Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Suomentanut Arja Pikkupeura.
Romaani, 359 s.
Siltala 2012.
Nyt on muodikasta arvostella kaikkea paikallista ja
kansallista. Otetaan vaikka kotimainen historiallinen romaani. Se keskittyy
liiaksi suurmiehiin ja viime sotiin. Lähinnä sisällissotaa on kuvattu toisin,
häviäjien ja uhrien näkökulmasta.
Jo riittää kärjistys, mutta silti suomalaisesta
kirjallisuudesta on vaikea löytää vertailua venäläisen Ljudmila Ulitskajan
(s.1943) romaanille Medeia ja hänen
lapsensa. Romaani sivuaa useita neuvostohistorian marginaaleja.
Ulitskajalla on mainetta syrjäytettyjen ryhmien kuvaajana, vaikka nyt hän ei
ruodikaan aiheita yhtä terävästi kuin aiemmin suomennetussa teoksessa Naisten valheet (2010.
Alkuteos Medeia ja
hänen lapsensa on vuodelta 1996, vuosikymmeneltä jolloin kirjoitettiin
paljon tilinpäätöksiä neuvostoajalta.
Kerronnan keinot Ulitskajan osaa siksi hyvin, että jopa sukuromaanin
kalutussa lajityypissä kehkeytyy melko tuoretta jälkeä.
Syntyjään Pontian kreikkalainen Medeia on laajan suvun vesa.
Kesäisin ympäri Neuvostoliittoa hajaantuneet sukulaiset kokoontuvat hänen
taloonsa Krimille. Kehystarina tapahtuu kesällä 1976, mutta tuon tuosta
hypätään Medeian sukulaisten, erityisesti naisten, menneisyyden traagisiin tai
koomisiin vaiheisiin. Sukulaiset ovatkin Medeian ”lapsia”, omia lapsia hänellä
ei ole.
Antiikin myyttien kaimastaan poiketen Medeia ei surmaa
lapsiaan, vaan elävöittää heidät kertomuksissa. Näkökulma on henkilöiden
yksityiselämässä. Rakastumiset, syrjähypyt ja eroamiset ovat tärkeämpiä kuin
politiikka, johon Medeia romaanissa suhtautuukin kuin säätilaan.
Vaikeita aiheita ei silti kartella. Romaanissa näkyy
Venäjällä vähän käsitelty historia, kuten Stalinin Krimiltä pakkosiirtämät
tataarit ja kreikkalaiset sekä Uzbekistaniin kärrätyt Volgan saksalaiset.
Pakkokollektivisaatio ja juutalaisiin kohdistettu ”kosmopolitismin” vastainen kampanja
erottuvat. Esiin piirtyy Medeian suvun monietnisyys: totalitarismista
huolimatta Neuvostoliitto oli eräänlainen monikulttuurinen tila.
Ulitskaja kuvaa myös vammaisen lapsen kanssa elämistä,
auto-onnettomuuden uhrien omaisten surua, Neuvostoliitosta emigroitumista,
mutta myös menestymistä neuvostoyhteiskunnassa.
Romaanin huipentavan suhdekuvion Ulitskaja on lainannut
Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira
(1899). Ulitskajalla Krimillä lemmiskelevät kaksi sisarusta, Maša ja Nika,
jotka armastavat samaa miestä, Butanovia. Kaikki kolme ovat tahoillaan naimisissa, mutta samapa tuo.
Mašan ja Butanovin suhteessa tiivistyy hengen ja ruumiin, idealismin ja
materialismin, ainutlaatuisen ja sarjallisen ristiriita. Butanov on menestyvä
urheiluhieroja, Maša orastava runoilija. Tšehovin tapaan Ulitskaja lyö
romantiikan rikki, mutta kertoo myös romanssin päätöksen.
Neuvostojärjestelmä oli mikä oli, mutta ihmisten elämästä
oli moneksi, Ulitskaja tuntuu sanovan. Suomessa ajatellaan usein, että
neuvostoelämästä voi muovailla vain demonisoidun tai kiillotetun
mustavalkokuvan. Ulitskajan kertomus ihmisistä raskaassa ajassa on täynnä
hiljaista elämäniloa. Se on yhtä ”tosi” tapa kertoa Neuvostoliitosta kuin jokin
toinen.
Aistirikas tyyli kohottaa teoksen keskiverron yli. Keveys,
yksi Italo Calvinon painottamista kirjallisista hyveistä, pullistaa Ulitskajan
työkalupakkia.
Ville Ropponen
Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti