 leveyspiiriin. Alueen ainoa asutus oli Juilskin kylä.

–        Sanokaapa muuta. Menette sinne, haette heidät pois, ennen kuin... piru sen tietää.

Pomo virnisti ja levitteli käsiään.

– Entäs jos homma on levinnyt käsiin?

– Hävitätte ruumiit, tietenkin. Juttu ei saa missään tapauksessa vuotaa, me emme voi antaa aseita provokaattorien käsiin. Tai…keksitte jotain. Vähintään selitys ja lausunto tulee olla valmiina, Volkov huitaisi kädellään.

–        Hyvä on, kuittaan kopterikyydin.

– Aivan. Täydet valtuudet. Jemeljan Tšapajev on yhteyshenkilönne Kazymissa, hän tulee teitä vastaan kentälle paikallisen miliisin kanssa. Pidätte paikallismiliisin ulkona jutusta niiin paljon kuin mahdollista, he eivät tajua tilannetta. Raportoitte suoraan minulle. Taakse poistu!

Volkov oli kiihdyttänyt puhenopeuttaan lausunnon kuluessa ja ärjäisi viimeiset sanat niin että sylki lensi Hartšenkon naamalle. Hartšenko muikisti huuliaan sillä tavoin kuin olisi juuri harjannut hampaansa ja tarkastelisi peilistä lopputulosta, kopautti asennon, vetäisi käden olemattomaan lippaan ja kääntyi kannoillaan Jo ovea sulkiessaan hän kuuli tutun laatikon kolahduksen ja kilahduksen, kun Volkov kaivoi toimistopullonsa ja ryyppylasin esiin.

Kesädekkarin aiempi 1. osa löytyy täältä. 

Lumeen alla on kivinen todellisuus

Ljudmila Ulitskaja:Naisten valheet 

Kääntäjä: Arja Pikkupeura

207 s., Siltala 2011 

Valehtelevatko naiset eri tavoin kuin miehet? Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) mukaan kyllä. Valheet voivat olla pieniä tai suuria, ja joskus niistä voi seurata jopa kärsimystä ja kuolemaa. Siinä missä miesten valheet ovat megalomaanisia ja pyrkivät hyötyyn, naiset valehtelevat sattumoisin, päämäärättä, epätoivoisesti tai silkasta valehtelun taidosta. Näin kirjoittaa Ulitskaja uuden suomennosteoksensa Naisten valheet esipuheessa.

Ulitskaja on yksi tunnetuimpia nykyvenäläisiä kirjailijoita, palkittu ja monille kielille käännetty. Hän aloitti kirjoittamisen melko myöhään. Ensimmäisen teoksensa, romaanin Sonetška (1994), hän julkaisi vasta 51-vuotiaana. Sittemmin romaaneja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia on syntynyt.

Tabujen rikkoja ja tyylitaituri

Venäjällä Ulitskajalla on tabujen rikkojan maine. Virallinen neuvostokirjallisuus oli sosialistisen realismin kahlitsemaa sekä korrektia ja siveää. Neuvostoaikana tabuja käsiteltiin avoimesti vain maan alla. Ulitskaja on käsitellyt teoksissaan erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, köyhyyttä, alkoholismia ja vammaisuutta.

Kirjailijan kykyä kuvata elämän varjopuolia on äimistelty, koska hän tulee älymystöpiireistä. Biologin koulutuksen saanut Ulitskaja työskenteli 1980-luvulla Moskovan yliopistossa geenitutkijana kunnes hänet irtisanottiin kielletyn samizdat-kirjallisuuden levittämisestä. Juutalaisena Ulitskajalla on omakohtaistakin kokemusta marginaaleista ja syrjinnästä.

Ulitskaja sai mainetta julkaistessaan pari vuotta sitten kirjeenvaihtonsa vangitun liikemiehen Mihail Hodorkovsin kanssa. Ulitskaja vertaa Hodorkovskia 1960-luvun poliittisiin vankeihin Andrei Sinjavskiin ja Juri Danieliin.

Ulitskajalta aiemmin suomennettu Iloiset hautajaiset (2002) kuvaa amerikanvenäläisten yhteisöä. Naisten valheet sarjoittaa naiskohtaloita, joilla ei ensi alkuun tunnu olevan paljonkaan yhteistä. Teoksen kuudessa jaksossa Ulitskajaa muistuttava Ženja kuuntelee kohtaamiensa naisten tarinoita. Ženjan hahmo yhdistää tekstijaksot ja ne ketjuuntuvat episodiromaaniksi; tapahtuma-aika liukuu molemmin puolin suuren ja mahtavan romahtamista 1980- ja 1990-luvuilla.

Ženjalle tilittäviä naisia yhdistää elämänpettymys. Naisten valehtelusta tulee draaman käynnistäjä ja jopa historian katalysaattori. Päällisin puolin valheista ei kuitenkaan tarinoissa seuraa kovin ikävää, korkeintaan mielipahaa. Postmodernista valheen ja toden olemuksella pelailusta tai metafiktiosta ei ole kysymys, Ulitskaja kirjoittaa perinteistä realismia.

Ulitskajan teoksen nostalgisuus ja sadun utu virittävät mielen tšehovilaisen novellin kääntöpiirille. Naisten valheiden muotopuhtaasta tyylistä tulee mieleen eräs kotoinen prosaisti, venäläissyntyinen Zinaida Lindén, sillä erotuksella, että Lindénin tyylipuhtauden alla on vain sisäsiistiä kritiikkiä.

Pyyteettömiä mutta teräviä satuja

Naisten valheiden keveyden alta tökkivät terävät teemat. Löytyy monenlaisia valheita alkaen klassisesta huijauksesta, jossa Diana on rakentanut jokaiselle abortoimalleen sikiölle elämäntarinan. Episodissa ”Tarinan loppu” 13-kesäinen sukulaistyttö saa Ženjan kauhistumaan jutuillaan suhteesta serkkujen isän kanssa. Viimeisessä episodissa valheesta on tullut jo elämäntaito: Ženja on hysteerisen ystäväpiirin keskellä sinnittelevä kirjailijarouva, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Tarina kuvaa vammautuneen kuntoutumista ja lähipiirin suhtautumista. Ženjan tšetšeenisyntyisen kodinhoitajan kautta palautetaan mieleen Tšetšenian sodissa vammautuneet ihmiset.

Naisten valheet kertoo valehtelusta, joka kaunistaa elämää. Onko itselle valehtelu niin paha asia, tuntuu Ulitskaja kysyvän. Yhden vastauksen hän antaa romaanin keskeisessä episodissa, jossa Ženja ei ole enää kuuntelija, vaan päähenkilö: hänet palkataan Sveitsiin tekemään dokumenttikäsikirjoitusta.

Sveitsiläisohjaaja haluaa kuvata venäläisiä prostituoituja. Ženja selvittää ilotyttöjen kertovan valheellista tarinaa itsestään, sen lisäksi jokaisella on oikea, karu kohtalo, johon kuuluu huoraamista porttikongeissa, väkivaltaa ja alkoholismia. Mutta sveitsiläisohjaaja haluaa dokumentista melodraamaa köyhille, silmänlumetta meidän ja todellisuuden väliin. Naisten valheet taitavat lopulta olla ihan yhtä järeitä kuin miesten valheet, vain eri tavoin.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 20.6.2011. 

Tukikohta

Tukikohta, jota käyn kuvaamaan, ei ole vanha – korkeintaan viisisataa vuotta. Uloimmilta osiltaan se rajoittuu mereen, joka ei ole valtameri, vaan välimeri. Maan puolella ei ole mahdollista erottaa missä tukikohta loppuu ja missä alkaa seuraava tukikohta.

Lähellä tukikohdan keskusta on kuningattaren asuinsuoja. Keskuksessa sijaitsevat myös sisäisen ja ulkoisen valvonnan komentajien tukiasemat. Sisäisten valvontajoukkojen logistiikkakeskuksia on sijoitettu tasaisin välein koko tukikohdan laajuudelta. Tukikohta jakautuu näin sisäisiin valvontapiireihin. Ulkoisten valvontajoukkojen asemat on sijoitettu reunoille, kauas tukikohdan keskuksesta, kuten on luonteenomaista joukkojen liikkuvuutta silmällä pitäen.

Tukikohdan keskuksessa sijaitsevat myös käytävät, joissa ravinnon, vallanmerkkien ja muiden hyödykkeiden jakelu tapahtuu. Aamusta iltaan käytävät kuhisevat työläisiä, välittäjiä, johtajia, kauppiaita, insinöörejä, viihdyttäjiä ja valvojia. Yksilöt luovuttavat kauppiaille pelimerkkejä, joihin on merkitty niiden arvoa vastaava luku, ja kauppiaat luovuttavat vastaavasti yksilöille ravintoa, hyödykkeitä tai palvelua. Vallanmerkkien jako tapahtuu toisella tapaa, mutta myös niiden jakautumisessa pelimerkit vaikuttavat suuresti.

Tukikohdan yksilöt jakautuvat kasteihin, joiden välillä ei ole selviä rajoja. Yksilöt itse eivät tunne kuuluvansa minkäänlaisiin kasteihin, riippumatta siitä kuinka ilmeistä heidän kasteihin kuulumisensa on. Yksilöiden asuinalueet ovat sijoittuneet kehämäisesti tukikohdan keskuksen ympärille – kuitenkin niin että ylempien kastien yksilöiden asuinsuojat ovat tavallisesti lähempänä keskustaa. Viime aikoina on esiintynyt ylempien kastien asuinkohtien pisaroimista pois keskuksesta alueille valvontajoukkojen logistiikkakeskusten läheisyyteen. Toistaiseksi virtaus ei ole muodostunut olennaiseksi.

Yksilöiden toimia tukikohdassa ohjaillaan eri tavoin. Yksilöt kohdistavat ohjailua toisiinsa, vapaaehtoisesti ja pitkälti tiedostamatta, kasvatuksensa ja koulutuksensa ehdollistamina, ja lisäksi tarkoitukseen asetetut valvojat ohjailevat yksilöitä. Yksilön kasvatus ja koulutus tähtäävät siihen, ettei yksilöön tarvitsisi kohdistaa valvontaa, vaan yksilö ohjaisi itse itseään. Joskus tämä ei onnistu.

Koulutuksen tavoitteena on saattaa yksilö ennemmin tai myöhemmin asemaan, jossa hän säännöllisesti kykenisi haltuunottamaan riittävän määrän pelimerkkejä. Yksilöillä on valittavanaan monenlaisia strategioita pelimerkkien haltuunottamiseksi. Tavallisin keino on tehdä tukikohdassa arvostettua työtä, josta ansaitaan tietty määrä pelimerkkejä. Arvostettu työ ei välttämättä tarkoita sitä, että kyseisestä työstä olisi tukikohdalle selkeää hyötyä. Pelimerkkien jakautuminen yksilöiden kesken näyttää sattumanvaraiselta.

Koska tukikohta on suuri, sen kaikkien yksilöiden ruokkimiseksi, vaatettamiseksi, asuttamiseksi, suojaamiseksi, huvittamiseksi, tyydyttämiseksi, jätöksistä huolehtimiseksi ja yksilön kuoltua tämän hävittämiseksi tarvitaan paljon tuotantoa. Tuotannon tehokkuuden turvaamiseksi ja lisäämiseksi tukikohdassa on noudatettava keskitettyä järjestelmää. Tätä näkökantaa korostavat erityisesti tukikohdan johtajat. Tuotannon tehokkuuden takia on paikallaan, että yksilöt ovat riittävän yhdenmukaisia. Usein esitetään toiminnan olevan sitä tehokkaampaa, mitä yhdenmukaisempia yksilöt ovat, sillä yhdenmukaisten yksilöiden käyttäminen vaihteleviin työtehtäviin onnistuu parhaiten. Yhdenmukaisia yksilöitä voidaan siirrellä eri työalojen välillä, heitä voidaan uudelleenkasvattaa, uudelleenkouluttaa ja he ovat aina korvattavissa.

Riittävän yhdenmukaisuuden varmistamiseksi tukikohdassa levitetään tietynlaista maailmankuvaa. Koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet ovat tärkeässä asemassa tämän maailmankuvan levittämisessä, toistamisessa ja varmistamisessa. Tukikohdan olosuhteet ovat sellaiset, että yksilöt ovat riippuvia tuotantokoneistosta, tuotannon tehokkuudesta ja maailmankuvasta, jota koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet mallintavat. Periaatteessa on mahdotonta, että yksilö tulisi pitkiä aikoja toimeen ilman tukikohtaa, joka hänet on muovannut. Riippuvuuden varmentamiseksi yksilön on toistuvasti todistettava tarpeellisuutensa tukikohdalle. Näin siitä huolimatta, että tukikohta kehittyy siten, että yhä useammat yksilöt muuttuvat tarpeettomiksi sen kannalta. Yksilöiden tarpeettomuus pyritään visusti salaamaan heiltä itseltään.

Ville Ropponen

Esseenovelli on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 6/2007.

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 1.

29. huhtikuuta. Heinävesi - Helsinki.

- Siinä se on! 

Veera Virvavesi kampeutui tuhdolta seisoville ja viittasi ylös männikköön. Harjoittelijatyttö Seija tuskastui airoissa, nyhjäke pelkäsi kai veneen kaatuvan.  Jouni Inttinen ei tajunnut ja hidasteli, mutta Virvavesi juoksi jo näreikössä. Nyppylän päälle päästyään hän esitteli Seijalle ja Inttiselle äkkäämänsä uhrikiven. Kesti aikansa ennen kuin he erottivat urat kiven pinnasta, joita pitkin veri oli juossut uhrieläimestä tai kuka ties ihmisestä. Virvavesi esitteli tietämättömille mihin painaumaan uhrieläimen sisälmykset oli laitettu. Tähän näin on pantu kivekset, hän huikkasi Inttiselle ja kapusi kiveltä alas. Virvavesi kertoi heille, että kivenjärkäle - oikea hiidenkivi savolaisessa erämaassa - seisoi pienempien murikoiden päällä. Lohkare oli selvästi nostettu kivien päälle miestyövoimalla. Tämä todisti kiveä käytetyn uhraustarkoituksiin. 

Heidän projektinsa viimeinen päivä oli käsillä. Huhtikuu siinä oli pitkälti mennyt. Sinä vuonna oli poikkeuksellisen lämmin huhtikuu, kuten jo monena perättäisenä vuotena; mustikka ei sentään vielä kukkinut.

Retken lopuksi Virvavesi äkkäsi Venuskoivun, mikä todisti, että myös Savossa puita oli muokattu keinotekoisesti ihmiskädellä. Perinne oli samantyyppinen kuin Bonsai-puut Japanissa, tutkimuspiireissä tosin vielä melko tuntematon, Virvavesi selitti innoissaan sivellen jättikoivua, jonka rungon alaosa muistutti naisen vartaloa. Virvavesi irvisti korrektisti hymisteleville Inttiselle ja Seijalle. Salamavaloakin ne räpsyttivät. Ei koivusta olisi sentään valokuvaa tarvinnut.

Inttinen huvitti Virvavettä. Mies näytti uskovaa naamaa edessäpäin ja tuki hänen teorioitaan, nyökyttelystä ei meinannut tulla loppua. Selän takana Inttinen naureskeli Virvedelle, sen hän tiesi. Seijallekin Inttinen oli selittänyt Virveveden pudonneen puusta liian monta kertaa ja näkevän luonnossa sellaista mitä siellä ei ollut. Inttinen yritti selvästi päästä Seijan pöksyihin, Virvavesi ei ymmärtänyt miksi, lyhyeksi kynittyine punaisine töyhtöineen ruipelo Seija ei ollut seksipommi. Virvavesi oli ottanut opiskelijatytön mukaan kesäprojektiin vain kollegojen suosituksesta, eräiden mielestä Seijassa oli ainesta tutkijaksi.  Inttinen – poikaparka - ei vielä käsittänyt, että tieteen tekeminen oli tosiasioihin perustuvaa fiktiota, luovuudella oli iso sija. Liika rationaalisuus kangisti. 

Mutta täytyihän Inttistä sietää. Mies oli avain Obin projektin rahoitukseen. Ja odottakoon vain, vielä hän miehen kellistäisi. Suomen arkeologian toivona pidetyn Inttisen hankkeita tuettiin avokätisesti, ja nyt myös Virvavesi pääsisi osingoille. Inttinenkin tarvitsi häntä, ilman Virvaveden suhdeverkostoa Inttisellä ei olisi toivoa saada arkelogian professorin paikkaa Helsingin yliopistosta, ja sen Inttinen halusi - nuorimmaksi arkelogian professoriksi Suomen arkeologian historiassa.   Virvavesi ei voinut sille mitään, että tyrskähti joskus tahtomattaan vilkaistessaan Inttistä. Entinen SM-tason seinäkiipeilijä oli tätänykyä niin mahakoitunut, ettei pysynyt Virvaveden ja Seijan tahdissa korvessa, eikä Virvavedenkään kunnossa ollut hurraamista, sen verran reippaasti tuli lasia välillä kallistettua. Lievästi kieroine silmineen, pullonpohjalaseineen ja mormoonipartoineen Inttinen muistutti enemmän verohallituksen takahuoneeseen juuttunutta pikkuvirkamiestä kuin tutkijaa. Jeesus Kristus Perkele. 

Virvavesi antoi haastattelun paikallislehdelle tutkimusryhmän  löydöistä, jotka mahdolisesti vielä hätkähdyttävät suomalaista uskontotiedettä. Ennen junalle rientämistä hän käväisi tervehtimässä Möykky-Saven toimitusjohtajaa Sinkkosta, jonka kippoja ja kappoja valmistava suurehko pulju oli avokätisesti tukenut kevätprojektia. Sinkkonen vaikutti ärtyneeltä, mutta tyhmyydestä sakotetaan. Junassa Virvavesi vajosi huokaisten ykkösluokan pehmeälle istuimelle. Kuka käski Sinkkosen rahoittaa projektia, josta ei saa välitöntä taloudellista hyötyä? Se oli sitä yritysten uutta strategiaa, ollaan niin helvetin kulttuuri- ja tiedeyhteisömyönteisiä, vaikka ei ymmärretä pukinpaskan vertaa mistään Matti Nykäsen toilailuja pidemmälle menevästä kulttuurista, saati sitten tiedemaailmasta. Oma vikansa.

Helsinkiin hän saapui illansuussa. Asemalta hän suhautti kotiin poikkeuksellisesti taksilla. Bulevardi oli kaunis auringossa kylpiessään. Kadulla oli vain ärsyttävän paljon kesädokaajia liikkeellä, eräskin röhnötti melkein hänen rappunsa edessä hamuten viinipulloaan. Eivät osaa edes juomaansa valita. Virvavesi en koskenut viineihin, ei edes luomuviineihin, ne eivät kuuluneet pohjoiseen kulttuuriin. Hän ryyppäsi vain kirkasta ja sahtia tai muuta olutta. 

Apurahalautakunnasta oli tullut kirje, viimeinkin. Innoissaan hyppiessään Virvavesi melkein pudotti roikkalampun. Asiat kehittyivät. Hän näki jo itsensä pujottamassa varpaita kilometreja leveän Ob-joen rantahiekkaan. Vaikka Kazym-joelle he oikeastaan olivat menossa Ja se oli pohjoisessa erämaassa, ei siellä olisi lämmintä. He joutuisivat tunkeutumaan pitkälle metsätundraan. 

Kymmenen vuotta hän oli tutkinut käsikirjoituksia, tuohirullia, historiantutkimuksen ja kulttuuriantropologian syrjäpolkuja. Hän oli aavistanut, että siellä jossakin taigassa ja tundrassa se on. Sitä Kai Donnerkin aikanaan etsi, vaikka hänet tiedonpalaset harhauttivat etsimään väärältä alueelta, Jenisein tundralta. Virvavesi oli odottanut kauan ja tutkinut asiaa, hän halusi olla mahdollisimman varma. Pommi putosi lopulta syksyllä 2002: hän sai käsiinsä pietarilaisen kontaktin kautta OGPU:n alkuperäisen asiakirjan joulukuulta 1933, niin sanotun Kazymin kapinan ajoilta. Ja tuossa asiakirjassa kilisivät avaimet: se oli siellä! Suunnilleen niillä kohdin jossa hän oli arvellutkin. Asiakirjasta selvisi tarkka paikka. Entä millainen se oli? Hänellä oli ollut omat teoriansa, ja niitä asiakirja nyt vahvisti. Saattoiko asiakirjaan luottaa? Hän teki selvityksiä ja rauhoittui. Asiakirja oli aito. Sen kirjoittaja oli kaikkien analyytikkojen mukaan varsin vakuuttava. Löytö tulisi olemaan äärimmäisen merkittävä, käänteentekevä monella rintamalla.  Kultainen patsas se ei tietenkään ollut. 

Luvat tieteellisen tutkimuksen aloittamiseen Kazymin alueella lohkesivat aika helposti, kun ottaa huomioon, että Venäjän valtio on sentään aina Venäjän valtio. Ei tarvinnut kuin 9 kuukautta juosta Tehtaankadulla ja kirjoittaa pitkä selvitys hankkeesta, joka toimitettiin federaation turvallisuuspalvelu FSB:lle. 

Juhlatuulella Virvavesi paistoi itselleen poronkäristystä ja einehti sen perunamuusin kanssa. Palan painikkeeksi hän siemaisi kaksi snapsia Jamal-vodkaa, jota oli vielä varastossa. Kiitävän hetken hän ajatteli Inttistä ilman vaatteita, mutta naurahti sitten kaikuvassa keittiössä. Ei hänen Inttistä pitänyt pohtia. Tyyppi oli keskikertaisuus.

Kesädekkarin seuraava, 2.osa löytyy täältä. 

Laulu joutilaisuudesta

On rattoa maata matolla ja katsella kattoa.
On vilunkia maata viltin alla ja laskea kolipäitä.
On hassua herätä kylpyammeesta ja kuivata varpaansa.
Päivät vietettynä pöydän alla murusia maistellen
painuvat tilkkutäkkinä mielen pohjalle
kuin tulikärpäset taivaalle.

Anarkisti marxilaisten petojen keskellä

Emma Goldman: Anarkismi ja muita esseitä (Anarchism and Other Essays). Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas. 290 s. 14 e.

Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä (My Two Years in Russia). Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas. 345 s. 14 e.

Ehkä ensimmäisenä Emma Goldman näki bolševikkien propagandan läpi.

Meillä vähemmän tunnettu anarkisti ja kirjailija Emma Goldman on yksi vasemmistolaisuuden kiehtovimpia hahmoja. Oltuaan unohduksissa hän sai 1970-luvulla feminismin nousun myötä uutta arvostusta.

On liki rikollista, että Vuoteni Venäjällä suomennetaan vasta nyt, mutta merkkiteko että suomennetaan. Goldmanin analyysi bolševikeista on ainutlaatuisen tarkkanäköinen. Alkuteos ilmestyi Yhdysvalloissa englanniksi vuosina 1923–24.

Toinen suomennos Anarkismi ja muita esseitä täydentää kuvaa ”punaisesta Emmasta” ja hänen ajattelustaan. Goldman on iskevä ja hätkähdyttävän moderni kirjoittaja, jonka ilmaisut Ville-Juhani Sutinen on suomentanut sujuvasti.

Esipuheet ja loppuviitteet on sen sijaan tehty hutaisten.

Goldman lähti kahdesti meren yli etsimään unelmiensa yhteiskuntaa – ja pettyi kahdesti.

Amerikassa, jonne hän emigroitui 16-vuotiaana, suurpääoma jyräsi työläiset, lakot ja ammattiliitot tukahdutettiin. Emmasta tuli anarkisti ja poliittinen puhuja.

Joulukuussa 1919 Yhdysvallat karkotti hänet Neuvosto-Venäjälle. Vallankumouksen maahan Goldman saapui innosta punehtuen. Kuinkas sitten kävikään?

Anarkismi-teoksen esseissä Goldman ei ole puiseva teoreetikko vaan hehkurinta, jonka teksti vilisee viitteitä Thoreausta Bakuniniin. Muilta vasemmistoajattelijoilta tutusti hän suomii kapitalismia ja työläisten sortoa, vastustaa patriotismia ja uskontoa sekä kritisoi vankilajärjestelmää. Hän ymmärtää pommi-iskuja tehneitä anarkisteja.

Naiskauppa, naisemansipaation pinnallisuus ja avioliitto saavat tuomion. Goldman suitsuttaa vapaata rakkautta ja on ensimmäisiä homoseksuaalisuuden puolustajia.

Aikalaisestaan marxilaisesta Rosa Luxenbourgista antimarxilainen Goldman eroaa kriittisyydessään. Anarko-kommunisti Goldman ei luota massoihin, vaan tiedostavaan yhteisöllisyyteen. Parlamentarismin sijasta hän suosittaa suoraa demokratiaa ja arkipäivän aktivismia.

Venäjällä kumouksen todellisuus löi Goldmania nenään. Kasvavista epäilyksistä huolimatta hän viipyi maassa kaksi vuotta kiertäen riippumattoman vallankumousmuseon mukana.

Vuoteni Venäjällä muovautuu dokumentiksi Goldmanin illuusioiden murenemisesta. Hän vierailee kouluissa, maatiloilla, tehtailla ja vankileireillä. Hän tapaa niin johtavia bolševikkeja kuin sosialistivallankumouksellisen Maria Spiridonovan ja anarkisti Pjotr Kropotkinin. Hän kohtaa intellektuelleja ja työläisiä.

Ehkä ensimmäisenä kirjoittajana Goldman näkee propagandan läpi ja tekee eron vallankumouksen ja kumouksella ratsastavan bolševikkidiktatuurin välille.

Vallankumous pyrki vapautukseen. Bolševikit johtivat sen taantumukseen. Näille ”kommunistisen kirkon jesuiitoille” päämäärä oikeutti kaikki keinot. Tšeka pidätti ja teloitti erimielisiä.

Ranskan vallankumouksen jakobiineja ihailevat bolševikit kuristivat sananvapautta ja kulttuuria. He ryöstivät porvariston työväestön nimissä. Kronstadtin kapinan murskaaminen oli Goldmanille viime pisara, ja hän lähti Venäjältä.

Goldmanin tulkinta vallankumouksesta on kiinnostava. Kumouksen perusvirheenä hän pitää bolševikkien marxilaisuutta, johon kuuluu keskitetyn valtion idea. Venäjällä vahvalla valtiollisuudella oli muutenkin pitkät perinteet.

Venäjän kokemusten jälkeen Goldman muutti suhtautumistaan väkivaltaan. Vallankumouksen kaikkien keinojen oli vastattava lopullista ihannetta. Goldmanista jokaisen anarkistin oli vapauduttava oman ajattelun voimalla ja kehitettävä yhteiskuntaa yhteistyössä muiden ihmisten kanssa.

Jos Goldmanin kokemuksia bolševikeista olisi uskottu, historia olisi ehkä mennyt toisin, mutta Leninin termein ”hyödylliset idiootit” jatkoivat kommunismin kulissien pönkittämistä. Kirjailija V.G. Korolenko totesi Goldmanille:

”Viheliäinen Venäjä – se saa maksaa kalliisti tästä kokeilusta ja voi jopa pitkittää muiden maiden perustavia muutoksia hamaan tulevaisuuteen. Porvaristo saa näet oikeuden puolustaa taantumuksellisia menetelmiään osoittamalla mitä Venäjällä on tapahtunut”.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjallisuuskriitikko.

Vapaa ja vaarallinen nainen

Emma Goldman (1869–1940), liettuanjuutalaissyntyinen anarkisti ja feministi.

Johti 1900-luvun alussa USA:n anarkistiliikettä yhdessä Aleksander Berkmanin kanssa. FBI:n pitkäaikaisen johtajan J..Edgar Hooverin mukaan ”yksi Amerikan vaarallisimmista naisista”.

Anarkismin poliittisen filosofian tärkeitä kehittäjiä 1900-luvun alussa.

Anarkismin historian merkittävimpiä hahmoja.

Osallistui Espanjan sisällissotaan 1936 tasavaltalaisten puolella.

Kritiikki on ilmestynyt myös Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla 10.5.2011.