Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 6.

Moskova, Jugran juna. 23. heinäkuuta.

Virvaveden silmät tursusivat rähmää. Yöllä juna oli tärissyt ja pitänyt häntä horteessa. Korvissa tuhisi vielä vieraiden ihmisten uninen likeisyys. He jättivät Inttisen kanssa tutkimusvälineistön ja matkatavarat säilytykseen Kazanin asemalle. Se oli vastapäätä Leningradin asemaa. Sitten he hypääsivät metroon Komsomolskajan pysäkillä. He jäivät pois Kitai gorodissa, joka oli kävelymatkan päässä punaisesta torista.  

Ilma oli kirkas, pilvenriekaleita taivaalla ja auringonpaistetta. Kello oli puoli yhdeksän aamulla paikallista aikaa, ja kulkijoita vielä vähän. Matkalla torille he pistäytyivät konditoriassa nauttimassa kupilliset kahvia ja uppopaistetut kaalipiiraat.

Punainen tori vaikutti yhtä pieneltä kuin ennenkin, vaikka isohan se oli. Virvavesi ihmetteli  aina miten Mathias Rust onnistui tähtäämään ja laskeutumaan tälle pläntille. Leninin mausoleumin edessä ei näin varhain tietenkään ollut jonoa.

– Käydäänkö kusemassa vanhan haudalle, Suomen arkeologian toivo hörähteli.

– Näethän, että se on kiinni, Virvavesi tyrskähti.

– Niin, mutta ulkopuolelle, merkitään reviiriä.

He kuljeskelivat. Karttaan he eivät juuri jaksaneet vilkuilla. He seisahtuivat Moskova-joen sillalle. Autot möyrivät. Joen mutkan takana kohosi tornitaloja, yhä uusia kaupunginosia.

He tappoivat aikaa elokuvateatterissa Mjasnitškaja-kadulla. Sen kummemmin miettimättä he ostivat liput seuraavan elokuvan näytökseen. Elokuva paljastui uudeksi venäläiseksi scifi-pätkäksi, jossa  suurvallat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat ja Euroopan Unioni kamppailivat lähiavaruudesta löytyneen uuden planeetan kolonisoimisesta. Kyseessä oli tietenkin elinkelpoinen planeetta, jota asutti alkukantainen, mutta ikivanhaa viisautta täynnä oleva luonnonkansa. Aboriginaalien psyykkinen rakenne esti heitä käyttämästä väkivaltaa, mutta maapallon supervaltojen aloitettua planeetan kaivannaisten rouhimisen ja pumppaamisen sekä metsän parturoinnin, alkoi alkuasukkaiden psyyken rakenne selittämättömästi muuttua. Maapallolta, Arkangelista – mistäpä muualta – lähetettiin kaksi agenttia, nainen ja mies, selvittämään asiaa. Heidän tehtävänsä oli soluttautua alkuasukkaiden keskuuteen, jotta saataisiin selville käyttäytymismuutoksen lähde ja voitaisiin eliminoida se, kuten asian elokuvassa ilmaisi Leonid Brežneviä muistuttava ikäloppu kenraali. 

Tapahtui kaikenlaisia ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja lopuksi nainen ja mies tietenkin päätyivät johtamaan alkuasukkaiden kansannousua, jolla oli tehtävänään alkeellisin asein raivata tiensä maapallon tukikohtien muurien läpi ja vallata lisäksi ainakin yksi tähtienvälinen alus. Tapahtumien kuluessa päähenkilöparivaljakko päätyi kutemaan metsäaukiolle ja sammalvuoteelle.

                     

Aivan elokuvan loppua he eivät nähneet, sillä elokuvateatterissa tuli teknisiä vaikeuksia, ja kiihtyvän venäjänkielisen kiroilun kajahdellessa ilmassa he huuhtoutuivat vapaaehtoisesti muutamien muiden mukana kadulle, jossa oli tullut päivä, ja kello lähestyi yhtä.

He poikkesivat ensimmäiseen mukavannäköiseen pieneen ravintolaan, tilasivat kalaseljankaa ja pelmeneitä, sekä huurteiset tuopilliset Klinskoje-olutta. Se helpotti oloa mukavasti, mutta ei liikaa. Myöhemmin he tilasivat vielä oluet toisessa paikassa Kazanin aseman lähellä, mutta yhteisestä sopimuksesta he välttivät vodkaa.

Tuuli tuntui mukavasti kasvoilla. He kävelivät laukkuja kantaen hyvissä ajoin Jugran junan laiturille. Junan määränpää oli Surgut. He tosin jäisivät pois aiemmin, Pyt-Jahin kaupungissa. Juna oli rullannut paikalleen kiskoille.

Junan etupäästä kuului pamaus ja heti perään toinen. Esiin tuprahti harmaata savua. ihmiset  eivät suinkaan paenneet, vaan alkoivat pakkautua tuprahtelevia pilviä kohti, kurkotellen kaulojaan nähdäkseen. Junamiliisit hätistelevät väkeä kiroillen. Ei  pystynyt erottamaan mistä oli kysymys. Sitten väkijoukko halkesi kahtia ja näkyi palava roskalaatikko, joka oli osittain haljennut. Aivan kuin laatikko olisi oksentanut, sen sisuksista valui kaikkea mahdollista roskaa asfaltille. Lähiseutujen poikien pilaa arvatenkin, kiinalainen-pommi tai useampi sellainen, tuskin kummempaa., he arvelivat. Väkijoukko alkoi jo hajaantua, mutta miliisejä saapui koko ajan enemmän.

Miliisimiehiä käveli pareittain edestakaisin kioskien välissä. Tummat miehet näyttivät olevan heidän erityismielenkiintonsa kohteena. He löysivät vaununsa ja jäivät jonottamaan passit ja matkaliput esillä. Erästä tummaa miestä kuljetettiin kahden miliisin välissä kohti asemarakennusta. Miehellä oli likaiset siniset housut, paita, punainen päähuivi ja parta. Hän nilkutti toista jalkaansa.

– Pyt-Jahiin vai? Eh-heh, vaunuemäntä narahti ja samalla hänen kupellaan riippuvasti radiopuhelimesta purkautui mökää. – Davai, davai, nainen ojensi liput ja sysi heidät vaunun ovesta.

 Jo nuorena opiskelijana kenttätyömatkoilla Virvavesi oli oppinut, että tärkeintä Venäjän matkoilla oli syöminen ja seuranpito. He olivat Inttisen kanssa tankanneet hyvin supermarketissa. Heillä oli savujuustoa, bašturmaa, valkosipulimakkaraa, suolakurkkuja, mustaa leipää, nuudeleita, säilöttyjä metsäsieniä, kuivattua mustekalaa, kylmäsavustettua lohta, olutta ja pullollinen Moskovan balsamia. Lähes kahden vuorokauden matka Jugraan tulisi sujumaan rattoisasti maistellessa ja jutellessa. Toistaiseksi he olivat hyttiosastossa kahden.

Unesta Virvaveden sisäinen kellokoneisto tulisi pitämään huolen, sen hän tiesi. Hän nukkui aina hyvin Venäjän loputtomilla junamatkoilla, kun ikkunassa virtasi koivujen, kuusten ja mäntyjen vihreä virta, jota katkoivat vain hassut puutalokylät tai neuvostotyyliset harmaat teollisuuskaupungit, rautaromua pursuavine laitamineen, ja leveät joet, jotka kimmelsivät auringossa, ja rannattomat arot ja tundrat, joiden harmonisessa näkymässä unohti olevansa sidottu typerään neliraajaiseen vartaloon, joka hikosi ja nälkiintyi ja janoittui ja panetti ja ulosti ja väsyi. Kun junan käytävän ikkunan avasi ja työnsi päänsä vauhdissa ulos ja katsoi eteen tai taakse ja näki pitkän junan kaartuvan kaukaisuuteen, tunsi helposti eräänlaista mahtipontista ja romanttista vierautta, ja tuli ajatelleeksi ihmisen pienuutta, Venäjän mittasuhteita ja kaikkia niitä mahdollisuuksia miten olisi voinut elää elämänsä toisin.

Bašturma oli taivaallista - kylmäsavustettu lampaanliha oli maustettu chilillä ja yrteillä ja leikattu ohuiksi siivuiksi. He ahmivat leipää ja juustoa, jonka savunmaku tuntui nenässä. He siemailivat  olutta ripeään tahtiin. Onneksi sitä oli tullut ostettua kuusi puolen litran pulloa ja pari isompaa putelia. Vaaleaa, hunajaista lageria ja puolitummaa, vahvempaa bitter-tyyppistä.

Parin tunnin keskusteluissa he ehtivät käydä läpi niin sunnitelmansa tutkimusten aloittamisesta perillä Kazymissa, poikkeaman Berezovon kotiseutumuseoon, josta he eivät odottaneet liikoja, kuin myös arkeologian ja folkloristiikan uusimmat virtaukset, puolesta ja vastaan. Suomalainen akateeminen maailma sai kuulla kunniansa, ja miksi ei olisi saanut, niin kilpailusairasta ja maanista joukkoa kuin yliopistojen tutkijat sai etsiä. Rahanahneuttakin riitti. Mutta minkäs sille teki. Järjestelmä oli kehittynyt sellaiseksi.

Äkkiä puhe taukosi. Molemmat unohtuvat omiin ajatuksiinsa. Sitten Inttinen ehdotti maljaa. He kaivoivat balsamin esiin ja kilauttivat parit maljat ihan siitä ilosta, että pääsivät maistamaan kymmenillä yrteillä maustettua akvavitia. Eikä seuraavana päivänä tarvitsisi olla tarkkana kuten Moskovassa. He saisivat viettää junassa kaksi yötä. Vasta kolmantena aamuna he alkaisivat olla perillä.

Kolmannen maljan jälkeen näytti siltä kuin hitsauspillin liekki olisi syttynyt Inttisen sisällä. Hän maiskutteli huuliaan, tuhisi ja silmät kiiluivat. Mies tuijotteli hämärtyvään ikkunaan, jossa loitto korvenraja vieri veturin tahtiin, ja vihki Virvaveden muistoihin opiskeluajoiltaan, jolloin hän teki ensimmäisen matkansa Jugraan. ja sitten hän puhui vaikka mitä, ei Virvavesi kaikkea edes kuunnellut.

Inttinen alkoi olla humalassa. Mies puhisi. Ymmärsikö Virvavesi? Tietenkin Virvavesi ymmärsi. Kukapa ei olisi ymmärtänyt? Ja Virvavesi ymmärsi sitä paremmin, mitä useamman lasillisen he maistelivat, koska hän oli yksinäinen ja kaipasi miestä, ja Inttinen oli nuori ja tavallaan komea.

Virvavesi nyökäytteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, hän ei tiennyt miksi, välistä hän melkein tyrskähti nauruun Inttistä kuunnellessaan, tämä rypisti otsaansa, mutta jatkoi silti, ja toisaalta Inttisen jutut liikuttivat Virvavettä oikeasti, ja panetti, panetti aivan helvetisti.

Shh, Virvavesi laittoi sormen Inttisen huulille. Nainen oli siirtynyt istumaan miehen viereen. Virvavesi laittoi käden inttisen kaulan ympäri ja painoi huulensa miehen huulille. Mies oli lämmin, tukka oli vähän takussa ja otsa kostea. Tässä oli pyrkyriksi haukuttu Inttinen, Suomen arkeologian toivo. Virvavesi työnsi kielensä miehen hampaiden välistä, ja mies vastasi suudelmaan. He kaatuivat  sängylle. Inttinen kierähti puolittain hänen pälleen ja alkoi hätäisesti napittaa naisen puseroa auki pusertaen samalla toista rintaa. Inttinen läähätti ja silmät pälyilivät. Hän sysäsi silmälasit nenältään hyttipöydälle.

Rauhoitu, ei ole kiire, Virvavesi puraisi miehen korvaa. Hän kampesi itsensä miehen päälle, riisui tämän samettihousut. paidan ja alushousut. Hän kiskaisi puseronsa ja puuvillahousut yltään, heitti rintaliivit ja pikkuhousut kaaressa ikkunalle. Hän tarttui kiinni Inttiseen, joka oli valmis, kova ja suonekas. Virvavesi asettui kahareisin ja työnsi Inttisen kyrvän sisäänsä. Hän painoi hitaasti alas. Inttinen veti ilmaa sisälleen kuutiosentti kerrallaan, kuin ei saisi sitä tarpeekseen, kuin ahven rantahietikolla.

Myöhemmin kun Inttinen oli nukahtanut, Virvavesi pukeutui ja meni käytävään. Hän painoi päänsä viileää ikkunaruutua vasten ja veti ikkunan auki. Tuuli tulvahti kasvoille. Mustat kuusten siluetit vilisivät silmissä. Hän nojautui ulos ikkunasta ja hymyili. Hän hymyili pimeälle korvelle. Venäläinen olut toden totta sai mielikuvituksen hyrräämään kuin muurahaiset polulla, soljuen vain yli männynkäpyjen. Da-da, Virvavesi oli iloinen kuin keppihevonen. Pim-pom. Kultainen nainen, keltainen eukko, äiti kimaltava, Baba Zolotoja...

Legenda Kultanaisesta oli pyörinyt tiedepiireissä vuosikymmeniä, ja vuosisatoja oli tiedonmurusia naarattu sieltä ja täältä. Mutta oliko murusia osattu yhdistää oikein? Ei, tarvittiin oikeaa tajuntaa paikalle.

Ensimmäisen kerran Kultanainen mainittiin Tapani Pyhän kronikassa vuodelta 1396. Käännytettyään syrjäänejä eli komeja Tapanin mainittiin eläneen pakanoiden joukossa, jotka eivät  tunteneet Jumalaa, eivätkä lakia, vaan rukoilivat "epäjumalia, tulta ja vettä, ja kiveä, Kultaista eukkoa, noitia ja puita".

Seuraavaksi Kultanainen esiintyi 1500-luvun alussa Moskovan suuriruhtinaan kirjoituksessa, jossa selostettiin kauppa- ja sotilasreittejä laajenevan Venäjän valtakunnan rajamailla; tässä Kultanainen mainittiin vain ohimennen.

Puolalainen lääkäri ja Krakovan yliopiston professorin Mathias Miechivilainen sen sijaan kertoi enemmän matkakuvauksessaan vuodelta 1517: " Vjatkan maan takana Skyytiaan mennessä on suuri jumalankuva, Zlotababa, kultainen eukko tai ämmä, jota naapurikansat kunnioittavat ja palvovat, eikä kukaan lähellä kulkeva ajaessaan petoja ja metsästässään kulje ohitse  tyhjin käsin ja jotakin uhraamatta".

Saksalainen kauppias ja seikkailija Siegmund zu Herberstein mainitsi vuodelta 1549 peräisin olevassa kirjoutuksessaan, että "Slata baba", Kultainen eukko, sijaitsee Obdorian provinssissa, suuren joen tuonpuoleisella rannalla. Herberstein kirjoitti kuulleensa, että Kultainen eukko on kuvapatsas, joka pitää sylissään poikaa ja jolla on vielä toinen lapsi, jonka sanotaan olevan hänen pojanpoikansa. Herbersteinin mukaan Kultaisen eukon läheisyyteen oli aseteltu soittokoneita, jotka soivat alituiseen kuin tuubat. Kultanaiseen liittyvät mekaaniset laitteet mainitttiin ensimmäistä kertaa Herbersteinin kirjoituksessa.

Italialaisen Alessandro Guagninon kirjoituksen (1578) mukaan: "Kultainen nainen on kivestä hakattu kuva, jota obdorialaiset kunnioittavat, ja jolle uhrataan kalleimpia metsäneläinten nahkoja ja poroja, joiden verellä he sivelevät kuvan suun silmät ja muut jäsenet".

Ruotsalainen kauppias Petrus Petreius uskoi vuonna 1615, että hantien papit söivät raakana uhriteuraiden lihat. Petreius kirjoitti: " Jos vieraita tulee jokea pitkin purjehtien ja jolleivat nämä uhraa Kultaiselle eukolle kultaa, hopeaa, helmiä ja jalokiviä tahi muuta mitä muuta tavaraa heillä on, eksyttää hän heidät tieltä, niin etteivät he voi päästä sieltä tahi synnyttää sellaisen rajuilman, jotta he uhraisivat löytääkseen sieltä tien".

Virvavesi ei koskaan pystynyt olemaan nauramatta lukiessaan Petreiusen kuvausta, vaikka siinä kuitenkin oli merkittäviä vihjeitä, kuten se että uhraus tunnustettiin olennaiseksi Kultanaisen lähestymisriitiksi.

Petreiuksen kirjoituksen saksankielisessä versiossa kuvaus kuului hieman toisin. Tässä versiossa myös Petreius mainitsi, että Kultaisen eukon temppeliin oli piilotettu useita soittokoneita, joita papit käyttivät uskotellakseen rahvaalle, että kuva soi itsestään.

Tapani Pyhän kirjoituksen jälkeen tiedot Kultanaisesta olivat venäläisissä lähteissä merkillisen vähäisiä. Länsimaisten lähteiden olikin epäilty pohjautuvan pääasiassa Tapani Pyhän kirjoituksiin, joita myöhemmät kirjoittajat olivat värittäneet huhuilla. Virvaveden mielestä selitys ei ollut uskottava. Kultanaisesta kertovia länsimaisia lähteitä tunnettiin myöhemmltä ajalta varsin monta; läntiset kuvaukset olivat myös merkillepantavan erilaisia suhteessa toisiinsa.

Siperian aikakirjassa noin vuodelta 1700 puhuttiin myös Kultanaisesta, joskin kuvapatsaan olinpaikka asetettiin paljon etelämmäksi pohjoisen Uralin seutuja eli Belogorjeen. Siperian aikakirjan mukaan Siperian valloittajana tunnetun Jermakin alipäällikkö, hetmani Ivan Brjazga tunkeutui Belogorjen alueelle 1582 ja taisteli siellä obinugrilaisia vastaan, jotka puolustivat kaikkein pyhintään, Kultanaista.

Oliko Kultanaisella kenties tarkoitettu jotakin permalaisten tai jugralaisten haltijaa? Suomalaisista tutkijoista alueen kulttuuriin ja kieliin perehtynyt K.F. Karjalainen uskoi Kultanaisen tarkoittavan haltijaa nimeltä Kältas-anki, jota oli  palvottu hieman Berezovosta etelään. Vaikka Virvavesi ei uskonut Karjalaisen hypoteeseen, antoi hän vastahakoisesti Karjalaiselle tunnustusta. Karjalainen totesi osuvasti teoksessaan Jugralaisten uskonto(1918): ”Heti ensi silmäyksellä  jugralaisten haltijoiden nimityksiin perehtynyt huomaa, että Zolotaja baba ei suinkaan tarkoita kullasta tehtyä kuvaa, vaan on ainoastaan käännös nimityksestä, jonka edellisenä osana on ollut mahtavien haltijoiden nimissä tavattava epiteetti, määre, sor'ni, 'kultainen'”. Zolotoja baba-ilmauksen loppuosan Karjalainen selittää käännöslainaksi hantista tai mansista, venäläiset ovat yksinkertaisesti kääntäneet sanalla 'baba' naista, tai äitiä tarkoittavan ilmauksen ymmärtämättä, että alkuperäiskielissä ilmaus merkitsi myös haltijaa.

Nykyaikaisten tutkijoiden hantilaisen Tatjana Moldanovan ja nenetsi Olga Jernyhovan keräämään aineistoon nojaten Virvavesi päätteli, että Kultanainen oli sama kuin Kazymin nai-jumalatar eli Vut imin, ylimmäinen Kazymin nainen, jota pohjoishantit olivat palvoneet vuosisatoja. Tarinan mukaan Kazymin nai laskeutui aikojen alussa soopelin tai kissan hahmossa paikkaan nimeltä Angalskij mys ja opetti hanteille ja muille kansoille taidot selvitä pohjoisessa. Nenetsiksi jumalattaren nimi kuului Kasum imin.  Mansit kutsuvat häntä nimellä Kasum nai ekva. Hän oli ylijumala Torumin tytär. 

Virvaveden oma Kultanaista koskeva paikanmääritys oli silkka spekulaatio siihen asti kunnes hän sai haltuunsa Polina Šnaiderin dokumentin Kazymin kapinan ajoilta, stalinistisen kevättalven lumilta 1934.  Šnaiderin dokumentin pohjalta oli  pääteltävä, että Kultanainen ei ollut kuvapatsas, vaan jotakin paljon elävämpää.

Kesädekkarin aiempi 5. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Nopeiden iskujen mestari

Sergei Dovlatov:
Meikäläiset.
Kertomuksia, 154 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2012.

Jotkut kirjailijat osaavat tiiviin ilmaisun. Sergei Dovlatov (1941–1990) kuluu tähän joukkoon. Hän kertoo 150 sivulla enemmän kuin joku ivanivanovitš koko tuotannossaan.

Moderniksi klassikoksi seppelöidyn kirjailijan lyhyissä, iskevissä tarinoissa rivien välit merkitsevät. Toisin kuin neuvostokirjailijat, emigranttikirjailija Dovlatov on poliittisesti suora. Jos hänen tarinoitaan olisi suomennettu heti 1980-luvulla, ne olisivat todella läjähtäneet hermoon. Ei ihme, että Dovlatov nousi suosioon 1990-luvun jälkikommunistisella Venäjällä. Hänen kuvauksensa neuvostotodellisuudesta tuntuivat setvivän parhaiten ihmisten silloista mielentilaa.

Meikäläiset on ilkikurinen tarinarypäs Dovlatovin itsensä näköisen kirjailijan suvusta alkaen vallankumousta edeltäneestä Vladivostokista ja edeten 1980-luvun New Yorkiin. Alkuteos ilmestyi 1983. Kyseessä ei ole perinteinen romaani, vaan anekdoottien kokoelma tai kirjallinen muistojen albumi, jonka 12 tarinan aikana kerrotaan myös Dovlatovin omat vaiheet. Kertomuksissa on vähän väliä sivupolkuja, juttuja.

Kirjailijan isä oli puoliksi juutalainen, äiti Georgian armenialaisia. Perhe asui Leningradissa. Dovlatov joutui suorittamaan asevelvollisuutensa vartijana vankileirillä, opiskeli suomen kieltä yliopistossa, ei saanut novellejaan julki ja alkoi kirjoitella emigranttilehtiin länteen. Vuonna 1976 hänet erotettiin lehtimiesliitosta ja vuonna 1979 häntä kehotettiin lähtemään maasta.

Meikäläisten tarinoissa vilahtelee absurdeja käänteitä, hillitöntä satiiria ja jokapäiväisiä, tarkkoja huomioita. Dovlatov osaa liioittelun taidon. Arjen absurditeettien kuvaajana hänestä tulee hakematta mieleen 1920-luvun maineikas satiirikko Mihail Zoštšenko.

Elämä Neuvostoliitossa tietenkin oli absurdia. Novelleissa isoisä ammutaan belgialaisena vakoojana; eno joka nuoruudessaan oli tbilisiläinen kinto, raikulipoika, ylenee sodassa everstiluutnantiksi; isän veljistä toinen on futuristirunoilija, toinen länteen muuttanut huijari. Tädin miehen Aronin elämässä ”kuvastui valtiomme historia”, ristiriidat ja äkkikäännökset, kommunismin virallinen ylistäminen ja epäilyt selän takana. Vain yksi asia jäi Aronia häiritsemään – ruskea aita, jonka ohi hän kulki työmatkallaan. Hän ei ikinä saanut tietää mitä sen toisella puolella oli, ei tullut kysyneeksi.

Tarinoiden taustalla kulkee elämän sattumanvaraisuuden ja ihmisen tahdonvapauden välinen jännite. Lahjakas serkku Borja, mallioppilas, virtsaa yhtäkkiä koulun rehtorin päälle. Samaa rataa ylös-alas menee serkun koko elämä. Hän kykenee toimimaan vain ääritilanteissa ja romahtaa muuten aina täysin.

Dovlatov antaa vitsan paukkua: kunniansa kuulevat niin Stalin kuin neuvostojärjestelmää nuoleskelleet kirjailijat. Myös tavallisia neuvostokansalaisia piiskataan. He kyllä tiesivät, miten asiat oikeasti olivat; kommunisteja kannatettiin vain hyötymisen takia.

Mutta jotenkin elettiin. Venäjällä kaikki järjestyy suhteilla tai votkan ääressä. Dovlatovin suhde kotimaahansa tuntuu olevansa samantapainen kuin kertomusten kirjailijan suhde vaimoonsa: ”tämä ei ole rakkautta, vaan kohtalo”.

Nuori kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut teoksen erinomaisesti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.

Valinnanvapaus

Elin varhaislapsuuteni espoon Kivenlahdessa. Pihalla ja talon takaisella mutalammikolla leikin usein vähän vanhemman pojan kanssa. Hänen nimensä oli Voitto. Hän oli mukava heppu, aivan niin kuin muutkin lapset.

Jokin aika sitten törmäsin Voittoon bussissa. Tai en minä häntä tunnistanut, vaan hän minut, en tiedä miten. Meidän perheemme muutti pois Kivenlahdesta, kun olin viiden vanha. Voitto taas oli asunut Kivenlahdessa 20-vuotiaaksi asti.

Siihen ikään mennessä en ollut kokeillut viinaa, Voitto kertoi. Sitten kaverit saivat suostuteltua hänet. Voitto hankki pullon Finlandia-votkaa ja joi sen kerralla. Loppujen lopuksi hän tappoi kirveellä naapurin talonmiehen. Tämä oli yrittänyt estää häntä hajottamasta ikkunoita.

Pääsin eilen vankilasta, Voitto kertoi bussissa. Mihin olet matkalla, kyselin ja nyökkäilin kuin olisin ymmärtänyt mistä hän puhui. Ajattelin mennä vetämään elämäni toiset kännit, Voitto vastasi. Sen koommin en ole kuullut Voitosta.

150 minuutin torventoitotus

Elokuussa 2008 käydystä Venäjän ja Georgian sodasta kuulee Suomessa monenlaisia näkemyksiä. Yksien mielestä tapahtuma oli täysin Putinin Venäjän orkestroima, Georgian poliittiset päättäjät viattomia, ja Georgia vaarassa jäädä uusimperialismin jalkoihin. Toisten mielestä jo se, että Georgian presidentti Saakashvili esiintyi televisiossa sodan aikana ”karjumassa kuin Hitler” pyytäessään maalleen apua, teki Georgiasta epäilyttävän (jätän mainitsematta miten kenties itse karjuisin, jos kotimaani olisi vähällä joutua miehitetyksi). Näkökulmia on monia. Kuvakulmakirjon vähemmän kriittistä laitaa edustaa Hollywoodin suomalaisvahvistuksen Renny Harlinin uutukainen, Viiden päivän sota (Five days of August, 2011).

Kun Harlinin pätkä tuli elokuvavuokraamoihin niin pitihän se katsastaa, vaikka en elokuva-arvioiden perusteella ja Harlinin tason tietäen kovin ihmeellistä odottanut.

Viiden päivän sota alkaa amerikkalaisen senaattorin Hiram Johnsonin sitaatilla ”sodan ensimmäinen uhri on totuus”. Siltä tosiaan vaikuttaa, vaikka Harlinin tarkoitus lienee sanoa, että hänen elokuvansa kertoo totuuden. Totuuspyrkimystä ei tosin ehkä edistä se, että elokuvan rahoittajina on tiettävästi joukko georgialaisia, presidentti Saakashvilia tukevia rahamiehiä, ja poliittista tukea on tullut myös Yhdysvaltain uuskonservatiivieliitiltä. Juuri uuskonservatiivien kermalle elokuvaa lehtitietojen mukaan esitettiin Washingtonissa ennen rainan pääsyä teatterilevitykseen. Mutta elokuvan sisältö on toki tärkein asia.

Reportterit pirstoutuvan faktan keskellä

Elokuvan päähenkilö on amerikkalainen sotajournalisti Anders. Hän saapuu Georgiaan illalla 6. elokuuta 2008 eli juuri ennen sodan käynnistymistä. Anders lähtee kuvaajakaverinsa Sebastianin kanssa kohti Etelä-Ossetiaa, jossa jännitys on kiristynyt viikkojen ajan, ja laukauksia on vaihdettu puolin ja toisin. Reportterien tavoite on yhyttää tuttavansa, Georgian armeijan kapteeni Rezo Avilani. Kapteeni on pelastanut Andersin väijytyksessä Irakissa vuonna 2007. Kuten tunnettua georgialainen rykmentti palveli Yhdysvaltain tukena Irakin sodassa. Harlinin elokuva kysyykin rivien väleissä, miksei USA maksa velkaansa ja tue vuorostaan Georgiaa sotilaallisesti maan ollessa pinteessä.

Georgian ja Venäjän sodan todelliset tapahtumat ovat osittain hämärän peitossa, koska molemmat osapuolet kertovat tapahtumista enemmän tai vähemmän väritetyt omat versionsa. Harlinin elokuva on fiktiota mutta siinä käsitellään todellisia, kiistanalaisia tapahtumia. Viiden päivän sodan luoma kuva Etelä-Ossetian sotatapahtumista ei vastaa mitään silminäkijälausuntoja. Tiettävästi Georgiakaan ei ole väittänyt Venäjän joukkojen tunkeutuneen Etelä-Ossetiaan jo 6. elokuuta ja tulittaneen Etelä-Ossetian georgialaiskyliä, kuten Harlinin elokuvassa tapahtuu. Georgialaiset ovat puhuneet eteläossetialaisen miliisin tulituksesta.

Viiden päivän sota antaa lisäksi ymmärtää, että Miheil Saakashvili (jota Andy Garcia näyttelee) ei missään vaiheessa halunnut aloittaa sotaa, että hän ei suostunut edes antamaan käskyä tuleen vastaamisesta, jotta georgialaiset haavoittuneet voitaisiin evakuoida. Elokuva antaa ymmärtää, että venäläiset vain hyökkäsivät rauhantahtoisen Georgian kimppuun. Todellisuudessa Georgiakaan ei ole kiistänyt, etteivätkö sen joukot olisi aloittaneet hyökkäystä Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tshinvaliin yöllä 7.-8. elokuuta 2008. Georgia tosin väittää venäläisjoukkojen aloittaneen tunkeutumisen Etelä-Ossetiaan jo ennen kyseistä hyökkäystä. Venäläiset ja osseetit taas väittävät venäläisten saapuneen vasta Georgian hyökkäyksen alettua.

Sankarit ja hirviöt

Melko elokuvan alussa venäläiset lentokoneet pommittavat ravintolaa, jossa georgialainen seurue viettää häitään – ja tämä tapahtuu jo illalla 7. elokuuta Georgian alueella. Reportterit ovat paikalla, sillä he ovat matkalla Etelä-Ossetiaan pysähtyneet oluelle. He auttavat haavoittuneita Gorin kaupungin sairaalaan, ja hääseurueesta tarttuu mukaan nuori georgialaisnainen, jolla on kummaa kyllä venäläinen nimi, Katja. Andersin ja Katjan etenevästä ihastumisesta saadaan elokuvaan pakollinen romanttinen kuvio. Reportterit saavat myös syyn lähteä Etelä-Ossetian georgialaiskyliin – etsimään Katjan sinne jäänyttä perhettä.

Etelä-Ossetiassa jenkkireportterit pääsevät todistamaan venäläisten palkkasotilaiden himutekoja. Huomio kiintyy eläimellisen näköiseen tatuoituun, kaljupäiseen venäläissotilaaseen (jota näyttelee Mikko Nousiainen). Kyseinen sotilas teloittaa joella georgialaisia mummoja. Venäläiset helikopterit tulittavat huvikseen georgialaiskyliä, naisia raiskataan ja miehiä ammutaan. Reportterit kuvaavat kaikkea urheasti. Myöhemmin heidän jouduttuaan venäläisten vangiksi tarinan keskiöön nousee videokameran muistikortti, jolle sotarikokset on talletettu. Käy myös ilmi, että Katjan ossettisyntyinen isä on petturi, mikä tuntuu aivan liian osoittelevalta, kun kyseessä on elokuvan ainoa osseettihahmo.

Myöhemmin nähdään pari ihmepelastumista. Ensin kapteeni Avilani vapauttaa reportterit ja Katjan perheen kommando-iskussa. Myöhemmin reportteri Anders pelastuu deus ex machina -tyyliin Nousiaisen esittämän venäläispedon kynsistä, kun nuori, inhimillisenä jo aiemmin esitetty venäläissotilas ampuu tämän. Elokuvan muut venäläissotilaat ovat sadistisia sikoja, mutta kun mukana on yksi ”hyvä” venäläissotilas, elokuvaa ei voi syyttää mustavalkoisuudesta. Näin leffan käsikirjoittajat lienevät ajatelleet.

Georgialaiset sotilaat on elokuvassa esitetty niin sankarillisina kuin on mahdollista. Vastoin presidenttinsä käskyä ja todellisia tapahtumia he puolustavat Goria. Uhrautuvasti pieni parinkymmen miehen joukkio heittäytyy tankkien tielle. Ja jenkkitoimittajat seuraavat sankarillisesti perässä laukoen kameroitaan lähietäisyydeltä.

Dokumentaarisuuden jäljittelyä

Dokumentaarista tyyliä jäljittelevä elokuva luo presidentti Saakashvilista hillittömän myönteisen kuvan: Georgian johtaja tuntuu olevan jonkinlainen Pyhä Yrjänä liituraitapuvussa. Elokuvan lopussa näytetään Saakashvilin triumfi, jossa hän hehkuttaa englanniksi vapautta ja demokratiaa.

Mustavalkoisessa asetelmallisuudessaan Harlinin Viiden päivän sota muistuttaa Elmo Nügasen Viron vapaussodasta kertovaa Nimed marmortahvlil (Nimet marmoritaulussa, 2002) tai Oles Yancukin Länsi-Ukrainan vastarintaliikkeestä UPA:sta kertovaa elokuvaa Zakizna sotnja (Sankarien joukko, 2004). Kaikille kolmelle elokuvalle yhteistä on kökkö käsikirjoitus, kankea juoni ja surkeat näyttelijät. Harlinin elokuva eroaa muista siinä, että sen toimintakohtaukset on tehty paremmin. Nügasen ja Yanchukin elokuvat ovat hyvää tarkoittavassa kansallismielisessä hengessä tehtyjä yrityksiä kuvata historiaa parhain päin, vaikka lopputuloksena onkin hölmöjä kiiltokuvia. Harlinin elokuvassa taustalla lienee toisenlaisia motiiveja

Elokuvana Viiden päivän sota on melko onneton, mutta propagandaelokuvaksi se ei ole huono, päinvastoin melko hyvin tehty. Elokuvan maailmassa hyvä ja paha on selkeästi eroteltu, ja totuus yksinkertaisesti saavutettavissa. Filmin lopussa Etelä-Ossetiasta paenneet ja omaisensa sodassa menettäneet georgialaiset kertovat tarinoitaan. Kaikki kunnia heidän kärsimyksilleen, mutta yhtään dokumentaarisempaa Harlinin elokuvasta ei kertomusten ansiosta tule. Elokuva on ja pysyy propagandana, joka on verrattavissa vaikkapa sellaisiin venäläisiin teoksiin georgialaisten Etelä-Ossetiassa väitetysti tekemästä kansanmurhasta kuin Kirill Tanaevin Osetinskaja tragedija. Belaja kniga prestuplenii protiv južnoj Osetii avgust 2008 goda (”Ossetian tragedia. Etelä-Ossetiaa vastaan elokuussa 2008 kohdistuneiden rikosten valkoinen kirja”). Izdatelstvo ”Evropa”. Moskva 2008.

Säällistä keskustelua ja provokaatiota

Mitä essee tarkoittaa?

Toimittanut Johanna Venho.

Savukeidas 2012, 124 s.

Essee on nousussa. Essee on buumi. Essee on nykyihmisen tarve. Puhetta ajelehtii ajassa. Ja sanovat, että suomalaisen esseen kukinto 2000-luvulla on lähinnä tietyn pienkustantamon ansiota. Mistä on kysymys? Tähän koettaa vastata Mitä essee tarkoittaa -antologia seitsemän kirjoittajan voimalla.

Esseen merkitys on monikko, se ulottuu kouluaineiden nimityksestä valokuva- ja teatteriesseisiin. Oikea essee on silti muuta, se on välitilan taidetta, joka vikittelee sekä asia-, että kaunokirjallisuutta. 

Usein väitetään, ettei Suomessa ole esseistejä. Mainitaan Tuomas Anhavan 1950-luvun provokatiivinen lausuma, ettei edes suomalaista esseetä ole. Mutta se ei ole totta. Suomalainen esseetraditio on haaronut kahtaalta, kuten Kuisma Korhonen antologiassa näppärästi määrittää: kultivoituneen ja maltilla provosoivan suomenruotsalaisen linjan vastassa on jököttänyt Erno Paasilinnan ja Pentti Linkolan juureva toisinajattelu.

Essee on historiallisesti länsimainen laji, vaikka Venäjältä ja Japanistakin löytyy vastaavaa perinnettä. Antiikin sivistyksen marmorille rakentaen Montaigne, Bacon ja Woolf pystyttivät eurooppalaisen esseen uhmaamaan aikaa ja tilaa. Ei, vaan katso: essee olikin kevyt, puroileva, loputtoman skeptinen. Nimi tulee ranskan sanasta essayer (”pyrkiä”, yrittää”).

Entä miksi essee on tämän ajan laji? Vai onko? Ehkä fiktio on kuluttanut muuntumiskykynsä ja keinonsa loppuun? Ehkä kaikkialla pauhaava media on viihteellistynyt ja relativisoinut todellisuuden tulkinnan? Ehkä ihmiset kaipaavat ristivetoisessa infoähkyssä tietoista minää tulkitsijaksi? Ja tällainen on esseen persoona, se on samalla tavalla puhuva subjekti kuin runoudessa, se on näkökulma ja läsnäolon tunne.

Esseetä vauhdittaa myös sen ”epäkesko hybridiys”, lainatakseni Olli Löytyn antologiassa tekemää määritelmää. Essee sulattaa ahjoonsa eri lajeja, tutkielmaa, päiväkirjaa, reportaasia, lyhytproosaa, blogikirjoitusta. Ja essee on fragmentin taidetta: lukijan on täytettävä tekstin aukot. Teemoja varioidaan kuin musiikissa, ajatukset yhtyvät vapaasti, kompositio eli materiaalin leikkauksen taito ratkaisee.

Perinteisesti esseessä on ollut tärkeää keskusteleva, moniääninen muoto, joka on kaukana pamfletin saarnaavuudesta. Runoilija Kristian Blomberg moitiskeli artikkelissaan Kritiikin uutisissa 3-4/2011 nykyesseistejä liiasta kärjistämisestä. Myös Mitä essee tarkoittaa -teoksessa useampi kirjoittaja ihmettee liian provosoivaa nykyesseen virtausta. Tommi Melenderin sanoin ”räyhääjien ja rabulistien” lisäksi kaivataan pohdiskelua.

Kumma kyllä en itse ole havainnut pohdiskelun puutetta nykyesseessä.

Eniten 2000-luvun essee poikkeaa siinä, että kyse on esseekirjoista, kokonaisuudesta, ei vain koostelmista tekijänsä teksteistä vuosien varrelta, kuten usein aiemmin. Kokonaisuudeksi rakentuva non-fiktio on meillä uutta, vaikka esimerkiksi Ruotsissa sillä on pitkät juuret ja tunnetut tekijänsä, kuten Sven Lindqvist. Tästä ei yksikään antologian kirjoittajista puhu, kuten he eivät käsittele myöskään esseeteoksen kokonaisuutta.

Mitä essee tarkoittaa -antologian teksteihin olisi kaivannut hieman enemmän poikkeavia näkökulmia, puhetta esseen nykyvirtauksista, ja myös provokaatiota, ei vain esseen perinteestä ponnistavaa keskustelua. Tai mistä minä toisaalta tiedän?

Ville Ropponen

Kirjoitus on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2012.

Suuri ja mahtava kirjallisuushistoria

Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. 671 s., Gaudeamus 2011
Kauan on eletty ja vilua ja nälkää siitä, kun Suomessa viimeksi julkaistiin yleisesitys venäläisen kirjallisuuden historiasta. Se tapahtui vuonna 1880, tekijänä oli Edward Palander, ja yleisesitys oli saksankielinen. Jonkin verran asiaa auttoi Ben Hellmanin vuonna 1995 ilmestynyt Venäläisen kirjallisuuden historian pääpiirteet 1056–1991 mutta kun se lähinnä listaa kirjailijoita, teoksia ja tyylikausia ranskalaisin viivoin, jäi tarvetta laajemmalle yleisesitykselle.
Nyt ilmestynyt Venäläisen kirjallisuuden historia paikkaa kilometrin kokoisen aukon. Kun kulttuuriteko on todettu, voidaan siirtyä itse teoksen arviointiin.

Venäläisen kirjallisuuden kulkeminen läpi alkaen 860-luvulta aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti ei ole mikään pieni tehtävä, ei vaikka aihe jaetaan kahdeksan lukuun ja matkaan lähdetään kuuden tekijän voimin. Teoksen kirjoittajat Kirsti Ekonen, Tomi Huttunen, Elina Kahla, Marja Rytkönen, Timo Suni ja Sanna Turoma ovat onnistuneet yleisesti ottaen erittäin hyvin.

Kookkaasta teoksesta löytyvät perustiedot venäläisen kirjallisuuden lajien kehityksestä, kirjallisten kaanonien muodostumisesta ja klassikoista. Lisäksi pohditaan kirjailijan ammatin kehitystä ja vakiintumista, lukijakulttuuria ja kirjallisuuden taustalla olevaa yhteiskunnallista muutosta.

Yhteiskunta on Venäjällä aina vaikuttanut paljon kirjallisuuteen. Keskitetyn vallan ja rajoitetun sananvapauden maassa kaunokirjallisuudessa on usein käsitelty sellaisiakin aiheita, jotka esimerkiksi Euroopassa pukeutuivat muunlaisiin muotoihin.”Venäjällä kirjailija on enemmän kuin kirjailija”, kuluu monen venäläisen kirjailijan varioima sanonta.

Venäjällä kirjallisuus on jo pitkään ollut tärkeää, ja venäläisen kirjallisuuden merkitystä maailmankirjallisuudessa voi pitää melko isona, eurooppalaisen, amerikkalaisen ja itäaasialaisen kirjallisuuden ohella.

Omaa ja vierasta

Venäläisen kirjallisuuden historia on yleisteos, joten kovin rajuja tulkintoja siinä ei yritetä vetää. Tuoretta otetta teoksesta toki löytyy: siinä on nostettu käsittelyyn sellaisia lajeja, joita ei tavallisesti kirjallisuushistorioissa ole kosketeltu, kuten lastenkirjallisuus, populaarikirjallisuus ja ajankohtansa valtavirran ulkopuolelle usein jäänyt naiskirjailijoiden kirjallisuus. Näkökulmalisät tuoksuvat pippureina, ja esimerkiksi populaarikirjallisuuden vaikutuksesta korkeakirjallisuuteen olisi lukenut enemmänkin. Vaikkapa maailmankirjallisuuteen paljon vaikuttanutta neuvostoscifiä kosketellaan teoksessa harmillisesti vain väläykseltä.

Millä tavoin venäläisen kirjallisuuden historia sitten hahmottuu suureksi kertomukseksi? Teos ei tarjoa valmista tulkinta-asteikkoa, mutta yksi sen kautta avautua näkökulma on tarkastella Venäjän kirjallisuushistoriaa oman ja vieraan suhteena. Missä määrin venäläinen kirjallisuus on vain kopioinut tai luonut versioita ulkoisista, ennen muuta eurooppalaisista kulttuurivaikutteista, ja missä määrin kirjallisuus on kehittynyt selkeästi omaleimaisesti?

Tämä on kiinnostava kysymys, koska Venäjän ja Suomen kirjallisuushistorioissa on tiettyä kaltaisuutta. Sekä Venäjä että Suomi ovat sijainneet keskieurooppalaisen valtakulttuurin reunalla ja osittaisen hyljeksynnän kohteena. Kulttuuri on Venäjällä ja Suomessa rakentunut osittain samalla logiikalla: sekä ammentaen eurooppalaisuudesta että hylkien sitä.

Venäläinen kirjallisuus syntyi bysanttilaisten esikuvien pohjalta, jotka säilyivät mallina lähes 700 vuotta. Itäslaavien yhteinen kirjakieli kehkeytyi 860-luvulla, mutta venäläisen kirjallisuuden synty ajoitetaan vasta 900-luvun loppuun, kun bysanttilaisia jumalanpalvelustekstejä kirjoitettiin uudelleen slaaviksi.

Myös suullinen perinne kaikuu kirjallisuuden synnyn taustalla. Nestorin kronikka (1095) ja Laulu Igorin sotaretkestä (1100–1200-luku) on nähty Venäjän kirjallisuuden siemenperunoina, vaikka Kiovan Rus ei yksiselitteisesti liitykään vain Venäjän kulttuurin alkuvaiheisiin.

Bysanttilaisesta vaikutuksesta eurooppalaiseen

Aina 1600-luvulle asti kirjalliset lajit kehittyivät Venäjällä lähinnä kirkon piirissä. Kronikat, kirkolliset hagiokrafiat eli pyhimyselämänkerrat ja saarnat loivat pohjaa myöhemmälle sanataiteelle. Mongolivallan aikana kirjallisuus sai lisäväriä mongolien raakuuksien kuvauksista.

Keskiaikainen Kertomus Pietarista ja Fevroniasta osoittaa historiateoksen mukaan sen, että Venäjällä oli läntisiin Decameroneen ja Canterburyn tarinoihin vertautuva suullisen perinteen traditio. Latinalaiset vaikutteet torjuttiin Venäjällä, ja maassa kehittyi vain varhaisrenessanssi, täysrenessanssi uupui.

1600-luvulla näytelmiä, parodisia ja satiirisia kertomuksia ja seikkailukertomuksia alettiin tuottaa aiempien lajien lisäksi. Rekilaulut, bylinat eli eeppiset sankarirunoelmat, kansansadut ja pilkkatarinat kumpusivat suullisesta perinteestä. 1700-luvulta lähtien kirjallisia vaikutteita alettiin äyskäröidä Euroopasta.

1700-luku merkitsi myös taitekohtaa, jolloin syntyi juopa länsimaistuvan, koulutetun yläluokan ja kouluttamattoman, agraarisen valtaväestön välille. Klassismin tyylisuunta omaksuttiin Ranskasta ja samalla alettiin ihailla ranskan kieltä ja kulttuuria. 1700-luvulla syntyi myös ajatus omaehtoisen, läntisistä esikuvista riippumattoman kirjallisuuden luomisesta. Vasili Tredjakovski, Aleksander Sumarokov ja Mihail Lomonosov laskivat perustan venäläisen kirjallisuuden kukoistukselle seuraavalla vuosisadalla. Aleksander Radištševin Matka Pietarista Moskovaan (1790) merkitsi itsevaltiuden arvostelun ja valistuskirjallisuuden huippua

Kukkaa ja lehteä

Nikolai Karamzinin sentimentalismi tarkoitti 1800-luvun alussa siirtymää kohti romantiikkaa, joka toteutui Venäjän kirjallisuuden ”kultakaudella” sittemmin kansalliskirjailijoiksi kohotettujen Aleksander Puškinin ja Mihail Lermontovin tuotannossa. Kirjallisuuskritiikki kehittyi ja niin sanotut paksut kirjallisuuslehdet syntyivät. Tsaarin sensuuri rajoitti ilmaisunvapautta, mutta kirjallisuus nousi kukoistukseen. 1800-luku räväytti esiin sellaiset nimet kuin Nikolai Gogol, Ivan Turgenjev, Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi, jotka yhä merkitsevät suurele yleisölle venäläistä kirjallisuutta, vaikka se ei muuta venäläistä kirjallisuutta tuntisi.

Realisteja siivittivät radikaalit kriitikot Vissarion Belinski ja Nikolai Tšernyševski. Venäjän erityisyyttä korostaneiden slavofiilien ja Eurooppa-mielisten zapadnikkien ristiriita syntyi, ja tämä konflikti tuntuu yhä määrittävän venäläisen kulttuurin liikkeitä.

1900-luvun alussa venäläinen kirjallisuus oli maailman kärjessä, kilpailullisesti mitattuna, kuten Kirsti Ekonen kirjoittaa mainiossa luvussa “Realismista modernismiin”. Anton Tšehov, Maksim Gorki ja Leonid Andrejev murtautuivat kohti uudenlaista todellisuudenkuvausta, joka 1900-luvun alussa aina vuoteen 1929 asti laveni ennen näkemättömäksi kirjalliseksi vulkaanisuudeksi.

Venäläisen modernismin aikaa, ”hopeakautta”, leimasivat erilaiset kirjalliset ryhmittymät, julkaistiin manifesteja ja järjestettiin taiteellisia klubeja. Symbolismia seurasivat futurismi ja akmeismi. Tärkeimpiä kirjailijoita olivat Andrei Belyi, Aleksander Blok, Anna Ahmatova, Osip Mandelštam ja meillä vähemmän tunnettu Velimir Hlebnikov. Viimeksi mainittu, yksi venäläisen futurismin perustajia teki runoissaan kokeiluja äänteillä ja kehitti zaumia, järjentakaista kieltä.

Vallankumoukset, bolševikkien valtaannousu, sisällissota ja diktatuuri eivät välittömästi katkaisseet kirjallisen ilon räjähdyksiä. 1920-luvun kirjallisia ryhmiä hallitsivat pitkään avantgardistit, kuten futuristit, oberiu-ryhmäläiset, imaginistit ja ornamentaalisen, kokeellisen proosan taitajat Vladimir Majakovski, Daniil Harms, Sergei Jesenin, Anatoli Mariengof, Boris Pilnjak, Mihail Zoštšenko, Jevgeni Zamjatin, Isaak Babel. Kirjallisuustiede nousi formalistien Viktor Šklovskin, Roman Jakobsonin ja Boris Eichenbaumin ansiosta aivan uudelle tasolle; formalistit vaikuttivat olennaisesti strukturalismiin, jälkistrukturalismiin ja koko 1900-luvun kirjallisuustieteen kehitykseen.

Kulttuurin viholliset

Stalinin noustessa valtaan 1930-luvulla sosialistisesta realismista tuli ainoa hyväksytty suuntaus, jonka muottiin kirjailijat pakotettiin. Sosialistinen realismi ammensi 1800-luvun realismin perinteestä. Suuntausta on kutsuttu myös ”sosialistiseksi klassismiksi” sen kaavamaisten piirteiden ja todellisuuden kaunistelun takia.

Venäläinen kirjallisuus, erityisesti runous taantuivat vuosikymmeniksi sosialistisen realismin pakkokaavan takia. Rakennustyömaiden, tehtaiden ja rautateiden rakentamisen kuvaukset, niin sanottu tuotantoromaani oli aikakauden prototyyppistä kirjallisuutta, joka tavallaan toi muistumia keskiaikaisesta uskonnollisesta kilvoittelukirjallisuudesta.

Jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak ja Andrei Platonov jatkoivat modernismia kirjoittaen ”pöytälaatikkoon”. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-voittaja Ivan Bunin ja Vladimir Nabokov.

Toisen maailmansodan jälkeen sotakokemukset ja sotakirjallisuus nousivat suosituiksi. Myös historiallinen romaani nautti suosiota. Uudelleen kirjallisuus heräsi eloon vasta Stalinin kuoltua. Tietty käännekohta tapahtui, kun Aleksandr Solženitsyn vankileirikokemuksista kertova Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštševin suojasään aikaan 1962.

Maanalainen kirjallisuus piti kirjallisuutta hengissä

Virallinen ja epävirallinen kirjallisuus eriytyivät 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla. Kirjailijat saattoivat julkaista omakustanteena, zamizdatina tai salakuljettaa teoksensa länteen ja julkaista siellä, tamizdatina. Kriittisiä kirjailijoita vainottiin, Andrei Sinjavski ja Juri Daniel pantiin vankilaan, Joseph Brodsky työleirille ja myöhemmin hänet karkotettiin maasta. Brodskysta tuli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon tärkeimpiä venäläisiä runoilijoita.

Niin sanottuna pysähtyneisyyden aikana myös virallisessa kirjallisuudessa kuitenkin puhuttiin kriittisiä, rivien väleissä. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, kuten Valentin Rasputin ja Tšingis Aitmatov, nosti esille ekologisia teemoja ja neuvostomodernisaation kritiikkiä. Kaupunkilaisproosan koulukunta, kuten Juri Trifonov ja Vasili Aksjonov, taas käsitteli filosofia teemoja, fantasia-aiheita ja kuvasi kaupunkiarkea kriittisesti. Aksjonov oli mukana myös maanalaisessa ”toisessa kirjallisuudessa”, jonka huippuna voi pitää vuonna 1979 lännessä julkaistua Metropol-antologiaa.

”Toisen kirjallisuuden” tärkeimmästä kirjailijasta Venedikt Jerofejevista olisi voinut olla teoksessa enemmän. Jerofejevin tuotanto, erityisesti romaani Moskova-Petuški (1977), muodosti laukaisualustan venäläiselle postmodernismille 1980-ja 1990-luvuilla.

Perestroikan vuosina 1980-luvun lopulla julkaisutoiminta vapautui ja neuvostoaikaa kriittisesti kuvaava proosa täytti kustantamoiden julkaisuohjelmat. Tuolloin julkaistiin esimerkiksi Anatoli Rybakovin, Vasili Grossmanin ja Varlam Šalamovin teoksia, jotka viimein loivat uutta valoa Stalinin ajan arpiin.

Mitä on tehtävä?

Venäläisen kirjallisuuden historia päättyy Neuvostoliiton 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hajoamiseen. Teoksen jälkisanoissa pohditaan suuren ja mahtavan jälkeistä kirjallisuutta.

1990-luvun loppuun tultaessa ”suuri venäläinen kirjailija”, kansan äänenä ja moraalisena omatuntona toiminut auktoriteetti, tuntui kadonneen. Tilalle olivat tulleet kaupallisuus, julkisuus ja kustantajat. Venäläistä kirjailijaa askarruttavat nykyään samat ongelmat kuin europpalaista kolleegaansa, päättyy Venäläisen kirjallisuuden historia. On se toki näin, mutta onko se silti ihan niinkään? Putinin aikaisen 2000-luvun autoritarismin vaikutusta kirjallisuuteen teoksessa ei enää käsitellä.

Nähtäväksi jää onko viime vuosien kirjailijavainojen ja sananvapauden rajoitusten myötä ”suuri venäläinen kirjailija” taas palaamassa kansan ääneksi ja omaksitunnoksi vallanpitäjien hallinnoidessa julkista sanaa ja viis veisatessa kansan tarpeista ja kulttuurin kehityksestä. Ennenkään tällainen ei tosin ole täysin estänyt venäläisen kulttuurin kehitystä.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 21.3. 2012.

Puolueeton Georgia vakauttaisi Etelä-Kaukasiaa

Per Gahrton: Georgia. Pelinappula uudessa suuressa pelissä. Like 2011, 371 s.

Millainen on Etelä-Kaukasian tulevaisuus? Venäjän ja Georgian 2000-luvun törmäyskurssi on tuonut alueelle epävakautta. Suhteiden kitkat ovat näkyneet lievimmillään Venäjän vuonna 2006 langettamana georgialaisviinien maahantuontikieltona, pahimmillaan Etelä-Ossetian sotana elokuussa 2008.

Ruotsalainen ympäristöpuolueen poliitikko Per Gahrton näkee Georgian ulkopolitiikan koetinkivenä maan strategisen aseman. Georgia on Kaukasian, Kaspian ja Keski-Aasian energiavarojen tärkeä kuljetusreitti Eurooppaan. Luonnonvarojen ja kuljetusreittien hallintaa tavoittelevat aktiivisesti Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Gahrtonin teos on monipolvinen analyysi Georgiasta. EU:n raportoijana ja vaalitarkkailijana Etelä-Kaukasiassa toiminut Gahrton tuntee maan perin pohjin.

Gahrton uskoo, että Euroopan unionilla olisi mahdollisuuksia toimia välittäjänä Georgian ja Venäjän konfliktissa sen sijaan, että EU pyrkii vain turvaamaan oman energiansaantinsa.

Yksi askel olisi kannustaa Venäjää luopumaan Abhasian ja Etelä-Ossetian tukemisesta. Jos mahdollista, Venäjä tulisi vetää mukaan eurooppalaisiin rakenteisiin. Gahrton väläyttää jopa EU-jäsenyyden tarjoamista Venäjälle joskus tulevaisuudessa, kunhan maa ensin  täyttää jäsenyyskriteerit.

Gahrton taustoittaa näkökulmiaan sekä neuvosto-Georgian että itsenäisen Georgian historialla. Hän kritisoi tiukasti Venäjän isoveliasennetta Georgiaa kohtaan. Abhaaseilla ja eteläosseeteilla on Gahrtonin mielestä silti perusteltuja syitä kavahtaa georgialaista nationalismia. Abhasia ja Etelä-Ossetia eivät ole vain venäläisiä sätkynukkeja, Gahrton uskoo.

Venäläisten lisäksi myös georgialaisten tulisi tarkistaa asenteitaan. Georgian tulisi kasvaa yhteiskuntana ja muuttaa suhtautumista vähemmistöihinsä, jotta abhaasit ja osseetit haluaisivat taas liittyä Georgiaan. Tämä edellyttäisi Georgian demokratian todellista vahvistumista. Presidentti Mihail Saakašvilin hallinto ei Gahrtonin mukaan toistaiseksi täytä demokratian kriteerejä. Mutta ovatko länsivallat oikeasti kiinnostuneet Georgian demokratiasta vai vain liittolaisesta Venäjää vastaan, ruotsalaispoliitikko aprikoi.

Kiintoisa huomio kirjassa on, että vaikka Venäjän Georgian-politiikka on ollut koleaa, venäläiset investoinnit Georgiaan ovat lisääntyneet viime vuosina erityisesti energia-alalla. Siksi esimerkiksi Georgian vihreä puolue on epäillyt, että Venäjän strategiana on ottaa Georgia haltuunsa venäläisen pääoman avulla.

Joka tapauksessa Venäjä ei näytä haluavan Georgiaa osaksi länsimielistä ketjua ympärilleen. Gahrton katsoo, että Etelä-Ossetian sodan yhtenä taustatekijänä oli Venäjän ja Yhdysvaltain kamppailu vaikutusvallasta alueella.

Georgia on päässyt irti Moskovan otteesta, mutta jos se käyttää asemaansa energian kauttakulkumaana Venäjää vastaan, kohtalona voi olla liukuminen Washingtonin marionetiksi, Gahrton kärjistää. Samalla hän kyseenalaistaa Yhdysvaltain ja Naton todellisen halun ja valmiuden ottaa riskejä puolustaakseen Georgiaa.

Jos Georgialla olisi tahtoa pyrkiä puolueettomaksi maaksi, EU voisi Gahrtonin mukaan nostaa profiiliaan itäisessä naapurustossaan tukemalla Georgiaa tällä tiellä. Puskurialueen syntyminen suurvaltaleirien väliin tukisi koko Kaukasian rauhanomaista kehitystä.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2012.