Traaginen seksikomedia Neuvostoliitosta

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Suomentanut Arja Pikkupeura.

Romaani, 359 s.

Siltala 2012.

Nyt on muodikasta arvostella kaikkea paikallista ja kansallista. Otetaan vaikka kotimainen historiallinen romaani. Se keskittyy liiaksi suurmiehiin ja viime sotiin. Lähinnä sisällissotaa on kuvattu toisin, häviäjien ja uhrien näkökulmasta.

Jo riittää kärjistys, mutta silti suomalaisesta kirjallisuudesta on vaikea löytää vertailua venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s.1943) romaanille Medeia ja hänen lapsensa. Romaani sivuaa useita neuvostohistorian marginaaleja. Ulitskajalla on mainetta syrjäytettyjen ryhmien kuvaajana, vaikka nyt hän ei ruodikaan aiheita yhtä terävästi kuin aiemmin suomennetussa teoksessa Naisten valheet (2010. 

Alkuteos Medeia ja hänen lapsensa on vuodelta 1996, vuosikymmeneltä jolloin kirjoitettiin paljon tilinpäätöksiä neuvostoajalta.  Kerronnan keinot Ulitskajan osaa siksi hyvin, että jopa sukuromaanin kalutussa lajityypissä kehkeytyy melko tuoretta jälkeä.

Syntyjään Pontian kreikkalainen Medeia on laajan suvun vesa. Kesäisin ympäri Neuvostoliittoa hajaantuneet sukulaiset kokoontuvat hänen taloonsa Krimille. Kehystarina tapahtuu kesällä 1976, mutta tuon tuosta hypätään Medeian sukulaisten, erityisesti naisten, menneisyyden traagisiin tai koomisiin vaiheisiin. Sukulaiset ovatkin Medeian ”lapsia”, omia lapsia hänellä ei ole.

Antiikin myyttien kaimastaan poiketen Medeia ei surmaa lapsiaan, vaan elävöittää heidät kertomuksissa. Näkökulma on henkilöiden yksityiselämässä. Rakastumiset, syrjähypyt ja eroamiset ovat tärkeämpiä kuin politiikka, johon Medeia romaanissa suhtautuukin kuin säätilaan.

Vaikeita aiheita ei silti kartella. Romaanissa näkyy Venäjällä vähän käsitelty historia, kuten Stalinin Krimiltä pakkosiirtämät tataarit ja kreikkalaiset sekä Uzbekistaniin kärrätyt Volgan saksalaiset. Pakkokollektivisaatio ja juutalaisiin kohdistettu ”kosmopolitismin” vastainen kampanja erottuvat. Esiin piirtyy Medeian suvun monietnisyys: totalitarismista huolimatta Neuvostoliitto oli eräänlainen monikulttuurinen tila.

Ulitskaja kuvaa myös vammaisen lapsen kanssa elämistä, auto-onnettomuuden uhrien omaisten surua, Neuvostoliitosta emigroitumista, mutta myös menestymistä neuvostoyhteiskunnassa.

Romaanin huipentavan suhdekuvion Ulitskaja on lainannut Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira (1899). Ulitskajalla Krimillä lemmiskelevät kaksi sisarusta, Maša ja Nika, jotka armastavat samaa miestä, Butanovia. Kaikki kolme ovat tahoillaan naimisissa, mutta samapa tuo. Mašan ja Butanovin suhteessa tiivistyy hengen ja ruumiin, idealismin ja materialismin, ainutlaatuisen ja sarjallisen ristiriita. Butanov on menestyvä urheiluhieroja, Maša orastava runoilija. Tšehovin tapaan Ulitskaja lyö romantiikan rikki, mutta kertoo myös romanssin päätöksen.

Neuvostojärjestelmä oli mikä oli, mutta ihmisten elämästä oli moneksi, Ulitskaja tuntuu sanovan. Suomessa ajatellaan usein, että neuvostoelämästä voi muovailla vain demonisoidun tai kiillotetun mustavalkokuvan. Ulitskajan kertomus ihmisistä raskaassa ajassa on täynnä hiljaista elämäniloa. Se on yhtä ”tosi” tapa kertoa Neuvostoliitosta kuin jokin toinen.

Aistirikas tyyli kohottaa teoksen keskiverron yli. Keveys, yksi Italo Calvinon painottamista kirjallisista hyveistä, pullistaa Ulitskajan työkalupakkia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.

Veritahroja paperilla

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Suom. Kirsti Era. Into 2012. 274 s.

Stalinin terroria on akateemisessa tutkimuksessa käsitelty melko kattavasti. Vaikuttavimmat kuvaukset sorrosta löytyvät silti yhä venäläisestä kaunokirjallisuudesta. Sellaiset nimet kuin Solženitsyn, Šalamov, Rybakov ja Grossman vedetään usein esiin, kun puhutaan stalinismista, joka natsismin ohella edustaa modernin raakalaismaisuuden äärimuotoa Euroopassa.

Mainittujen kirjailijoiden joukkoon sopii nostaa myös Lidia Tšukovskaja (1907–1996). Häneltä nyt suomennetun teoksen sisältämät kaksi pienoisromaania Sofia Petrovna ja Vajoaminen (Spusk pod vodu) ovat viiltäviä todistajalausuntoja Stalinin terrorista. Puhun todistajalausunnoista, vaikka teoksista ei puutukaan kirjallista tasoa. Imperessionistinen tyyli ja psykogisesti tarkkavaistoinen kuvaus todistavat Tšukovskajan kyvyistä. Terrorin ohella hän kuvaa kiinnostavasti Stalinin ajan neuvostoarkea.

Kirjallisuudentutkijan ja lastenrunoilijan Kornei Tšukovskin tytärtä Lidia Tšukovskajaa syytettiin jo 1920-luvulla neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen.Vuonna 1937 Tšukovskajan toinen aviomies, fyysikko Matvei Bronštein pidätettiin ja teloitettiin. Miehensä kohtalosta Tšukovskaja sai tietää vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Sorron itse kokeneena Tšukovskaja osaa välttää neuvostoterroria kuvaavaa suomalaista kirjallisuutta joskus leimaavat mustavalkoasetelmat. Tšukovskajan fiktiossa ei ole sankareita: on vain resignaatio ja terrorin loputon pakkanen.

Maa katoaa jalkojen alta

Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallisen neuvostoihmisen turvallisuudentunteen ja elämänuskon romahdusta. Teoksen nimihenkilö elää arkea 1930-luvun Leningradissa. Tarinan alku muistuttaa hämäävästi oikeaoppista neuvostoproosaa; samalla se näyttää miten elämä stalinismin alkuaikoina saattoi sujua, jos ei kyseenalaistanut asioita.

Sofia Petrovna menestyy työssään konekirjoittajana, nousee johtoasemaan. Hän ystävystyy työkaverinsa Natalian kanssa. Sofian poika Nikolai opiskelee instituutissa ja kohoaa sitten tehtaan iskurityöläiseksi, josta kirjoitetaan jopa Pravdan etusivulla.

Sitten maa katoaa jalkojen alta. Vuonna 1937 lehdistö kirkuu terroristeista ja vakoojista. Pidätysaallot alkavat. Myös Sofian poika vangitaan. Elämä nyrjähtää absurdiksi painajaiseksi. Sofia huomaa seisovansa päättymättömissä jonoissa eri viranomaisten pakeille. Mutta pojan kohtalosta ei selviä mitään. Sofia ei voi uskoa poikansa syyllisyyteen – on tapahtunut erehdys!

Tšukovskaja kuvaa hyvin ihmisten itsepetosta, sillä kaikki jonoissa ajattelevat samoin kuin Sofia. Muita jonottajia jokainen silti epäilee: toisten läheiset on varmasti vangittu syystä. Kukaan ei halua ymmärtää vainon todellisuutta.

Siihen todellisuuteen kuuluvat työpaikkojen ”toverituomioistuimet”, yhteisasunnon juorumylly jatkuva pelko. Häikäilemättömät tyypit pyrkivät hyötymään ilmiantamalla toisia. Kuuleeko Sofia pojastaan enää koskaan mitään? Ja jos kuulee, mitä hänen pitäisi tehdä?

Terrorin etninen ulottuvuus

Vajoaminen sijoittuu Stalinin ajan loppupuolelle, vuoden 1949 ”kosmopolitismin” vastaisen kampanjan keskelle. Tšukovskajaa muistuttava kääntäjä Nina Sergejevna tutustuu kirjailijasanatoriossa vankileiriltä vapautettuun prosaistiin. Häneltä Nina saa kuulla totuuden vangitun miehensä kohtalosta. Pienoisromaani kertoo myös sodanjälkeisen maaseudun köyhyydestä, saksalaisten valtaamille alueille jääneiden neuvostokansalaisten syrjinnästä ja kulttuurieliitin etuoikeuksista.

”Kosmopolitismin” vastaisessa kampanjassa oli mukana antisemitismia. Vajoamisessa terrorin etninen ulottuvuus välähtää myös 1930-luvulle palaavassa sisäkertomuksessa. Monet tuolloin repressoiduista olivat inkerinsuomalaisia, latvialaisia tai puolalaisia.

Kun juutalainen kirjailija vangitaan, uhri tuomitaan sanatoriossa pikavauhtia. Konformistien pöytäkeskustelut ovat karkeudessaan hervottomia. Ihmiset valehtelevat ja myyvät jopa omat muistonsa selvitäkseen järjestelmässä. Nina Sergejevna räjähtää ja antaa erään myötäjuoksijan kuulla kunniansa. Mutta sitten Nina pysähtyy: onko hänellä sittenkään oikeutta tuomita?

Toisinajattelijan tie

Tšukovskaja ei ryhtynyt myötäjuoksijaksi. Hänestä tuli Anna Ahmatovan ystävä, uskottu ja sihteeri. Hän opetteli Ahtamatovan runoja ulkoa ja auttoi runoilijaa muistamaan ne myöhemmin. Tšukovskajan tunnetuimpia teoksia ovatkin päiväkirjat Ahmatovasta (Zapiski ob Anne Ahmatovoj 1–3).

Avoimeksi toisinajattelijaksi Tšukovskaja ryhtyi vuonna 1958, kun ei sietänyt enää Pasternakin leimaamista sen jälkeen kun tämä oli saanut Nobel-palkinnon. Vanhaksi elänyt Tšukovskaja ehti nähdä Neuvostoliiton lopun. Hänen maineensa palautettiin ja vuonna 1990 hänelle myönnettiin Andrei Saharov -palkinto ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta”.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 27.3.2013.

Taigan tarinoiden aurinko paistaa

Pienkustantamo julkaisi kauniisti kuvitetun kokoelman kaukaisia satuja
 

Ville Ropponen  

Kirjoittajan suomensukuisia kansoja käsittelevä esseekokoelma Uralilainen ikkuna ilmestyi viime vuonna.

 

Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja. Suom. An­ni Lap­pe­la. Ku­vi­tus Var­pu Ero­nen. Idioot­ti. 141 s. 25 e. 

Sa­tu­aar­tei­ta pyy­tä­vän ei ai­na tar­vit­se men­nä Grimmin vel­jes­ten tam­mi­met­siin tai H. C. Andersenin lin­nan­pi­hoil­le: ver­kot voi heit­tää myös idän erä­mai­hin. Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja -teos esit­te­lee yh­dek­sän eri tur­kin- tai mon­go­lin­su­kui­sen kan­san ta­ri­noi­ta kai­ken ikäi­sil­le.

Ne tu­le­vat meil­le vie­raal­ta kult­tuu­ri­alueel­ta mut­ta tun­tu­vat to­dis­ta­van Eur­aa­sian sa­tu­pe­rin­teen yh­tei­sis­tä juu­ris­ta.

Si­pe­rian ni­mi tu­lee tur­kin­su­kui­ses­ta sa­nas­ta si­bir (ui­nu­va maa). Ja unen­nä­köä, fan­ta­sioi­den ai­nek­sia, nä­mä sa­dut ovat­kin täyn­nä. 

Niistä löytyy moraalisia opetuksia, hurjia käänteitä ja huumoria. Taiga suhisee, porot kiitävät arolla, ja vuorilta näkyy kauas. Saduissa sankarit, haltijat, demonit ja jumalat mittelevät voimiaan.

Sadut on valittu emeritus professori Tšuner Taksamin (s.1931) toimittamasta venäläisestä kokoelmasta.

Suomennos kulkee pääosin melko hyvin, ja Varpu Erosen akvarellit kuvittavat kirjaa upeasti.  Jälkisanoissa olisi saanut eri kansojen ja satujen taustatietojen luettelun lisäksi valottaa laajemmin siperialaista satutraditiota ja sen yhteyksiä.

Kansat, joilta sadut ovat peräisin, eivät liene suomalaisille turhan tuttuja, vaikka joku on ehkä kuullut tuvalaisesta kurkkulaulusta. Tuvien lisäksi jakuutit ja burjaatit ovat Siperian tärkeitä alkuperäiskansoja.

Muut kansat, tofalarit, altailaiset, šoorit, hakassit, dolgaanit ja kalmukit, ovat hyvin pieniä. Kansojen kulttuurissa ja perinteisissä elinkeinoissa on samankaltaisuutta, samoin uskonnoissa, buddhalaisuudessa ja luontouskossa.

Saduissa sosiaaliset suhteet erottuvat: rikkaat kaanit ja köyhät metsästäjät vääntävät kättä. Selviää kuinka eri eläimet saivat ominaisuutensa, miten havupuista tuli ikivihreitä tai miksi talvi on kesää pidempi. Kiinnostavimmassa syntytarinassa, ”Sartakpaissa”, kerrotaan Siperian jokien ja erityisesti mahtavan Ob-joen synty. Kielikuvat ovat usein omintakeisia, esimerkiksi aurinko on jättimäinen säihkyvä toukka.

Väkevä luontosuhde näkyy siinäkin miten vaivatta satuhahmot vaihtavat olomuotoa: ihmiset muuttuvat eläimiksi ja eläimet ihmisiksi.

Ihmisillä, eläimillä ja esineillä on usein taikavoimia. Toisin kuin eurooppalaisissa saduissa eläimet eivät ole vain palvelijoita, vaan niillä on omia pyyteitä. Itäaasialaiset vaikutteet vilahtavat: vaatteet tehdään silkistä, shakki on tärkeä peli, kiinalaiset taikatemput arvossaan.

Yllättäen vastaan kävelee myös tuttuja aihelmia. Jakuuttien sadussa ”Karah-Simiriki” ilkeästä äitipuolesta ja kahdesta tyttärestä on selvästi samaa kuin suomalaisessa kansansadussa ”Avannolla kehrääjät”. Meikäläisessäkin perinteessä tunnettu on burjaattien sadussa ”Kaksi laukkua” tavattavat reput, joista purkautuu joko vaurautta tai kartulla piekseviä miehiä.

Jo muinoin vallinneista kansainvälisistä yhteyksistä todistaa lisäksi šoorien satu ”Kan-Ergekin tähdistön synty”. Se toistaa suomalais-ugrilaistenkin kansojen tunteman myytin metsästäjästä, joka jahtaa taivaalla sarvipäistä eläintä. Sama myytti on pohjalla Kalevalan runossa ”Hiiden hirven hiihdäntä”. Kalmukkien sadussa ”Lootus” ihana neito riutuu kuoliaaksi ennemmin kuin avioituu, vaikka kosija lahjoittaa lootuksen kukan, buddhalaisen puhtauden symbolin. Neitsyen kuolemassa puhtautensa tähden on samaa kuin Aino-runossa.

Ajattoman muinaisuuden lisäksi saduissa vilahtaa myös moderni aika. Šoorien satu ”Temir-Tau - Rautavuori” kuvaa kansanuskon taittumista, kun nykyihminen temmeltää. Metsästyksen jumala Šalyg näyttäytyy ilkeänä ja voimattomana, ja myönteisesti kuvattu Vuorenhaltijakin joutuu väistymään, kun ihmiset jyräävät koneineen rouhimaan metalleja.

Mutta sadut jäävät jäljelle.

Kriitiikki on ilmestynyt 24.3. 2013 Helsingin Sanomissa.

Tšekkiläisiä mysteerejä ja identiteetin irtonumeroita

Katri Lipson: Jäätelökauppias. Tammi 2012. 263 s.

Historia pauhaa kohinalla nykykirjallisuudessa. Viime vuosina lähes joka toinen ilmestynyt romaani sijoittui menneisyyteen. Erityisesti toisen maailmansodan aika, Normandian maihinnousu, Lapin sota tai natsi-Saksaan liittyvät edesottamukset tuntuvat takaavan yleisön herpaantumattoman kiinnostuksen.

Katri Lipson (s. 1965) poikkeaa valtavirrasta siinä, että hän tuttujen ja turvallisten kotimaisen ja länsimaisen historian asemesta sijoittaa tarinansa entisen itäblokin menneisyyteen.

Lipsonin palkittu esikoisromaani Kosmonautti (2008) tapahtui 1980-luvun Murmanskissa. Kritiikeissä Kosmonautin kuvattiin ammentaneen vaikutteita eurooppalaisesta romaanista ja venäläisen kirjallisuuden perinteestä. Eräässäkin kritiikissä virkistyttiin romaanin ”vanhahtavan korkeakirjallisesta” tyylistä.

Samalla tavoin kirjallisen tyylitietoinen maku syntyy Lipsonin toisesta romaanista Jäätelökauppias. Lipson ei ole mikään houreinen nero, joka räimisi värejä hetken kiimassa, vaan hallittu ja hillittykin ammattilainen, joka sorvaa oikeaoppista jälkeä. Mutta aiheuttaako ammattimaisuus samalla sen, että spontaanius ja energia hupenevat tekstistä?

Elokuvia ja tiedustelupalveluita

Jäätelökauppias sijoittuu kommunistiseen ja jälkikommunistiseen Tšekkoslovakiaan. On luontevaa, että romaani hakee kirjalliset vaikutteensa samasta maantieteellisestä ja ajallisesta tilasta. Teksti herättää muistumia keskieurooppalaisilta modernisteilta ja postmodernisteilta Franz Kafkasta Milan Kunderaan ja Elfriede Jelinekiin.

Palaa mieleen, miten 1990-luvun suomalaisen postmodernismin merkkiteokset viittailivat yhtenään juuri keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen – ja usein myös teokset tapahtuivat Keski-Euroopassa. Jäätelökauppias ei ole erityisen postmodernistinen teos. Silti sen keskiössä on yksi jälkimodernin pääkäsitteitä – identiteetti.

Hitaasti käynnistyvän romaani alussa tehdään Jäätelökauppias-nimistä elokuvaa Tšekkoslovakiassa. Sodan päättymisestä on jokunen vuosi. Elokuvan ohjaaja ja näyttelijät vilahtavat kuvassa. Sitten siirrytään elokuvan tarinaan. On pariskunta joka pakenee natsimiehityksen aikana jotain Olomoucin kylään. Mies on ehkä juutalainen. He eivät ole oikeasti aviopari, Tomás ja Esther Vorszda, vaan vain esittävät. Rouva Nemchova, jonka talossa he viipyvät, ei ehkä usko. Myöhemmin tarinaan liittyy tuntemattomaksi jäävä jalkapuoli, jonka kanssa nainen avioituu.

Romaanin tapahtumat hyppivät ajallisesti 1940- ja 1950-luvun Tšekkoslovakiassa, vuoden 1968 Prahassa, sitten 1970-luvun Ruotsiin, jonne päädytään tšekkipakolaisen mukana ja lopulta takaisin jälkikommunistiseen Tšekkiin, jonne pakolaisen jälkikasvu palaa hakemaan juuriaan. Kerronta vaihtelee melko käsitteellisestä ilmaisusta draamalliseen ja runolliseen. Henkilöiden todelliset henkilöllisyydet ja roolihahmot sekoittuvat jatkuvasti. Esiin törröttää kertomuksia kertomuksien sisässä eli metakertomuksia, mutta niiden merkitys harvoin täsmentyy.

Pohjautuuko elokuvahenkilö Tomásin tarina elokuvan ohjaajan kokemuksiin? Tapaavatko ohjaaja ja elokuvan Estherin esikuva, todellinen Esther Vorszda – tai siis nainen joka on ottanut tämän nimen – myöhemmin? Onko jompikumpi tiedustelupalvelun agentti? Miksi tiedustelupalvelu on kiinnostunut ohjaajan elokuvasta?

Entä miksi tiedustelupalvelu kuulustelee opiskelija Jan Vorszdaa, niin sanotun Esther Vorszdan poikaa Prahan kevään 1968 jälkimainingeissa? Miksi Jan ei ottanut osaa mielenosoituksiin, mutta osti kaupasta kanisterin? Aikoiko hän ehkä polttaa itsensä, kuten Jan Palách? Entä sitten?

Katkeavat langat

Janin tytär Gunilla palaa jälkikommunistiseen Tšekkiin, Olomouciin. Hän asuu alivuokralaisena ja samaistuu aiempaan vuokralaiseen Milenaan. Milenalle tulee vuokra-asuntoon yhä kirjeitä joltain Petriltä. Kirjeitä Milenalle viittaa ehkä jälleen Kafkaan – mutta viittaus jää epäselväksi. Aivan romaanin loppu kiepauttaa roolihahmot ja todellisuuden vielä kerran ympäri. Oliko kaikki vain ideoita taiteilijan päässä?

Jäätelökauppias herättää kysymyksiä ja kiinnostustakin, mutta kysymykset eivät johda minnekään. Henkilöitä on ehkä liikaa ja tapahtumasta toiseen hypitään turhan usein. Romaanihenkilöt jäävät abstrakteiksi, kenties tarkoituksella, mutta lukijalle tarkoitus ei selviä. Romaanin naiset toisaalta poikkeuksetta esitetään vahvoina, miehet taas heikkoina.

Ehkä Lipson haluaa sanoa, että näyttelemme aina elämässä jotain roolia, hyvin tai huonosti? Ehkä hän haluaa vakuutella, että elämä on aina kerrottua ja vain se mikä on kerrottu on totta? Romaani korostaa keinotekoisuuttaan. Mutta onko tässä mitään erityisen uutta?

Kielellisesti romaani on taitava, dialogi rullaa melko hyvin, ja teoksessa on muutamia vaikuttavia, runollisia jaksoja ja draamallisesti kiinnostavia kohtauksia. Kunnianhimoa riittää. Lipson esittelee kovasti osaamistaan, jota häneltä ei sinänsä puutu.

Kokonaisuutena teos jää kuitenkin liian käsitteelliseksi, eivätkä romaanin osat sovi täysin toisiinsa. Alussa kiehtova mysteerintuntu alkaa kirjan edistyessä rasittaa, kun iso osa kerrotusta viittaa jonnekin kuulumattomiin, on epäselvästi symbolista tai simuloi fragmentaarista kerrontaa, kunnolla onnistumatta.

Lipsonin esikoisromaanissa kerronnan aukkoisuus kantoi hyvin. Jäätelökauppiaassa rakenne sen sijaan ei tunnu asettuvan tasapainoon, vaan kielii enemmän keskeneräisyydestä. Tämä on sinänsä sääli, sillä romaanissa on kiinnostavia aineksia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 9.2.2013.

Maailmantuskan kääntöpiireillä

Kirjallisuus ei paranna masennusta, mutta auttaa

ymmärtämään sen ilmenemismuotoja.

Ville Ropponen

Väsyttää, tympii ja ahdistaa niin, ettei kirjakaan pysy kädessä. Talvi hiipii ulkoa sisälle. Pimeys ei rajoitu yöhön, vaan alkaa asettua silmien taakse. Mistä on kysymys? Ettei se vain olisi masennusta? Viime vuosina masennuksesta, usein määriteltynä lääketieteellisesti depressioksi, on tullut eräänlainen kansantauti. Masennuksen vanha nimi on melankolia. Tai vaihtoehtoisesti masennus on eräs melankolian oire.

Melankolia ei ole yksi vaan monta, korosti Sigmund Freud klassisessa esseessään Murhe ja melankolia (1917). Silmiinpistävintä määrittelyssä on sen epämääräisyys. Kukaan ei tunnu tietävän mistä masennuksessa on kysymys. Freudin mukaan lähes ainoa toistuva teema melankoliassa on menetys.

Jo riittää uupumus, kirja käteen vain. Kaunokirjallisuus tarjoaa reitin lääketieteellisten lokerointien ja julkkisten itkuisten itsetilitysten taakse. Kirjallisia teoksia ei voi palauttaa pelkiksi masennuksen kuvauksiksi. Kaunokirjallisuus on silti monesti antanut muodon paitsi erilaisille hillittömille fantasioille myös mielialahäiriöihin liittyville tunnetiloille, kuten ikävystyneisyys, välinpitämättömyys, ahdistus, pelko, haurauden tai herkkyyden tunne. Kirjallisuus avaa reitin yksilön psyykeen.

Sitä paitsi melankolian kirjallisten kuvausten perinne on hämmästyttävän vanha.

Melankolian juuret ovat antiikin ruumiinnesteopissa. Hippokrateen mukaan pernassa syntyvän mustan sapen liikatuotanto on terveydelle tuhoisaa. Melankolian nimitys viittaa tähän (kreik. melas,”musta” ja chole, ”sappi”). Antiikin kulttuureissa melankolia tunnettiin hyvin. Myös Raamatun Jobin kirjan turhuuden kuvaus muistuttaa melankoliaa. Jo antiikin aikana melankolialla oli kaksoismerkitys: se oli häiriö tai tauti, mutta merkitsi myös ylevää tarkkanäköisyyttä, jopa älyllistä suuruutta. Esimerkiksi Platon yhdisti Faidros-dialogissa melankolian ja pyhän mielipuolisuuden, manian. Melankolikko saattoi maata pohjattomassa pimeydessä, mutta myös häikäisevässä valossa.

Pimeyden ja valon kahtiajako näkyy myös Danten Jumalallisessa näytelmässä (1321), jota on usein luettu melankoliakuvauksena. Helvetti-jaksossa Dante ja Vergilius myös todistavat miten Styx-virran mustan veden pintaan nousee kuplia melankolisten raukkojen huokauksista, jotka istuvat kytkettyinä joenpohjaan. Keskiajalla eräs melankolian laji, acedia,  katsottiin kuolemansynniksi.

Ennen modernia aikaa melankolian kirjallisia kuvauksia ilmentävät myös toisenlaiset vastakohdat. Melankolikkoon kätkeytyi kaksi äärimmäistä hahmoa: nero ja hirviö, ylevä ja alkukantainen. Hän oli sekä pelokas ja uneton ihmisvihaaja, että häijy peto. Unettomuus merkitsi lisäksi unelmointia ja outoja fantasioita. Esimerkiksi monet Shakespearen hahmoista ovat melankolikkoja. Hamletilla on kaikki melankolikon ominaisuudet: tunteenpurkaukset, kaunopuheisuus ja pistävä äly, viha vallanpitäjiä kohtaan ja pakkoajatukset itsetuhosta.

Esimoderniin melankoliaan näyttää masennuksen lisäksi liittyvän aina mania. Usein siihen yhdistyvät myös viha ja nälkä, hillittömyys ja ahmiminen, jotka saattavat purkautua juopotteluna ja räyhäämisenä tai moraalittomina seksuaalisina hurjasteluina. Esimerkiksi 1700-luvun markiisi De Saden väkivaltaista seksiä estetisoivat teokset voi nähdä eräänlaisina melankoliakuvauksina. R.L. Stevensonin romaani Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (1886) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1890) ovat nekin velkaa esimoderneille melankoliakuvauksille, vaikka ne on kirjoitettu modernina aikana.

Toisenlainen melankoliakuva kirjoittautui esiin, kun J.W. Goethe julkaisi kulttimaineeseen kivunneen romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Sen päähenkilöstä Wertheristä tuli romantiikan ajan melankolian supersankari. Hänessä heijastuu paitsi häviötä pelkäävän aateliston epätoivo myös modernit vaatimukset itsehillinnästä. Porvarillisena aikana miesten herkkyys oli sallittua enää vain intellektuaalisissa ja taiteellisissa ammateissa. Werther on poroporvarillisuutta vastaan kapinoivan, itsetuhoisen melankolian ruumiillistuma. Hänen epätoivonsa olemisen merkityksettömyydestä sysää hänet yhteiskunnan ulkopuolelle ja itsemurhaan. Werther rakkauden kohteessa Lottessa henkilöityy melankoliaan usein yhdistetty saavuttamattoman rakkauden teema

Wertheriä modernin melankolian tyyppihahmona ei voi korostaa liikaa. Hänen vaikutuksena näkyy koko 1800-luvun E.A. Poen kauhutarinoista venäläisiin ”tarpeettoman ihmisen” kuvauksiin, saksalaiseen weltschmerziin ja Baudelairén spleeniin. Goethen teos vaikuttaa välkkyvän taustalla myös sellaisissa poikkeusyksilön kuvauksissa kuin Kierkegaardin Joko-tai (1843) ja  Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864).

Romantiikan aikana melankoliasta tuli taiteilijuuden peruskoodi. Tämä johtui pitkälti melankolian korkeasta statuksesta. Enää kyse ei ollut siitä, että koska kirjailija käyttää työvälineenään omaa minuuttaan, hän on kenties herkempi mielialan heilahteluille. Kyse oli siitä voiko todellista kirjailijuutta olla ilman melankoliaa. Melankolian ylimyksellinen status näkyy myös boheemeissa flanöörin ja dandyn tyypeissä. Nämä roolit – kuten aiemmatkin melankoliahahmot – oli varattu vain miehille. Edetään melko lähelle nykyaikaa ennen kuin kirjallisuudessa esiintyy naisten melankoliakuvauksia.

Freudin 1900-luvun alun psykoanalyyttisen teorian mukaan melankolikon täytyy korvata kokemaansa menetystä jollakin. Hänen pitää ravita onttoa sisintään ja nälkiintynyttä sieluaan. Ruumis otetaan haltuun ahmimalla, nielemällä, sulattamalla ja ulostamalla. Päinvastainen keino on nälkiintyminen: nälkä ja tyydyttämättömyys korotetaan luovaksi vastavoimaksi; kylläisyys ja tyydyttyneisyys alennetaan kuolemaksi.

Modernisoituvassa, yhä teknologisemmassa maailmassa melankolikko torjuu pelkojaan korostamalla suhdetta ruumiiseensa; itsekontrolli tulee joko hukata tai päinvastoin liioitella kontrollia. Esimerkiksi Knut Hamsunin romaanissa Nälkä (1890) päähenkilöä, masentunutta kirjailijaa, ajaa ahmimisen halu ja inho, pakko ahtaa ruokaa sisäänsä ja oksentaa se ulos.

Ehkä kirkkaimpana 1900-luvun alun melankoliakuva näkyy Franz Kafkan proosassa. Kompleksinen suhde ruokaan erottuu myös kirjailijan elämänkerrassa. Nuoresta asti alavireinen Kafka eli askeettisesti ja saattoi jopa näännyttää itseään aliravitsemukseen saakka. Päiväkirjaansa hän kuvasi silti bulimisia fantasioita makkaroista ja paisteista, väkevästi maustetuista ja makeutetuista ruoista, joita hän halusi hotkia. Mielihalun toteuttaminen olisi merkinnyt antautumista synkkyydelle.

Kaksi Kafkan luomaa henkilöhahmoa kuolee nälkään, Gregor Samsa Muodonmuutoksessa (1915) ja Nälkätaiteilija samannimisessä novellissa (1924). Viimeksi mainitun novellin päähenkilö kiertelee esittelemässä riutunutta ruumistaan impressaarionsa kanssa. Impressaario antaa taiteilijan paastota vain 40 päivää, mutta tämä unelmoi paaston jatkamisesta äärirajoille. Lopulta paaston pidentäminen onnistuu, kun Nälkätaiteilija on pestautunut sirkukseen ja hänet on unohdettu häkkiinsä. Työmiehet löytävät näivettyneen Nälkätaiteilijan, joka kuiskaa viimeisillä voimillaan vastauksen paaston syystä: ”koska en löydä semmoista ruokaa, joka maittaisi minulle”.

Mainittuja laaja-alaisempi melankoliakuvaus on varhainen proosapala, Häävalmisteluja maalla (1907–1908). Sen päähenkilön Rabanin peruskokemuksena on minuudettomuuden tunne, fyysisen olemisen epävarmuus, kohtaamattomuus toisten kanssa sekä seksuaalisuuteen liittyvä epäröinti. Raban ei tunne itseään ihmiseksi vaan vertautuu kovakuoriaiseen. Toisten kommenteista Rabanin on etsittävä oman minuutensa aineksia: ”Eikö Lement ollutkin tänään ystävällinen, hänhän kertoi minulle yhtä ja toista ja selitti asiat niin kuin minäkin ne varmaan koen”. Elämä on jatkuvaa odottamista, ulkoiset sattumukset tuntuvat moitteilta itselle, eikä ruoka enempää kuin ihmisten tapaaminen tyydytä. Nämä kaikki ovat aihelmia, joita Kafka myöhemmin kehittelee pidemmälle.

Melankolian ruumiillisuuteen kiinnittyvää ulottuvuutta jatkaa J-P Sartren romaani Inho (1938). Teoksen päähenkilöä Roquentinia inhottaa oma vulgaari fyysisyytensä. Hän kiertelee fiktiivistä satamakaupunkia Bouvillea (ransk. boue, ”loska, saasta”), jossa ulkomaailma velloo hänen päälleen kuvottavassa aineellisessa tahmeudessaan: vieraan takaliston lämmittämänä ratikan penkkinä tai ylikypsän camembertin mätänä tuoksuna. Toinen melankolian piirre, vieraantuneisuuden ja merkityksettömyyden tunne, toimi sodanjälkeisessä Euroopassa usein vastakulttuurin polttoaineena. Mielettömyyden tunnot erottuvat esimerkiksi Albert Camus’in proosassa ja esseistiikassa.

Hyvin erilainen melankoliakuvaus on Sylvia Plathin omaelämänkerrallinen romaani Lasikellon alla (1963). Romaanin ”realistinen” melankoliakuva viittaa tavallaan jo tulevaisuuteen. Teoksessa masennuksesta on tullut lääketieteellinen käsite, ikään kuin vain ”ihmiskoneen” toimintahäiriö. Plathin romaanissa melankolikkoa, lahjakasta opiskelijanaista Estheriä, kuvataan pääasiassa ulkoapäin. Estherin masennusoireita eritellään, mutta kaikessa tuntuu diagnoosien maku: unettomuutta, toivottomuutta, käsien tärinää, itsemurhayritys. Plathin teoksen rationalismille on varmasti useita syitä, mutta yksi voi olla melankolian korkea ja miehinen status: edes 1960-luvulla nainen ei voinut kirjoittaa melankoliasta muuta kuin sairaskertomuksen.

                     

Viime vuosisadan puolivälistä asti melankoliakuvauksia on leimannut sairausnäkökulma. Esimerkiksi Michel Houllebecqin romaanin Halujen taistelukenttä (2009) päähenkilö on masentunut, hyväpalkkainen ohjelmoija. Hänen depressionsa vaikuttaa kumpuavan siitä, että hänet on pakotettu jatkuvaan kamppailuun rahasta, seksistä ja hyödykkeistä nykymaailman ”halujen taistelukentällä”. Romahdettuaan psyykkisesti ohjelmoija joutuu terveydenhuollon potilaaksi tai paremmin asiakkaaksi. Masennusta aiheuttavan kulttuurin ja yhteiskunnan muuttaminen näyttäytyy mahdottomana, kun pahoinvoinnin syyt medikalisoidaan ja eristetään yksilön ongelmaksi.

Depressioksi pelkistyttyään melankolian status on laskenut. Jotain sen ylimyksellisyydestä voi silti aistia Bret-Easton Ellisin usein melankoliakuvauksena luetusta romaanista Amerikan psyko (1991). Siinä myöhäismodernin talouseliitin stressikulttuurin lapsi, bisnesjuppi ja sarjamurhaaja Patrick Batemann etsii hillittömän väkivallan avulla tarkoitusta merkitsevyydestä tyhjentyneessä modernissa kulutusmaailmassa. Erityisesti anglosaksisia melankoliakuvauksia leimaavat usein tyhjyyden tunteet sekä fantasiat tuntemisen kyvystä kertakäyttötodellisuudessa, jossa ihmissuhteet ovat korvautuneet markkinasuhteilla.

”Mi ikävyys, mi hämäryys, kuin syksy-iltanen autiol maall”, kirjoittaa Aleksis Kivi runossa ”Ikävyys” (1866). Entä millaisena melankolia näyttäytyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa? Onko kuvauksissa jotain uutta ja erilaista?  Sairausnäkökulma näyttää hallitsevan meilläkin lähes poikkeuksetta Anja Kaurasen tunnetusta masennuskuvauksesta Syysprinssi (1996) Sofi Oksasen depressoitunutta naispariskuntaa ruotivaan romaaniin Baby Jane (2005).

Yksi nykykirjallisuuden kiinnostavimpia depressiokuvauksia on Hanna-Marjut Marttilan tragikoominen romaani Kertoi tulleensa petetyksi (2002). Siinä etualalle nousee yhteiskunta. Masentunut henkilökolmikko Tipii, Ilari ja Roseanna ovat sosiaalisesti eristyneitä, mikä tuo esille depression kehän, jossa arjessa selviämisen vaikeutuminen johtaa syrjäytymiseen, ja syrjäytyminen pitää yllä masennusta. Marttilan romaanihenkilöt ajelehtivat rahattomuuden, mielialalääkkeiden, rauhoittavien, viinan ja itsemurha-ajatusten suossa.

Kuin korostaakseen melankolian nykyään alentunutta statusta, romaani painottaa lääketieteellisesti, että henkilöt ovat depressiosairaita. Toisaalta sairausluokitus tuodaan ilmi siinä valossa, että positiivista ylienergisyyttä korostava nyky-yhteiskunta ei tunnusta tätä sairautta, tai ei ainakaan auta sairastuneita tarpeeksi.

Yksi romaanihenkilöistä, Tipii, on positiivisen ajattelun aivopesemä yrittäen jatkuvasti torjua kaiken ikävän, todellisuuden kieltämiseen asti. Marttilan itsemurhasta jankuttavat ja säälittävät masennushahmot ovatkin jonkinlaisia karikatyyrejä nykyasenteista depressiota kohtaan. Kovin uutta tapaa puhua masennuksesta romaani ei siis tarjoa. Sosiaalisen kritiikin ohella se nauraa masennukseen liitetyille käsityksille, mutta saattaa samalla myös vahvistaa stereotypioita.

Toinen aiheesta ammentava intresantti nykyteos on Karri Kokon kollaasi Varjofinlandia (2005). Teoksen sisältö on sitaattia suomalaisista masennusblogeista keväältä 2005. Tekijän panos rajoittuu valikointiin, kopiointiin, järjestämiseen ja kontekstin häivyttämiseen. Näillä reunaehdoilla tulkittuna teos avaa ikään kuin näkymän nykysuomalaiseen masennukseen.

Varjofinlandiassa huomiota herättää masennuspuheen tavanomaisuus. Klassisen melankolian ja tuskan ylevöittävää vaikutusta ei todellakaan näy. Teksti on vyöry anonyymia itsearvostelua, itsevihaa ja tilitystä tunteista. Sitaattimateriaali muodostaa myös osuvan tuntuisia luonnehdintoja depressiosta, tyyliin: ”sää on jotenkin rikki” tai ”jonain päivänä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen”. Mutta valtaosa teoksen materiaalista on hämmästyttävän latteaa, jopa banaalia. ”Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden”, kuten eräs kirjan sitaatti kuuluu.

On kiinnostavaa, ettei teoksessa kosketella yhteiskuntaa ja kulttuuria lainkaan, vaikka teos ”paljastaakin” modernin suomalaisen tyytymättömyyden itseen ja viihtymättömyyden kulttuurissa. Tekstissä korostuvat häpeä ja puhe ruumiillisista oireista. Kyse on sosiaalisesta tuskasta, sillä mitä muuta häpeä on kuin sosiaalisen vertailun synnyttämää ahdistusta?

Varjofinlandia kyseenalaistaa tavallaan yksilöllisen tunneilmaisun. Teos voisi olla ikään kuin kenen tahansa masentuneen kirjoittama. Onko yksilön lopulta mahdollista ilmaista tuntemuksiaan henkilökohtaisen kielen avulla? Vai onko tunteista ja masennuksesta puhuminen pikemminkin sosiaalisen kielen käyttöä? Ehkä tunteet eivät lopulta olekaan yksilöllisiä, vaan se on yhteisö ja aikakausi, joka puhuu meissä, silloin kun tunnemme ja silloin kun masennumme?

Melankolia on paljon laajempi ilmiö kuin nykyinen masennus. Siihen on liitetty mielentiloja, joille on nykyään lätkäisty jokin toinen lääketieteellinen sinetti, kuten syömis-, ahdistus-, uni- tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pelkästään tämä tuskin selittää sitä, että melankolia on kirjallisuuden historiassa eniten käsitelty tunnekimara, ehkä lukuun ottamatta rakkautta ja rakastumista.

Melankolia tuntuu olevan suorastaan polttava piste länsimaisessa tietoisuudessa. Kyse lienee pitkälti siitä, että melankoliakuvaukset ovat piirtäneet psyykkisen normaliteetin rajoja? Se miten eri tavoin melankoliaa on kuvattu eri aikoina ilmentää ajan ja kulttuurin erilaisia tapoja sallia tunteiden ilmaisu, venyttää sosiaalista kontrollia ja näyttää yksilölle kaapin paikka. Kuvauksissa melankoliasta erottuvat myös ihmisen suhde omaan ruumiiseensa ja käsitykset menestyneestä yhteisön jäsenestä. Melankolisten kirjallisten hahmojen yhteiskuntaluokka ja sukupuoli tuntuvat usein olevan kovin merkitseviä, ja näin melankoliakuvaukset kertovat hierarkiasta. Tarinoissa melankoliasta tiivistyy ehkä silti vanha totuus: mitä yksityisempiä asioita kirjallisuudessa kuvataan, sitä yleisempi merkitys tällä on.

Herää kysymys, olemmeko me nykyihmiset sittenkään niin vapaita, jos merkittävä osa tunneilmaisuamme on piilotettu itsehillinnän, kielenkäytön kaavamaisuuksien ja lääketieteellisten lappusten taakse.

Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 1/2013.