Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Suom. Kirsti Era. Into 2012.
274 s.
Stalinin terroria on akateemisessa tutkimuksessa käsitelty melko kattavasti.
Vaikuttavimmat kuvaukset sorrosta löytyvät silti yhä venäläisestä
kaunokirjallisuudesta. Sellaiset nimet kuin Solženitsyn, Šalamov,
Rybakov ja Grossman vedetään usein esiin, kun
puhutaan stalinismista, joka natsismin ohella edustaa modernin
raakalaismaisuuden äärimuotoa Euroopassa.
Mainittujen kirjailijoiden joukkoon sopii nostaa myös Lidia Tšukovskaja (1907–1996). Häneltä nyt suomennetun teoksen sisältämät kaksi pienoisromaania Sofia Petrovna ja Vajoaminen (Spusk pod vodu) ovat viiltäviä todistajalausuntoja Stalinin terrorista. Puhun todistajalausunnoista, vaikka teoksista ei puutukaan kirjallista tasoa. Imperessionistinen tyyli ja psykogisesti tarkkavaistoinen kuvaus todistavat Tšukovskajan kyvyistä. Terrorin ohella hän kuvaa kiinnostavasti Stalinin ajan neuvostoarkea.
Kirjallisuudentutkijan ja lastenrunoilijan Kornei Tšukovskin tytärtä Lidia Tšukovskajaa syytettiin jo 1920-luvulla neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen.Vuonna 1937 Tšukovskajan toinen aviomies, fyysikko Matvei Bronštein pidätettiin ja teloitettiin. Miehensä kohtalosta Tšukovskaja sai tietää vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Sorron itse kokeneena Tšukovskaja osaa välttää neuvostoterroria kuvaavaa suomalaista kirjallisuutta joskus leimaavat mustavalkoasetelmat. Tšukovskajan fiktiossa ei ole sankareita: on vain resignaatio ja terrorin loputon pakkanen.
Maa katoaa jalkojen alta
Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallisen neuvostoihmisen turvallisuudentunteen ja elämänuskon romahdusta. Teoksen nimihenkilö elää arkea 1930-luvun Leningradissa. Tarinan alku muistuttaa hämäävästi oikeaoppista neuvostoproosaa; samalla se näyttää miten elämä stalinismin alkuaikoina saattoi sujua, jos ei kyseenalaistanut asioita.
Sofia Petrovna menestyy työssään konekirjoittajana, nousee johtoasemaan. Hän ystävystyy työkaverinsa Natalian kanssa. Sofian poika Nikolai opiskelee instituutissa ja kohoaa sitten tehtaan iskurityöläiseksi, josta kirjoitetaan jopa Pravdan etusivulla.
Sitten maa katoaa jalkojen alta. Vuonna 1937 lehdistö kirkuu terroristeista ja vakoojista. Pidätysaallot alkavat. Myös Sofian poika vangitaan. Elämä nyrjähtää absurdiksi painajaiseksi. Sofia huomaa seisovansa päättymättömissä jonoissa eri viranomaisten pakeille. Mutta pojan kohtalosta ei selviä mitään. Sofia ei voi uskoa poikansa syyllisyyteen – on tapahtunut erehdys!
Tšukovskaja kuvaa hyvin ihmisten itsepetosta, sillä kaikki jonoissa ajattelevat samoin kuin Sofia. Muita jonottajia jokainen silti epäilee: toisten läheiset on varmasti vangittu syystä. Kukaan ei halua ymmärtää vainon todellisuutta.
Siihen todellisuuteen kuuluvat työpaikkojen ”toverituomioistuimet”, yhteisasunnon juorumylly jatkuva pelko. Häikäilemättömät tyypit pyrkivät hyötymään ilmiantamalla toisia. Kuuleeko Sofia pojastaan enää koskaan mitään? Ja jos kuulee, mitä hänen pitäisi tehdä?
Terrorin etninen ulottuvuus
Vajoaminen sijoittuu Stalinin ajan loppupuolelle, vuoden 1949 ”kosmopolitismin” vastaisen kampanjan keskelle. Tšukovskajaa muistuttava kääntäjä Nina Sergejevna tutustuu kirjailijasanatoriossa vankileiriltä vapautettuun prosaistiin. Häneltä Nina saa kuulla totuuden vangitun miehensä kohtalosta. Pienoisromaani kertoo myös sodanjälkeisen maaseudun köyhyydestä, saksalaisten valtaamille alueille jääneiden neuvostokansalaisten syrjinnästä ja kulttuurieliitin etuoikeuksista.
”Kosmopolitismin” vastaisessa kampanjassa oli mukana antisemitismia. Vajoamisessa terrorin etninen ulottuvuus välähtää myös 1930-luvulle palaavassa sisäkertomuksessa. Monet tuolloin repressoiduista olivat inkerinsuomalaisia, latvialaisia tai puolalaisia.
Kun juutalainen kirjailija vangitaan, uhri tuomitaan sanatoriossa pikavauhtia. Konformistien pöytäkeskustelut ovat karkeudessaan hervottomia. Ihmiset valehtelevat ja myyvät jopa omat muistonsa selvitäkseen järjestelmässä. Nina Sergejevna räjähtää ja antaa erään myötäjuoksijan kuulla kunniansa. Mutta sitten Nina pysähtyy: onko hänellä sittenkään oikeutta tuomita?
Toisinajattelijan tie
Tšukovskaja ei ryhtynyt myötäjuoksijaksi. Hänestä tuli Anna Ahmatovan ystävä, uskottu ja sihteeri. Hän opetteli Ahtamatovan runoja ulkoa ja auttoi runoilijaa muistamaan ne myöhemmin. Tšukovskajan tunnetuimpia teoksia ovatkin päiväkirjat Ahmatovasta (Zapiski ob Anne Ahmatovoj 1–3).
Avoimeksi toisinajattelijaksi Tšukovskaja ryhtyi vuonna 1958, kun ei sietänyt enää Pasternakin leimaamista sen jälkeen kun tämä oli saanut Nobel-palkinnon. Vanhaksi elänyt Tšukovskaja ehti nähdä Neuvostoliiton lopun. Hänen maineensa palautettiin ja vuonna 1990 hänelle myönnettiin Andrei Saharov -palkinto ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta”.
Mainittujen kirjailijoiden joukkoon sopii nostaa myös Lidia Tšukovskaja (1907–1996). Häneltä nyt suomennetun teoksen sisältämät kaksi pienoisromaania Sofia Petrovna ja Vajoaminen (Spusk pod vodu) ovat viiltäviä todistajalausuntoja Stalinin terrorista. Puhun todistajalausunnoista, vaikka teoksista ei puutukaan kirjallista tasoa. Imperessionistinen tyyli ja psykogisesti tarkkavaistoinen kuvaus todistavat Tšukovskajan kyvyistä. Terrorin ohella hän kuvaa kiinnostavasti Stalinin ajan neuvostoarkea.
Kirjallisuudentutkijan ja lastenrunoilijan Kornei Tšukovskin tytärtä Lidia Tšukovskajaa syytettiin jo 1920-luvulla neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen.Vuonna 1937 Tšukovskajan toinen aviomies, fyysikko Matvei Bronštein pidätettiin ja teloitettiin. Miehensä kohtalosta Tšukovskaja sai tietää vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Sorron itse kokeneena Tšukovskaja osaa välttää neuvostoterroria kuvaavaa suomalaista kirjallisuutta joskus leimaavat mustavalkoasetelmat. Tšukovskajan fiktiossa ei ole sankareita: on vain resignaatio ja terrorin loputon pakkanen.
Maa katoaa jalkojen alta
Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallisen neuvostoihmisen turvallisuudentunteen ja elämänuskon romahdusta. Teoksen nimihenkilö elää arkea 1930-luvun Leningradissa. Tarinan alku muistuttaa hämäävästi oikeaoppista neuvostoproosaa; samalla se näyttää miten elämä stalinismin alkuaikoina saattoi sujua, jos ei kyseenalaistanut asioita.
Sofia Petrovna menestyy työssään konekirjoittajana, nousee johtoasemaan. Hän ystävystyy työkaverinsa Natalian kanssa. Sofian poika Nikolai opiskelee instituutissa ja kohoaa sitten tehtaan iskurityöläiseksi, josta kirjoitetaan jopa Pravdan etusivulla.
Sitten maa katoaa jalkojen alta. Vuonna 1937 lehdistö kirkuu terroristeista ja vakoojista. Pidätysaallot alkavat. Myös Sofian poika vangitaan. Elämä nyrjähtää absurdiksi painajaiseksi. Sofia huomaa seisovansa päättymättömissä jonoissa eri viranomaisten pakeille. Mutta pojan kohtalosta ei selviä mitään. Sofia ei voi uskoa poikansa syyllisyyteen – on tapahtunut erehdys!
Tšukovskaja kuvaa hyvin ihmisten itsepetosta, sillä kaikki jonoissa ajattelevat samoin kuin Sofia. Muita jonottajia jokainen silti epäilee: toisten läheiset on varmasti vangittu syystä. Kukaan ei halua ymmärtää vainon todellisuutta.
Siihen todellisuuteen kuuluvat työpaikkojen ”toverituomioistuimet”, yhteisasunnon juorumylly jatkuva pelko. Häikäilemättömät tyypit pyrkivät hyötymään ilmiantamalla toisia. Kuuleeko Sofia pojastaan enää koskaan mitään? Ja jos kuulee, mitä hänen pitäisi tehdä?
Terrorin etninen ulottuvuus
Vajoaminen sijoittuu Stalinin ajan loppupuolelle, vuoden 1949 ”kosmopolitismin” vastaisen kampanjan keskelle. Tšukovskajaa muistuttava kääntäjä Nina Sergejevna tutustuu kirjailijasanatoriossa vankileiriltä vapautettuun prosaistiin. Häneltä Nina saa kuulla totuuden vangitun miehensä kohtalosta. Pienoisromaani kertoo myös sodanjälkeisen maaseudun köyhyydestä, saksalaisten valtaamille alueille jääneiden neuvostokansalaisten syrjinnästä ja kulttuurieliitin etuoikeuksista.
”Kosmopolitismin” vastaisessa kampanjassa oli mukana antisemitismia. Vajoamisessa terrorin etninen ulottuvuus välähtää myös 1930-luvulle palaavassa sisäkertomuksessa. Monet tuolloin repressoiduista olivat inkerinsuomalaisia, latvialaisia tai puolalaisia.
Kun juutalainen kirjailija vangitaan, uhri tuomitaan sanatoriossa pikavauhtia. Konformistien pöytäkeskustelut ovat karkeudessaan hervottomia. Ihmiset valehtelevat ja myyvät jopa omat muistonsa selvitäkseen järjestelmässä. Nina Sergejevna räjähtää ja antaa erään myötäjuoksijan kuulla kunniansa. Mutta sitten Nina pysähtyy: onko hänellä sittenkään oikeutta tuomita?
Toisinajattelijan tie
Tšukovskaja ei ryhtynyt myötäjuoksijaksi. Hänestä tuli Anna Ahmatovan ystävä, uskottu ja sihteeri. Hän opetteli Ahtamatovan runoja ulkoa ja auttoi runoilijaa muistamaan ne myöhemmin. Tšukovskajan tunnetuimpia teoksia ovatkin päiväkirjat Ahmatovasta (Zapiski ob Anne Ahmatovoj 1–3).
Avoimeksi toisinajattelijaksi Tšukovskaja ryhtyi vuonna 1958, kun ei sietänyt enää Pasternakin leimaamista sen jälkeen kun tämä oli saanut Nobel-palkinnon. Vanhaksi elänyt Tšukovskaja ehti nähdä Neuvostoliiton lopun. Hänen maineensa palautettiin ja vuonna 1990 hänelle myönnettiin Andrei Saharov -palkinto ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta”.
Ville Ropponen
Kritiikki on julkaistu myös
Kiiltomadossa 27.3.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti