Traaginen seksikomedia Neuvostoliitosta

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Suomentanut Arja Pikkupeura.

Romaani, 359 s.

Siltala 2012.

Nyt on muodikasta arvostella kaikkea paikallista ja kansallista. Otetaan vaikka kotimainen historiallinen romaani. Se keskittyy liiaksi suurmiehiin ja viime sotiin. Lähinnä sisällissotaa on kuvattu toisin, häviäjien ja uhrien näkökulmasta.

Jo riittää kärjistys, mutta silti suomalaisesta kirjallisuudesta on vaikea löytää vertailua venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s.1943) romaanille Medeia ja hänen lapsensa. Romaani sivuaa useita neuvostohistorian marginaaleja. Ulitskajalla on mainetta syrjäytettyjen ryhmien kuvaajana, vaikka nyt hän ei ruodikaan aiheita yhtä terävästi kuin aiemmin suomennetussa teoksessa Naisten valheet (2010. 

Alkuteos Medeia ja hänen lapsensa on vuodelta 1996, vuosikymmeneltä jolloin kirjoitettiin paljon tilinpäätöksiä neuvostoajalta.  Kerronnan keinot Ulitskajan osaa siksi hyvin, että jopa sukuromaanin kalutussa lajityypissä kehkeytyy melko tuoretta jälkeä.

Syntyjään Pontian kreikkalainen Medeia on laajan suvun vesa. Kesäisin ympäri Neuvostoliittoa hajaantuneet sukulaiset kokoontuvat hänen taloonsa Krimille. Kehystarina tapahtuu kesällä 1976, mutta tuon tuosta hypätään Medeian sukulaisten, erityisesti naisten, menneisyyden traagisiin tai koomisiin vaiheisiin. Sukulaiset ovatkin Medeian ”lapsia”, omia lapsia hänellä ei ole.

Antiikin myyttien kaimastaan poiketen Medeia ei surmaa lapsiaan, vaan elävöittää heidät kertomuksissa. Näkökulma on henkilöiden yksityiselämässä. Rakastumiset, syrjähypyt ja eroamiset ovat tärkeämpiä kuin politiikka, johon Medeia romaanissa suhtautuukin kuin säätilaan.

Vaikeita aiheita ei silti kartella. Romaanissa näkyy Venäjällä vähän käsitelty historia, kuten Stalinin Krimiltä pakkosiirtämät tataarit ja kreikkalaiset sekä Uzbekistaniin kärrätyt Volgan saksalaiset. Pakkokollektivisaatio ja juutalaisiin kohdistettu ”kosmopolitismin” vastainen kampanja erottuvat. Esiin piirtyy Medeian suvun monietnisyys: totalitarismista huolimatta Neuvostoliitto oli eräänlainen monikulttuurinen tila.

Ulitskaja kuvaa myös vammaisen lapsen kanssa elämistä, auto-onnettomuuden uhrien omaisten surua, Neuvostoliitosta emigroitumista, mutta myös menestymistä neuvostoyhteiskunnassa.

Romaanin huipentavan suhdekuvion Ulitskaja on lainannut Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira (1899). Ulitskajalla Krimillä lemmiskelevät kaksi sisarusta, Maša ja Nika, jotka armastavat samaa miestä, Butanovia. Kaikki kolme ovat tahoillaan naimisissa, mutta samapa tuo. Mašan ja Butanovin suhteessa tiivistyy hengen ja ruumiin, idealismin ja materialismin, ainutlaatuisen ja sarjallisen ristiriita. Butanov on menestyvä urheiluhieroja, Maša orastava runoilija. Tšehovin tapaan Ulitskaja lyö romantiikan rikki, mutta kertoo myös romanssin päätöksen.

Neuvostojärjestelmä oli mikä oli, mutta ihmisten elämästä oli moneksi, Ulitskaja tuntuu sanovan. Suomessa ajatellaan usein, että neuvostoelämästä voi muovailla vain demonisoidun tai kiillotetun mustavalkokuvan. Ulitskajan kertomus ihmisistä raskaassa ajassa on täynnä hiljaista elämäniloa. Se on yhtä ”tosi” tapa kertoa Neuvostoliitosta kuin jokin toinen.

Aistirikas tyyli kohottaa teoksen keskiverron yli. Keveys, yksi Italo Calvinon painottamista kirjallisista hyveistä, pullistaa Ulitskajan työkalupakkia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.