1. elokuuta. Berjozovo, Jugran piirikunta, Venäjä.
Sinä aamuna Arkadi Hartšenko saapui työpaikalle vartin myöhässä. Mistä hän olisi voinut tietää, että alkamassa oli tapahtumasarja, jota myöhemmin kutsuttiin Kultanaisen jutuksi. Kello oli seitsemän, heinäkuu lopussa, aurinko hupussa, Obin rantaa kehystävien korpien kosteus ennusti hallaa. Hartšenkolla oli yllään mustat farkut, savunharmaa samettitakki ja 18-reikäiset teräskärkiset maiharit. Hän oli sileäleukainen, suihkukuumennettu ja selvä, kainalossa oli deodoranttia. Vain hänen sielunsa oli hieman ryvettynyt. Nykyaikaistumisen tehokkaaksi järjestämiseksi valtio oli monopolisoinut väkivallan käytön. Valtio oli yhteiskunnan kovalevy, ja tuon levyn pienen pieni virtapiiri oli miliisiviranomainen, Hartšenko. Elämäänsä hän oli niin tyytyväinen kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista.
Jo pari vuotta Hartšenko oli kanavoinut stressiä takomalla hiekkasäkkiä salilla Oktjabrskij mikrorajoonin urheilukeskuksessa. Mikrorajooni sijaitsi Berjozovon laitamilla ja oli ainoa lähiö taajamakeskuksen lisäksi. Oktjabrskij oli ainoa osa Berjozovoa, jossa kohosi elementtitaloja, muutoin kaupunki oli yhä puuta. Muinaisinta lähiössä oli tuuli, joka iltaisin vihmoi päin kasvoja: sentään jotain pysyvää muutosta on maailmassa. Hartšenko asutti kaksiota Proletarskaja-katu kuutosessa. Hän harrasti klassikkoromaanien lukemista, toisinaan uistelua ja metsästelyä, ja talvisin murtomaahiihtoa ja luistelua. Mitä eronnut mies elämältä tarvitsee? Pietaria hän ei juuri muistellut. Hän oli palannut Siperiaan.
Käytävällä Hartšenkoa vastaan tuli tuntematon nuori koltiainen, ei sentään talitiainen, mutta kaiketi uusi talossa. Kaikenlaisia kefiiriviiksiä nykyään värvätään, Hartšenko ajatteli vastatessaan veltosti tervehdykseen. Kauriinmetsästysmatkalla Altai-vuorilla suhailevan presidentti Dmitri Tarakanovin helikopteri oli eksynyt sumussa, etsinnät olivat kännistyneet, tajuntaan kolahti katkelma aamu-uutista – eräässä hänen ohittamistaan huoneista oli radio täysillä. Kai Tarakanov pian löytyy, asialla ovat varmasti erikoisjoukot, Hartšenko pyyhkäisi silmäkulmaansa.
Hänen toimistonsa keskellä seisoi mustaksi maalattu kirjoitustaso, jonka vasemmassa kulmassa jökötti kellastunut tietokone – viisitoista vuotta vanhaa mallia. Tason keskellä huilaili oranssimuovinen kirjoitusalusta, jonka vieressä oli kuulakärkikyniä ja toimistotarvikkeita. Lomakekansio asemoitui kirjoitusalustalle. Lihava hämähäkki ylitti parhaillaan kansiota vaivalloisesti kuin Ural-vuoristoa. Metallinen tuoli oli painettu kiinni pöytälevyyn. Nurkassa piilotteli ruskea muoviämpäri itkien päämäärättömyyttään, koska hän ei ollut heittänyt sinne paperisilppua päiväkausiin. Toimisto haisi. Ehkä se johtui kiinni romahtaneista sälekaihtimista? Hartšenko avasi pikkuikkunan, lysähti tuoliin ja venytteli. Samassa puhelin ulvaisi.
– Berjozovon miliisiasemalla, väkivaltarikososasto, hän haparoi luurin kouraansa.
Se oli pomo, Ivan Volkov, joka äyski epäselvään tapaansa: –Hienoa, että olette jo paikalla. Lähtekää välittömästi Kazymiin.
– Mitä on tapahtunut? hän yritti, mutta Volkov oli jo sulkenut puhelimen.
Hartšenko kaappasi sivukeittiön puolelta pannusta mustaa teetä pahvimukiin ja hörppi sen kävellessään pomon toimistolle toiselle puolelle betonikompleksia. Kieli paloi.
Berjozovo sijaitsi kauniilla paikalla korkealla Ob-joen rantatöyräällä. Mäkien ja notkelmien ansiosta kadut keskustassa puikkelehtivat ylös ja alas. Berezovossa oli ankara talvi, pakkasta jopa - 50 C, jäät lähtivät kunnolla vasta kesäkuussa ja tulivat jo syyskuun lopulla takaisin. Lyhyttä kesää piristivät miljoonat hyttyset. Sosva-joen rannalle, vanhalle komien kauppapaikalle vuonna 1593 pykätty kaupunki oli kutistunut piirin keskuskyläksi. Talot olivat mustia hirsitaloja, hotelli, museo, muutama baari, urheilukeskus ja kulttuurikeskus, jossa näytettiin viikonloppuisin elokuvia. Vähän mitään sellaista minkä olisi luullut vetäneen Pietarissa asuneen miehen tänne. Mutta Hartšenkolla oli omat syynsä, joista hän ei tosin kolmen vuoden jälkeen enää ollut niin varma. Ilmasto sinänsä ei ollut ongelma, hänellä riitti kokemusta.
Berjozovossa oli asustellut moni häntä kuuluisampikin. Pietari suuri rakennutti vuonna 1724 Berjozovon luostarin paikalle vankilalinnakkeen, jonka tunnetuin vanki oli Pietarin kuoleman jälkeen karkotettu tsaarin suosikki, ruhtinas Menšikov. Tretjakovin galleriassa Moskovassa riippui siitä maalauskin Menšikov Berjozovossa. Ruhtinaan rakennuttaman kirkon pohjakerros oli säilynyt joentörmällä. Berjozovossa oli hiippaillut myös Lev Trotski. Matkalla Obdorskiin karkotukseen vuonna 1902 Trotski tekeytyi sairaaksi. Hänen onnistui löytää Berjozovon sairaalasta sosialismia kannattava mies. Tämän avustukselle Trotski pakeni lantakuormaan piiloutuneena. Miten olisi käynyt maailmanvallankumouksen, jos vartijat olisivat tuolloin penkoneet kuorman terävällä talikolla?
Hartšenko koputti Volkovin toimiston ovelle, odotti hetken ja meni sisään. Volkov jökötti järeän kirjoituspöydän takana kuin potalla. Pomon koripallon muotoista ja kokoista kalloa kehysti harva väritön liimatukka, posket olivat painuneet sisäänpäin kuin liiallisesta suihinotosta, ja pullonpohjalasit roikkuivat putoamaisillaan nenänpäässä. Karvaiset kädet lepäsivät vatsan päällä. Mahasta kuka tahansa heimopäällikkö olisi ollut ylpeä. Kuten Hartšenkon toimistossa täälläkin oli ongelmia ilmastoinnin kanssa. Kertaakaan koko kolmivuotisen Jugran kautensa aikana Hartšenko ei ollut kohdannut näin lämmintä kesää, keskilämpötila oli varmasti yli 20 astetta. Pomon otsa oli kostea ja tuon tuosta hän pyyhkäisi sitä kämmenellä. Pöydällä loikoili paperipino ja kyniä, sekä puolentoista litran pullollinen Narzan- kivennäisvettä.
– Nopeus ei ole parhaita puolianne toveri luutnantti Hartšenko. Kun sanon heti, tarkoitan välittömästi, Volkov totesi.
– Työaikani alkoi juuri.
– Minua ei kiinnosta aikanne, kunhan työskentelette. Istukaa.
Hartšenko teki tointa käskettyä kirjoituspöydän edessä olevaan tuoliin, joka narahti kun paino laskeutui sille. Volkov oli niitä vanhan koulun miehiä, jotka yhä jaksoivat kutsua toveriksi ja tittelöidä.
– Kazymissa on vähän ongelmia, Volkov sanoi kiskottelevaan tapaansa.
– Niin ymmärsin.
Kazymin rikosasiat oli alistettu Berjozovon piirille, sillä Kazymissa ei ollut omaa rikosmiliisiä. Pomo piti tauon, ruuvasi kivennäisvesipullon korkin auki ja kaatoi kolhiintuneen juomalasin piripintaan. Hän kohotti lasin verkalleen huulilleen ja joi pitkään ja ahnaasti. Aataminomena nuljui.
– Sieltä on lähtenyt tiehensä ulkomainen tutkimusryhmä, suomalaisia, arkeologi ja… jokin etnografi, Volkov viimein sanoi ja nuolaisi huuliaan.
– Mikä pirun arkeologi? Ei täällä ole arkeologeja ollut vuosikausiin.
– Nyt on. Saapuivat Kazymiin jo viisi päivää sitten. Mieti, parivaljakko kävi täällä, meidän asemallamme rekisteröitymässä.
Volkov pysähtyi tuijottamaan Hartšenkoa kuin tämä olisi väärän värinen huonekalu. Volkovin silmät verestivät.
– Niillä ei ollut lupaa poistua Berezovon alueelta, Volkov lähes kuiskasi.
– Passi- ja viisumiosaston asiat ovat eri asioita kuin, tuota, Hartšenko änkytti.
– Olkaa hiljaa! Ulkomaalaisia on kadonnut! He kulkevat erämaassa. He ovat matkalla itään. Ettekö käsitä mitä se merkitsee? Luulette olevanne rikostutkija! Ei, te ette tiedä mistään mitään, ette halua ymmärtää. Ette välitä, kun olette Pietarista! Siitäpä se kiikastaa! Niin juuri! Volkov räjähti.
Hartšenko koetti hymyillä.
– Olen syntynyt Surgutissa, Pietarissa työskentelin vain väliaikaisesti.
– Ei siltä vaikuta.
Hartšenko istui hiljaa viisi sekuntia, hänen päänsä kääntyili hiljakseen vasemmalta oikealle, saattoi nähdä miten hänen keskikokoiset aivonsa raksuttivat ja selasivat läpi viime aikojen raportteja.
– Federaalit? hän ähkäisi.
– Olette nero toveri luutnantti Hartšenko.
– Mutta kuinka?
Volkov huokaisi, otti vasusta paperiliittimen ja pyöritteli sitä isossa kourassaan. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Hän pudotteli sanoja huuliltaan yksitellen kuin peliautomaatti pikkukolikoita:
– Suomalainen tutkimusryhmä on yöpynyt Kazymissa entisen poroteurastamo-yrittäjän Andrei Sopotšinin talossa. Sopotšin harrastaa nykyään turkismetsästystä ja luulee lisäksi olevansa eräopas. Hänen veljensä Juvan on samaa maata. Suomalaistutkijoiden seurassa on raportoitu liikkuvan henkilö nimeltä Felix Belov, joka on olevinaan jonkinlainen eräopas hänkin. Belov on kaiketi yhyttänyt tutkijat jo täällä Berjozovossa, nyt vasta raportoidaan, helvetti soikoon... Sattumoisin tiedämme, että Belov ei ole mikään Belov, vaan FSB:n erikoismies, todelliselta nimeltään mikähyvänsä poronvittu. Ymmärrätte kai mitä tämä merkitsee?
– En aivan selvästi näe mihin...
– Äh, koettakaa nyt ymmärtää. Belov yllyttää ilman virallista lupaa liikkuvat suomalaiset erämaahan, jolleivat he sinne ole muutenkin menossa, ja pfff. Tätähän me olemme pelänneet joskus ennenkin, kun seudulla on liikkunut ulkomaalaisia. Tapauksesta saadaan syy provokaatioon, luodaan varoittava esimerkki länsimaisia tutkijoita varten, jotka työntävät nenänsä joka paikkaan ja voidaan näpäyttää Euroopan Unioniin kuuluvaa Suomea.
Hartšenko nieleskeli sylkeä.
– Ettekö hieman liioittele toveri majuri Volkov? Skenaario oli mahdollinen aiemmin, entisen presidentin aikana, mutta kahdessa vuodessa Tarakanov on muuttanut tilanteen. Ei tuollaista enää sallita.
– Mutta Tarakanov on kadonnut.
– Helikopteri on eksynyt sumussa, olen vakuuttunut, että se löydetään hetkenä minä hyvänsä.
Paperiliitin singahti äkkiarvaamatta Volkovin sormista ja pyöri ilman halki kilahtaen lattialle. Volkov naulasi katseensa Hartšenkoon.
– Ettekö tiedä mitä on tapahtunut? Niin, ette tietenkään, eihän siitä ole ollut mediassa.
Volkov huokaisi, muikisti paksut poskensa ja ilmeili kuin hänen hampaidensa väleihin olisi jäänyt kotletin siivuja.
– Sanokaa heti mistä on kysymys, Hartšenko hermostui.
Volkov virnisti alaisensa etiketin sivuutukselle.
– Olen saanut tietää, että Tarakanovin helikopteri on löytynyt.
– Niin?
– Perkeleen kopteri on tyhjä. Ei Tarakanovia. Ei mitään.
– Ei ole totta! Mitä hänelle on tapahtunut?
– Mitäs luulette? Siepattu, tai mikä luultavampaa listitty. Epävirallisesti puhutaan terrori-iskusta, valmistellaan jotain hemmetin tiedotetta. Mutta mikä taho nyt Altai-vuorilla terroria harrastaisi, Volkov naksutteli hampaitaan.
– Ja tiedättekö mikä tilanne on Moskovassa? Volkov jatkoi.
– No mikä?
– FSB:n panssarit liikehtivät. Lähteideni mukaan FSB on ottanut haltuunsa parlamenttirakennuksen, Kremlin sekä TV-ja radio-asemat.
– Sehän on... Mitä armeija tekee tai GRU?
–Ne ovat aloillaan. Virallisesti on kysymys vain valtion turvallisuutta vahvistavista toimenpiteistä.
– Niinpä niin!
–Tietolähteeni ei osannut kertoa enempää. Mutta ymmärrätte kai mitä tämä merkitsee meidän kannaltamme? Suomalaisten tutkijoiden katoaminen on nyt Tarakanovin haihduttua tyystin eri asia. Tilanne on räjähdysherkkä ja arvaamaton. Eikä FSB tuhlaa aikaa. Tutkijoiden häviäminen on provokaatio, jonka varsinainen vaikutin on se, että vieritetään syy Jugran miliisin harteille, kavennetaan valtuuksiamme, erotetaan kaikki Pugatšovin tukijat. Ja pfff – me olemme mennyttä. Olenko kenties puhunut liian suoraan, toveri luutnantti Hartšenko?
Hartšenko ravisti päätään. Jo kauan Moskova oli halunnut lakkauttaa Jugran piirikunnan autonomian. Entisen presidentin aikana liikkui jatkuvasti suunnitelmia liitoksesta Tjumenin suuralueeseen. Jugran öljymiesten, kuten TromaganNeftin Viktor Pugatšovin valta ärsytti Kremliä. Paikalliseliitit söivät Pugatšovin kädestä, ja hän oli hankkinut kannatusta myös hanti- ja mansijohtajien joukossa. Jugran duuma ja miliisi olivat vuosikausia puoltaneet TromaganNeftiä. Pugatšov piti omiensa puolta ja palkitsi avokätisesti. Moskovaa ei haluttu tänne määräilemään. Vuosi sitten Tarakanovin noustua presidentiksi oli huokaistu helpotuksesta. Jugran autonomian lakkautuspuheet oli virallisesti pistetty jäihin.
Äkkiä Hartšenko muisti huhut, joiden mukaan TromaganNefteGazia vastaan kerättiin todisteita veropoliisin iskua varten. Pugatšov oli uhattuna. ja samoin olivat hänen tukijansa, duumamiehet ja miliisi. Tarakanov ei ollut puuttunut asiaan, vaikka Pugatšov oli hänen vankimpia tukijoitaan. Ehkä presidentti olikin heikko? Jumala oli korkealla ja tšaari kaukana. Ja nyt jotain oli tapahtunut presidentille. Helikopteri sumussa, syöksyssä kohti vuorenseinää, konekivääriampujia tai snaipereita. Oliko Tarakanov edes hengissä? Etkö sinäkin, Venäjä, riennä samoin kuin nopea saavuttamaton troikka? Ah, limusiinit, limusiinit, mitkä limusiinit! Minne kiihdytät sinä murhaavasti häikäisevä Volga, musta kuin opaali? Ei vastausta. Vaihteet naksuvat, moottori mouruaa, stereot jytäävät ihanasti, jyrähtäen repeytyy kappaleiksi ilma, muuttuen viimaksi. Ohi liitää kaikki, mitä maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut autot, jalankulkijat ja pyöräilijät.
– Oletteko te hereillä! Volkov ärjäisi.
– Kyllä, herra päällikkö.
Volkov takoi nyrkkiä hidastetusti pöytään.
– He ovat lähteneet liikkeelle puolitoista tuntia sitten, puoli seitsemän maissa, meille raportoitiin. Heidän jälkensä menevät suoraan itään, kohti Num-To-järveä. Helikoptereja ei voi käyttää. FSB:n aktiivisuus alueella on merkittävä, emme tiedä tarkasti, mihin se liittyy. Ymmärrättekö tehtävänne?
– Bljad na hui, Hartšenko ähkäisi.
Kazymin itäpuolella avautui suunnaton erämaa-alue, joka ulottui 67 pituuspiiriltä lännessä 70 pituuspiirille idässä, pohjoisessa se rajoittui Kazym-jokeen ja etelässä 63 leveyspiiriin. Alueen ainoa asutus oli Juilskin kylä.
– Sanokaapa muuta. Menette sinne, haette heidät pois, ennen kuin... piru sen tietää.
Pomo virnisti ja levitteli käsiään.
– Entäs jos homma on levinnyt käsiin?
– Hävitätte ruumiit, tietenkin. Juttu ei saa missään tapauksessa vuotaa, me emme voi antaa aseita provokaattorien käsiin. Tai…keksitte jotain. Vähintään selitys ja lausunto tulee olla valmiina, Volkov huitaisi kädellään.
– Hyvä on, kuittaan kopterikyydin.
– Aivan. Täydet valtuudet. Jemeljan Tšapajev on yhteyshenkilönne Kazymissa, hän tulee teitä vastaan kentälle paikallisen miliisin kanssa. Pidätte paikallismiliisin ulkona jutusta niiin paljon kuin mahdollista, he eivät tajua tilannetta. Raportoitte suoraan minulle. Taakse poistu!
Volkov oli kiihdyttänyt puhenopeuttaan lausunnon kuluessa ja ärjäisi viimeiset sanat niin että sylki lensi Hartšenkon naamalle. Hartšenko muikisti huuliaan sillä tavoin kuin olisi juuri harjannut hampaansa ja tarkastelisi peilistä lopputulosta, kopautti asennon, vetäisi käden olemattomaan lippaan ja kääntyi kannoillaan Jo ovea sulkiessaan hän kuuli tutun laatikon kolahduksen ja kilahduksen, kun Volkov kaivoi toimistopullonsa ja ryyppylasin esiin.
Kesädekkarin aiempi 1. osa löytyy täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti