– Pullot pöydälle, sanoo etanolimuseon johtaja ja aivastaa, kun nurkkiin kertynyt pöly ulottuu sieraimiin. Pölystä ei ole päästy eroon, vaikka muuten museon labyrintin kryoliittihyllyt ja lasiseinät hehkuvat kirkkautta ja läpitunkemattomuutta. Mikään ei voi järkyttää meitä, seinät ja hyllyt tuntuvat huokuvan. Hyllyjen vitriineissä on erilaisia alkoholijuomia: konjakkia, armanjakkia, geneveriä, calvadosta, ouzoa, rakia, tequilaa, brandiä, rommia, vodkaa, ruis-, mallas-,maissi- ja savuviskiä, kumissia, grappaa, erivärisiä liköörejä, absinttia, katkeroja, balsameita, madeiraa, martinia, sherryä, vermutteja, puna-, valko-, ja roseviinejä, siidereitä, šamppanjaa…
– Tähän pöydälle asetan toistaiseksi erikoisimman löytöni. Tämä on harvinaista ainetta. Tällaista ei ole valmistettu noin kahteen sataan vuoteen. Löysin sen erään senegalilaisen tehtaan raunioista. Olen tutkinut asiakirjoja - tämän nimi on olut, bier, birra, pivo, serveza.. Senegal on varmasti ollut tunnettu olutmaa.
Anton on kuunnellut jäykkänä, kuten aina, pää muistuttaen maahan varissutta lehteä. Hän hymyilee kuivasti johtajalle ja hänen päänsä rapisee hieman.
– Haluan, että pidät oluesta erityistä huolta, sanoo johtaja ja sytyttää marisätkän, kuten tavallista. Johtaja luo vielä viime silmäyksen ympärilleen varmistuakseen, että kaikki on kunnossa, ja ojentaa sitten avainkortin Antonille.
– Minä luotan sinuun, johtaja luikkaa ja livahtaa sitten lasiovista ulos.
Hän on lähdössä jälleen jatkamaan arkeologisia tutkimuksiaan, jotka ovat viime vuosien aikana vieneet hänet ympäri maapalloa. Tähän mennessä johtaja on löytänyt jo kolme täysin uutta etanolijuomalaatua: vodkan Venäjältä, siiderin Bretagnesta ja nyt oluen Senegalista. Tavallisesti museossa on Antonin lisäksi kaksi työntekijää, mutta tänään nuo kaksi muuta ovat äkillisesti sairastuneet. Etanolimuseo jää yksin Antonin vastuulle. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen ja kuuteen päivään.
Anton kuljeskelee hyllyjen välissä. Tuuh, puuh, hän ääntelee ja silmäilee tylsistyneesti puteleita.
Hän tekee kierroksen museon ympäri ja sitten toisen kierroksen. Jostain syystä hän aina palaa näyttelytilaan, jossa pöytä kannattelee uutta löydöstä. Merkillistä, taas täällä, Anton tuumii ja seisahtuu kallo rapisten pöydän eteen. Hän tuntee cortexissaan outoja värähdyksiä, aivan kuin jokin lukkiutuisi ja pyrähtäisi pyörimään. Monimutkaiset muutokset käynnistyvät Antonin aivojen kemiallisessa tasapainossa. Vertauskuvallisesti ilmaistuna synapsien rypäs seisoo hetken suorassa kuin nuorallatanssija trapetsillaan, mutta sitten rypäs huojahtaa, ja uudestaan, ja uudestaan. Ulottuvuudet kääntyvät cortexissa nurin. Antonin silmiin pärähtää valo. Hän nuolaisee huuliaan. Hiippailee sitten lähimmän hyllyn luo ja tekee kielletyn teon. Finest Scots, Anton lukee alkajaisiksi.
Kuluu kolmisen tuntia.
– Aavaa meerii aaaltoojaa niieelee, Anton joikuu polvillaan lattialla. Pöydällä on kuolaa, lattialla oksennusta, seinällä punaviinin viiruja kuin veriteon poltinmerkkinä. Ilmastointi humisee.
Äkkiä nainen astuu sisään lasiovista. Hänet nähdessään Anton viestittää:
– Juotavaa, pää on niin kuiva, ota sinäkin mitä haluat.
– Ei kiitos, tulen suoraan yliopistosta, luennolta, juuri tänään puhuttiin nautintoaineiden kulttuurihistoriasta. Alkoholin nauttiminen on epäterveellistä ja sitä paitsi laitonta, pitäisi sinun tietää. Mutta kas tässä…
Nainen avaa laukkunsa ja kaivaa esiin ruiskun ja neulan ja joukon erivärisiä jauheita sisältäviä muovipusseja ja kääröjä. He käyttävät yhdessä aineita: kokaiinia, metamfetamiinia, ekstaasia, oopiumia, hašista, morfiinia, lithiumia, belladonnaa, psilosybiiniä.
Anton hakee palokirveen. Hän lyö pullot hajalle ja kaataa hyllyt.
– Turmiollinen litku! hän karjuu suunniltaan.
He ovat hyvässä vauhdissa, amfetamiini virtaa suonissa. Anton riisuu housunsa ja asettuu naisen päälle. Maailma tuntuu miellyttävältä, uusin löydös, harvinainen olutpullo on pudonnut heidän liikkeidensä tieltä pöydän alle ja särkynyt.
Mutta silloin sisään ryntää terttu toimittajia, jotka alkavat räpsiä kuvia.
– Olemme todistamassa skandaalia etanolimuseossa! huutaa toimittaja mikrofoniin.
Anton pyristäytyy ylös. Hän huohottaa ja tuijottaa suoraan kameraan repien housuja ylös. Television katsojat tulevat muistamaan vuosikausia hänen laajentuneet pupillinsa, joihin kamera tsuumaa: pupilleissa välkkyy vihreä ja keltainen, jotka pyrkivät puroilemaan ulos valkuaiseen aivan kuin pilaantuneen kananmunan sisin. Anton kaivaa pistoolin laatikosta ja työntää sen suuhunsa. Laukaus pamahtaa. Joukko märkiä lehtiä kahahtaa Antonin kallosta
ja litsahtaa lattialle.
Kevät 1998
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti