150 minuutin torventoitotus

Elokuussa 2008 käydystä Venäjän ja Georgian sodasta kuulee Suomessa monenlaisia näkemyksiä. Yksien mielestä tapahtuma oli täysin Putinin Venäjän orkestroima, Georgian poliittiset päättäjät viattomia, ja Georgia vaarassa jäädä uusimperialismin jalkoihin. Toisten mielestä jo se, että Georgian presidentti Saakashvili esiintyi televisiossa sodan aikana ”karjumassa kuin Hitler” pyytäessään maalleen apua, teki Georgiasta epäilyttävän (jätän mainitsematta miten kenties itse karjuisin, jos kotimaani olisi vähällä joutua miehitetyksi). Näkökulmia on monia. Kuvakulmakirjon vähemmän kriittistä laitaa edustaa Hollywoodin suomalaisvahvistuksen Renny Harlinin uutukainen, Viiden päivän sota (Five days of August, 2011).

Kun Harlinin pätkä tuli elokuvavuokraamoihin niin pitihän se katsastaa, vaikka en elokuva-arvioiden perusteella ja Harlinin tason tietäen kovin ihmeellistä odottanut.

Viiden päivän sota alkaa amerikkalaisen senaattorin Hiram Johnsonin sitaatilla ”sodan ensimmäinen uhri on totuus”. Siltä tosiaan vaikuttaa, vaikka Harlinin tarkoitus lienee sanoa, että hänen elokuvansa kertoo totuuden. Totuuspyrkimystä ei tosin ehkä edistä se, että elokuvan rahoittajina on tiettävästi joukko georgialaisia, presidentti Saakashvilia tukevia rahamiehiä, ja poliittista tukea on tullut myös Yhdysvaltain uuskonservatiivieliitiltä. Juuri uuskonservatiivien kermalle elokuvaa lehtitietojen mukaan esitettiin Washingtonissa ennen rainan pääsyä teatterilevitykseen. Mutta elokuvan sisältö on toki tärkein asia.

Reportterit pirstoutuvan faktan keskellä

Elokuvan päähenkilö on amerikkalainen sotajournalisti Anders. Hän saapuu Georgiaan illalla 6. elokuuta 2008 eli juuri ennen sodan käynnistymistä. Anders lähtee kuvaajakaverinsa Sebastianin kanssa kohti Etelä-Ossetiaa, jossa jännitys on kiristynyt viikkojen ajan, ja laukauksia on vaihdettu puolin ja toisin. Reportterien tavoite on yhyttää tuttavansa, Georgian armeijan kapteeni Rezo Avilani. Kapteeni on pelastanut Andersin väijytyksessä Irakissa vuonna 2007. Kuten tunnettua georgialainen rykmentti palveli Yhdysvaltain tukena Irakin sodassa. Harlinin elokuva kysyykin rivien väleissä, miksei USA maksa velkaansa ja tue vuorostaan Georgiaa sotilaallisesti maan ollessa pinteessä.

Georgian ja Venäjän sodan todelliset tapahtumat ovat osittain hämärän peitossa, koska molemmat osapuolet kertovat tapahtumista enemmän tai vähemmän väritetyt omat versionsa. Harlinin elokuva on fiktiota mutta siinä käsitellään todellisia, kiistanalaisia tapahtumia. Viiden päivän sodan luoma kuva Etelä-Ossetian sotatapahtumista ei vastaa mitään silminäkijälausuntoja. Tiettävästi Georgiakaan ei ole väittänyt Venäjän joukkojen tunkeutuneen Etelä-Ossetiaan jo 6. elokuuta ja tulittaneen Etelä-Ossetian georgialaiskyliä, kuten Harlinin elokuvassa tapahtuu. Georgialaiset ovat puhuneet eteläossetialaisen miliisin tulituksesta.

Viiden päivän sota antaa lisäksi ymmärtää, että Miheil Saakashvili (jota Andy Garcia näyttelee) ei missään vaiheessa halunnut aloittaa sotaa, että hän ei suostunut edes antamaan käskyä tuleen vastaamisesta, jotta georgialaiset haavoittuneet voitaisiin evakuoida. Elokuva antaa ymmärtää, että venäläiset vain hyökkäsivät rauhantahtoisen Georgian kimppuun. Todellisuudessa Georgiakaan ei ole kiistänyt, etteivätkö sen joukot olisi aloittaneet hyökkäystä Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tshinvaliin yöllä 7.-8. elokuuta 2008. Georgia tosin väittää venäläisjoukkojen aloittaneen tunkeutumisen Etelä-Ossetiaan jo ennen kyseistä hyökkäystä. Venäläiset ja osseetit taas väittävät venäläisten saapuneen vasta Georgian hyökkäyksen alettua.

Sankarit ja hirviöt

Melko elokuvan alussa venäläiset lentokoneet pommittavat ravintolaa, jossa georgialainen seurue viettää häitään – ja tämä tapahtuu jo illalla 7. elokuuta Georgian alueella. Reportterit ovat paikalla, sillä he ovat matkalla Etelä-Ossetiaan pysähtyneet oluelle. He auttavat haavoittuneita Gorin kaupungin sairaalaan, ja hääseurueesta tarttuu mukaan nuori georgialaisnainen, jolla on kummaa kyllä venäläinen nimi, Katja. Andersin ja Katjan etenevästä ihastumisesta saadaan elokuvaan pakollinen romanttinen kuvio. Reportterit saavat myös syyn lähteä Etelä-Ossetian georgialaiskyliin – etsimään Katjan sinne jäänyttä perhettä.

Etelä-Ossetiassa jenkkireportterit pääsevät todistamaan venäläisten palkkasotilaiden himutekoja. Huomio kiintyy eläimellisen näköiseen tatuoituun, kaljupäiseen venäläissotilaaseen (jota näyttelee Mikko Nousiainen). Kyseinen sotilas teloittaa joella georgialaisia mummoja. Venäläiset helikopterit tulittavat huvikseen georgialaiskyliä, naisia raiskataan ja miehiä ammutaan. Reportterit kuvaavat kaikkea urheasti. Myöhemmin heidän jouduttuaan venäläisten vangiksi tarinan keskiöön nousee videokameran muistikortti, jolle sotarikokset on talletettu. Käy myös ilmi, että Katjan ossettisyntyinen isä on petturi, mikä tuntuu aivan liian osoittelevalta, kun kyseessä on elokuvan ainoa osseettihahmo.

Myöhemmin nähdään pari ihmepelastumista. Ensin kapteeni Avilani vapauttaa reportterit ja Katjan perheen kommando-iskussa. Myöhemmin reportteri Anders pelastuu deus ex machina -tyyliin Nousiaisen esittämän venäläispedon kynsistä, kun nuori, inhimillisenä jo aiemmin esitetty venäläissotilas ampuu tämän. Elokuvan muut venäläissotilaat ovat sadistisia sikoja, mutta kun mukana on yksi ”hyvä” venäläissotilas, elokuvaa ei voi syyttää mustavalkoisuudesta. Näin leffan käsikirjoittajat lienevät ajatelleet.

Georgialaiset sotilaat on elokuvassa esitetty niin sankarillisina kuin on mahdollista. Vastoin presidenttinsä käskyä ja todellisia tapahtumia he puolustavat Goria. Uhrautuvasti pieni parinkymmen miehen joukkio heittäytyy tankkien tielle. Ja jenkkitoimittajat seuraavat sankarillisesti perässä laukoen kameroitaan lähietäisyydeltä.

Dokumentaarisuuden jäljittelyä

Dokumentaarista tyyliä jäljittelevä elokuva luo presidentti Saakashvilista hillittömän myönteisen kuvan: Georgian johtaja tuntuu olevan jonkinlainen Pyhä Yrjänä liituraitapuvussa. Elokuvan lopussa näytetään Saakashvilin triumfi, jossa hän hehkuttaa englanniksi vapautta ja demokratiaa.

Mustavalkoisessa asetelmallisuudessaan Harlinin Viiden päivän sota muistuttaa Elmo Nügasen Viron vapaussodasta kertovaa Nimed marmortahvlil (Nimet marmoritaulussa, 2002) tai Oles Yancukin Länsi-Ukrainan vastarintaliikkeestä UPA:sta kertovaa elokuvaa Zakizna sotnja (Sankarien joukko, 2004). Kaikille kolmelle elokuvalle yhteistä on kökkö käsikirjoitus, kankea juoni ja surkeat näyttelijät. Harlinin elokuva eroaa muista siinä, että sen toimintakohtaukset on tehty paremmin. Nügasen ja Yanchukin elokuvat ovat hyvää tarkoittavassa kansallismielisessä hengessä tehtyjä yrityksiä kuvata historiaa parhain päin, vaikka lopputuloksena onkin hölmöjä kiiltokuvia. Harlinin elokuvassa taustalla lienee toisenlaisia motiiveja

Elokuvana Viiden päivän sota on melko onneton, mutta propagandaelokuvaksi se ei ole huono, päinvastoin melko hyvin tehty. Elokuvan maailmassa hyvä ja paha on selkeästi eroteltu, ja totuus yksinkertaisesti saavutettavissa. Filmin lopussa Etelä-Ossetiasta paenneet ja omaisensa sodassa menettäneet georgialaiset kertovat tarinoitaan. Kaikki kunnia heidän kärsimyksilleen, mutta yhtään dokumentaarisempaa Harlinin elokuvasta ei kertomusten ansiosta tule. Elokuva on ja pysyy propagandana, joka on verrattavissa vaikkapa sellaisiin venäläisiin teoksiin georgialaisten Etelä-Ossetiassa väitetysti tekemästä kansanmurhasta kuin Kirill Tanaevin Osetinskaja tragedija. Belaja kniga prestuplenii protiv južnoj Osetii avgust 2008 goda (”Ossetian tragedia. Etelä-Ossetiaa vastaan elokuussa 2008 kohdistuneiden rikosten valkoinen kirja”). Izdatelstvo ”Evropa”. Moskva 2008.