22. heinäkuuta, Helsinki – Moskova
Juna kolkkasi. Projektiapurahoja ei myönnetty niin paljon, että Virvavesi ja Inttinen olisivat pystyneet lentämään, vaan he menivät rautateitse Moskovaan. Tolstoi-junan hyttiosastossa oli heidän lisäkseen kaksi tuntematonta venäläistä liikemiestä, joista toinen ei sanonut sanaakaan ja kiipesi heti yläsängylle lukemaan dekkaria, toinen miehistä oli moottoriturpa ja lemusi partavedeltä. Moskovassa työskentelevä mies kyseli mikä kahvimerkki oli heidän mielestään paras ja miksi Suomessa vastustetaan turkiksia. Kun he eivät osanneet vastata yksiselitteisesti, mies alkoi puuhailla omiaan. Molemmat miehet tuijottivat Virvavettä kuin hän olisi ensimmäinen heidän kohtaamansa nainen vuosikausiin. Virvavesi hymähti itsekseen, hän oli tottunut.
Raja sujahti ohi. Tullimiehet ja passintarkastajat nousivat rajalla kyytiin ja poistuivat Viipurissa. Pietarissa seisahduttiin hetkiseksi.
He siirtyivät Inttisen kanssa ravintolavaunuun, jossa miellyttävän viileä ilmastointi hiveli Inttisen partaa ja viiksenkärkiä, ja tarjoilijattaren takapuolen sulavat liikkeet ja kevyen ironiset silmäykset sivelivät Inttisen itsetuntoa. Virvavesi tunsi sydämensä tykyttävän ruohonleikkurina.
Hän tilasi valkosipuli-punajuuri-juustosalaattia, seljankaa ja kupin teetä. Inttinen tyytyi annokseen kraavilohta keitinperunoilla. Lähdön kunniaksi he tilasivat myös pullollisen vodkaa.
– Parasta venäläisessä ruuassa ovat salaatit, Virvavesi sanoi.
– Ei vodkassakaan vikaa ole, Inttinen totesi.
Virvavesi pohdiskeli, että hyvin valmistettu ja sievästi tarjoiltu ateria oli oikeastaan urbaanin sivilisaation parhaita tuotteita. Oliko kaupungistuneessa sivilisaatiossa ylipäänsä muita hyviä puolia?
Inttinen naurahti.
– Mikähän meitä odottaa perillä?
– Ratkaisu, Virvavesi sanoi oudon vakavasti ja puraisi huulta.
Inttinen mulkaisi kierosilmäiseen tapaansa ja unohtui sitten muistelemaan ensimmäistä pitkää junamatkaansa Venäjällä. Hän pölisi opiskeluajoistaan vuosituhannen vaihteessa tai niillä main, Inttinen oli niin tuore, vaikka ei hän ollut kuin viisi vuotta Virvavettä nuorempi.
Siperian kruunu-olutpullojen korkit sihahtelivat, ja päälle maisteltiin kuivattua mustekalaa, savujuustoa ja suolakurkkuja, Inttinen hehkutti taputellen vatsaansa, aivan kuin he eivät olisi juuri odotelleet ruokaa pöytään, vaan vaeltaisivat nääntyneinä tundralla. Junan platskart-osastossa oli tunnelmaa. Radio rokkasi. Ujommatkin juttelivat. Osasto oli avovaunu, hyttejä ei ollut, vaan makuulavitsat sijoittuivat vierekkäin kaksi kerroslaveria aina vastakkain, ja käytävällä vielä kerroslaveri pitkittäin. Alkuillasta kaikki santsasivat kuumaa vettä vaunun samovaarista ja siemailivat teetä. Myöhemmin jonotettiin vessaan ja sama toistui aamulla. Inttinen tunsi yhä sieraimissaan hien, silavan, parfyymin ja alkoholin tuoksukimaran. Asiaa demonstroidakseen hän levitti leveän nenänsä sieraimet kuin pulu siipensä. Virvavesi tirskahti äkkiä niin kuin nuori tyttö, ja Inttinen vilkaisi häntä hämmentyneesti. Inttinen muisti satakiloisen muorin, jonka heidän matkaporukkansa risti kauhean kekseliäästi nimellä täti Kuritsa eli kana siksi että nainen ahmi jatkuvasti grillibroilereita. Junamiliisin saattuessa paikalla muori kätki vodkan helmoihinsa, ja pian hän kilisti taas ystävineen meluisasti hohottaen.
– Me emme vielä puhuneet ratkaisusta, Virvavesi keskeytti.
– Mistä ihmeen ratkaisusta? Inttinen huljutti lisää vodkaa molempien laseihin.
– Leikitään, että se mitä me etsimme ja jonka tulemme löytämään on jotakin, mikä voi vaikuttaa koko maailman kohtaloon.
– Mitä?
– Leikitään. Sanotaan, että se on, se on… antimateriaa!
– Antimateriaa? Inttinen ilmeili.
Virvavesi halusi leikkiä, hän halusi pelata. Ei hän tiennyt mikä se lopulta oli, se saattoi olla artefakti, esine, tai ehkei se ollut, mutta ajatellaan, että se oli artefakti, jolla oli poikkeuksellisia ominaisuuksia. Sellaisia ominaisuuksia, joiden avulla saattoi kääntää historian suuren hammasrattaan kulkusuuntaa ja palauttaa nykyiset yhteiskunnat takaisin heimoyhteiskunnan tasolle aina metsästäjä-keräilijä-kulttuuriin asti. Välittömästi ja yhtä aikaa koko maailmassa. Sillä pikkuhiljaa se ei käy, yksikään maa ei suostu aloittamaan prosessia, jolleivat mukana ole samanaikaisesti myös kaikki muut.
Inttinen alkoi päästä jyvälle. Tämä oli taas näitä Virvaveden kehitelmiä. Hauskaahan tämä oli, pohtia tällaisia, fantasioida. Vanhemman, hyvin säilyneen naisen hymyilevää juttelua kuunteli ihan mielikseen. Mutta miksi Inttisen mieleen hiipi pieni epäilys, oliko sittenkään täysin järkevää ryhtyä Virvaveden kanssa tähän projektiin? Ei, epäilys oli karkoitettava. Hän tarvitsi naista, tai hän ei tarvinnut Virvavettä naisena, vaan siitä huolimatta, akateemisena olentona. Ei naiseudestakaan haittaa ollut, hän äkkäsi ajattelevansa.
– Mitä me sitten teemme tällä artefaktilla? Inttinen kysyi.
– Me käytämme sitä, Virvavesi vastasi ykskantaan.
Inttisen hymy syveni. Tämä oli selvästi tällaista älyllistä leikkiä, ja se tuntui myös vatsanpohjassa, eikä pahasti, päinvastoin.
– Vihjaatko, että ennen modernia yhteiskuntaa vallitsi jonkinlainen kultakausi? Keskiaikainen ihanainen maa, Onnela-Tapiola, Inttinen alkoi hyräillä naureskellen.
Virvavesi naurahti.
– En, tarkoitan, että pitää mennä paljon kauemmaksi. Täytyy mennä aikaan ennen paikalleen asettumista, maanviljelystä, keskitettyjä yhteisöjä ja työnjakoa. Inttinen näytteli tyrmistynyttä:
– Miksi?
– Ihmisen suurin virhe on ollut siirtyminen heimokulttuurista maanviljelykseen ja edelleen monimutkaisempiin yhteiskuntajärjestelmiin. Pitäisi palata takaisin, Virvavesi sanoi tiukasti ja tuijotti Inttistä syvälle silmiin.
Inttinen hohotti ja kaatoi taas lasilliset. He kilistivät hymyillen toisilleen.
– Teollinen yhteiskunta, nykyteknologia, sen toiminta aiheuttavat yhä enemmän ongelmia, Virvavesi jatkoi.
– No niin tietenkin, mutta mitä nimenomaisia ongelmia? Inttinen kysyi sarkastisesti.
– Teknologia kuljettaa ihmisiä kiihtyvällä tahdilla epävapauteen.
– Eikös se ole pikemminkin päinvastoin?
Virvavesi tuhahti teeskennellen loukkaantunutta. Inttinen huokasi teatraalisesti ja tokaisi:
– Hyvä on, tekniikkaan ei voi suhtautua yksiselitteisesti. Mutta miksi teknologinen kehitys ei voisi ratkaista nykyongelmia?
– Oli miten oli ratkaisu tulee liian myöhään.
– Tai liian aikaisin, Inttinen keksi, esittäen nokkelaa.
Virvaveden mielestä teknologia ei ollut ainoa asia, jos tuli päästä eroon. Piti luopua myös numerojärjestelmästä, uskonnosta ja taiteesta, nämä kaikki kuuluvat hegemonian idelogiaan, Virvavesi selitti. Lisäksi täytyi hylätä symboliseen kieleen perustuva kommunikaatio, joka esti ihmisiä kohtaamasta toisiaan suoraan ja erotti heidät muusta luonnosta.
Inttinen äimisteli Virvaveden esitystä, nainen hallitsi jopa terminologiaa. Miltä ajattelijalta termistö oli peräisin, hän vaati saada tietää.
– Nämä ajatukset ovat John Zerzanilta. Hän on amerikkalainen filosofi.
– Eivät sentään Tarzanilta, Inttinen hohotti mutta vakavoitui Virvaveden ilmeen edessä.
Inttistä kiinnosti tietää mikä tarkoitus tieteen, taiteen ja uskonnon hävittämisellä saattoi olla, kun jo Virvaveden mainitsemat metsästäjä-keräilijät harjoittivat niitä. Ja eikö jo ihmistä edeltäneillä isoilla apinoilla ollut jonkinlainen symbolinen kieli, vähintään viittomakieli.
– En todellakaan tiedä. Tuo on minusta kaikkein hulluin kohta Zerzanin teoriassa, Virvavesi nauroi.
Inttinen tuijotti häntä ensin ällistyneenä ja ratkesi sitten hohottamaan:
– Kokeilit minua! Et sinäkään ota Zerzania vakavasti.
– En minä kaikille hänen ajatuksilleeen naura, Virvavesi vakavoitui ja naulasi taas katseensa Inttiseen.
Inttinen asetteli silmälasejaan.
– Miten nykyiset yhteiskunnat voisivat palata takaisin luonnontilaan? hän kysyi.
– Eivät millään normaalilla tavalla.
– No niin. Sanotaan, että tämän Tarzanin utopia saataisiin jollain ilveellä toteutumaan globaalissa mittakaavassa. Siirtymävaihe, jossa järjestäytyneet yhteiskunnat romahtaisivat, olisi joka tapauksessa valtavaa kaaosta.
Tässä kohtaa Virvavesi hymyili haltioituneesti. Hän sanoi uskovansa, että maapallon väestöstä pitäisi menehtyä vähintään 90 prosenttia, jotta päästäisiin ihannetilaan, sillä väkiluku pritiviivisyyteen palanneella maapallolla olisi parin miljoonan luokkaa.
Inttinen pakotti itsensä hymyilemään. Hän kokosi itsensä ja kuvasi eloisasti millaista oli, kun ihminen eli niin sanotusssa luonnontilassa. Vaeltavan heimon kaikki pitkättukkaiset jäsenet kuhisivat syöpäläisiä. Monenlaiset taudit väijyivät jokaisen puun ja kivenlohkareen takana, vaivoin pyydystetty kala ja liha järsittiin raakana tai savuttavalla nuotiolla käristettynä. Suolaa ei tunnettu, eikä mausteita.
Inttinen päästi pitkän teeskennellyn huokauksen ja nakkasi suuhunsa viimeisen loheen käärityn perunanpalasen. Virvavesi selitti, ettei tarkoittanut palaamista täsmälleen samanlaiseen tilaan kuin 12 000 vuotta sitten, oppimatta mitään nykyhetkestä ja historiasta. Inttinen nakkeli niskojaan. Hän alkoi kyllästyä. Rajansa ymmärrykselläkin, tämä älyllinen leikki oli jo muuttunut puuduttavaksi.
Nyt Virvavesi tuijotti mustaa ikkunaa, jonka pitsiverho peitti. Nainen oli kai loukkaantunut, kun Inttinen ei kuunnellut häntä. Kuin iso lapsi, Intinen ajatteli. Ikkunan toisella puolella kiisi viileä ilma. Virvavesi pohdiskeli nyt varmasti pohtimasta päästyään tulevia ekokatastrofeja, jotka teollistumisen ja tieteen kehitys väistämättä aiheuttaisi. Tuijottaessaan ikkunasta Virvavesi näytti siltä kuin istuisi oudon metallisen madon kyydissä ilman mahdollisuutta vaikuttaa matkan kulkusuuntaan tai nopeuteen.
Inttinen muisteli huhuja, joita oli kuullut Virvavedestä. Tämä oli herännyt visi vuotta sitten ekologisesti ja ryhtynyt yhdeltä istumalta kasvissyöjäksi. Hän oli uppoutunut kierrätykseen ja energiansäästöön, alkanut kuljeskella oudoissa lumpuissa ja puhua fantastisia. Jostain syystä tämä kaikki vaikutti Virvaveden tieteelliseen työhön kohottavasti, hänen julkaisutahtinsa kiihtyi ja hänestä tuli arvostettu, joskin eksentrisenä pidetty huippututkija, jota toivottiin kovasti luennoitsijavieraaksi Suomen yliopistoissa. Nykyään hänen pukeutumistyylinsä oli jälleen tavanomaistunut.
Muutama vuosi takaperin Virvavesi valittiin kovan väännön jälkeen Helsingin yliopiston uskontotieteen professoriksi nuorimpana hakijana laitoksen historiassa. Mikään ei auttanut hänen vastaehdokastaan. Ei vaikka vastustaja yritti mustamaalata Virvavettä tuomalla esiin tämän jäsenyydet radikaaleissa ympäristöjärjestöissä, artikkelit Uusi Toukokuu-lehdessä, ja erään mielenosoituksen yhteydessä sattuneen pidätyksen. Mielenosoitus oli muuttunut äkisti mellakaksi ja Virvavesi oli kiskottu mustanmaijan takaosaan. Hän oli saanut syytteen virkavallan vastustamisesta, vaikka ei ilmeisesti vastustanut. Kahdenkymmenen tunnin putkareissun jälkeen viisikymppinen mieskonstaapeli oli silmäillyt häntä perusteellisesti päästä jalkoihin ja tiukannut mitä seksikäs tohtori teki anarkistien ja huligaanien mielenosoituksessa. Tämän kaiken Virvaveden vastaehdokas oli ryöpyttänyt ilmoille, Inttinen muisti, mutta aivan turhaan: Virvavesi voitti suvereenisti.
Siinä tuo oudosti kaunis professori istui pää riipuksissa, tuijottaen yhä syvemmälle ikkunaan ja kai laskeskellen kuinka moni sivilisaatio ennen länsimaista sivilisaatiota oli kaatunut ekokatastrofeihin.
Inttienen kaatoi vodkaa. Virvavesi kääntyi katsomaan häntä ylähuuli merkillisesti mutrussa.
– Tämä alkaa muuttua kiinnostavaksi, Inttinen sanoi.
Miehen puhe oli alkanut sopertaa paperinohuesti. Pullo nousi, ja vodka nuljui laseihin, tällä kertaa sto gram eli sata grammaa kerralla, tuplapaukku.
– Tarkoitan sitä, että nykyiset teollistuneet yhteiskunnat tulisi purkaa ja saattaa takaisin pienyhteisöjen, paikallisen talouden ja ekologian tasolle, ilman keskitettyä valtaa ja väkivaltamonopolia. Parasta olisi jos voisimme luoda heimoyhteiskunnan uudestaan, maailmanlaajuisesti, Virvavesi puhui taas, kiihkeästi ja nopeasti. Hän oli lopettanut ikkunaan toljottamisen.
– En tajua, Inttinen ähkäisi.
– Entä jos olisi tiettyjä keinoja toteuttaa tällainen hanke?
– Mitä ihmeen tiettyjä keinoja?
– Ratkaisu. Tulet näkemään.
Hullu nainen, mutta kiehtova, Inttinen ajatteli kaataessaan taas lisää vodkaa. Ehkä ihminen tosiaan oli sukupuuttoa kohti reissaava laji? Ilmastonmuutos, ydinsota, energiakriisi - jos emme tuhoudu joihinkin näistä, väestönräjähdys tekee lopulta selvää koko kööristä. Mutta entä sitten? Mitä oli tehtävissä? Inttinen alkoi taas kuunnella Virvaveden hypnoottista ääntä; hän heijui sisään mielikuviin. Hän näki silmissään Virvaveden piirustaman maailman, jossa teolliset yhteiskunnat, suurvallat ja pienvallat, oli pyyhkäisty syrjään yhdellä kauhistuttavalla harjaisulla. Talouseliittien valtapeli oli iäksi mennyttä. Koneet oli poltettu. Operaation aikana oli kuollut satoja miljoonia ihmisiä, kaikkialla lojui mädäntyviä raatoja, mutta vielä enemmän olisi kuollut jos teknologinen järjestelmä olisi saanut jatkaa ja romahtanut omia aikojaan niin kuin väistämättä tulisi käymään, Virvavesi messusi. Planeettaa täplittivät heimokulttuurit. Ihminen oli oppinut virheistään ja sääteli syntyvyyttä siten, ettei kehkeytynyt liikaväestöä ja tarvetta lisäteknologioiden kehittämiseen. Ihminen eli luonnosta, sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, käyttäen lihasvoimiaan ja älyään toimeentuloonsa ja henkiseen hyvinvointiin. Teoriat ja ylirationaalinen lume eivät sumentaneet aisteja ja arvostelukykyä, maailmankatsomus muodostui aistien ja alitajunnan yhteispelistä. Suhde luontoon oli muuttunut Ympäristöä ei riistetty liiallisten luuloteltujen tarpeiden tyydyttämiseksi.
– Ei kiinnosta, vai?
Inttinen hätkähti ja näki edessään virnistelevän Virvaveden. Mies hämääntyi yhä enemmän, kaatoi itselleen paukun vodkaa, ryysti sen nopeasti ja kaatoi heti toisen. Hän loihe lausumaan:
– Juon liikaa, tiedän sen.
– Minäkin juon liikaa, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Nykyään kaikki juovat liikaa, jolleivat sitten käytä huumeita tai lääkkeitä tai himokuntoile tai paahda liikaa duunia tai pyöritä pettämisrumbaa.
– Olisi hyvä löytää tyydytys jostain muusta kuin dokaamisesta, Inttinen hymyili.
Virvavesi nosti jalan toisen yli. Farkut kiristivät juuri oikeista paikoista.
Ja sitten Virvavesi puhui taas pitkään heimokulttuureista, siitä miten sota oli niille vain jonkinlainen urheilumuoto. Vihollisen tappaminen oli hyvä teko ainoastaan siinä mielessä, että se vähensi vastustajien määrää. Vaikkapa Pohjois-Amerikan tasankointiaaneille oli taistelussa arvokkainta koskettaa vihollista ja selviytyä siitä ehjin nahoin turvaan. Siitä sai paljon pisteitä. Toisen heimon tai edes vihollissotajoukon tuhoamiseen ei pyritty. Järjestelmällinen joukkoväkivalta oli paikalleen asettuneen, sivilisoituneen kulttuurin tuote. Kun käytössä on nykyteknologian arsenaali, ei enää voitu puhua paikallisista sodista, vaan uhkana oli maailmanlaajuinen tuho.
– Heh-heh, villit ovat jaloja, ja jalot villejä, jalat menevät minne saattuu, ja kädet perässä. Viime vuosikymmenten aikana tehty tutkimus elämästä ja kuolemasta ja känkkäränkästä heimoyhteiskunnissa on minusta silti paljastanut karun todellisuuden. Kärjistetysti sanoen Hobbes oli oikeassa sen merikäärmeensä kanssa: niin sanotussa luonnontilassa ihmisen elämä oli lyhyt ja suorastaan vitun raaka, Inttinen totesi väliin ja kaatoi vodkaa.
Virvavesi huusi. Hän ei kiistänyt ihmisten ja erityisesti miesten aggressivisuutta. Mutta sota astui hänen mukaansa näyttämölle vasta yhteisön rakenteen mutkistumisen, paikalleen asettumisen ja hevosen käyttöönoton jälkeen. Paikasta toiseen vaeltavat metsästäjät, keräilijät tai paimentolaiset eivät kuuluneet siihen joukkoon, jonka antropologit väittävät sotivan vuosittain. Heimokulttuureissa sodittiin vain urheilumielessä. Röyhistely ja painiminen riittivät, ei tarvittu joukkotuhoaseita. Yhteisön paine toimi liian aggressiivisia yksilöitä vastaan.
– Entä mitä tapahtuu vapaamieliselle seksuaalimoraalille tässä esiteollisessa ihantolassa? Sehän on sukupuolten tasa-arvon lähtökohta. Vai tuleeko näillä höyhensaarilla voimaan haaremisysteemi tai paritteluoikeus vain päälliköille? Inttinen tiedusteli.
Virvavesi ei ymmärtänyt lainkaan, mitä tekemistä vapaalla seksimoraalilla on nykyajan kanssa. Hän kehotti pohtimaan vertailun vuoksi esimerkiksi inuiittien jonoavioliittoa.
– Jonoavioliittoa! Inttinen huudahti ja mörähti räkättämään. Vodkaa pursui suusta rinnuksille.
Ja niin myös Virvavesi hulahti nauramaan, kikattamaan, hohottamaan ja parkumaan. He istuutuivat vierekkäin, takoivat toisiaan ja läähättivät. Muista pöydistä luotiin parivaljakkoon oluen ja suolakurkun karvaita katseita.
– Sä olet mieletön nainen, Inttinen määritteli kierosilmät kimaltaen.
Ja sitten he puhuivat puuta, heinää, kaarnaa ja sammalta. Jutun taso laski kuin tuulta haistelevan torakan viiksikarva, ja siinä he puhuisivat varmasti vieläkin, jollei seuraavana aamuna olisi ollut aikainen herätys, jollei vodka olisi tehnyt tehtäväänsä, ja jollei epävarmuus siitä miten pitkälle oli hyvä mennä olisi naarannut heitä kohti kuorsauksentäyteistä ratkaisua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti