Maailmantuskan kääntöpiireillä

Kirjallisuus ei paranna masennusta, mutta auttaa

ymmärtämään sen ilmenemismuotoja.

Ville Ropponen

Väsyttää, tympii ja ahdistaa niin, ettei kirjakaan pysy kädessä. Talvi hiipii ulkoa sisälle. Pimeys ei rajoitu yöhön, vaan alkaa asettua silmien taakse. Mistä on kysymys? Ettei se vain olisi masennusta? Viime vuosina masennuksesta, usein määriteltynä lääketieteellisesti depressioksi, on tullut eräänlainen kansantauti. Masennuksen vanha nimi on melankolia. Tai vaihtoehtoisesti masennus on eräs melankolian oire.

Melankolia ei ole yksi vaan monta, korosti Sigmund Freud klassisessa esseessään Murhe ja melankolia (1917). Silmiinpistävintä määrittelyssä on sen epämääräisyys. Kukaan ei tunnu tietävän mistä masennuksessa on kysymys. Freudin mukaan lähes ainoa toistuva teema melankoliassa on menetys.

Jo riittää uupumus, kirja käteen vain. Kaunokirjallisuus tarjoaa reitin lääketieteellisten lokerointien ja julkkisten itkuisten itsetilitysten taakse. Kirjallisia teoksia ei voi palauttaa pelkiksi masennuksen kuvauksiksi. Kaunokirjallisuus on silti monesti antanut muodon paitsi erilaisille hillittömille fantasioille myös mielialahäiriöihin liittyville tunnetiloille, kuten ikävystyneisyys, välinpitämättömyys, ahdistus, pelko, haurauden tai herkkyyden tunne. Kirjallisuus avaa reitin yksilön psyykeen.

Sitä paitsi melankolian kirjallisten kuvausten perinne on hämmästyttävän vanha.

Melankolian juuret ovat antiikin ruumiinnesteopissa. Hippokrateen mukaan pernassa syntyvän mustan sapen liikatuotanto on terveydelle tuhoisaa. Melankolian nimitys viittaa tähän (kreik. melas,”musta” ja chole, ”sappi”). Antiikin kulttuureissa melankolia tunnettiin hyvin. Myös Raamatun Jobin kirjan turhuuden kuvaus muistuttaa melankoliaa. Jo antiikin aikana melankolialla oli kaksoismerkitys: se oli häiriö tai tauti, mutta merkitsi myös ylevää tarkkanäköisyyttä, jopa älyllistä suuruutta. Esimerkiksi Platon yhdisti Faidros-dialogissa melankolian ja pyhän mielipuolisuuden, manian. Melankolikko saattoi maata pohjattomassa pimeydessä, mutta myös häikäisevässä valossa.

Pimeyden ja valon kahtiajako näkyy myös Danten Jumalallisessa näytelmässä (1321), jota on usein luettu melankoliakuvauksena. Helvetti-jaksossa Dante ja Vergilius myös todistavat miten Styx-virran mustan veden pintaan nousee kuplia melankolisten raukkojen huokauksista, jotka istuvat kytkettyinä joenpohjaan. Keskiajalla eräs melankolian laji, acedia,  katsottiin kuolemansynniksi.

Ennen modernia aikaa melankolian kirjallisia kuvauksia ilmentävät myös toisenlaiset vastakohdat. Melankolikkoon kätkeytyi kaksi äärimmäistä hahmoa: nero ja hirviö, ylevä ja alkukantainen. Hän oli sekä pelokas ja uneton ihmisvihaaja, että häijy peto. Unettomuus merkitsi lisäksi unelmointia ja outoja fantasioita. Esimerkiksi monet Shakespearen hahmoista ovat melankolikkoja. Hamletilla on kaikki melankolikon ominaisuudet: tunteenpurkaukset, kaunopuheisuus ja pistävä äly, viha vallanpitäjiä kohtaan ja pakkoajatukset itsetuhosta.

Esimoderniin melankoliaan näyttää masennuksen lisäksi liittyvän aina mania. Usein siihen yhdistyvät myös viha ja nälkä, hillittömyys ja ahmiminen, jotka saattavat purkautua juopotteluna ja räyhäämisenä tai moraalittomina seksuaalisina hurjasteluina. Esimerkiksi 1700-luvun markiisi De Saden väkivaltaista seksiä estetisoivat teokset voi nähdä eräänlaisina melankoliakuvauksina. R.L. Stevensonin romaani Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (1886) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1890) ovat nekin velkaa esimoderneille melankoliakuvauksille, vaikka ne on kirjoitettu modernina aikana.

Toisenlainen melankoliakuva kirjoittautui esiin, kun J.W. Goethe julkaisi kulttimaineeseen kivunneen romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Sen päähenkilöstä Wertheristä tuli romantiikan ajan melankolian supersankari. Hänessä heijastuu paitsi häviötä pelkäävän aateliston epätoivo myös modernit vaatimukset itsehillinnästä. Porvarillisena aikana miesten herkkyys oli sallittua enää vain intellektuaalisissa ja taiteellisissa ammateissa. Werther on poroporvarillisuutta vastaan kapinoivan, itsetuhoisen melankolian ruumiillistuma. Hänen epätoivonsa olemisen merkityksettömyydestä sysää hänet yhteiskunnan ulkopuolelle ja itsemurhaan. Werther rakkauden kohteessa Lottessa henkilöityy melankoliaan usein yhdistetty saavuttamattoman rakkauden teema

Wertheriä modernin melankolian tyyppihahmona ei voi korostaa liikaa. Hänen vaikutuksena näkyy koko 1800-luvun E.A. Poen kauhutarinoista venäläisiin ”tarpeettoman ihmisen” kuvauksiin, saksalaiseen weltschmerziin ja Baudelairén spleeniin. Goethen teos vaikuttaa välkkyvän taustalla myös sellaisissa poikkeusyksilön kuvauksissa kuin Kierkegaardin Joko-tai (1843) ja  Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864).

Romantiikan aikana melankoliasta tuli taiteilijuuden peruskoodi. Tämä johtui pitkälti melankolian korkeasta statuksesta. Enää kyse ei ollut siitä, että koska kirjailija käyttää työvälineenään omaa minuuttaan, hän on kenties herkempi mielialan heilahteluille. Kyse oli siitä voiko todellista kirjailijuutta olla ilman melankoliaa. Melankolian ylimyksellinen status näkyy myös boheemeissa flanöörin ja dandyn tyypeissä. Nämä roolit – kuten aiemmatkin melankoliahahmot – oli varattu vain miehille. Edetään melko lähelle nykyaikaa ennen kuin kirjallisuudessa esiintyy naisten melankoliakuvauksia.

Freudin 1900-luvun alun psykoanalyyttisen teorian mukaan melankolikon täytyy korvata kokemaansa menetystä jollakin. Hänen pitää ravita onttoa sisintään ja nälkiintynyttä sieluaan. Ruumis otetaan haltuun ahmimalla, nielemällä, sulattamalla ja ulostamalla. Päinvastainen keino on nälkiintyminen: nälkä ja tyydyttämättömyys korotetaan luovaksi vastavoimaksi; kylläisyys ja tyydyttyneisyys alennetaan kuolemaksi.

Modernisoituvassa, yhä teknologisemmassa maailmassa melankolikko torjuu pelkojaan korostamalla suhdetta ruumiiseensa; itsekontrolli tulee joko hukata tai päinvastoin liioitella kontrollia. Esimerkiksi Knut Hamsunin romaanissa Nälkä (1890) päähenkilöä, masentunutta kirjailijaa, ajaa ahmimisen halu ja inho, pakko ahtaa ruokaa sisäänsä ja oksentaa se ulos.

Ehkä kirkkaimpana 1900-luvun alun melankoliakuva näkyy Franz Kafkan proosassa. Kompleksinen suhde ruokaan erottuu myös kirjailijan elämänkerrassa. Nuoresta asti alavireinen Kafka eli askeettisesti ja saattoi jopa näännyttää itseään aliravitsemukseen saakka. Päiväkirjaansa hän kuvasi silti bulimisia fantasioita makkaroista ja paisteista, väkevästi maustetuista ja makeutetuista ruoista, joita hän halusi hotkia. Mielihalun toteuttaminen olisi merkinnyt antautumista synkkyydelle.

Kaksi Kafkan luomaa henkilöhahmoa kuolee nälkään, Gregor Samsa Muodonmuutoksessa (1915) ja Nälkätaiteilija samannimisessä novellissa (1924). Viimeksi mainitun novellin päähenkilö kiertelee esittelemässä riutunutta ruumistaan impressaarionsa kanssa. Impressaario antaa taiteilijan paastota vain 40 päivää, mutta tämä unelmoi paaston jatkamisesta äärirajoille. Lopulta paaston pidentäminen onnistuu, kun Nälkätaiteilija on pestautunut sirkukseen ja hänet on unohdettu häkkiinsä. Työmiehet löytävät näivettyneen Nälkätaiteilijan, joka kuiskaa viimeisillä voimillaan vastauksen paaston syystä: ”koska en löydä semmoista ruokaa, joka maittaisi minulle”.

Mainittuja laaja-alaisempi melankoliakuvaus on varhainen proosapala, Häävalmisteluja maalla (1907–1908). Sen päähenkilön Rabanin peruskokemuksena on minuudettomuuden tunne, fyysisen olemisen epävarmuus, kohtaamattomuus toisten kanssa sekä seksuaalisuuteen liittyvä epäröinti. Raban ei tunne itseään ihmiseksi vaan vertautuu kovakuoriaiseen. Toisten kommenteista Rabanin on etsittävä oman minuutensa aineksia: ”Eikö Lement ollutkin tänään ystävällinen, hänhän kertoi minulle yhtä ja toista ja selitti asiat niin kuin minäkin ne varmaan koen”. Elämä on jatkuvaa odottamista, ulkoiset sattumukset tuntuvat moitteilta itselle, eikä ruoka enempää kuin ihmisten tapaaminen tyydytä. Nämä kaikki ovat aihelmia, joita Kafka myöhemmin kehittelee pidemmälle.

Melankolian ruumiillisuuteen kiinnittyvää ulottuvuutta jatkaa J-P Sartren romaani Inho (1938). Teoksen päähenkilöä Roquentinia inhottaa oma vulgaari fyysisyytensä. Hän kiertelee fiktiivistä satamakaupunkia Bouvillea (ransk. boue, ”loska, saasta”), jossa ulkomaailma velloo hänen päälleen kuvottavassa aineellisessa tahmeudessaan: vieraan takaliston lämmittämänä ratikan penkkinä tai ylikypsän camembertin mätänä tuoksuna. Toinen melankolian piirre, vieraantuneisuuden ja merkityksettömyyden tunne, toimi sodanjälkeisessä Euroopassa usein vastakulttuurin polttoaineena. Mielettömyyden tunnot erottuvat esimerkiksi Albert Camus’in proosassa ja esseistiikassa.

Hyvin erilainen melankoliakuvaus on Sylvia Plathin omaelämänkerrallinen romaani Lasikellon alla (1963). Romaanin ”realistinen” melankoliakuva viittaa tavallaan jo tulevaisuuteen. Teoksessa masennuksesta on tullut lääketieteellinen käsite, ikään kuin vain ”ihmiskoneen” toimintahäiriö. Plathin romaanissa melankolikkoa, lahjakasta opiskelijanaista Estheriä, kuvataan pääasiassa ulkoapäin. Estherin masennusoireita eritellään, mutta kaikessa tuntuu diagnoosien maku: unettomuutta, toivottomuutta, käsien tärinää, itsemurhayritys. Plathin teoksen rationalismille on varmasti useita syitä, mutta yksi voi olla melankolian korkea ja miehinen status: edes 1960-luvulla nainen ei voinut kirjoittaa melankoliasta muuta kuin sairaskertomuksen.

                     

Viime vuosisadan puolivälistä asti melankoliakuvauksia on leimannut sairausnäkökulma. Esimerkiksi Michel Houllebecqin romaanin Halujen taistelukenttä (2009) päähenkilö on masentunut, hyväpalkkainen ohjelmoija. Hänen depressionsa vaikuttaa kumpuavan siitä, että hänet on pakotettu jatkuvaan kamppailuun rahasta, seksistä ja hyödykkeistä nykymaailman ”halujen taistelukentällä”. Romahdettuaan psyykkisesti ohjelmoija joutuu terveydenhuollon potilaaksi tai paremmin asiakkaaksi. Masennusta aiheuttavan kulttuurin ja yhteiskunnan muuttaminen näyttäytyy mahdottomana, kun pahoinvoinnin syyt medikalisoidaan ja eristetään yksilön ongelmaksi.

Depressioksi pelkistyttyään melankolian status on laskenut. Jotain sen ylimyksellisyydestä voi silti aistia Bret-Easton Ellisin usein melankoliakuvauksena luetusta romaanista Amerikan psyko (1991). Siinä myöhäismodernin talouseliitin stressikulttuurin lapsi, bisnesjuppi ja sarjamurhaaja Patrick Batemann etsii hillittömän väkivallan avulla tarkoitusta merkitsevyydestä tyhjentyneessä modernissa kulutusmaailmassa. Erityisesti anglosaksisia melankoliakuvauksia leimaavat usein tyhjyyden tunteet sekä fantasiat tuntemisen kyvystä kertakäyttötodellisuudessa, jossa ihmissuhteet ovat korvautuneet markkinasuhteilla.

”Mi ikävyys, mi hämäryys, kuin syksy-iltanen autiol maall”, kirjoittaa Aleksis Kivi runossa ”Ikävyys” (1866). Entä millaisena melankolia näyttäytyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa? Onko kuvauksissa jotain uutta ja erilaista?  Sairausnäkökulma näyttää hallitsevan meilläkin lähes poikkeuksetta Anja Kaurasen tunnetusta masennuskuvauksesta Syysprinssi (1996) Sofi Oksasen depressoitunutta naispariskuntaa ruotivaan romaaniin Baby Jane (2005).

Yksi nykykirjallisuuden kiinnostavimpia depressiokuvauksia on Hanna-Marjut Marttilan tragikoominen romaani Kertoi tulleensa petetyksi (2002). Siinä etualalle nousee yhteiskunta. Masentunut henkilökolmikko Tipii, Ilari ja Roseanna ovat sosiaalisesti eristyneitä, mikä tuo esille depression kehän, jossa arjessa selviämisen vaikeutuminen johtaa syrjäytymiseen, ja syrjäytyminen pitää yllä masennusta. Marttilan romaanihenkilöt ajelehtivat rahattomuuden, mielialalääkkeiden, rauhoittavien, viinan ja itsemurha-ajatusten suossa.

Kuin korostaakseen melankolian nykyään alentunutta statusta, romaani painottaa lääketieteellisesti, että henkilöt ovat depressiosairaita. Toisaalta sairausluokitus tuodaan ilmi siinä valossa, että positiivista ylienergisyyttä korostava nyky-yhteiskunta ei tunnusta tätä sairautta, tai ei ainakaan auta sairastuneita tarpeeksi.

Yksi romaanihenkilöistä, Tipii, on positiivisen ajattelun aivopesemä yrittäen jatkuvasti torjua kaiken ikävän, todellisuuden kieltämiseen asti. Marttilan itsemurhasta jankuttavat ja säälittävät masennushahmot ovatkin jonkinlaisia karikatyyrejä nykyasenteista depressiota kohtaan. Kovin uutta tapaa puhua masennuksesta romaani ei siis tarjoa. Sosiaalisen kritiikin ohella se nauraa masennukseen liitetyille käsityksille, mutta saattaa samalla myös vahvistaa stereotypioita.

Toinen aiheesta ammentava intresantti nykyteos on Karri Kokon kollaasi Varjofinlandia (2005). Teoksen sisältö on sitaattia suomalaisista masennusblogeista keväältä 2005. Tekijän panos rajoittuu valikointiin, kopiointiin, järjestämiseen ja kontekstin häivyttämiseen. Näillä reunaehdoilla tulkittuna teos avaa ikään kuin näkymän nykysuomalaiseen masennukseen.

Varjofinlandiassa huomiota herättää masennuspuheen tavanomaisuus. Klassisen melankolian ja tuskan ylevöittävää vaikutusta ei todellakaan näy. Teksti on vyöry anonyymia itsearvostelua, itsevihaa ja tilitystä tunteista. Sitaattimateriaali muodostaa myös osuvan tuntuisia luonnehdintoja depressiosta, tyyliin: ”sää on jotenkin rikki” tai ”jonain päivänä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen”. Mutta valtaosa teoksen materiaalista on hämmästyttävän latteaa, jopa banaalia. ”Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden”, kuten eräs kirjan sitaatti kuuluu.

On kiinnostavaa, ettei teoksessa kosketella yhteiskuntaa ja kulttuuria lainkaan, vaikka teos ”paljastaakin” modernin suomalaisen tyytymättömyyden itseen ja viihtymättömyyden kulttuurissa. Tekstissä korostuvat häpeä ja puhe ruumiillisista oireista. Kyse on sosiaalisesta tuskasta, sillä mitä muuta häpeä on kuin sosiaalisen vertailun synnyttämää ahdistusta?

Varjofinlandia kyseenalaistaa tavallaan yksilöllisen tunneilmaisun. Teos voisi olla ikään kuin kenen tahansa masentuneen kirjoittama. Onko yksilön lopulta mahdollista ilmaista tuntemuksiaan henkilökohtaisen kielen avulla? Vai onko tunteista ja masennuksesta puhuminen pikemminkin sosiaalisen kielen käyttöä? Ehkä tunteet eivät lopulta olekaan yksilöllisiä, vaan se on yhteisö ja aikakausi, joka puhuu meissä, silloin kun tunnemme ja silloin kun masennumme?

Melankolia on paljon laajempi ilmiö kuin nykyinen masennus. Siihen on liitetty mielentiloja, joille on nykyään lätkäisty jokin toinen lääketieteellinen sinetti, kuten syömis-, ahdistus-, uni- tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pelkästään tämä tuskin selittää sitä, että melankolia on kirjallisuuden historiassa eniten käsitelty tunnekimara, ehkä lukuun ottamatta rakkautta ja rakastumista.

Melankolia tuntuu olevan suorastaan polttava piste länsimaisessa tietoisuudessa. Kyse lienee pitkälti siitä, että melankoliakuvaukset ovat piirtäneet psyykkisen normaliteetin rajoja? Se miten eri tavoin melankoliaa on kuvattu eri aikoina ilmentää ajan ja kulttuurin erilaisia tapoja sallia tunteiden ilmaisu, venyttää sosiaalista kontrollia ja näyttää yksilölle kaapin paikka. Kuvauksissa melankoliasta erottuvat myös ihmisen suhde omaan ruumiiseensa ja käsitykset menestyneestä yhteisön jäsenestä. Melankolisten kirjallisten hahmojen yhteiskuntaluokka ja sukupuoli tuntuvat usein olevan kovin merkitseviä, ja näin melankoliakuvaukset kertovat hierarkiasta. Tarinoissa melankoliasta tiivistyy ehkä silti vanha totuus: mitä yksityisempiä asioita kirjallisuudessa kuvataan, sitä yleisempi merkitys tällä on.

Herää kysymys, olemmeko me nykyihmiset sittenkään niin vapaita, jos merkittävä osa tunneilmaisuamme on piilotettu itsehillinnän, kielenkäytön kaavamaisuuksien ja lääketieteellisten lappusten taakse.

Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 1/2013.